Aihearkisto: Lukupäiväkirja

Pierre Lemaitre: Rosie

Kello 20.53

Viimeiset rivit. Miten tässä näin kävi? Ymmärsinkö oikein? Pierre Lemaitre yllättää ja jättää jäytävän tunteen, eikä se ole ensimmäinen kerta. Rosie (Minerva Crime 2017) on jatkoa trilogialle IreneAlex ja Camille, ja edeltäjiensä tapaan kirja pitää jännitteen kireänä alusta loppuun.

Rosie on muita Verhoeven-sarjan osia tiiviimpi, sopii hyvin. Nautin siitä, että keskeiset henkilöt säilyttävät arvoituksensa, vaikka heistä paljon selviääkin.

Kello 20.20

rosieVilkaisen someviestejä ja huomaan, että Suomen dekkariseura on myöntänyt juuri käännöskunniakirjan Lemaitrelle. Oikeaan osoitteeseen menee. Tämän kirjailijan dekkarityylissä on imua. Ei tarvitse vääntää kättä siitä, voiko jännäri olla kirjallisesti kiinnostava. Taitavasta juonipunostelusta todistaa se, että tämä kirja kuten muutkin sarjan osat toimivat itsenäisesti.

Rosieta lukiessa tulen tuumanneeksi sitä, miten vaivattomasti Lemaitre saa hienovireiset tunnelmat pintaan, samalla niissä on syvyyttä. Etenkin henkilöiden sävytysvivahteet viehättävät. Tämän romaanin merkillinen äiti-poika-pari oikein kihisee kummallista tunnetta. Kummankin oletettu yksinkertaisuus yhdistettynä poliiseja ja politiikkoja jallittavaan jääräpäisyyteen on mainiosti kuvattu.

Kello 19.05

Pikkuruinen etsivä Camille Verhoeven on elementissään. Tuntuu kuin kirjailija todella nauttisi siitä, että palasi luomaansa poliisipersoonaan.  Rosie-romaanissa ei ryvetä mestaripoliisin synkeässä menneisyydessä, vaan siinä notkeasti viedään Verheovenin tapaan lähestyä käynnissä olevaa rikoskeissiä.

Huoneessa ei ole mitään muuta; jos haluaa istua häntä vastapäätä, on tuotava oma tuoli. Niin Camille tekee. Tuolit ovat rautaa, painavia kuin synti. Hän raahaa tuolia perässään sen sijaan, että kannattaisi sitä, ja tuolinjalkojen kirskuna betonilattiaa vasten saa Rosie Garnierin otsan rypistymään. Camille kipuaa tuolilleen niin kuin hahmo jostain David Lynchin elokuvasta.

Kello 18.30

Aivan verraton aloitusluku! Seitsemään ja puoleen sivuun kirjataan yhden minuutin tapahtumat siten, että siinä on merkityksellisiä yksityiskohtia, hidastuksia, elämänkohtalovälähdyksiä ja vauhtia.

Oletan, että kirja on kirjoitettu (2013) ennen Pariisin terrori-iskuja. En tiedä, tohtisiko Lemaitre pommihommalla leikitellä näin niiden jälkeen. Tosin Rosien pommit eivät pauku Isis-syistä vaan psykologisista motiiveista. Se on jännityssuunta, joka tehoaa minuun.

Kello 18.25

Lemaitren rennot alkusanat virittävät hienosti lukemisen alkuun. Trilogian jatkaminen tällä kirjalla saa selityksen dumaslaisittain: Kolme muskettisoturia sisälsi neljä päähenkilöä. Eritoten minua viehättää tieto siitä, että Rosie on syntynyt Näkemiin taivaassa -romaanin lomassa. Ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvaan kirjaan aikanaan ihastuin, sen kaihetelemattomaan sodan jälkien ilmaisemiseen. Samaa selkeää rytmiä ovat sykkineet kirjailija dekkarit. Kyllä näitä kelpaa lukea.

P.S. En voinut vastustaa houkutusta apinoida Rosien kellonaikarakennetta mutta käänteisesti.

– –

rosie-2

Pierre Lemaitre
Rosie
suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Crime 2017
dekkari
179 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muihin blogeihin voi kurkkia vaikkapa Annikan kautta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Laura Lindstedt: Oneiron

Oneiron (Teos 2015) on Laura Lindstedin tuotannosta ensimmäinen teos, jonka luen. Lukuprosessini lähti liikkeelle tunnustelevasti, joten otan poikkeuksellisesti avuksi lukupäiväkirjan. Siksi juttuni pituus venyy, venyy, venyy.

Ensimmäiset sata sivua

Samana päivänä, jona avaan Oneironin ensi lehden, luin naistenlehtivinkkauksen, jossa ylistettiin, miten onnelliseksi tämän kirjan lukeminen tekee. Muutkin kehut nostavat odotuksia. Ymmärrän heti alkuunsa, että nyt on käsissä kirja, jollaista peräävät ehkä hieman elitistisväritteiset älykkölukijat, jotka ovat kyllästyneet epä-älyllisen keveisiin, jännärityylillä flirttaileviin, historiasta inspiraationsa saaneisiin suomalaisten jörriköiden kasvukertomuksiin. Monesta sellaisesta kirjasta olen pitänyt, mutta olen avoin myös muunlaiselle proosalle, Oneironillekin.

Leikitään kuolemaa! Shlomith päätti lyödä asian kerralla lekkeriksi: ”Hyvä on. Kuvitellaan että emme ole enää elävien kirjoissa. Siitä saattaa tulla hauskaa, vähän kuin lukisi dekkaria, jossa murhatuksi tulevat vuoron perään Polina, Nina, Maimuna, Wlbgis, Shlomith ja Rosa. Jännitystä jos ei elämään niin edes tähän, miksi tätä nyt sitten haluaa kutsua, ihan sama.”

Kuusi naista leijuu kuolemanjälkeisessä välitilassa. Seitsemännen, nuoren Ulrikan, saapuminen tähän ryppääseen on häiritsevä väkivallan ja mielihyvän kieputus. Rajoja siis rikotaan heti alkuunsa. Huomaan itsessäni varautuneisuutta: yrittääkö tämä liikaa, ylittääkö tämä ymmärrykseni?

Yhden luvun nimi on ”Pieniä korvapuustinmuotoisia tarinoita”. Juuri niin: Lindsted on vaivannut tarinataikinaa vuosia, ja se on sotkettu monista aineksista, sitten kaulittu venyväksi massaksi, sille on levitetty tursuavia kerrontamausteita, se on rullattu, paloiteltu, kypsytelty. Haukatessa makuosat sekottuvat, kovat kaardemummankaltaiset makupommit rasahtelevat hampaissa – ja paljon on nieltävää.

Nyt on otettava vastaan rajattomuus ja välitila, heitot jos mihinkä suuntaan. Kirjanaisten elämä, kuolema ja välitilayhteiselo kaikkine tarinantynkineen sotkeutuvat toisiinsa kierteisellä tavalla – iät, kielet ja kulttuurit myös. Ja kansainvälisyys on romaanin raatoväelle selviö.

Toiset sata sivua

Oneironin aihevalinta on universaali, ydininhimillinen. Kuolema ei jätä ketään kylmäksi; joitain kuolema kauhistuttaa, torjututtaa, pelottaa, joitain kiehtoo. Kuolemanjälkeisyys askarruttaa kaikkia. Oneiron näyttää siitä ennen kokemattoman puolen. Kunnioitan kuolemaa pelonsekaisesti. En tiedä vielä, muuttaako kirja ajatuksiani.

Onko kuolema nyt varmasti poissa. Voisiko joku luvata?

Rosan välityksellä kärjistyy jotain tärkeää. Lääketiede voi pidentää ikää, jota taas sattuma/kohtalo/elämän epäreiluus voi lyhentää. Kukaan ei voi luvata.

Alan vähitellen lämmetä elastiselle kerronnalle. Se joustaa sattumanvaraisesti johonkin naiseen, johonkin hänen kokemaansa, venyy elettyyn ja vetäytyy jälleen seitsemän naisen yhteiseen mikä-mikä-tilaan.

Kolmas satasivuinen jakso

”Eränainen ja pilkunviilaaja” Teksti: Susanna Laari, kuva: Satu Kemppainen, MeNaiset 41/2015

Jumiuduin moneksi päiväksi, työkiireetkin vaikuttavat. Ohessa lukaisin kirjailijahaastattelun (MeNaiset 41/2015):

Kunnianhimoiselle Lauralle pelkkä naisten elämäntarinoiden kertominen ei riittänyt.
– Yritin löytää jokaiselle oikean kerronnan tavan. Lähtöajatuksena oli, että kirja kestää hyvin monenlaisia kerronnan muotoja ilman, että ne tuntuvat tuputetulta.

Sori, hitusen minusta kerronta on teoreettistietoisen tuputettua. Kerronnan muotojen ja tekstien variaatiot tuovat jollain lailla mieleen Jennifer Eganin romaanin Aika suuri hämäys, vaikka Oneiron on teemoiltaan fokusoidumpi kuin verrokki, ja päähenkilögalleria pysyy koko ajan samana, sorasointuisena naiskuorona. Mielestäni kirjailija on onnistunut henkilöiden kuvauksessa: kukin erottuu joukosta, eikä välitila pehmennä kulmikkaitakaan persoonia.

Eniten tilaa ottaa ja vie Shlomith, äärimmäisyyksiä kokeileva juutalainen performanssitaitelija, jonka kärjekkäänä ja äärimmäisenä erottuu muista. Häneen kilpistyy useita kerrontatyylejä, kuten hän-, sinä- ja me-muotoisuutta sekä juutalaisuutta ja ruumiillisuutta käsittelevä luento.

Rapiat neljästaa sivua: luettu kirja

”Hän heittäytyi suorastaan runolliseksi kuvaillessaan swedwnborgilaista kuolemaa, tilaa joka on aistihavaintojen perusteella yksi yhteen elävien maailman kanssa.”

Luen Oneironia harvinaisen hitaasti. Se pakottaa jarruttelemaan. Omaperäisyydessä on oma arvonsa, samoin jäljittelemättömässä tavassa sinkoilla aiheesta ja tilanteesta toiseen. Siekailemattomuus onnistuu jopa järkyttämään, siis herättämään tunteita. Joukossa on ilkikurisuutta ja ristiriitoja. Romaani saa minut kyllä usein tuntemaan itseni riittämättömäksi, epäilen, kykenenkö kantamaan tarinakuormaa.

Hyvä, minut haastettiin. Ihailen joustavaa kieltä ja kerrontaa, kekseliäs tekstitaituri on tämä kuolemanjälkeisen fantasian luoja. Romaanin loppuosa kirkastaa ja värittää kuolinhetket, jokaiselle ainutlaatuiset, ja kohtaan niissä kauneutta ja riipaisevaa rujoutta. Olen tyytyväinen luettuani näin omaehtoisen teoksen, enkä kanna kaunaa hetkittäisten teennäisyystunteiden nostattamisesta.

Viihdyin naiskohtaloiden paljastuspalasia kokoillen sieltä sun täältä. Mietin, miksi kaikilla romaaninaisilla on kavahduttavia kokemuksia miehistä – yksipuolista näin monipuolisessa tarinassa. Miksi juuri nämä naiset? Jos onkin kyse vain yhden kuolinharhoista?

On paljon asioita, jotka eivät ole vallassamme. Jälleen kerran joudumme luopumaan. Ja aina se tuntuu yhtä musertavalta. Ikään kuin emme oppisi mitään tuhansista ja taas tuhansista lähtemisistä, yksin jäämisistä ja uusista tulemisista. Aivan kuin ihmiset, jotka ilmestyvät tänne yksitellen tai ryppäinä, myttyinä tai jäsenet suorina, säikähtäneinä tai syvässä unessa, ja aikansa oltuaan katoavat, eivät olisi osa tätä kirottua prosessia.

Lohduttaako minua Lindstedtin luoma kuolemankynnyksen hörhöilytila ennen lopullista haipumista? Tavallaan. Jokainen kuoleva on Oneronissa vielä mieleltään kuin lihallinen itsensä mutta mukautuu välitilaporukkaan, no, vaihtoehtojakaan ei ole. Tuo sielujen saattohoitoryhmä tukee luopumista. Rivi, naisrivistö, on sattumanvarainen otanta edesmenneitä, jotka loppuun asti häröilevät yksilöinä mutta koittavat auttaa eletyn elämän jättämisessä, vaikka ryhmästä joku jää viimeiseksi, yksin.

Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää.

En halua kaivella tämän pitempään (hah – onkohan kukaan jaksanut lukea tänne asti) kaiken kerrotun sanomaa tai kirjan nimeä. Oneiron on enemmänkin virta. Se läikkyy ja pyörii jotakin kohti. Ainakin kuolemaa. Sitä ennen eletään. Jokainen elämä ja kuolema on omanlaisensa. Hieno.

– – –
Laura Lindstedt
Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista
Teos 2015
romaani
440 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Finlandia-palkintoainesta, sanoisin.
Kirjablogeissa mm. Kannesta kanteen, Luettua elämää, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Ullan luetut kirjat.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Kesäkuun 2015 kirjavinkit


Kesäkausi nytkähtää liikkeelle. Nakkaan siksi lomailijoille muutaman kirjavinkin. Toivottavasti jokaisella on aikaa hetkeksi retkahtaa mukavaan asentoon lämpimän päivän vehreään varjoon, viileän illan viltin sisään tai suvisateen ropinaan kiehtovan kirjan kanssa.

Historiaa

KantoHistoriallisista romaaneista pitäville suosittelen Anneli Kanton romaania Pyöveli (Gummerus 2015). Siinä kolme kertojaa nappaa lähikuvia 1600-luvun suomalaisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Lähtökohta on kieltämättä kolkko, sillä päähenkilö perehdyttää pyövelin työn perusteisiin. Kerronta on kerrassaan vetävää ja kuvatut kohtalot mukaansa tempaavia. Oi aikoja, oi tapoja, oi ihmiseloa!

Muualta

ShinKulttuurikurkistusta kaipaavalle tarjoan ensimmäistä eteläkorealaista suomennosta. Kyung-sook Shinin romaani Pidä huolta äidistä (suom. Taru Salminen, Into 2015) sijoittuu nyky-Koreaan, mutta henkilöiden välityksellä saa käsitystä laajemminkin yhteiskunnan ja perhekäsitysten muuttumisesta. Kerronta ja rakenne etenee kekseliäästi. Inhimillinen katsanto on universaali – niin, äideistä on tarpeen pitää huolta, kaikista muistakin.

Sotaa

sopimus 2Sotakirjaharrastajat saavat kotirintamaperspektiiviä taistelu- ja marssikuvausten lisäksi Audrey Mageen Sopimuksen (suom. Heli Naski, Atena 2015) myötä. Saksalaista mielenmaisemaa toisen maailmansodan aikoina romaani kuvaa tinkimättömän konstailemattomasti. Teksti on toteavaa, ja sellaisena se vakuuttaa ryöstöviljellyn aiheen tuoreena toteutuksena. Myös keskittäminen kannattaa: yhden perheen välityksellä nähdään uho ja tuho.

Lyhyttä

UlitskajaTiiviin ilmaisun ystäville neuvon lyhytproosaa. Klassikoita ei kannata unohtaa, itse palasin pitkästä aikaa Tšehovin novelleihin, ja kyllä kannatti. Selkeää, terävää ja elävää tekstiä ei aika nakerra. Rinnalla voi ahmaista Ljudmila Ulitskajaa, nykyvenäläistä napakkaa kertojaa. Aloita pienoisromaanilla, Iloisilla hautajaisilla (suom. Elina Kahla, Siltala 2013; Tytölapsia-kokelmasta postaan myöhemmin, Siltala 2015).

LatvalaNykynovelleista kiinnostunut voi saada säväyksiä Taina Latvalan kokoelmasta Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava 2015). Kokoelman nykypäivän nuoret aikuiset ovat kuin kuminauhalla kiinni menneessä, silti eteenpäin on elävän mieli. Teksti nappaa kolmikymppiset tai varhaisaikuisuutta elävästi muistelevat, oletan.

Jännityksellisyyttä

AtkinsonJännityskirjalukijoille ei minulla ole vinkkiä käsiä hikoiluttavasta dekkarista, vaan valitsen hykerryttäviä teoksia, joita ryyditetään dekkarityylillä. Kate Atkinsonin Brodie-sarja on epätasainen, mutta uusin osa viehättää minua kovasti. Romaanin Joka lapsia ja koiria rakastaa (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2015) päähenkilö on vedenjakajalla, ja etsintäjuoni monine henkilöineen on herkullinen.

LindgrenMinna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan kolmas osa Ehtoolehdon tuho (Teos 2015) on hurtti kärjistysnäytelmä palvelutalon teknologisesta tehokkuudesta. Lindgren on hurja ja viihdyttävä visionääri. Varsinasta dekkariputkea suunnittelen kesäkuuksi, lukupinossa on muun muassa uusinta Jari Järvelää, Pauliina Sutta ja Vera Valaa. Eli perästä kuuluu.

Muutosta

GavaldaElämänmuutosta miettivä voisi lukea Anna Gavaldan Parempaa elämää (suom. Lotta Toivainen, Gummerus 2015). Aika samalla tyylillä Gavalda riepottaa nuorehkoja pariisilaisia kuin edellisessä suomennoksessa Lempi ei ole leikin asia, mutta se ei haittaa, jos tyylistä pitää. Minulle Gavaldan kaksi kertomusta tarjosi virkistävän rohkaisupläjäyksen monien kevään synkkien kirjojen lomaan. Jos onkin uhkia, on myös mahdollisuuksia.

Tiedosta tekoihin

AholaTietokirjoja olen lukenut kevään aikana valitettavan vähän. Tohdin silti toivoa, että otat Suvi Aholan vinkista vaarin. Ystäviä ja kirjoja (Avain 2015) esittelee monipuolisesti ja lukijaystävällisesti kirjallisuuspiiritoimintaa, tätä hauskaa ja virkistävää harrastetta, jossa kokoonnutaan maukkaan purtavan pariin keskustelemaan niitä näitä kirjoista ja muusta. Toivottavasti kaikilla on kesän aikana tilaa ystäville ja kirjoille.


 
Jos kaipaat lisää suosituksiani, pääset huhtikuun vinkkilistaan tästä linkistä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Lukupäiväkirja

Anna Gavalda: Parempaa elämää

LUKIJAN NOTKAHDUS JA NOUSU

Olen aiemminkin pohtinut lukemisen tilannesidonnaisuutta. Vireystila, elämäntapahtumat ja mieliala vaikuttavat luetun vastaanottamiseen. Hyväkin kirja voi joskus maistua tahmealta, jos muun elämän levottomuus tai painavuus vaivaavat. Silloin ainakin minuun leviää epäilys arvostelukyvyttömyydestä: mitä voin sanoa kirjasta, jos ulkokirjalliset seikat sekoittuvat lukukokemukseeni? Se ei ole oikeudenmukaista luetulle kirjalle. Silti on kyse minun lukukokemuksestani.

Eihän sitä voi välttää, että lukuharrastus tapahtuu jossakin kontekstissa. Siinä on aina mukana lukijan eletty elämä, lukupinot, makumieltymykset ja nykytilanne. Hieno kirja voi irrottaa arjesta, se voi myös ankkuroida siihen tai toimia siitä huolimatta, voipi myös hämärtyä, mutta tausta on aina vaikuttamassa tavalla tai toisella.

Olen lukenut peräkanaa muutaman romaanin, jossa aiheet olivat synkkiä ja joissa veivattiin kertomusta eri aikatasoissa ja näkökulmissa. Kaikki kunnia näille kiinnostaville kirjoille ja rakenteille, mutta ajoitus ja peräkkäisyys alkoivat painaa lukumieltäni. Raskaat tarinat viettivät minua varjoisaan notkoon, jota oman elämän huolivyöryt lisäksi pimensivät. Tästä ei voi kuin nousta: tarvitsin nostavaa välipalaluettavaa.

Ja sitten avasin kannet, joiden välistä tulvi ketterää, kronologista minäkerrontaa, rempseän itseironisesti, huolettoman nuorekkaalla tyylillä. Huoliakin kuvailtiin, masennuslamaakin, mutta liukkaasti edettiin elämän kauniissa turhuudessa ja olemisen sietämättömässä keveydessä. Taas saa epäillä arvostelukykyäni, mutta ilmava sepustelu sopi minun lukutilanteeseeni. Kiitos notkosta nostolle Anna Gavaldan kahden kertomuksen kirjalle Parempaa elämää (suom. Lotta Toivainen, Gummerus 2015).Parempaa elämää

Kahdessa erillisessä kertomuksessa on samasta asiasta kysymys. Alle kolmikymppiset nuoret aikuiset ovat tavoitteettomia ja ajautuvia tyyppejä. Sattuu jotain odottamatonta, joka sysää kohti käännettä ja uutta. Gavalda hallitsee draaman kaaren ja sukkelasanainen verbaaliveto käy kovilla kierroksilla. Sopii minulle juuri nyt.

Ensimmäisessä kertomuksessa Mathilde kadottaa laukkunsa rahatukkoineen. Pakkomielteenomainen nainen etsii laukkunsa löytäjää ja samalla elämänsä suuntaa sekä tekee ratkaisun – käy miten käy.

Välillä minäkerronta kuin varkain vaihtuu kolmanteen persoonaan: tilitysvyöry etäännyttää näkemään loppuratkaisun näyttämönomaisesti, kokonaisuutena. Nykivä sanailuvauhti ja juonen tiiviys säilyvät. Kertojaääni muistuttaa edellistä suomennosta Lempi ei ole leikin asia. Kummassakin kevyeen, kiihkeään juonikuljetukseen kuuluu sekä katkeria muistoja että apeutta lievittävää vääjäämättömän toiveikasta eteenpäinmenoa.

Toisessa tarinassa Yann kohtaa naapurin perheen, ja se muuttaa hänen elämänsä. Samalla teemalla mennään Mathilden kanssa: muuta suuntaa – menee syteen tai saveen. Kerronta etenee taas minämuodossa. Vauhtia on, vyöryäviin virkkeisiin ympätään osuvaa yhteiskuntakritiikkiä ja monia, monia ihmiselämiä, sukuja ja tapoja olla kanssaihmisten kanssa.

Lumoudun Yannin tapaan kuvatusta naapuripariskunnasta, seuraan kiihkeästi tunnelmia ja tarinapolkuja. Virkistyn, saan virtaa ja nyökyttelen naapurin elämänopeille (toivottavasti muistan ne vastakin, olen rohkea, avoin ja valpas):

Tulee hetki, jolloin kohtaloa pitää kovistella. Eli se pitää haastaa. Niin, aina tulee hetki, jolloin pitää koetella onneaan kunnolla, ravistella sitä ja panna kaikki peliin.

_ _ _
Anna Gavalda
Parempaa elämää
Suomentanut Lotta Toivainen
Gummerus 2015
kaksi kertomusta
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lukupäiväkirja

Lukuviikon loppukatsaus

Kuluneen viikon ajan kirjabloggaajat ovat esitelleet kokemuksiaan (lasten)kirjallisuudesta. Lukuviikko 20. – 26.4.2015 on luonnollisesti haasteen perusta.

En olisi lukija ilman lastenkirjallisuutta ja lukumalleja. Isäni ja setäni olivat luonnoltaan lukijoita, ja se siirtyi minuunkin. Alle kouluikäisenä odotin päivät isää töistä kotiin, jotta pääsin seuraamaan hänen vapaasti kertomiaan hölmöläistarinoita tai kuuntelemaan lempikirjojani kuten Nunnua, Kana Karoliinaa ja Kun elefantti Kyösti puistotädin ryösti. Setä puolestaan varmisti, että sain joululahjaksi vuoden kärkikirjan tai klassikon. Näin tuli tutuiksi muun muassa Lindgrenin Eemelit ja Tolkienin Lohikäärmevuori. Lukuintoilun nurjana puolena ahmimisiässä oli äidin epäily alkoholismin kaltaisesta kirjariippuvuudesta.

En usko, että perusta on miksikään muuttunut: tänäkin päivänä kipinä lukijaksi syttyy pääsääntöisesti kotoa. Tarvitaan vielä muutama mielikirja omassa kirjahyllyssä, ja lisäksi vaihtelua tuovat säännölliset kirjastovisiitit sekä kirjastonhoitajien viisaat lukuvinkit. Yhteinen iltasatu olkoon lainkaltainen läheisyysvelvoite, jotta sähköinen häly hetkeksi hiljenee ja antaa tilaa tarina-ajatuksille. Myös päiväkoti ja koulu voivat tukea kirjailoa ja opettajat johdatella mieltymyksiin sopiviin kirjoihin. Tästä on porttiteoria rakennettu: lukija on saatu kirjakoukkuun.Kirjakaappi

Harrastuksia on monenmoisia, lukeminen niistä yksi. Minut kirjallisuus on kasvattanut arvostamaan kielellä ilmaisun voimaa. Kirjallisuuden tarjoama mahdollisuus päästä ihmisen, elämän, kulttuurin ja ajan ihon alle on antanut korvaamattomia elämyksiä ja tukipuita maailmankuvan rakentamiseen. Siksi on helppo suositella lukuharrastusta. Vaikka elämä heittelee ja ajankäyttömahdollisuudet vaihtelevat, lukeminen lisää hyvinvointia vailla suorittamispakkoa.

Liitän lopuksi vielä koosteen lukuviikon postauksistani. Suuri osa on lapset/nuoret-osastoa, mutta viikon loppua kohti siirryin aikuispuolelle päätyen lukupiireihin. Lukuiloa!


 

Lauantaina Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja
Perjantaina Kari Hotakainen: Kantaja
Torstaina Katri Kirkkopelto: Soiva metsä
Keskiviikkona Eppu Nuotio & Maami Snellman & Sanna Pelliccioni: Maami mustikka
Tiistaina Tittamari Marttinen & Aiju Salminen: Ikioma perheeni
Maanantaina Kalle Veirto: Shell’s Angles & Jyri Paretskoi: Säbätalvi
Sunnuntaina lukuviikkovinkit.


 

Ompun blogissa on linkkejä muiden kirjabloggaajien lukuviikkosaaliiseen.Lukuviikko2014_logo_pieni

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Lukupäiväkirja

Muutoksia vuonna 2015

Muutan hieman toimintatapojani uuden vuoden kunniaksi. Helpotan lukemani löytymistä: alan otsikoida postaukseni kirjailijan ja kirjan nimellä. Koska olen oudon mieltynyt myös omavaltaiseen otsikointiin, taidan edelleen läväyttää juttuihini mielenjuolahdustyyppisen alaotsikon.

Lukijaystävällisyyssyistä on tästä lähtien juttujeni loppussa luetun kirjan nippelitiedot sivumäärää myöten. Olen aiemmin ripotellut julkaisutiedot, mutta nyt ne löytää keskitetysti.

Kirjakuvan otan vastedeskin pääsääntöisesti itse. Kuvista on tullut minulle lukuharrastuskylkiäinen, tunnelmatallennustapa. Nojaan tähän: minkä otoksen laadussa häviää, sen lukuvaikutelmassa voittanee.

Luku- ja postausvilkkaus yhä vaihtelevat. Tavallisesti luen vuodessa satakunta kirjaa, viime vuonna se määrä ylittyi reilusti, tulevasta ei voi tietää. Ainakin lisään liikuntaa, kasvokkaisia kohtaamisia ja työluontoisia toimia, joten bloggailua ruokkiva aika vähenee.

Luen yhä edelleen iloksi, en suorittamiseksi, ja väliin mahtunee muitakin kulttuurielämyksiä. Todennäköisesti jaan kokemuksiani vähintään viikoittain, ja siihen johdatan lainaamalla sopivan riviparin Sanna Karlströmin kokoelmasta Saatesanat (Otava 2014):

Sanat ovat lainatavaraa, niitä ei saa mukaansa
syntyvä eikä kuoleva, ota sinä.

Näillä näppäimillä toivotan lukuisaa ja elämyksellistä uutta vuotta 2015!

Bloggaaja-apulainen ja oman bloginsa (https://almanrunot.wordpress.com/) päivittäjä Alma-kissa auttaa parhaansa mukaan.

Bloggaaja-apulainen ja oman bloginsa (https://almanrunot.wordpress.com/) päivittäjä Alma-kissa auttaa parhaansa mukaan.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuuspohdintoja, Lukupäiväkirja, Sekalaista

Sotaisana

Kirjallisuuden lukemisen pontimena on tavallisesti viihtyminen ja kokemuksellisuus. Rankat aiheet muuttavat viihtymisorientaatiota siten, että lukiessa nautin taitavasta tekstistä, vaikka aihe ja sen käsittely voi olla raskas.

Tänä vuonna olen ollut monen kirjan mukana sodassa. Mantereet ja aikakaudet ovat vaihdelleet. Poimin tässä vaikuttavimmat sotakokemukseni vuonna 2014.

Kotimainen sisällissotamme on nimeltään ainakin kansalais- ja vapaussota sekä kapina. Anni Kytömäen Kultarinta käsittelee sitä ennakkoluulottomasti siten, että päähenkilö laistaa koko jupakan. Kartanon kasvatti on neutraali suhteessa rintamalinjoihin ja valitsee pohjoiset erämaat taistelupuolien sijasta. Rakastuminen aatteelliseen naiseen kuitenkin kytkee hänet ajan ilmiöihin, ja itsenäisyyden alun poliittiset jännitteet vaikuttavat hänen perheensä kohtaloihin.

Venla Hiidenasalon Karhunpesän yksi aikataso liittyy kansalaissotaan, jonka selvittämättömyydet kaihertavat. Romaanissa käväistään myös toisen maailmansodan tunnelmissa. Yksi keskeinen juonisäie vie kuitenkin kansalaissodan tiimellyksessä Neuvostoliittoon loikanneisiin punaisiin. Toinen juonne pysyy rajan tällä puolen mutta erkaantuu myyttisiin karhufantasioihin. Yllätyksekseni tapaan samat teemat Sirpa Kähkösen Graniittimiehessä. Tosin siinä sota on jo ohitettu ja punaloikkarit elävät 1920-30-luvun Pietarissa. Kähkönen pureutuu elämisen ehtoihin monisärmäisesti ja koskettavasti – ja karhusta puheen ollen: se on kahleiden ja vapauden yksi symboli.sotaisana 1

Ensimmäisen maailmansodan loppukahina ja sen seuraukset elävät Pierre Lemaitren romaanissa Näkemiin taivaassa. Jännittävä juoni, mieleen jäävät henkilöt ja konstaileva kerronta ihastuttavat. Oletan, että runsaasta ja tyylittelevästä tyylistä joko pitää tai sitä vierastaa – minuun se vetosi, koska siinä ihmisluonnon epätäydellisyys, moraalikonfliktit ja selviytymiskeinot loihditaan tarkkanäköisesti. Aika vähän kaunokirjallisuus kuvaa sodan jälkitoimia, kuten siviilissä selviytymistä tai selviytymättömyyttä ja kaatuneiden hautarauhaa tai -rauhattomuutta. Nyt kuvaa.

Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaanissa ensimmäinen maailmansota vilahtaa päähenkilön isän kokemana. Päähenkilö elää toisen maailmansodan aikoja sekä Saksassa että Englannin kotirintamalla. Vai elääkö? Atkinsonin romaani sysää miettimään fiktion mahdollisuuksia ja rajoja. Se on mahdollisten maailmojen kiehtova kieputtaja. Uusluin myös Kirjavarkaan, jossa saksalainen kotirintama on sentimentaalisesti kuvattu.sotaisana 2

Jhumpa Lahirin Tulvaniityssä poliittisen liikehdinnän seuraukset muuttavat ihmissuhteiden suuntia. Se on erityisen satuttava romaani velvollisuudentunnosta. Kosovon konflikti vaikutta Pajtim Statovcin romaanissa Jugoslavialainen kissa. Vaikkei kirjassa varsinaisesti sodita, se ratkaisee henkilöiden elämänsuunnat.sotaisana 3

Afganistanin yhä jatkuvissa taisteluissa kävin kahden kirjan kanssa. Italialaisjoukkojen sotilaskokemuksiin jalkautuu Paolo Giordanon Ihmisruumis-romaani. Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha puolestaan kertoo eri muslimiryhmittymien kahinoinnista, ja mukana on jenkkimeininkiäkin. Sattumanvaraisen räiskinnän armoilla eläminen on kovin ahdistavaa, eikä se ihmisluonnon parhaita puolia nostata.

Kapinahenkisyyttä on pienenä virtauksena Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -historiaromaanissa, joka on yksi syksyn lukujysäyksiä. Olen osallistunut lisäksi spekulatiivisen fiktion kapinoihin. Helena Wariksen Vuoressa herätellään Ragnarök-tarut henkiin, Emmi Itärannan ihastuttavassa Teemestarin kirjassa (ilmestyi jo 2012) on käynnissä myöhempien aikojen vesisota ja Hugh Howeyn Siilossa hajoita ja hallitse -politiikka on tullut tiensä päähän. Maria Turtschaninoffin Maresissa hyökkäyksen uhka lataa tunnelmaa.

Sota ja siihen elimellisesti limittyvä väkivalta on aina dramaattista ja traagista. Kuoleman läheisyys ravitsee fiktiota. Tuo kuulostaa karkealta, mutta ääriolot ja -tilanteet voivat parhaimmillaan terävöittää kuvausta. En tarkoita verellä, suolenpätkillä ja räiskinnällä efektöintiä. Mutta jos kirjailija luo monisyisen henkilön, jossa sota on perustellusti elämänkulun käänteentekijä, vaikutun. Ei minua tarvitse vakuuttaa sodan järjettömyydestä, minut vakuutetaan koskettavilla kohtaloilla ja uskottavalla ihmisyyden epätäydellisyydellä.

Isken sotatoimiin selustasta. Myöhästyin näet kirjabloggaajien sotakirjahaasteesta. Siitä saat lukea enemmän Suketuksen blogista Eniten minua kiinnostaa tie, johon on koottu näyttävä sotakirjalista ja haasteeseen osallistuneiden postauslinkkejä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Kirjabloggaajat kirjamessuilla ja vuoden lukukipinät

KirjamessutKirjakauden hullut päivät ovat yhden yön päässä. Huomenna 23.10. alkavat tämän vuoden Helsingin kirjamessut, joita vietetään sunnuntai-iltaan asti.

Suhteeni kirjamessuihin on kahtalainen. Toisaalta iloitsen kirjakiinnostuksesta, siitä, että messukeskuksessa on tungokseksi asti kirjojen selailijoita ja osastot pullollaan virkeitä kirjakauppiaita ja -kustantajia. Haastattelupisteissä on ajankohtaisia kirjantekijöitä avaamassa uutuuskirjojaan, ja näissä tilanteissa kuulee taustoja ja kirjailijan omia ajatuksia työstään.

Pitänee kuitenkin tunnustaa, että minuun iskee usein messuilla samanlainen ”kädet ylös” -seisahdus kuin kirpputoreilla. Ympärillä on sekalaista tavaraa liian kanssa, joten tarjonnasta kiihtyneenä en löydä aarteita sälän seasta – ja lamaannun.

Tänä vuonna minulla on mahdollisuus rauhoittua. Saan osallistua Kotimaisten kirjabloggaajien toimintaan Boknäsin osastolla 6g85. Siellä on lähes koko messujen ajan tavattavissa jokunen kirjabloggaaja. Rupattelemme mieluusti kirjoista ja niistä kirjoittamisesta. Halukkaille annamme kirjavinkkejä, kirjallisesti. Ne laadimme pika-analyysin pohjalta, eli valitsemme kysyjälle sopivaa luettavaa valistuneen vaiston varassa. Itse olen päivystämässä lauantaina klo 10-11. Bloggaajien messutunnelmia voi myös seurata sosiaalisessa mediassa: #bloggaritmessuilla. Minäkin lähettelen Instagramissa parina päivänä messukuvia.Agredointi


Koska kirjasyksy on jo tässä vaiheessa, tulee houkutus laatia omat suosikkilistat esikoiskirja- ja Finlandia-palkinto mielessä. En ole järin halukas pistämään kirjoja paremmuusjärjestykseen; jääräpäisesti pysyn kannassani, että lukukokemukseen vaikuttavat jokaisen maun lisäksi otollinen olotila, odotukset ja aiemmat kirjakokemukset. Selittelyt sikseen, tässä ovat rajalliset viisikkovalikoimani, koska en ole lukenut kuin pienen osan tänä vuonna ilmestyneistä kotimaisista kirjoista ja melkeinpä vain romaaneja.

Esikoissuosikkeja
Neljäntienristeys
Kultarinta
Kissani Jugoslavia
Elävän näköiset
Amerikkalainen

Romaanijysäyttäjiä
Graniittimies
Valkea kuulas
Miehiä ja ihmisiä
Särkyvää
Wenla Männistö

Olisihan tuonne voinut vielä monia muita liittää, ja huomenna voisin haluta joitain nimeämiäni vaihtaa. Lisäksi Finlandia-listaani kuuluvat esikoisryhmän 2-3 ensimmäistä. Nyt vaan jännittämään, mihin päätyvät palkintoraadit. Minä suuntaan messuille kuuntelemaan kirjailijahaastatteluita, näiden nimeämieni kirjojen kirjoittajia, ja muitakin, ainakin italialaisen Teräs-romaanin tekijää Silvia Avellonea. Ja Boknäsin osastolla tavataan!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Bongaa bloggaajat: Kannelmäen kirjasto 30.9. klo 18

Kannelmäen kirjasto järjestää kirjablogiaiheisen Mitä tänään lukisin? -keskustelutunnin tiistaina 30.9. klo 18. Kulttuuri kukoistaa -bloggaaja Arja Korhonen ja minä kerromme harrastuksestamme. Julkaisemme tänään hieman esimakua tulevasta.

KIRJABLOGGAAMISESTA

Arja: Alun perin blogini piti kertoa elokuvista, teatterista ja mistä vain – kunnes tajusin realiteetit. Kirjat ovat minun juttuni. Blogista tuli lukemisen erottamaton lisäosa ja huonon muistin tuki. Ajatukset kirjasta säilyvät tallessa, ja olen aina pitänyt kirjoittamisesta.
Tuija: Minulle kirjabloggaaminen on elämänikäisen lukuharrastuksen lisämauste, väylä pohtia kirjakokemuksia. Joukossa on joskus juttuja taiteesta, draamasta ja musiikista. Jaan kirjavinkkejä ja saan niitä muilta, se on lisäbonus.
Arja: Aloin itse myös etsiä kirjasuosituksia blogeista, kun lehdissä kirja-arvosteluja on aika vähän. Bloggari ei korvaa ammattikriitikkoa, mutta jos lukee paljon, jostain on hyvä saada tietoa siitä, mitä kannattaisi lukea.

MITEN KIRJOITAMME?

Tuija: Blogeja välillä parjataan juoniselosteista ja hehkutuksesta. Minusta blogeissa todella vaihtelevalla tavalla tartutaan luettuun, yleistää ei voi.
Arja: Se onkin blogien suola; jokainen pitää niitä omalla tavallaan. Lukijana kannattaa etsiä blogeja, josta itse saa eniten, koska valinnanvaraa on. Minä pyrin kertomaan kirjan herättämistä ajatuksista, myönteisistä ja myös kielteisistä, liittyvätpä ne kirjan sisältöön, aiheeseen tai tekstin tasoon. Otsikoinnissa käytän kirjan nimeä, jotta postaus olisi helpompi löytää. Lisäksi käytän kirjan kansikuvaa. Tietysti pyrin lukemaan sellaisia kirjoja, joista luulen pitäväni. Siksi painotus on myönteiseen suuntaan.
Tuija: Pyrin perustelemaan innostukseni, ja perustelen myös, miksi jokin juttu lukemassani kirjassa ei nappaa. Juonesta kerron joskus jopa vähemmän kuin kirjan mainostekstit. Otsikoin ja rakentelen postaukseni vapaasti, minulle ei ole niissä tiettyä sapluunaa. Luetun tunnelma vaikuttaa omaan kirjoittamiseen. Sen mukaan otan myös itse kirjakuvat – kuvaaminen on minulle lisäpiriste.
Arja: Tunnelma on tärkeä – joku kirja vie mukanaan ja joku ei. Nimenomaan siitä pyrin sanomaan jotain. En anna kirjoille tähtiä enkä tee rankkausta, sillä hyvin erityylisiä kirjoja on minusta mahdoton verrata. Mo Yang vastaan Arne Nevanlinna? Antti Heikkinen vastaan Paul Auster?

LUKEMISESTA

Arja: Luen kaunokirjallisuutta, muistelmia ja tietokirjoja. Romaanissa monikerroksinen tarina, joka jättää lukijalle mielikuvituksen varaa, on parasta. Suomalaisista uutuuksista ilahdun erityisesti. Meillä on hienoja kotimaisia kirjailijoita, mistä olen todella iloinen.
Tuija: Minä luen eniten kaunokirjallisuutta ja etenkin proosaa. Tarinat ja ihmiskohtalot vetävät puoleensa. Odotan hyvältä proosalta kerronnalla ja henkilökuvauksella säväyttämistä. Jokusen runo- ja tietokirjan luen vuosittain. Postailen myös selkokirjoista.

KULUVAN VUODEN KIRJASUOSIKEISTA

Tuija: Olemme lukeneet kuluneen vuoden aikana aika paljon samoja kirjoja. Ainakin Donna Tarttin Tiklistä innostuimme molemmat. Siinä sekoitetaan häpeilemättä ja viihdyttävästi eri lajityyppejä.
Arja: Tikli ja Donna Tartt ovat huippuja! Niitä, joihin voi uppoutua kuin lapsena Anna-kirjoja ja Viisikoita lukiessa.

Tuija: Kate Atkinsonin Elämä elämältä teki myös suuren vaikutuksen. Mahdollisten maailmojen luominen antoi ajateltavaa. Kirjan teema ja rakenne yllätti, siksi ilahdutti.
Arja: Pidän näistä vähän kokeilevista kirjoista: ei niitä aina jaksaisi lukea, mutta välillä. Kotimaisista esimerkiksi Minna Lindgrenin Sivistyksen käsikirja oli sellainen aikanaan. Hän on muuten kirjoittanut mainiot Ehtoolehto-kirjat. Tuo vanhuusteema taitaa nyt olla aika tapetilla?
Tuija: Tänä vuonna on ilmestynyt hienoja esikoisromaaneita. Vaikea on valita yhtä suosikkia, joten latelen neljä, joissa kaikissa on persoonallista ja taitavaa kerrontaa ja kiinnostava rakenne: Neljäntienristeys, Kultarinta, Kissani Jugoslavia ja Elävän näköiset.
Arja: Anni Kytömäen Kultarinta on minulle ollut vuoden paras kotimainen. Se sai minut katsomaan luontoa uudella tavalla. Jos Tuntematon herätti sodanvastaisuuden, Kultarinta näyttää, miksi luonto on suomalaisille tärkeä. Enkä minä edes pidä luontokuvauksista!

SYKSYN ODOTETUT

Arja: Syksyltä odotan Antti Heikkisen Juice Leskisen muistelmia. Asko Sahlbergilta, Tuomas Vimmalta ja Antti Tuurilta on syksyllä tulossa kirjat, jotka luen varmasti. Ja Per Pettersonilta! Anna-Leena Härkösen, Olli Jalosen ja Leena Lehtolaisen uusimmat olemme jo kummatkin lukeneet. Ja monta muuta on kirjastojonossa. Kiitos Helmetin, uutuudet saa nopeasti lukuun, kun varaa ajoissa.
Tuija: Kirjaston varaussysteemi on tosiaan loistava! Best seller -hylly on sekin kovassa kulutuksessa. Syksyn kirjoista odotan Haruki Murakamin ja Sirpa Kähkösen uutuuksia. Murakamissa minua viehättää arvaamaton reaalifantasia. Värittömän miehen vaellusvuodet sijoittuu osin Suomeen ja se on ensimmäinen suoraan japanista käännetty Murakami, se lisää mielenkiintoa. Kähkösen Kuopio-sarja on komeaa kotimaista historiaproosaa, jossa yhden perheen kautta katsotaan itsenäisyyden ensimmäisten vuosikymmenten elämää läheltä ja koskettavasti. Graniittimies vie rajan taa, eli aika käsittelemätön kaunokirjallisuusaihe Neuvostoliittoon loikanneiden kohtaloista kiinnostaa minua kovasti. Ja onhan muitakin odotuksia syksylle, varmasti joitain odottamattomia kirjoja!
Arja: Historia on alkanut kiinnostaa iän myötä yhä enemmän, ja jopa sotakirjat. Äskettäin luin Antero Raevuoren kirjan Helsingin pommituksista.
Tuija: Kyllä, historia kiinnostaa, ja kiinnostaa myös oleva ja tuleva ja… Lukeminen ja bloggaaminen vie mahdollisiin ja mahdottomiin maailmoihin.

Tule kuulemaan lisää Kantsun kirjaston kulmahuoneeseen ensi tiistaina!unnamed
Kirjabloggaajia pääsee tapaamaan myös Helsingin kirjamessuilla Boknäsin osastolla, jonka sohvalla päivystää messupäivinä aina joku noin paristasadasta kotimaisesta kirjabloggaajasta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja, Sekalaista

Kaurapuuroproosaa?

Täällä universumissa me, Minna ja Kaisa, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat, uimahallin saunassa alastomina, Leevin ja Eetun äidit, lukevien poikien äidit, Leevin, joka oli ryöminyt, ja Eetun, joka oli kontannut. Me, saunan lämmön pehmentäminä, punaisina ja höyryävinä, ja ennen kaikkea yhdessä.

Niina Hakalahden romaanin Sydänystävä (Karisto 2014) kertojana on Minna, joka päätyy arvioimaan elinikäisen ystävyyden tilaa ja vaikutuksia. Ystävyyssuhteeseen on kiemurrellut kateuden, kilpailun ja kiusaantuneisuuden käärme. Eikä siinä kaikki: avioliitto tönkön rehtorimiehen kanssa jumittaa, teinipoika Leevi on rakentamassa kapinaidentiteettiä, vanhenevan äidin sekoilut huolettavat ja asumisoloissakin on ajateltavaa.

Minnan silmin kelpaa tapahtumia seurata, sillä äikänope on tarkka huomioissaan ja mielikuvituskin pelaa. Omiin ja muiden heikkouksiin zoomaus käy kuin kameran automaattiasetuksella.Sydänystävä

Leimoihin ja epiteetteihin on kumma houkutus. Luokittelu auttaa luonnollisesti hahmottamaan tyylipiirteitä ja sijoittamaan teos kaltaistensa joukkoon. Kotimaisissa miesprosaisteissa on joukko, jonka lauseet naksahtavat tasamittaisina niin, että heidän tekstejään on sanottu ”koivuklapikirjallisuudeksi”. Minun tekisi mieli nimetä Sydänystävä ”kaurapuuroproosaksi”. Se on arkista ja helppoa niellä, koska juonivetoinen kerronta on suoraa, ja jos joku metaforinen havainto sattumana hutun seassa onkin, pääosassa on selkeä, kronologinen tarinointi. Voisilminä on komiikan ja kärjistysten nokareita. Puuro on perusravintoa, mutta melko yksipuolista.

Kaurapuuroproosa kertoo ajantasaisesti tavallisten ihmisten tavallisista ongelmista mutkattomaan tapaan. Keski-ikäinen keskiluokkainen ihminen on niissä päähenkilö, ja hänen tasanne-elämäänsä ilmestyy kupruja, joiden suoristusvaiheita seurataan. Sellaiseen lukija voi peilata omia arkikokemuksia, eikä tekstin uskottavuus ole kovin kovalla koetuksella. Hakalahden heimoon kuuluvat mielestäni ainakin Anna-Leena Härkönen ja Eve Hietamies.

Esittelemäni lajinimi ei ole väheksyvä – tähdennän tätä. Luen kaurapuuroa ajankuluksi, ilmiöpohjaisesti, ihan mielikseni. En ole kuitenkaan fanijoukon kärjessä, koska vingun sellaisen proosan perään, jossa teemoilla, rakenteella ja kerronnalla kerrostellaan ja henkilöissä on hyllyvästi ja arvaamattomasti mossahtelevien salamättäiden suo. Ahaa, seuraavaksi siis suoproosan olemusta kartoittamaan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Digiraja railona aukeaa

Toivottavasti ennakkoasenne on puppua, siis se, että koulun ja nuorison välissä on nykytekniikkahärpäkkeiden täyttämä kuilu. Teineillä on kyllä keskimäärin paremmat pelit ja vehkeet kuin opettajilla, mutta pelkkä laitteisto ei pedagogista tieto- ja viestintätekniikkaa ratkaise. Koulut ovat tosin epätasa-arvoisessa asemassa laitesaatavuuden ja opettajien osaamisen suhteen. Silti.

Tähän pohdintaan innostaa Hannele Niemen ja Jari Multisillan toimittama Rajaton luokkahuone (PS-kustannus 2014). Siinä käsitellään uutta teknologiaa koulussa tutkijoiden, opettajien, vanhempien ja oppilaiden näkökulmasta. Rajaton koulu tarkoitta sitä, että oppia voi missä vain ja koulun on siirryttävä jakamisen kulttuuriin. Teoksessa on 16 artikkelia, joissa ilahduttavasti esitellään konkreettisia koulukokeiluita. Yleisellä tasolla liikkuvat artikkelit ovat nekin havainnollisia perehdytyksiä tvt-aiheeseen.

Yksi osa Rajattomasta luokkahuoneesta käsittelee digitarinoita. Välillä tuntuu, että silkka videointi ja digitarina sotketaan toisiinsa, mutta loppupeleissä ei silläkään ole väliä. On tärkeää, että näiden menetelmien käytössä oleellista on se, että oppija saa tuottajan ja toimijan aktiivisen roolin. Digitarinan pohja on hyvä tarina, käsikirjoitus. Teknisesti lopputulos tehdään still-kuvista, äänestä ja simppelistä editoinnista.

Kirjallisuuden lukijana ja kausittaisena kirjallisuuden opettajana digitarina inspiroi. Olen jo kokenut, miten kirjatrailerit voivat innostaa tarttumaan kirjaan. Kun lukemastaan saa vielä värkätä omaehtoisen digitarinan, saattaa se käynnistää kirjallisuuskeskustelun, ja toisten digitarinoiden näkeminen voi lisätä lukuintoa. Mikä olisi sen parempaa kirjallisuuskasvatusta? Mikä on parempaa ammattikirjallisuutta kuin sellainen, josta saa ideoita työhön?

Vielä jaksan muistuttaa siitä, että ei parane levittää väitteitä vallattomista diginatiiveista, jotka multimodaalisti mobiililaitteitaan hipaisten oppivat ja soveltavat tuota pikaa mitä vain. Osa osaa, osa ei. Viihdekäyttösovelluksia ei ketteräkään nörtti välttämättä hyödynnä koulussa. Siihen tarvitaan pedagogin auttavaa kättä, altista mieltä ja uusille ideoille sykkivää sydäntä. Ja niitä laitteita ohjelmineen.

Rajattomassa luokkahuoneessa eivät seinät rajaa oppimisympäristöjä.

Rajattomassa luokkahuoneessa eivät seinät rajaa oppimisympäristöjä.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja, Sekalaista, Tietokirja

Elämän, kuoleman ja kirjojen äärellä

Elämän mittainen lukupiiri (suom. Kirsi Ohrankämmen, Basam Books 2014) on tietokirja, jossa on muistelman ja reseption elementit. Will Schwalbe tallentaa äitinsä pari viime vuotta syöpädiagnoosista kuolemaan. Hoitojen lomassa äiti ja poika lukevat kirjoja ja keskustelevat niistä.

Mary Ann Schwalbe toimi aktiivisesti humanitaarisessa työssä ympäri maailmaa, etenkin Afganistan oli hänelle läheinen. Viimeinen iso hanke oli kirjaston rakentaminen Kabuliin. Aikuisen poikansa kuvaamana äiti on varsinainen pyhimys. Idealisoinnin ymmärrän osaksi kirjoittajan surutilaa, ja jos ote välillä tuntuu naiivilta tai sliipatulta, ei se vähennä sitä, että arvostan kirjan lämmintä ja kunnioittavaa suhtautumista ihmisiin ja eletyn elämän merkitykseen.

Kirjassa käydään läpi äidin ja pojan kirjasuosikkeja elämän varrelta sekä hoitoprosessin aikana yhdessä valittuja uutuusteoksia. Kirjan kymmensivuiseen loppuliitteeseen on ansiokkaasti koottu kaikki esillä olleet teokset, ja lisäksi niissä on maininta, jos kirja on suomennettu. Huomaavaista muita kirjasta inspiroituneita lukupiirejä ja lukijoita kohtaan! Joukossa on tuntemattomia opuksia, paljon myös tuttuja Tolkienin Hobitista Tóibínin ja Munron kirjoihin. On lastenkirjoja, dekkareita, reportaaseja, unohdettuja kirjoja, klassikkoromaaneja ja 2000-luvun alun myyntivaltteja. Aina kirjan kaksihenkinen lukupiiri ei ole samaa mieltä luetusta: tärkeintä onkin vuorovaikutus ja keskustelu.

Elämän mittainen lukupiiri

Mary Ann oli uskonnollinen mutta ennen kaikkea hän näyttäytyy kirjassa humaanina ajattelijana, joka voimissaan ollessaan ryhtyi sanoista tekoihin kuten tarmokkaaseen hyväntekeväisyystyöhön. Viime vuosiensa kirjapiirivaiheessa hän kytki kirjojen aiheet sopimaan itselleen tärkeisiin teemoihin, välillä jopa odottamattomasti. Hyvä esimerkki on Stieg Larssonin romaanin Miehet jotka vihaavat naisia käsittely.

Kirjassa on vahva feministinen pohjavire – sellainen, joka herättää inhoa sitä tapaa kohtaan, jolla naisia pahoinpidellään, kidutetaan ja käytetään hyväksi ympäri maailmaa. Äiti sanoi, että kirja sai hänet ajattelemaan niitä poikkeuksellisia naisia, joita hän oli tavannut pakolaisleireillä. He puhuivat kokemistaan raiskauksista ja seksuaalisesta väkivallasta auttaakseen avustustyöntekijöitä ja toisiaan senkin uhalla, että saisivat leiman tai saattaisivat joutua vaaraan, koska antoivat äänensä kuulua.

Elämän mittainen lukupiiri on viehättävä kirja. Samaa mieltä on Sinisen linnan kirjasto, ja Kirjakko ruispellossa saa kirjasta lohtua. Teos on pojan muistomerkki urhealle äidille, mutta etenkin kirjakokemuspuoli antaa sille persoonallisen särmän, ja siksi se poikkeaa muista sairaus- ja kuolemakuvauksista. Kirjapohdinnat eivät ole analyyseja vaan elämys- ja kokemuspalasia. Niissä tiivistyy muistoja, tunteita ja elämänviisauksia. Äidin ja pojan välittämä kirjallisuuskäsitys on ihmisenkokoinen, jaettavissa ja jatkettavissa. Näin se taas meni: Ars longa, vita brevis.

Hyvissä kirjoissa on se hieno puoli, että ne eivät pelkästään saa lukijaa katsomaan maailmaa eri tavalla, vaan myös näkemään ympärillään olevat ihmiset uusin silmin.

Mutta pohjimmiltaan se, niin kuin kaikki hyvät kirjat, kertoo ihmisistä – heidän välilleen syntyvistä yhteyksistä ja siitä, kuinka he pelastavat toisensa ja itsensä.

Olemme kaikki elämän mittaisessa lukupiirissä, tiedostimmepa sitä tai emme; mikä tahansa lukemamme kirja voi olla viimeisemme, niin kuin mikä tahansa käymämme keskustelukin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Dekkarivälikatsaus ja Vii5i

En ole erityisen tykästynyt verikekkerityyppisiin jännäreihin. Etenkin silpomiset ja kidutukset tuntuvat turhan kuvottavilta. Mietityttää, miksi ylipäätään lukea dekkarigenreä, kun maailmantila tuottaa turhia kuolemia ja raastavaa murhetta. Dekkarit harvoin pysähtyvät omaisten suruun ja tuskaan, elämän merkitykseen ja syntyihin syviin. Pitää siis pysähtyä miettimään, miksi lajia luen.

Erilaiset kirjat täyttävät lukunälkäisen vatsaa, ruokavalio saa vaihtelua. Ajanviete ja viihtyminen on yksi lukumotiivi. Dekkareiden juonitäkyt virkistävät pintatason ajatusaskartelua: saa osallistua rikosratkaisutyöhön. Usein kuoleman etääntyy selvitysvetoisuuden vuoksi, sillä pääosin keskitytään poliisien ja etsivien työskentelyyn. Silti dekkari parhaimmillaan pysäyttää elämänkysymyksiin, joskin se voi myös toimia kuoleman pelottavaa mysteeriä arkipäiväistämässä. Sitä en halua, että dekkaritehtailu kuolettaa tunteet.

Harvoin vastaan tulee jännäri, jossa on kyse muusta kuin kalmoista, ja harvoin näkökulma on toinen kuin selvitystyön tekijöiden. Poikkeavat vinkkelit yleensä heti kohottavat dekkarin. Hienoimpia ovat henkilövetoiset tarinat, jossa psykologinen ote on pinnalla ja sen alla, juoni luistaa ja kerronta on sujuvaa ja persoonallista. Pääasia on, että saan ajateltavaa ihmisestä mustavalkoisuutta sävykkäämmin.

Kolmattakymmentä jännäriä olen tämän vuoden aikana lukenut, osa luetuista on ilmestynyt jo aiemmin, osa tänä vuonna. Loman loppupuolen kunniaksi kokoan luetuista tämänhetkisen TOP5-listan:
Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu (henkilökuvauksen ja aikatasojen limittämisessä koskettavuutta)
Håkan Nesser: Yksinäiset (Barbarotti, vaikka hieman vetämättömänä, vie inhimillisten tragedioihin tempaavasti, aikatasoristeily toimii)
Jari Järvelä: Tyttö ja pommi (henkilöiden kiinnostavuus yhdistyy taitavaan kerrontaan)
Kati Hiekkapelto: Suojattomat (sarja alkaa syventää vakihenkilöitä ja mamu-teema on monisyinen)
Jussi Adler-Olsen: Vanki (henkilöhahmoluonti luontuu ja jännitys rakentuu hiipivän hirveästi).
(Ja pakollisena bonuksena Donna Tartt: Tikli – on tämä dekkarikin, mutta myös paljon muuta. Juuri uutisoitiin, että romaanista on jo tekeillä elokuva.)

Satunnainen otos tämän vuoden aikana luetuista jännäreistä.

Satunnainen kuvaotos tämän vuoden aikana luetuista jännäreistä. Listavalikointi on aina vaikeaa, ja eri päivänä eri painotusvalinnoin listassa voisikin olla Lindgrenin Ehtoolehdot, Vera Valaa, Petra Deligato -sarjaa, Gillian Flynnia, Fossumia…

Valitsin nimenomaan viisi kirjaa ihan kuriositeetin eli seuraavassa esittelemäni dekkarin vuoksi. On virkistävää lukea eurooppalainen dekkari , jossa liikutaan (minulle) vieraassa ympäristössä. Itävaltalaista kirjallisuutta en tunne, joten Saltzburgiin sijoittuva trilleri on hauska haukkapala. Vaikkei kaupunki kovin tarkkarajaiseksi piirry, ympäristöstä saa jonkinlaisen kuvan, sillä geokätkeilyn merkeissä etsiskellään johtolankoja ympäri pitäjää. Kätköt ovat vaan tavallista karmeampia Ursula Poznanskin trillerissä Viisi (suom. Anne Mäkelä, Atena 2013).

Viisi on kelpo kirja lajissaan, vaikken sitä TOP5-listaan sijoitakaan. Latelen ensin tavanomaisuudet: naispoliisi kipuilee perheongelmissa, tuntee salaista vetoa työpariin, on ärsyttävän pomon silmätikku, on omapäinen ja kipakka, luonnollisesti pienten erehdysten ja sokeiden pisteiden jälkeen näppärä ratkaisija. Muista kaltaisistaan romaanin eduksi luen hiukan kaukaa haetun mutta lopulta uskottavan perustelun inhoille sarjamurhille, geokätkeilyteeman ja luistavan juonenkuljetuksen. Aimo ajanviete.

Kannessa on oiva idea muuttaa otsikon S numeroksi.

Kannessa on oiva idea muuttaa otsikon S numeroksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Kalmasilmä ja sata lasissa

Lukioikäisenä innostuin Kurt Vonnegutin kirjoista: pureva mutta kepeä ilmaisu iski jälkiteiniin. Lisäksi otin omakseni kriittisen suhtautumisen maailmantilaan ja sotimiseen. Miltä maistuu teksti vuosien jälkeen?

Setävainaan jäljiltä hyllyyni kulkeutui Kalmasilmä (suom. Juhani Koskinen, Tammi 1983). Siihen liittyviä tuntemuksia en ensimmäiseltä lukukerralta vuosien takaa muista, Kissankehto oli aikanaan suosikkini. Kalmasilmä alkaa jämerästi kirjailijan alkusanoilla, joilla hän purkaa fiktionsa tosiolevaista. Jotenkin niistä kuultaa hieman väsyneen ja pettyneen ikämiehen ääni.Kalmasilmä

Tyylilaji on melkein fantasiaa vaan ei kunnolla. Tavallisenoloiselle päähenkilölle tapahtuu kummallisia ja hänen ympärillään on vielä kummallisempia hahmoja kummallisine kohtaloineen. Siinä sivussa tyylitellään ja sivalletaan ihmistyyppejä ja historian tapahtumia.

Kalmasilmän keskiössä on kertojamies, joka on 12-vuotiaana surmannut vahingonlaukauksella raskaana olevan naisen. Samalla summataan sukua: megamaanista isää Hitler-kontakteineen, arkielämään sopeutumatonta äitiä ja tempoilevaa veljeä. Ohi vilistää monia muitakin merkillisiä hahmoja. Ajanjaksoihin kuuluvat kummatkin maailmansodat sekä neutronipommin tuhoama kotikaupunki, Midland City. Kertojan nykyhetki eletään haitilaisessa hotellissa.

Miten naurettavaa minun, vähäpätöisen solupahasen, olisikaan ollut suhtautua elämääni turhan vakavasti!

Vonnegutin romaanissa elämä on sattumanvarainen, hirtehinen epäonnistumisien sarja. Jokaisen elämässä on jokin kulminaatio, jonka jälkeen muu on epilogia. Rudy Walzilla päätapahtuma oli harhalaukaus 12-vuotiaana. Jos ei elämässä ole mitään takuita, ainakin se on varma, että tuhoa kohti käydään, vain hetken kukin toikkaroi tavallaan; elämä on tirkistysaukko, sitten aika sulkeutuu. Ympäristö ja olosuhteet ovat kirjassa ikävän ajattomasti tuhoon kallellaan:

Koko kapupunki oli luhistumaisillaan. Sen keskusta oli jo kuollut. Kaikki kävivät laita-alueen bulevardeilla ostoksilla. Raskas teollisuus oli mennyt konkkaan. Ihmiset muuttivat pois.
Koko planeetta oli luhistumaisillaan. Se räjäyttäisi itsensä ilmaan enemmin tai myöhemmin, ellei se sitä ennen tukehtuisi omiin myrkkyihinsä.

Täytyy myöntää, ettei tämä Vonnegut enää minua villinnyt. Tylsästi voi sanoa kirjaa vain ihan kivaksi eli sen henkilöitä henkiin heräämättömiksi, koukkuja pikkunäppäriksi ja yhteiskuntakritiikkiä hampaattoman satiiriseksi. Käännös on kumman huolimatonta työtä; ”voipi olla”, ”elikkä” ja muut samanmoiset sekä yhdyssana- ja käännösvirheet lannistivat lukemista.


 

Kuvaan lipsahti vahingossa jo 101. vuonna 2014 luettu kirja.

Kuvaan lipsahti vahingossa jo 101. vuoden 2014 lukulistan kirja.

Satanen lasissa tekstini otsikossa tarkoittaa sitä, että olen tänä vuonna lukenut 100 kirjaa. Joukossa on ollut paljon uutuuksia, vähän vanhoja kirjoja; paljon romaaneita, jokunen tieto-, novelli- ja runokirja. Olen kohdannut monia hienoja teoksia, joiden ajatusmaailma on herättänyt, kerrottu saanut eläytymään ja koskettumaan. Silloin tarina, juoni, motiivi, rakenne, kerronta ja henkilökuvaus ovat muodostaneet maailman, jossa on ollut etuoikeus vierailla. Joissain mieleenpainuvista kirjoissa tosin jokin osa-alue on ollut vinksallaan, mutta joku toinen toimiva piirre on paikannut sen.

Lukemisen määrä ei ole itsetarkoitus. Siksi en osallistu lukumaratontyyppisiin haasteisiinkaan. Voin olla vain yllättynyt ja iloinen, että keskittymiskykyä ja aikaa on ollut moneen kirjaelämykseen. Odotan syksyn kirjakautta innolla, joskin samaa tahtia en ennätä uutuuksiin ja muihin kiinnostaviin kirjoihin tarttua. Mutta lukeminen ja bloggaaminen jatkuvat niin kauan kuin tirkistysaukkoni on auki.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Juonijyrä

Luen ja odotan – ja kyllähän yli 800 sivussa on luettavaa, jos juuttuu odottamaan, milloin alkaa kaikki kehut lunastava meno. Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suom. Anna-Maija Viitanen, Otava 2014) on pituudestaan huolimatta onnettoman ohut. Tiivistetysti kirjassa selvitetään vanhaa murhaa.

Sveitsiläinen kirjailija on näppärästi sijoittanut tapahtumat Amerikan ihmemaahan. Ehkä se jo selittää alun epäuskottavat ylisanat: kaikki tunnistavat Marcuksen, nuoren menestyskirjailijan; kaikilla on hyllyssään Harryn, Marcucksen esikuvan, 30 vuotta sitten ilmestynyt ihaaaana romaani; kaikkia kuohuttaa 33 vuotta sitten tapahtunut 15-vuotiaana murhatun Nolan kohtalon paljastuminen. Siis kaikkia.

Ja tulet huomaamaan, että vaikka jotkut haluavat uskotella, että kirjassa on kyse sanoista, he ovat väärässä: kirjassa on kyse vuorovaikutuksesta.

Jaa, minusta kirjoissa on kyse sekä sanoista että vuorovaikutuksesta. Hyvä romaani puhuu minulle, puhuttelee, haastaa. Tämän kirjan kanssa en päässyt vastavuoroiseen suhteeseen, siihen tilaan, jossa kieli, kerronta, henkilökuvaus, tarina ja juoni antavat minulle uutta ajateltavaa ja innostavan, joskus jopa kohottavan, elämyksen. Joskus viihdyttävyyskin riittää, mutta ei silloin, kun lukiessa kiusaantuu.

Romaanin lukujen alussa Harry Quebert opettaa tulevaa menestyskirjailijaa, romaanin kertojaa Marcusta; sellaisesta tilanteesta edellinen sitaatti on napattu. Harry on nuorelle kirjailijalle isähahmo, opettaja ja ystävä, ja Marcus ajautuu selvittämään Harryn osuutta kolmen vuosikymmenen takaisiin tapahtumiin. Käsittelyssä ovat lisäksi yksinäisyys, ystävyys, rakkaus, totuudet ja salaisuudet.

Romaanin yhden tason on tarkoitus käsitellä kirjailijuutta ja kirjoittamista. Luomisen tuska, menestymisen tarve ja kirjamyynnin kaupallisuuden reunaehdot tulevat kärjekkäästi näytille.

Kärjistyksiä on lisäksi övereiksi äityvissä äitisuhteissa. Yleensäkin henkilöt jäävät kuoriksi tai epämääräisiksi vihjevyyhdeiksi, eivätkä kertoja, Harry tai Nola kaappaa puolelleen, myötäelämään. Tunnelmassa haetaan hiipivää jännitettä murhamysteerielokuvien tai tv-sarjojen tapaan, mutta kihlmöivän outouden sijasta pysytään tavanomaisen rajoissa.

Nola rakasti Harrya. Nola rakasti hortensioita. Nola rakasti lokkeja. Nola = nolo Lolita.

Nola rakasti Harrya. Nola rakasti hortensioita. Nola rakasti lokkeja. Nola = nolo Lolita.

Juonessa ja tarinassa on aineksia ystävyyden ja eriparisten rakkauksien ristiriitojen käsittelyyn. Tunteita ladellaan, sanallistetaan kuluvin hokemin, mutta niitä ei saada välittymään tai elämään. Ymmälleen minut jättää se, että asetelma, jossa 34-vuotias mies rakastuu 15-vuotiaaseen, selvästi kovin lapselliseen tyttöön, jää riipivyydessään hyödyntämättä. Tunnepuhe on kauttaaltaan vaivaannuttavan latteaa.

– Rumako? Herranen aika, Nola sinä olet minusta suunnattoman kaunis.
– Ihanko totta? Ja minä kun olin niin allapäin… Ajattelin ettet sinä halua minua. Teki mieli hypätä ikkunasta ulos.
– Et saa puhua tuollaisia.
– Sano sitten vielä kerran, että olen sinusta kaunis…
– Sinä olet minusta hyvin kaunis. Olen pahoillani, että olen aiheuttanut sinulle pahaa mieltä.
Nola hymyili taas. Pelkkää väärinkäsitystä koko juttu Harry rakasti häntä! He rakastivat toisiaan! Nola sanoi hiljaa:
– Ei puhuta siitä enää. Ota minut syliisi… Sinä olet niin älykäs, niin komea, niin tyylikäs.

Minkä ihmeen takia luin kirjan loppuun, mutta jätin Kerstin Ekmanin Huijareiden paraatin kesken luettuani 3/5? Kummassakin romaanissa kirjailijuus on kovassa käsittelyssä. Ekmanin tarina jämähtää (vaikka kerronta on monin kerroin taidokkaampaa kuin Dickerin), eikä annettu kuvio muuksi muutu (ainakaan luovuttamispisteeseeni mennessä); ja kun ei juoni eikä henkilökuvaus tekstin edetessä syttyneet säihkymään, väsyin ja luovutin. Dickeriä jatkoin kömpelön kerronnan esteisiin töksähdellen puhtaan juoniorientoidusti: halusin kaikesta huolimatta saada selville, kuka on syyllinen ja mitä ovat totuudet. Juoniveto siis vie, ja tarjoaa Harry Quebert myös joitain odottamattomia tapahtumayllätyksiä.

Dickerin esikoisromaani antaa ainesta erilaisille lukukokemuksille: Lumiomenalle se maistuu ja Amman lukuhetki pitää romaania toimivana. Kirsin kirjanurkka on samoilla linjoilla kanssani kömpelyyden suhteen, ja hänen laillaan mietin kirjan natsaamista Keltaisen kirjaston linjaan.

Lyhyesti vielä kesän tiiliskivien vertailu: siinä missä Dickerin kirja on pitkitetyksi arvoitusjännäriksi jähmettyvä, Donna Tarttin Tikli on eri genrejä älykkäästi yhdistelevä ja henkilöihinsä hengen puhaltava, klassikkoproosaa varioiva, lukijan viettelevä romaani.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja