Aihearkisto: Musiikki

Laululyriikasta: Suru teki lähtöään

Tahmea aamu, lämpimien peittojen alta nouseminen syyskuiseen työpäivään tuntuu vaikealta, muutkin asiat painavat, jotkut jo vuosia. Selailen sängyssä aamun lehteä, ei maalla eikä maailmallakaan mene hyvin. Käännän lehden sivua, kun radiokanavalla biisi vaihtuu toiseksi, tähän: Suru teki lähtöään.

Suru teki lähtöään,
ja mä näin sen ovellani empivän.
Mene vaan, mene vaan.

Tekstissä puhutellaan surua, jonka kaikki tunnistavat. Se on  sielunkumppani, jonka takia sängystä nouseminen uuteen päivään on ponnistus tai joka pienenkin ilonpidon taustalla muistuttaa läsnäolostaan.

En käännä aamulehden sivua, nauliinnun kuuntelemaan. Hän laulaa minulle. Hän laulaa kaikille, jolta on läheinen lähtenyt, sairastunut, kuollut; jolle itselle on sattunut tai joka on tehnyt jotain sellaista, että Suru (sallittakoon tässäkin tunteen personointi) on tullut ja jäänyt jäytämään. Nyt laulurunon puhuja on valmis päästämään tunteesta irti, luopumaan mahdollisesti pitkään hellitystä mielialakumppanista.

Pääsen taas kiehtovaan kysymykseen siitä, toimiiko laululyriikka itsenäisenä. On sillä sekin mahdollisuus. Olen lukenut sanat nyt moneen kertaan. Viehätyn ovi- ja ikkuna-metaforista ja toistosta, jolla puhuja vakuuttaa ja vahvistaa itseään. Teksti toimii lyhyin, yksinkertaisin sanoin, joiden yleisyys ja väljyys mahdollistavat tulkinnan jokaisen lähtötilanteesta. Myös personointi ja puhuttelu toimivat tehokeinona: rakasta seuralaista kehotetaan kauniisti mutta lujasti poistumaan tunnustaen samalla tärkeä yhteinen taival, vielä jopa rohkaistaan kumpaakin, jääjää ja lähtijää: ”Me tahoillamme kyllä selvitään.”

Tiedän, että sanojen kirjoittaja ammentaa avioerostaan. Sanotuksen hienous on juuri siinä, että tätä tietoa ei tarvita. Kuulija kyllä tuntee oman Surunsa. Teksti päättyy lauseeseen: ”Aika erota on.” Sanat kiertyvät lyriikaksi, tulkintavapaaksi. Tämä ”ero” voi olla kaikkea, mitä se mieleen tuo: luopuminen, ihmisuhteen päätös, kuolema, muu lähtö tai tekstin kontekstin perusteella jäähyväiset murheelle, syyllisyydelle ja koko tunnemöykylle, jolla pitkään ravittu Suru on elänyt.

Sanat siis säväyttävät, mutta tulkintakokonaisuus puhuttelee. Sovitus myötäilee voimaantuvaa tunnelmaa, eli melodia- ja soitinkokonaisuus seisoo tekstin takana. Laulaja on sinut sanomansa ja ilmaisunsa kanssa. Herkkyys ja varmuus yhdistyvät, mikä lävistää kuulijan suojukset. Lämmin, sävykäs, konstailematon ääni aiheineen resonoi vastaanottajassa. Pauli Hanhiniemi ilmaisee tekstinsä sellaisella vakuuttavuudella, että minäkin saan puhtia ainakin hellittää vähän Surun kanssa seurustelusta. Syksyn voimabiisi on tässä.

– –
Pauli Hanhiniemi
Suru teki lähtöään
sanoitus, sinkku ilmestyi 12.8.2016
sävellys Jonas Olsson ja Aku Rannila
Universal Music
https://www.facebook.com/PauliHanhiniemiVirallinen/
(Sitaatti on tämän postaajan rivittämä ja välimerkittämä.)

Liekö tekijänoikeuksia kunnioittavaa, mutta sanoitus löytyy täältä: https://www.musixmatch.com/lyrics/Pauli-Hanhiniemi/Suru-Teki-Lähtöään

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Musiikki, Runot

Carnivalesque: renessanssia elokuuhun

BRQ on jo vuosia toistunut barokkimusiikkifestivaali Vantaalla. Minut oli helppo houkutella konserttiin, jossa italialainen Enseble Micrologus esitti venetsialaista musiikkia 1400-1500 -luvuilta.

Konsertti ponnisti entisajan Commedia dell’Arte -esiintymisperinteestä. Aikanaan se perustui improvisaatioon, mutta hahmot vakiintuivat  tietynlaisiksi. Konsertti-infossa tyyliä luonnehditaan: ”Kumouksellisesta naurusta huolimatta ja sen ansiosta katuteatterin arkkityyppisissä hahmoissa toistuvat ihmisen perustarpeet ja tarinat, ilot ja surut. Karnevaali on vastakulttuuria renessanssielämän ytimessä.”

Laulujen sanat sai suomennettuna. Aivan yhtenäistä tarinaa en niistä saanut koottua, mutta se ei jäänyt epäselväksi, että ainakin lemmenloukuissa kiemurreltiin. Karnevalistiseen revittelyyn kuuluu vähintään vihjaileva ja välistä suora seksuaalisuus. Tässä pari makupalaa:

Tule, ota hänet nyt.
Ota aikaa, vitsiniekka.
Sillä laulan tuhman nilkuttajan.
Ja nilkuttaja tuo ongelmia.
Hän näyttää minulle pe…
Personansa, kavojensa taiteellisen kauneuden.

Ota se käteesi
Ota pieni tanko käteesi
Se on hyvä ja kaunis.

Nämä säkeet kaikuivat keskiaikaisen Pyhän Laurin kirkon koristeellisen sisäkaton holveissa. Jos en olisi sanoituksesta ymmärtänyt mitään, olisin vain fiilistellyt suloisia harmonioita, joita vanhat soittimet ja yhteen soivat lauluäänet loivat. Sisällön tietäen kokonaisuus vaikutti herkullisen ristiriitaiselta.

Renessanssin sointikulut soljuivat vaihtelevina, melodisuus helli miellyttävästi. Välillä vain luuttu soi, välillä meno oli täyteläistä kymmenkunnan soittimen ja neljän laulajan voimin. Tunnelmat vaihtelivat haikeasta reippaaseen riehakkuuteen. Aina laulu ei aivan puhtaalta kuulostanut, mutta ohjelmistoon sopi luonnollinen rosoisuus.

Virkistyin ja viehätyin. Vanha musiikki myös innostaa miettimään aikoja ja tapoja. Minä istuin hillitysti hymyten vantaalaisessa kirkonpenkissä, 1400-luvun väki varmaan nauraa röhötti Venetsian kaduilla ilveileville muusikoille. Elämys nyt ja silloin.

– –

Ensemble Micrologus
http://micrologus.it
BRQ, Vantaa 8.8.2016
http://www.brq.fi/ohjelmainfo/carnivalesque

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Musiikki

Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista -haaste

Sain Saralta (P. S. Rakastan kirjoja) villin haasteen, jonka alkuunpanija on Irene (Kingiä, kahvia ja empatiaa): höpötä vapaasti kulttuuriharrastuksestasi. Otsikko vähän viittaisi siihen, että valita voi kolme asiaa, mutta kaikkihan on suhteellista. Hanakasti tartun haasteeseen, onhan blogini alaotsikko Kulttuuripohdintoja.

Kulttuuri on herkullisen väljä käsite. Blogissani kirjoittelen eniten kirjallisuudesta, mutta kovasti minua kiinnostavat myös kuvataide, elokuvat, tv-draamat, teatteri ja musiikki. Kulttuurimatkat ovat elämäni suola. Kaikista näistä on postauksia piisannut. Koska kirjajuttuja julkaisen tavallisesti 2-3 viikossa, viipailoin tähän haasteeseen muita kulttuurilohkoja, niistä viimeisimpiä kokemuksia.

1. Kulttuurimatkat

Arkeen aukkoja antavat lyhyetkin reissut. Keväällä kävin Tukholmassa ja kesäkuussa Veronassa sekä vähän sen ympäristössä. Kulttuurimatkoillani käyn taidemuseoissa, joskus konserteissa. Nautin katuvaeltelusta ja etenkin vanhojen keskustojen arkkitehtuurin tutkailuista. Virkistyn pienistä baaripiipahduksista, jolloin voi pysähtyä katselemaan asukkaiden tapaa olla, liikkua ja kohdata.

Viimeisimmät kesän kulttuurimatkat tein heinäkuussa Turkuun ja Loviisaan.Turussa olen aikanaan asunut 9 vuotta. Kaupunki on tavallaan tuttu mutta muuttunut kiehtovan vieraaksi. Se on turistisilmini vireä ja värikäs. Jokirantoja pitkin kuljeskelu on aina yhtä antoisaa, ja melkein aina käyn tuomiokirkossa fiilistelemässä vuosisatojen vierintää. Vakiokohde on myös Turun taidemuseo. Tänä kesänä katsastin Baltiska speglningar– ja Sadan vuoden kuvia -näyttelyt.

Turku

Loviisassa en ole aiemmin käynyt. Heinäkuun kuumimpana päivänä tuijotin merelle makasiinialueella ja puikkelehdin puutalokortteleissa. Pistäydyin sattumalta sympaattisessa putiikissa Krinti, jossa ihastelin röökaajavalokuvia: seinällä on valokuvaaja Clas Olav Slotten teoksia. Kotimatkalla tein vielä mutkan viehkoon vanhaan ruukkialueeseen Ruotsinpyhtäällä.

Loviisa

Todellinen kulttuurikaupunki: Loviisan puistonpenkit on koristeltu runoin.


2. Kuvataide

Taidemakuni on väljä. Ihailen keskiaikaisia maalauksia, etenkin tyyniä muotokuvia, joissa on pysäyttävää ajattomuutta. Flaamilainen taide keskiajalta 1700-luvulle on sykähdyttävää, suosikkejani ovat mm. Jan van Eyck, Pieter Brughel ja Johannes Vermeer. Art deco, impressionismi, symbolismi ja ekspressionismi kiinnostavat myös. Tyylikausista rokokoo ja romantiikka ovat minulle vieraimpia. Nykytaiteessa olen melko kaikkiruokainen, mutta videoteoksia harvoin jaksan katsoa.

Kesän kovin on Sara Hilénin taidemuseon Ron Mueck -näyttely. Viimeksi visiteerasin vuoden nuoren taiteilijan näyttelyssä. Reima Nevalaisen töistä sanotaan, että vähän värejä mutta paljon tunnetta. Tunnevirtauksesta en ole varma, alakulo töistä minuun levisi; näyttelyteoksissa on paljon puhuttelevaa. Sivellinjäljen viitteellisyys viehätti, irtonaiset raajat mietityttivät. Tarkkuuden ja harkitun suurpiirteisyyden liitto.

Nevalainen

Nevalaisen maalaus Strange Words

3. TV-draamat

Elän sellaista jaksoa, että välillä on vaikeuksia vääntäytyä elokuviin tai teatteriin. Ryhmäteatterin Kesäyön uni sentään sai minut liikkeelle, onneksi. Kotoilusyistä laadukkaat tv-draamat innostavat.

suokki

Suomenlinna, hetki ennen esitystä.

Kevään huippukokemus oli Olive Kitteridge, joka sitten kesällä näytettiin Teemalla. Kesäisinä parvekeiltoina  katsoin putkeen iPad-koossa Happy Valleyn ensimmäisen tuotantokauden, ja siihen jatkoksi seurasin uudet YLE:n näyttämät jaksot. Jo on käsikirjoituksen ja näyttelijätyön huikeutta! Sarjassa on sensorttisia asetelmia, etten ole ennen kokenut. Hieno!

Verona2

Morse meni kauan sitten katsomaan Aidaa… Ehkä minäkin joskus.

Sitten on aikuisikäni jatkunut tv-tuotanto, Komisario Morse ja sen jatkot. Veronassa fiilistelin Arenan edustalla  yhtä sinne sijoittuvaa Morse-jaksoa jostain 1990-luvulta. Nuori Morse on koettu, ja nyt on Komisario Lewisin finaalijaksojen vuoro. Luvalla sanoen käsikirjoitusten taso on Lewis-tuotantokausilla ollut laskeva – mutta nämä miehet. Tämä poliisien miestenvälinen ystävyys, synkkien menneisyyksien hautominen, se vetoaa. Eikös BBC voisi kuitenkin pykätä komisario Hathaway -sarjan?

Lewis

Ai niin, George Gently -sarja on myös kerrassaan hieno 1960-lukukuvaus (poliisimiestenvälinen ystävyys), ja kesän uudet jaksot terästyivät naisvahvistuksella. Brittiepookit hivelevät silmääni ja mieltäni (oi DA), mutta kesän tv-epookkitarjonta ei ole vakuuttanut – siksi bloggareiden klassikkohaasteen imussa olen löytänyt Netflixistä ja vastaavista silmäkarkkia. Myös rempseät tanskalaissarjat pakottavat aina tv:n katsontaan, viimeisimpänä epäuskottava mutta vetävähenkinen Dicte.


Kulttuuri, kulttuuri, kulttuuri. Viikon päästä pääsen yhteen barokkikonserttiin, Paula Vesalan uutuuslevyä ei voi liikaa hehkuttaa, ja Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel -biisiä soitan, jos kaipaan pysähdysrentoutusta. Josko Kansallisooppera kutsuisi syksyllä johonkin sykähdysesitykseen. Ja kirjasyksy on kohta kuumimmillaan. Voi mitä kaikkea voisi vielä kulttuurijaaritella!

Koska kulttuuri kukoistaa, haastan omiin kulttuurikertomuksiin Kulttuuri kukoistaa -Arjan. Tähän ihastuttavaan haasteeseen kuuluu, että ei tarvitse haastaa eikä vastata haasteeseen  – mutta voi.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Musiikki, Sekalaista, Taide

Mietteitä joululauluteksteistä

Jouluviikon olen kuunnellut Radio Suomi -kanavaa. Puheosuuksia halkovat lähinnä kotimaiset joululaulut. Klassikot painottuvat. Viime vuonna suosituin joululaulu oli Katri-Helenan ”Joulumaa”, ja varmaan se tänä vuonnakin keikkuu kärjessä. Suosittelen kyllä tummanvaikuttavaa Aino Vennan melodiamuutosversiota. Amnestyn julkaisema video liu’uttaa tekstin ydisanomaan uudet ulottuvuudet: http://youtu.be/KMwBr8gXkzo. Ainakin minut kokonaisuus pysäyttää miettimään joulun ”hyvä tahto” -ideologiaa.

Joka vuosi monet pop- ja iskelmätähdet julkaisevat joululevyjä teemalla rakastetuimmat sävelmät tuomatta niihin muutoskulmaa tai särmää toisin kuin Aino Venna tuunattuun ”Joulumaahan”. Yllättävän paljon satsataan vuosittain myös uusiin jouluviisuihin. Lauri Tähkä, Olli Lindholm, Suvi Teräsniska, Anne Mattila ja Jani Wikholm muun muassa esittävät uutta (uusi = noin kymmenen vuoden sisällä väsätty). Tyypilliset viime vuosien joululaulut ovat popiskelmähenkisiä ja melankolisia.

Sanoituksista voisi päätellä, että joulumme ei koostu lasten lahjakekkereistä vaan aikuisten haikailuhetkistä.

Sanoituksista voisi päätellä, että joulumme ei koostu lasten lahjakekkereistä vaan aikuisten haikailuhetkistä.


On sitten vanha tai uusi joululaulu, tekstissä luodaan idyllimaisema. Siinä pitää olla lunta ja tähtitaivas. Kynttilöden tulee loistaa. Kotitunnelma lyö jollain tavalla läpi: joulu on lämpimän perhekeskeinen tai sellaista kaivataan. On sitten maallinen tai hengellinen henki, enkelit ja jokin kuolleisiin viittaava ovat yleisiä aihelmia. Harvassa ovat remakat ilolaulut; pääsääntöisesti tunnelma on harras, haikea tai haaveileva.

Aikakoneen ”Hiljaisuus” on valunut joulunodotusaikana radiosta useasti (otan tekijänoikeusriskin ja lisään linkin: http://youtu.be/89C0EXVTcgg). Pop-biisissä on mollisävelkulkuja vaan ei toivottomuutta. Sanomassa on tärkeä kohdennus. Keskiössä on yksinäisen joulu, jossa ei kyseenalaisteta epätyypillistä juhlatilannetta. Yksinäisen joulua valaisevat tähtitaivas ja toivo edes hetkellisestä hyvästä – enkeleitä unohtamatta. Kappaleen surumielisyydessä on lohdullisuutta, kohottavuutta ja perspektiiviä:

Yön laulu kauas kohoaa.
Yön laulu kauas katoaa.

Tuore tuttavuus minulle on ”Kalevankangas”, Hauli Bros -pispalalaisbändin jouluiskelmä (http://youtu.be/bWr_17RJmt0). Tähdennän, etteivät tämän tyyliset jollotukset kitarasooloineen kuulu mielimusiikkiini. Nostan biisin esimerkiksi siitä, miten juhatapio/arttuwiskari-tyyliset teokset sulavasti sopivat joulutunnelmaan: tunteisiin vetoava vanhuskertomus kytkeytyy hautausmaanäkymään. 

Kuvattu paikka on symbolisen monikerroksinen, sillä Kalevankangas on Suomen itsenäistymisen alun yksi traagisimmista tapponäyttämöistä. Sen lisäksi siellä on sodanaikaisia sankarihautoja ja monien tamperelaissikupolvien muut vainaat. Tällaisessa laulussa kiteytyy siten sakeasti perisuomalainen tummasävyinen joulukertomus. Jouluna on sanomatta selvä lupa rypeä kyyneleet silmissä menetyksiä muistellen. Kaikki kunnia sille: herkistymiselle on tila ja aika.

Hyvät blogini lukijat: toivotan lukuisaa joulua sekä elämyksiä ihmisten, kulttuurin ja tekstien parissa tänään ja tulevina päivinä!image

2 kommenttia

Kategoria(t): Musiikki, Sekalaista

Thaïs – oopperan koreus

Olen aika musiikkisivistymätön, mutta jatkan kasvatusprojektiani ja käyn pari kertaa vuodessa oopperassa tai klassisen musiikin konserteissa. Oopperoiden kanssa minulla on ollut ongelmia: jos musiikki miellyttää, libretto on kiusallisen kauhea, ja jos libretto on mielenkiintoinen, musiikki riipii. Vähitellen olen alkanut hellittää ymmärrysnyörejä ja hyväksynyt sen, että oopperan juoni olkoon täyttä huttua, eli menen esitykseen paatos ja elämys edellä.

Jouluinen opperatalo 18.12.2015

Jouluinen opperatalo 18.12.2015

Jules Massinet’n ooppera Thaïs esitettiin ensimmäisen kerran 1894. Libretto perustuu Anatole Francen 1890 ilmestyneeseen romaaniin. Tiivistetysti tarinassa munkki Athanaës haluaa käännyttää kurtisaani Thaïsin jumalauskoon, onnistuu siinä, mutta kun Thaïs hehkuu pelastustaan, Athanaës luopuu uskostaan maallisen rakkauden korvennuksen vuoksi.

Välillä libreton seuraaminen on kivuliaan kiusallista. Athanaës on puistattava fanaatikko, vaikka lähes ensi hetkistä voi päätellä, että sananjulistus on sublimaatiota tukahdetulle himolle. Heittäkää vain minua kivillä, mutta tulkitsen ajantasaisesta vinkkelistä niin, että fundamentalistien yksisilmäisyys on juuri tuollaista: hurahtamisen takana on omia pakkomielteitä, jotka painetaan näköalattomaan pauhuun ja yhden asian puskemiseen. Silloin unohtuu se, että elämä ei ole joko-tai vaan sekä-että.

Juonessa on useita hämmentäviä kohtia, sen lisäksi se kummasti ulottaa koskettamaan. Kuuluisan ”Meditation de Thaïs” -kohdan herkkä taite on hieno. Samoin Thaïsin itsetutkiskelukohtaus, jossa kilpailtu kurtisaani pohtii katoavaa kauneutta ja rakkaudetonta tyhjyyttä, pistää suojusten läpi. Ja pääparin kohtaamisissa on imua ja lopussa on ristiriidan ratkaisematonta voimaa ja… Elämyksiä – kyllä!

Pukuloiston silmäkarkki maistuu, jotkut näyttämökuvat miellyttävät myös. Visuaalisuus on art deco -tyylistä, värikästä ja koristeellista. Upeimmillaan ylöspano on juhlissa, jossa Thaïs leuhuttaa siipiasussaan. Kun ensimmäisen näytöksen lopussa Thaïs levittää kätensä ja käsivarsien kultasulat leviävät, katsomossa huokailtiin ja jokunen hihkuntakin kuului.

Yleisö oli poikkeuksellisen villinä. Väliaplodeja sateli ja lopun kumarruskimarassa sali kaikui kiitostaputuksista ja hurrauksista. Eikä syyttä. Tommi Hakala munkkina helli sävykkäällä baritonilla, ja Veronica Dzhioeva Thaïsina lämpeni ja hehkui esityksen edetessä. Mika Pohjosen tenori soi myös hienosti. Minulle hän tarjosi tahatonta hupia kiitäen lavalla lentokonemaisin liikkein, mutta se on ohjauksen ongelma, ei Pohjosen. Kuoro ja orkesteri toimivat korvia hivellen. Thaïsin musiikki kaikkiaan on romanttista, melodista ja sävykästä – tällaiselle noviisioopperakävijälle sopivan helppoa ja välillä oikein kohottavaa.

Jotkut ohjausratkaisut mietityttivät minua, samoin pienet lavastusyksityiskohdat. Miksi komea buduaari oli suunniteltu niin, että se ei kokonaan näkynyt joka suuntaan? Miksi autiomaassa nökotti joukko ryvettyneitä miehiä teatteri-istuimissa? Mutinastani viis. Oopperan koreus ja komeus puri tällä kertaa viihdyttäen ja jopa koskettaen. Ihana ilta!

Väliaika: oopperanautiskelijat iltaikkunaan heijastuen.

Väliaika: oopperanautiskelijat iltaikkunaan heijastuen.

– – –
Suomen kansallisooppera
Thaïs
Produktion ensi-ilta 2013, nyt vuodenvaihteessa muutama uusintaesitys
Musiiki: Jules Massenet
Ohjaus: Nicola Rabb
Lavastus ja puvut: Johan Engels
Kansallisoopperan mainosvideo on tehty vuoden 2013 ensi-iltaa ajatellen (eri solistit), mutta tunnelmaan siitä pääsee.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Musiikki, Oppera

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä

SIBELIUS KUVAKIRJASSA

Lukuviikkoa vietetään 20. – 26.4.2015. Ompun blogissa on linkkejä lasten- ja nuortenkirjallisuuspostauksiin.

Lukuviikon ratoksi näemmä tartun sivistäviin lastenkirjoihin. On kyllä eduksi, että lapsille suunnatuissa kirjoissa olisi hulvatonta hulluttelua, mutta muunlaisiakin tunnelmia tarvitaan. Viihtyminen vetää lukunautintojen pariin ja innostaa kirjojen kuluttajaksi joka iässä, ja viihtyähän voi sekä riemun että tiedon parissa. Lukuviikkokirjoistani Maami Mustikassa on satuiloittelua ja puuhailua, Soiva metsä on puolestaan lastenkirja monin tavoittein.

Katri Kirkkopelto on kirjoittanut ja kuvittanut kuvakirjan Soiva metsä, jossa kahlataan suursäveltäjämme elämäntaivalta. Kehyskertomuksessa on Ainolassa vieraileva lapsenlapsi, jolle isovanhemmat, Jean ja Aino Sibelius, kertovat papan sävellysurasta.soiva metsä

Kertomustekstin lukeminen ja kuunteleminen kyllä edellyttää hyvää keskittymistaitoa, sillä teksti on melko asiapitoista. Siinä on välillä mukavaa rupattelevuutta, ja lapsipäähenkilö tekee lähestyttäväksi merkkihenkilön eletyn elämän kelailun.

Kuvitus on mielestäni elinehto tarinaan samastumiselle. Luonto- ja ympäristökuvat ovat kauniita, osin jopa hehkuvan satumaisia, kuten Ainolan puutarha. Tunnetut henkilöhahmot on pyritty säilyttämään näköisinä, ja joiltain osin niissä on jäykkää poseeraamista.

SibbeYksi kirjan tavoite on välittää tuleville polville Sibeliuksen suurmiesmerkitystä, joten kirja naksahtaa juhlavuoden teemaan. Merkittävä lisä kirjalle on sen mukana oleva CD-levy, jossa on levytykset kuudesta Sibeliuksen sävellyksestä. Ne ovat teoksia, jotka ovat myös kirjan tarinassa mainittu, joukossa tietysti Finlandia ja Valse Triste. Osa esityksistä on äänitetty Ainolassa, mikä lisännee tunnelmaviritystä. Kirja on siten mainio apu musiikkikasvatukseen: kertomukseen voi limittää musiikin kuuntelua. Kirjan lopussa on lisäksi pieni musiikkisanasto, joka pohjustaa tutustumista klassiseen musiikin termistöön.

Kirjoittaja on käyttänyt kunnioitettavasti lähdemateriaaleja, ja hän on tiivistänyt kirjan loppuosaan aukeaman mittaisen Sibeliuksen elämäkertakoosteen. Itse kuvakirjan kertomuksessa on aiheen painosta joitain kankeuden hetkiä, mutta kyllä kirjassa on myös tunnelmallisia kohtia.

Kaikkiaan on hienoa, että on lastenkirjallisuutta, joka kytkeytyy musiikkiin ja suomalaiseen kulttuuriperintöön. Kyllä tämän kirjan kanssa voi viettää lapsiseurassa monta kirjatovia ja sopivasti annostellen juhlia Sibeliusta, musiikkia ja suomalaista luontoa.
– – –

Kuvat ja teksti: Katri Kirkkopelto
Soiva metsä. Jean Sibeliuksen matkassa
Lasten Keskus 2015
kuvakirja
Mukana CD, jossa on kuusi Sibeliuksen sävelteosta, Nazig Azezian (piano) & Jussi Makkonen (sello).
Lainasin kirjan kirjastosta.
Haasteet: lukuviikko, elämäkerrat

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Musiikki

Varispoika ja muuta merkillistä

Poika nimeää itsensä Kafkaksi ja keskustelee varjopersoonansa Variksen kanssa. Äitinsä hylkäämä Kafka karkaa kotoaan Tokiosta. Isä on hänet kironnut ja ennustanut antiikin draaman tapaan, että hän tulee tekemään isänmurhan sekä makaamaan äitinsä ja siskonsa. Sekin selviää, että ”kafka” tarkoittaa tsekiksi varista. Toisaalla kuusikymppinen Nakata keskustelee kissojen kanssa ja saa aikaan makrilli- ja iilimatosateita. Kafkaa auttavat eri-ikäiset naiset, Nakataa nuori rekkakuski. Jokin epäsuora yhteys Kafkalla ja Nakatalla on. Mitä vain voi tapahtua Haruki Murakamin romaanissa Kafka rannalla (suom. Juhani Lindholm, Tammi 2009, pokkari 2014).

Murakamin 1Q84 sai minut jouluna leijumaan, ja muutkin suomennetut Murakamit olen innolla lukenut. Nyt odotan syyskuussa ilmestyvää uutuutta, realistiseksi mainostettua Värittömän miehen vaellusvuodet. Kafka rannalla -romaania olen säästellyt kesän joutopäiviin, ja kyllä se vikittelee, muttei saa minua valtoihinsa siten kuin 1Q84. Taidan hieman laittaa hanttiin yltiöpäisille yliluonnollisuuksille.Kafka rannalla 1

Viehätyn henkilöistä ja siitä, että runsaan romaanin henkilögalleria on rajattu. Päähenkilö on Kafka, ja muut ovat eritasoisten apureiden rooleissa. Erityisesti pidän juonen arvaamattomuudesta. Samoin ihastelen suorasukaisuutta, jolla asiat kerrotaan. Ennakoimaton juoni ja mutkaton dialogi etenevät surreaalin ja kultivoituneisuuden yhteissoittona. Unet, unenomaisuus ja sakea metaforisuus sekä tykästyttävät että väsyttävät. Välillä saan ajatusmaailman langan päästä kiinni, välillä ote kirpoaa. Se taitaa olla tarkoituskin. Huomaan silloin tällöin ärtyväni kirjaan tai kirjailijaan: kylläpä nyt elämäntaitohifistellään, senkin sofistikoitunut life coach.

”Sinun pitää voittaa sisälläsi oleva pelko ja viha”, poika nimeltä Varis sanoo. ”Anna kirkkaan valon loistaa sisääsi ja sulattaa kylmyys sydämestäsi. Sitä on olla kova. Kun sen teet, olet todellakin maailman kovin 15-vuotias ihminen. Käsitätkö? Vielä on aikaa. Voit vielä saada minuutesi takaisin. Käytä päätäsi. Ajattele, mitä sinun pitää tehdä. Et sinä ole tyhmä. Kyllä sinun pitäisi se keksiä.”

Kafka rannalla -romaanissa on tiettyä nuorisokirjahenkeä, eikä se johdu vain päähenkilön iästä vaan lähestymistavasta. Lukijaa opetetaan filosofian lisäksi taiteesta ja historiasta, ei vähiten elämäntaidosta. Tietoa välitetään myös klassikkokirjaillisuudesta antiikista lähtien. Oppimaton rekkakuskikin on romaanissa kuin opetuslapsi, joka lähtee seuraamaan outoutta ja tempautuu ottamaan vastaan sivistystä; hienointa on se, että häntä johdattaa heikkolahjainen Nakata. Kirjasivistyksen lisäksi arvostetaan sydämen sivistystä.

Omaa lukukokemustani vahvistin kuuntelemalla romaanissa tarjottuja äänitteitä, eli murakamilaiseen tapaan kirjassa on tanakka ääniraita. Huippuhetkiä ovat romaaniin ripotellut musiikkitulkinnat, etenkin vaikutuin Haydnin sellokonsertosta. Muutakin klassista musiikkia kirjassa kuunnellaan ja siitä keskustellaan. Ja fiktiivisellä musiikilla on myös sijansa: Kafkan lumonneen Neiti Saekin menneisyyteen kiinteästi kytkeytyy hänen oma menestyskappaleensa ”Kafka rannalla”. Sen sanat saa romaanista lukea, melodian voi vain arvailla. Lisäksi Kafka kuuntelee etenkin Radiohedia ja Coltrainea, voimaillessaan Princeä, jonka biisi ”Sexy Motherfucker” ei kaipaa syvätulkintoja.

Romaanin maailmassa ylitetään ajallisia, ruumiillisia, moraalisia ja psyykkisiä rajoja. Ympäristö on pientä poikkeusta lukuunottamatta realistinen ja nykyaikainen, muu on jotain muuta. Yksi romaanin johtoteema minulle on se, että elämä on mieltä vailla ja vaarallista ilman mielikuvitusta. Ja identiteetti on ihmiseltä hukassa, mutta löydettävissä, silti se on subjektiivinen kokemus ja yllätyksellinen, moniosainen rakennelma. Lisäksi voi oppia kantamaan muistoja, hyväksymään menneet ja antamaan anteeksi. Tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi sekä kyky rakastaa, siitäkin on kyse.

”Tämä ei kuitenkin asia, jonka joudut selvittämään ihan itse. Kukaan ei voi sinua siinä auttaa. Sellaista rakkaus on, Kafka. Tunnet ihania tunteita, mutta silti sinun pitää vaeltaa ypöyksin pimeässä. Mieli ja ruumis joutuvat kantamaan kaiken. Ihan yksin.”

Kyllä kaivattaisiin Nakataa juttelemaan löytökissa-Klasun kanssa, mistä katti on tullut ja mitä kokenut.

Kyllä kaivattaisiin Nakataa juttelemaan löytökissa-Klasun kanssa, mistä katti on tullut ja mitä kokenut.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Musiikki

Mediakasvatuksesta pariin biisipurentaan

Elämme mediasoitumisen aikaa. Näin väittävät tutkijat ja näin sen näen. Ei ole ohjelmaa tai verkko- tai printtilehteä, jossa ei olisi monta juttua muista medioista tai mediapersoonista. Lehdet eivät menesty ilman viihdeohjelma- tai elokuvatähtien haastatteluita, ja on niissä melko tasaisesti kirjailijoitakin haastateltavina. Television ajankohtaisohjelmat tai radio-ohjelmat eivät elä enää ilman Twitteriä tai Facebook- ja Instagram-yhteyttä. Perinteiset mediat liukuvat verkkoon, elävät sekä-että, ja nuoriso seuraa mediaa lähinnä netistä valikoiden ja silmäillen, ja kaikkea yhdistää sometus.

Media on mustekalamainen luikertelija, jonka lonkeroiden ulottuvuus ja kiemurtelu estävät näkemästä otuksen päätä, ehkä sillä ei sitä edes ole. En kuitenkaan edusta uhkakuvilla mässäilevää mediakäyttäjärotua vaan mediamyönteistä mahdollisuuskuluttajaa ja -kasvattajaa. Pääni selventämiseksi luin Ritva-Sini Merilammen terävän koonnin Mediakasvatuksen perusteet (Avain 2014).

Hienosti kirja kelaa mediahistoriaa sekä erilaisia suuntia ja näkökulmia mediakasvatukseen. Se on kooste mediakehityksestä ja mitä sen kanssa voi tehdä. Pohjavirta on pedagoginen ja osin didaktinenkin, mutta pettymyksen kirja tuottaa niille, jotka toivovat suoria opetusideoita. Minua miellyttää otteen katsauksenomaisuus, ja etenkin se, että sen lisäksi, että kirja käsittelee käsitteitä, teorioita ja suuntauksia, se haastaa ja on myös jotain mieltä. Merilampi ottaa kantaa ja esittää teesejä.

Merilampi on välillä kovin abstrakti ja kirjanoppinut, mutta hänen tekstinsä on silti sujuvaa ja selkeää. Kirjasta on moneksi, mutta tässä poimin lyhyesti pari käsitettä. Merisalo puhuu mediakielitaidosta ja esittelee mediakielitaidon portaat. Ne sisältävät kaiken hyvän ja kauniin, mitä pitää mediataitajan tulisi hallita – tapahtuu se minkä ikäisten kanssa tahansa kotona, koulussa, turuilla tai toreilla. Mediakielitaito on ymmärtämistä, soveltamista ja luomista vuorovaikutuksessa, konteksti käsittäen. Loppuun Merilampi heittää kunnon teesit ja päättää kirjansa uushumanismin ja mediasivistyksen strategian haasteeseen. Tavoitteena mediakielitaidossa on tiedon (ymmärtäminen), tunteen (elämys) ja tahdon (oma luovuus) yhdistyminen. Ei ole yhtä tietä eikä oikoteitä onneen, ja Merilampi päättääkin teoksensa kuvaavaan Herman Hesse -sitaattiin: ”Kuitenkin minun täytyy totella sisimpäni hämärää käskyä ja yrittää yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä on se jousi joka pitää käynnissä pientä kelloani.”

 Mediakasvatuksen perusteet

Testaan hetkisen tieto-tunne-tahto -kolmiota viimeaikaisiin mediakokemuksiini. Niistä puuttuu nykyisin merkityksellisin aisti: näkö, visuaalisuus. Autoa ajaessa kuuntelen radiota, joten keskityn auditiiviseen puoleen ja etenkin laululyriikkaan (ymmärtäminen ja tunne). Kuuntelusta voi siirtyä kokemusten kirjaamiseen (onhan se tahdon ja oman luovuuden osuutta). Laululyriikasta ei voi toisaalta irrottaa musiikin osuutta, sillä se iskee vielä johonkin atavistisempaan kuin sanat: melodia, soitanta, tuotanto kulkee rinnalla, tukee tai painaa päälle ja aiheuttaa tunteita, joihin ei välttämättä yksin sanoilla ylletä. Pistän kuitenkin painoa sanoitukselle; laulu sanoineen on enemmän kuin yksi instrumentti, sillä siinä kiteytyy teema, sisältö ja sanoma.

Taannoisella ajoreissulla kaksi mukavuusalueeni ulkopuolelta soivaa laulua pysäytti, nuori nainen ja vanheneva mies tulkitsijoina. Suvi Isotalon laulu ja sanoitus korostuvat kappaleessa Yksi (Näin minusta tuli ihminen 2014), sillä soitanto on tarkoituksellisesti taustalla. Kokonaisuus on kansanlaulumaisen simppeliin popmelodiaan istutettu riipaiseva  kurotus muiden yhteyteen. ”Se ei ois keltään pois, jos yksi muista ois. Ryhtyis kuoroon ihmisten, omaa ääntä laulaen.” Kertosäe on tunnemyllerrys eristyneisyydestä ja mahdollisuuksista murtaa se. Muussa sanoituksessa on kirkkaita kielikuvia, jotka avaavat puhujan tilannetta. Kappale päättyy hiipuvaan kuoro- ja yksinloilotukseen, mikä tarjoaa tulkintalisää: pystyykö pettynyt ja pelokas eristäytyjä rohkaistumaan ja uskomaan itsensä riittävyyteen?

Viime vuosina ja osin postuumisti Johnny Cash on aiheuttanut kylmiä väreitä vanhan miehen tulkintauskottavuudella, kaikki coveritkin kuulostavat juuri hänelle tehdyiltä. Tällä kertaa veret seisauttaa Cashin minimalistisesta voimasta poikkeava Pepe Willbergin uusin julkaisu Tällä kadulla (2014, sanat Timo Kiiskinen). Sovituksessa kaikki menee överiksi, tuloksena on patetiakertoimet ylittävä popsinfonia, jossa on kattava kokoelma 1960-1970 -lukujen sovitus- ja sävelkulkukliseitä. Nostalgiabiisirunoelmassa kuvaillaan elettyä elämää kokemuksen syvällä mutta kuulaalla rintaäänellä. Vaikka en jaa muistoja katumaisemista, uskon laulajan kaiken kaipuun, luopumisen ja elinvoiman. Sanat ja paisuvat sävelet toimivat yhdessä, vain yhdessä. Vaikuttava metelikokemus. (Aivan lopun kitarasoolo olisi kyllä voinut jäädä pois.)

Samaan postaukseen ympätyt mediakasvatuskirja ja biisikokemukset voivat tuntua kaukaa haetuilta, mutta sellaista on mediamoniäänisyys. Ja näin innostava tietokirja voi puskea soveltamaan teoriaa käytäntöön. Samaan aikaan Facebookissa on käynnissä haasteketju, jossa pyydetään listaamaan 10 merkitysbiisiä elämän varrelta, ne, jotka vaivatta ja miettimättä putkahtavat mieleen. Mitkä ne olisivat? Miksi juuri ne?

_ _

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Musiikki, Tietokirja

Taidetta koteihin: osat 1 ja 2

OSA 1: Taidetta joka kodin julistehengessä

Andy Warhol poppasi kuvataiteen käyttökuviksi. Sara Hildenin museo esittelee tuotoksia tänä keväänä, joten näytillä ovat marilynit, jackiet ja maot. Kuuluisista säilyketölkkikuvista on versioita aplikoinnista paperimekkoon. Taiteilijan suunnittelemaan lehmätapettiin on ripustettu kököt kukkataulut – ne ovat hilpeä läpsäys kukka-asetelmatraditiolle. Muutenkin Warhol antoi kyytiä perinteisille taideajatuksille, jopa siten, että hän kiisti olevansa taiteilija.Andy-näyttely

Mainosmies-Andy osui kuluttajan näköhermoon etenkin selkeillä ja värikkäillä julistemaisilla julkkiskuvilla. Onkin pohdittu, nousiko Warholin suosio kohteiden vai taiteilijan otteen vuoksi. Taiteilijan johtotähtenä oli muun muassa monistettavuus ja yhdentekevyys.

”Kaikki kuvani ovat samanlaisia, mutta samalla kuitenkin hyvin erilaisia. – – Ne muuttuvat kun valon väri muuttuu, kun hetki ja tunnelma vaihtuu… Eikö elämä ole sarja kuvia, jotka muuttuvat toistaessaan itseään?”

Warholin Self potrait -kuvat eivät ole vain pintaa, vaan omien kasvojen monistaminen samaan kuvaan lomittain ja näiden versiointi sarjaksi kuvaa hyvin minähäilyvyyttä. Näyttelyn hienoin kokonaisuus on kollaasimainen Mick Jagger -sarja. Kauniit, aistilliset nuorukaiskasvot ovat samat kuvasta toiseen, mutta pinta vaihtelee: kasvot ovat kuvissa sekä valokuvajäljennöksinä että valokuvaa rikkovin piirrosjäljin, lisäksi töissä on eri värein maalattuja osia. Näyttelyssä on myös kiinnostava Vesuvius-sarja, jonka tulivuorissa on vapaita muotoja ja värejä.

En ole koskaan ollut erityisen otettu Warholin töistä, enkä näyttelyn jälkeenkään faniksi heittäydy. Silti katselmus on hauska reissu kuvamurrokseen ennen tvt-aikaa. Nykyisin jokainen räpsii kuvia, kopioi, tuunaa, tulostaa tai julkaisee niitä. Warhol teki sitä samaa vuosikymmeniä sitten ilman jokapojan nettisovelluksia; hän muunsi häpeämättä selfieitä, käytti omia ja muiden valokuvia mielensä mukaan, toisti ja muokkasi omikseen sekä levitti ne näytille.

Warholin markkinahenkeen sopii, että hänen kuvansa ovat levinneet jo monta vuosikymmentä kortteina ja julisteina ripustettaviksi joka kotiin. Leviävät ne myös laittomina kopioina, ja matkiminenkin on helppoa. Kuvaavaa on, että nykyisin joka härpäkkeessä on kuvankäsittelyohjelma, jolla omat kuvat saa poptyylisiksi.

Warholisesti tuunailtu

Warholisesti tuunailtu


OSA 2: Kotikonsertti

 

Palaan juttuni otsikkoon (Taidetta koteihin) toisesta näkökulmasta, toisenlaisella esimerkeillä. Koin menneenä perjantaina aiheeseen liittyen todellisen elämyksen, joka ei ole monistettavissa. Anna-ystävällä on avara sydän ja niin avara koti, että sinne mahtuu kolmisenkymmentä ihmistä konserttiyleisöksi. Anna oli tilannut perjantaiesiintyjiksi trumpetisti Verneri Pohjolan ja pianisti Aki Rissasen. Yhteissoitanto oli joustavaa musiikkivuorovaikutusta, jossa oli tilaa kummankin omalle instrumenttiviestinnälle.

Pohjola puhalsi intiimissä tilassa siten, että hän hyödynsi puhkumisen hiljaisia ääniä, myös silkkaa puhallusta. Tunnin setti oli vaihteleva, siihen mahtui omaa, lainattua ja sinisiä hetkiä. Etenkin hivelemään jäivät kauniit melodiaosuudet, esimerkiksi aloitusbiisi Amorandom ja loppupuolen Tom Waitsin kappale osuivat haikeina. Encoressa vaikuttuneisuuden kylmiä väreitä juoksutti ainutlaatuinen kokemus: Pohjola puhalsi trumpettinsa ulostuloilmalla flyygelin sisään, jolloin tuloksena oli kielien äänihumina, kuin trumpetin hengen mystinen jälkikaiku.

Kun pehmoinen jatsimusisointi täytti hämärän olohuoneen, tunnelma oli harras. Huoneellista yhdisti musiikki, muulle ei sillä hetkellä ollut tilaa. Koimme varmaan kaikki silkkistä iloa siitä, että saimme olla osallisena niin poikkeuksellisessa tilanteessa. Huoneellista yhdisti tietysti myös illan emäntä, ihmeellinen ideoija ja aikaansaaja. Nöyrin kiitos, Anna!

Sinisen hetken soittajat Verneri Pohjola & Aki Rissanen

Sinisen hetken soittajat Verneri Pohjola & Aki Rissanen tallentuivat muistojen albumiin

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Musiikki, Taide

Jenůfa

Leoš Janáček (1854 – 1928) sävelsi uuden vuosisadan musiikkia. Siinä on melodiaa, melskettä ja muuttuvia osasia. Jouluajan kuuntelin Sinfoniettaa samalla kuin luin Haruki Murakamin romaania 1Q84, sillä kyseinen sävellys oli yksi asia, joka yhdisti kohtalonomaisesti romaanin päähenkilöitä. Patarumpupauke voimisti lukutunnelmaa.

Kiinnostus säveltäjään virisi siten kaunokirjallisuudesta. Samaan syssyyn keksin, että Janáčekin ooppera Jenůfa esitetään alkuvuodesta Kansallisoopperassa, tähtenä Karita Mattila. Siis sinne. oopperatalo

Oopperan ensi-ilta oli 1904, eli reilun sadan vuoden päästä pääsin tuumimaan, miten tsekkiläinen maalaiskertomus puree. Libretto on kuin Canthin Anna-Liisan ainekset olisi palasteltu pärekoriin, ravisteltu, ja kasattu hieman eri asentoihin. Juonikuviossa kärjistyi kolme H:ta: hurskaus, hairahdus ja häpeä. Haavoittuvuutta nuoruuden syntien käsittelystä ei puuttunut, ja mikä kiintoisinta, henkilöt ovat muuttuvia, vaikka kärjistettyjä hahmoja.

Lavastus myötäilee ihmissuhteiden kaltevalla pinnalla taiteilua. Kivisymboliikkaa hyödynnettiin tehokkaasti toisessa ja kolmannessa näytöksessä: synnin taakka on kalliojärkäle ihmisen sielussa; ensimmäisen kiven heittäjäksi havittelevat ovat syntisiä, kuten sana sanookin. Toisen näytöksen ankaran ahdas tila kivenmurikoineen kuvasi sisäistä tunnetta, joka teoksen siinä osassa täyttyy umpioituneesta ahdistuksesta. Hieno näyttämökuva siihen liittyen on yhtäkkinen seinämien avautuminen ja tähtinä kimmeltävien lumihiutaleiden leijailu.

Tähtiä, toden totta. Jorma Silvastin tenori loistaa, mikä ettei myös Jyrki Anttilan. Sopraanot kautta linjan vakuuttavat, etenkin Päivi Nisula hurjana kasvatusäitinä. Karita Mattilan ääni on voimakas, vivahteikas ja elävä – ja onhan hän tähtenä säväyttävä. Pakko on se mainita, että lähes kaikki (äitiä ja isoäitiä lukuun ottamatta) ovat rooleihinsa 30 vuotta liian vanhoja, mikä pitää aktiivisesti unohtaa ja keskittyä vain tarinaan ja mielialamusiikkiin. Laulutaide on epäreilua: kun ääni on kypsynyt ja soi sävykkäästi, roolihahmojen habitus on toisesta ajasta.

Ohjaus on pettymys, sillä kulmikas teatraalisuus on välillä häiritsevää. Minun makuuni sopisi vähäeleinen ilmaisu, jolla tuska tulisi todeksi. Todeksi tulee kuitenkin musiikillinen tunteiden tulkinta, hienot solistit, kuoro-osuuksien voima ja orkesterin luotettava tuki solisteille. Olipa hieno ilta oopperaelämyksiä harjoittelevalle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Musiikki, Oppera

Lähiössä soi

– –
Vain musiikki, sen taivaantakaiset holviruoteet,
voi kertoa millainen ihmislajin pitäisi olla.
Kirjallisuus voi näyttää millainen se on,
mutta silloin, anteeksi vaan,
lukija iskee tekijää kirjalla päähän.

(Helena Sinervo, Avaruusruusuja, WSOY 2014)

Tuossahan se tuli: musiikkikokemukset iskevät sanoitta merkityksiin. Sinervon sivallus huvittaa ja tarjoaa lukuharrastajalle muikean aasinsillan kelata viimeaikaisia musiikkielämyksiä.

Olen aiemminkin ylistänyt Helsingin lähiöiden kulttuuritalojen tarjontaa. Siitä on hyvä jatkaa. Kanneltalo on minulle tutuin, ja hyödynsin sitä viime viikolla kaksi kertaa. Torstain (13.2.) barokki-ilta sai hetkittäin tunnelmat kimpoilemaan mielen katedraalissa. Suomalaisen barokkiorkesterin kvartetti soitti ranskalaista kamarimusiikkia 1600-1700 -lukujen kummaltakin puolelta. Barokkisoittimien pehmeä sointi ja sointukulkujen kiertyvä, kaarteleva toistoisuus onnistuivat hivelemään rauhatonta mieltä ja auttoivat saavuttamaan seestyneisyyden hetkiä. Etenkin Jean-Marie Leclairin (1697 – 1764) sävellykset olivat vaihtelevan virkeitä, tanssillisia tuokiokuvia menneiltä ajoilta.

Haluan hetken myös muistella tammikuista Kanneltalon Mozart-kamarikonserttia, jonka helmiä olivat huilulle ja alttoviululle sävelletty teos sekä upottavan pehmeän basettiklarinetin ääni. Olen etuoikeutettu: lyhyen kävelymatkan päässä on konserttipaikka, joka aukaisee hetkessä arkeen juhla-aukon.

Klassisen ohjelmiston ohella on tarjolla myös monen muun lajin musiikkia. M.A.D.-duo musisoi tiistaina (11.2.) melko akustisesti: Pauli Hanhiniemi rämpytti kitaraa ja Ville Rauhala kontrabassoa. Hanhiniemi lauloi reilun tunnin koonnin tuotannostaan, ja Rauhalan ääni stemmasi hyvin taustalla. Kahden soittimen avulla saatiin aika täyteläinen soundi, joka sopi pieneen saliin.

HanhiniemiVoisi ajatella, että Kolmannen naisen hitit ovat kuluneita, mutta kahden miehen kombo sai niihin oman vibansa. Ohjelmistossa oli muutakin Hanhiniemen tuotantoa. Hanhiniemen ääni on vedonnut minuun jo 1990-luvulla, ja niin se teki taas. Laulut eivät ole läpijollotusta, vaan uskottavaa kerrontaa. Sanoituksissa on välillä vietävän tehokkaita sana-asetteluja. Lemmestä usein luritetaan, eikä siinä mitään, se on poppailun ydintä, mutta on sanailussa vetäviä tarinoitakin, kuten juuri kuolleen naapurin muistelua, ja sekin kaveri, joka näki heinikossa kissapetoja. No niin, nyt mentiin jo melkein kirjallisuuden puolelle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musiikki

Pidä kukkasesi, julkea nainen

Don Jose tokaisee otsikon tapaisesti ensikohtaamisen jälkeen: Carmenin verevä hahmo hämentää kokematonta sotilaspoikaa. Kunnon poika, jonka olisi kuulunut palata kotikylään kiltin naapurintytön puolisoksi, lähteekin intohimon sokaisemana rajattoman mustalaisnaisen matkaan. Sen kukkasenkin miekkonen säilyttää talismaaninaan.

Kansallisoopperan ohjaus sijoittaa Bizet’n Carmenin Espanjan sisällissodan aikoihin. Ratkaisu toimii hyvin, sillä 1930-luvun epävakaat olot sopivat tapahtumataustaksi. Lavastusratkaisut ja rakennelmien harmaanhiekkaiset sävyt toimivat mainiosti ja väreihin sointuvat asut istuvat hyvin. Matadorinäkymissä väläytetään punamustaa, muuten tunteet saavat leiskua melko neutraalia värimaailmaa vasten. Alun krusifiksi ja lopun risti-jeesusta mukaileva Carmenin asento linkittyvät hieman osoittelevasti.

Lämpiön rakenteellisia väliaikanäkymiä

Lämpiön rakenteellisia väliaikanäkymiä

Oopperana Carmen osoittautuu maallikostakin melodiseksi, musiikillisesti helpoksi – varsinaiseksi hittikimaraksi. Orkestrointi on sävykästä, kuorokohtaukset ovat kohottavia, aariat ja duetot väkeviä. Don Josen (Joachim Bäckström) rakkaudentunnustus on niin tosi. Voisin ilmoittautua Bäckströmin fanclubiin. Carmenin (Niina Keitel) lavasisääntulo on rehevä ja mezzo kohtalokas. Kaikkien solistien laulu soi sitä kirkkaammin mitä lähemmäs pitkän esityksen loppua edetään.

Vaikka tarina on tuttu, en ole aiemmin nähnyt tätä teosta kokonaisena, joten yleissivistysaukon paikkaaminen oli paikallaan. Juoni kolmiodraamoineen on kliseinen tai ajaton – toteutuksesta riippuen. Henkilöt ovat kovin arkkityyppisiä ja toistuvia monenlaisissa kulttuurituotteissa. Viimeksi olen aihevariaatioon tutustunut Saila Susiluodon runokokoelmassa Carmen (Otava 2010), jossa kuljetaan metroissa ja ostareilla oopperasta tutuissa tunnevirityksissä vaan omalakisesti tulkittuna.

Opperan Carmen on villi nainen, jonka lempi kestää enintään puoli vuotta. Tumma ja tulinen Carmen laulaa, että vapaa tahto on hänen ainoa lakinsa. Hän on manipuloiva ja uskollinen vain ailahteleville tunteilleen. Tällaisessa kyydissä eivät perusmiehet pysy eivätkä ymmärrä, että nainenkin voi olla vapaa ottamaan ja jättämään. Josen kilpailijaksi ilmestyykin kukko tunkiolla, voittoisa matadori, joka iskee jo kyllästyneisyyden tilaan edenneen Carmenin. Josen huomiota hakevalla viileänvaalealla, mamman suosikilla Michaelalla ei ole sijaa näissä tunnehuumakekkereissä.

Kun Josen, mahdollisesti oidipaalisen mammanpojan, kätkössä olleet kiihkeät tunteet syttyvät, hänet saa täysin tolaltaan: hän ajatuu vankilaan, jättää armeijauran, liittyy rosvojoukkoon, hylkää kotiväkensä – kaikki tämä Carmenin vuoksi. Carmen pelaa, kiristää, jaksaa vain valloitusvaiheen. Onnettomalla Josella ei ole välineitä käsitellä tunteitaan, ja hän jumiutuu epätoivoiseen intohimoriippuvuuteen. Sellaisella on yleensä synkät seuraukset.

Oopperoiden juonet ovat tavallisesti järjettömän banaaleja, mutta tämä toteutus viittasi ajattomiin teemoihin. Rakkausdraamassa on posketonta menoa, mutta myös ikävästi lähes viikottain päivälehtiuutisista tuttua. Teos osoittautui suhdeväkivallan ja perhesurmien mekanismin läpileikkaukseksi. Heikkotahtoiset, itsetuntoa ja tunnetaitoja vailla olevat ihmiset murtuvat pala palata, kun heidän tunteisiinsa tai pakkomielteeksi muuttuneeseen ripustautumiseensa ei enää vastata. Vaikka suhde on tuhoon tuomittu ja jäljellä on vain loukattuja tunteita, silti hylätty osapuoli ei kykene irrottautumaan. Alkeellinen ajattelumalli entisen rakastetun vainoamisesta ja surmaamisesta perustein ”kun en sinua saa, ei saa kukaan muukaan” toimii näin. Ja syntyy rumaa jälkeä. Oopperassa ja suomalaisissa kodeissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Musiikki, Oppera

Viikoittainen äänikehto

Keski-ikäisyyden mittari on kuulemani mukaan Radio Suomi -kanavan kuuntelu. No, vaikka niin. Olen radion seka-ja viihdekäyttäjä, joten sattumanvaraisesti eksyn myös Suomen lähetyksiin. Kunhan vain muistan, tietoisesti valitsen sen lauantaisin aamukymmenen jälkeen. Kissankehto on ohjelma minun makuuni.

Susanna Vainiola rakentaa vajaan tunnin ohjelman taiten ja yllätyksellisesti. Lähetys perustuu kirjavaan musiikkitarjontaan, eri ajat ja tyylit vuorottelevat. Soittolistapakotteita tällä toimittajalla ei ole, vaan valinnat ovat vaihtuvien teemojen tai mielleyhtymien mukaan toteutettuja, jokin juoni tai juju niitä yhdistää.

Musiikkivalintoja sitovat lyhykäiset puheosuudet. Ne ovat pienoisesseemäisiä tai väljiä impressioita. Välillä tarjotaan kuuntelijalle tietopläjäyksiä artistista, biisistä tai taustoista. Toimittaja esittää asiat tunnelmaan keskittyen.

Ohjelman aikana en pysty lukemaan, koska lähetyssisältö viettelee keskittymään vain biisien sanoihin ja juonenkulkuun.Voinhan samalla istua takapihalla kesän hellimänä, silittää pyykkiröykkiötä, imuroida nappikuulokkeet korvilla tai kävellä Mätäojan varrella, ja ajautua samalla vaihtelevaan äänivirtaan. Minulle ajatuksella ja tunteella suunniteltuun.

Aika ei ole rajoite. Jos lauantaiaamulähetys unohtuu, uusinta on tiistaisin kukonlaulun aikaan, ja Arenasta ohjelma on kuunneltavissa kuukauden ajan. Facebookissa Kissankehtoa voi tykätä ja seurata päivityksiä. Tykkään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musiikki

Vuosikatsaus 2012

Olen valikoinut vuodestani 2012 kulttuurikärkikymmenikön, järjestykseltään sattumanvaraisen. Leimallista vuodelle on ollut lukunautinto. Muitakin elämyksiä on mahtunut mukaan.

Vuoden aloituksena valoa pimeyteen Kööpenhamisassa.

Vuoden aloituksena valoa pimeyteen Kööpenhaminassa.

1) Kööpenhamina
Vaikka osa reissusta osui jo vuoden 2011 puolelle, kuurainen ja aurinkoinen kaupunki, Tivolin megavalaistus, Gauguin-näyttely ja uudenvuodenräiskintä hälytysujelluksineen aloittivat tämän vuoden ylittämättömän hienosti.

Statementti kirjalliselle hahmolle.

Turistin statementti kirjalliselle hahmolle.

2) Haruki Murakami
Taitaa olla vuoden kirjallisuuskohokohta sattumanvarainen nappaus kirjastohyllystä: Sputnik rakastettuni – ja siitä se sitten alkoi. Harvoin lukijana on aika pihalla ja pitää siitä.

3) Amerikkalaiskertojat
Jonathan Franzen ja Jeffrey Eugenides, keskenään erilaiset amerikkalaiset kertojat yltävät omalakisin keinoin samaan: yksityiskohtaisen tarkkaa kuvausta, ihmisen epätäydellisyyden läpivalaisua.

4) Elif Shafak
Turkkilaiskirjailija oli minulle yksi vuoden kertojalöydöistä. Rönsyilevästi hallitun kuvailun voimaa!
Elif Shafak: Rakkauden aikakirja  (2010)
5) Vuoden dekkari: Kate Atkinsonin Ihan tavallisena päivänä
Hauskasti kuvattu, hieman vinksahtanut brittijännäri juoksuttaa kiinnostavia henkilöitä.
6) Takapihan joutilaat, kirjalliset kesäpäivät
Lukuhetket pikkupuutarhassa, väriloistoa välistä vilkaisten; hetkellinen helppous ja kiireettömyys jääköön muistiin – kulttuuria sekin. Lisäksi takapihalla juhlistettiin kuopuksen täysi-ikäistymistä, lämmin tunnelma läsnäolleiden kanssa.

Piha elokuu 2012 009
7) Barokkimusiikki
Vuoden aikana kävin neljässä barokkikonsertissa. Barokin kuuluu olla runsasta, kerroksellista ja dramaattista, mutta muuttuu päässäni levoksi.
8) Tanskalaiset tv-sarjat
Rikos ja Vallan linnake pistävät ihailemaan käsikirjoituksen ja henkilökuvauksen taitavuutta. Ne vangitsevat oleellisia ja samastuttavia asioita ihmisestä.

9) Ranskalaiset elokuvat Luihin ja ytimiin ja Koskemattomuus
Vammautuneista kertovat elokuvat ovat keskenään kovin erilaiset: ensimmäisessä on totista karuutta, toisessa sympaattista lämpöä.
10) Klimt + Schiele = Wien
Heinäkuun hellepäivät (niitä kai ei ollut kotikonnuilla…) kuluivat mielenkiintoisissa museoissa wieniläismestreiden seurassa, myös  aina vaikuttavan Vermeerin, osa katuja tallaten, syrjähyppynä Bratislavassakin. Yltäkylläistä!

Kukin tyylillään, ripirinnan.

Kukin tyylillään, ripirinnan.

Keskustelin hiljattain siitä, mitä merkitystä on kirjoilla, joita on vuosien varrella lukenut mutta joista ei muista mitään. Sama koskee elokuvia, tv-ohjelmia, konsertteja, näyttelyitä, matkoja… Eikö se ole ollut hukkaan heitettyä aikaa, turhuuksien turhuutta? Tunnistan sen, että lukemasta ja kokemasta on iso osa vaipunut unholaan. En pidä kuitenkaan niihin käytettyä aikaa turhana. Jotain siitä olen tarvinnut ajanvietteeksi. Jokin siinä on saanut minut eläytymään ja herättänyt tunteita. Jotain siitä on jäänyt ajatteluuni. Sekin on elettyä elämää, rikkana rokassa ihmisen osassa. Siihen liittyen vuoden paras siitaatti  on Petri Tammiselta: ”Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.”

2 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Musiikki, Taide

Barokin voimalla

Keskiaikaisen vantaalaiskirkon kattokaaret olivat hämyisät, ja kuuraisen ikkunan takaa heijastuivat valot. Kävelyreitti viimassa ja kuun kumotus alkuillan kirkkomiljöössä nostattivat jo tunnelmaa. Ei saapunut inkojen maailmanloppu, vaan taittui vuoden pimein päivä.

Suomalaisen barokkiorkesterin konsertti joulun alla lämmitti. Orkesteri soitti pastoraalityyppisiä sulosointuja vuosisatojen takaa, ja tila oli musiikkia vanhempi. Uskon asioista saa olla montaa mieltä, ja vaikkei olisikaan kovin jumalinen, voi aistia paikan ja musiikkin merkityksellisyyden. Ne ovat pysyneet; ihmisiä on tullut ja mennyt, syntynyt ja kuollut. Taide ja kulttuuri säilyvät, vaikka ehkä näyttävät, kuulostavat ja tuntuvat toisilta eri aikoina, mutta elävät.

Konsertti alkoi Antonaccin pastoraalilla. Säveltäjästä ei tiedetä mitään, ja teos taitaa olla ainoa häneltä säilynyt. Siispä katoavat ja unohtuvat ihmiset ovat kukin vuorollaan tehneet jotain ainutlaatuista. Jää joistakin jälkiä, enemmän tai vähemmän.

Torellin ja Corellin joulukonsertot soivat lempeästi, Vivaldista puhumattakaan. Barokkimusiikissa on arjen ylittävää nostetta, soljuvaa sielukkuutta.

Loppuhuipennuksena oli Essi Luttisen mezzosopraano Scarlattin kantaatissa. Uhkea ääni kantoi eloisasti. Eteläeurooppalainen sävellys helisi pohjoisessa pakkasillassa. Jos olikin kohmeessa kiireestä tai huolista, levisi solistin ja orkesterin yhteispelistä leutoa, sulattavaa virettä.

1 kommentti

Kategoria(t): Musiikki