Aihearkisto: Kulttuurimatkailu

Kulttuurimatka: München

Hain kevään eteläisestä Saksasta. Pidennetyllä viikonloppumatkalla ilahduttivat lehtiin ja kukkiin puhkeavat puut sekä kesäinen lämpö. Münchenin vanha keskusta puistoineen herätti talvihorroksesta.

Kaupunkikävelyjä katkaisin museovisiitein. Huomasin olevani vanhanaikaisella päällä, joten ohitan 1930-lukua uudemman taiteen vain maininnalla, että sitäkin näin (Moderne Pinakothek). Herkimmät fiilistelyt vietin suosikkieni eli flaamilaisten vanhojen taitureiden ja renessanssimestareiden seurassa (Alte Pinakothek). Renessanssia katselen taas uusin silmin, koska näin ennen matkaa taidedokumentaristi Waldemar Januszczkin sarjan Kahlitsematon renessanssi. Jo on inspiroiva tulkitsija!

durer

Waldemarin jutut mielessäni hengailin tovin esimerkiksi Dürerin muotokuvan äärellä, ja onhan se (hän) melkoinen komistus. Ihastelin myös teoksia tekijöiltä El Grecoda VinciRafaelBrueghel – ja vaikka mitä.

Jouduin myös muuttamaan mieltymyksiäni. Olen aiemmin ohittanut lihanlöllyntään paneutuneen Rubensin, mutta nyt ihastuin ilmeikkäisiin muotokuviin, ja jopa joihinkin irvokkaiden mytologiamaalausten yksityiskohtiin. Waldemarin aiemman dokkarin ansiota ehkä sekin. Ja halusin myös tätä Joel Haahtelan romaanin päähenkilön Visan ihailukohdetta katsoa toisin silmin. (Pinakothek-museoiden modernin taiteen talossa sitten silmä lepäsi Visan ja minun suosikin Morandin hienovaraisissa asetelmissa.)

Nautin taas maalaustaiteesta, joka rikkoi ilmeisen ilmaisun, koska valokuva alkoi jäljentää todellisuutta. Tutut impressionistit ja ekspressionistit ovat hyvin edustettuna Münchenissä (Neue Pinakothek): MonetManetCezanneGauguinKlimtSchiele ja auringonkukkamies van Gogh. Auringonkukkia enemmän paneuduin kevätnäkymään Arlesista. Taisivat ajankohtaan sopvat kukkivat pensaat viekoitella.

Lisäksi tutkin kymmeniä maalareita, jotka voisivat olla maailmankuuluja mutta ovatkin vain nimiä paikallisissa taidehistoriankirjoissa. Taulujentäyteisiä huoneita kulkiessani mietin taas, miksi joku tekijä nousee toisten yli. Miksi en ollut aiemmin lumoutunut Honóre Daumierista tai Hans von Maréensista? Onneksi jo joulukuussa Genevessä bongasin kiinnostavan kumman Hodlerin, jota näin taas tällä matkalla. Naistaiteilijoiden teoksia ei näillä seinillä näkynyt.

Joskus sattuma yllättää. Yksinäisen matkani iltailoksi varasin oopperalipun, enkä tarkistanut muuta kuin teoksen: Straussin burleskia ja draamaa yhdistävä Ariadna auf Naxos. Olipa iloinen yllätys, että nimiroolin lauloi Karita Mattila. Baijerin valtionooppera on rakennuksena komean koristeellinen, ja sellaista oli myös teoksen musiikki. Siinä oli upeita osuuksia, joissa usea vaikuttavaääninen taituri lauloi samanaikaisesti. Ja olihan Mattila väkevä. Paljon en sivuparvelta lavalle nähnyt enkä saksaa juuri ymmärtänyt, mutta musiikin kuuntelusta ja muun yleisön katselusta nautin.

Yksin matkaillen irtoaa kaikesta muusta. Voi katsoa taakse ja eteen tai vain pysähtyä siihen, missä on. Hengenvetoja paikassa, jossa on vieras ja johon ei palaa. Tuollaiseen tunnelmaan sopien valikoin reissulle matkalukemistoa. Yleensä valitsen matkakohdetta kuvaavaa kaunokirjallisuutta, mutta nyt minulla oli mukana sekava valikoima (uusin Nesbø ja McEwan), joskin pääteos oli monikulttuurinen, omalaatuiseen 1800-luvun saksalaiskaupunkiin sijoittuva Andrés Neumanin Vuosisadan matkustaja. Runsas romaani on yhä kesken, ja siitä riittää ihmeteltävää pitkäksi aikaa. Matkaani sopii seuraava lohkaisu:

– – ihan totta, olen sitä mieltä että tietääkseen missä haluaa olla ihmisen pitää käydä eri paikoissa, oppia tuntemaan asioita, ihmisiä, uusia sanoja (onko se matkustamista vai pakenemista, posetiivari kysyi), hyvä kysymys, antakaa kun mietin, tuota noin – se on molempia, ihmiset matkustavat myös paetakseen, eikä siinä ole mitään pahaa. Ei ole myöskään sama asia paeta ja katsoa eteenpäin.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Oppera, Taide

Vuosikatsaus 2016

Aikamoinen vuosi on takana. Muusta viis – perinteiseen tapaan kokoan vuoteni kulttuurihuiput. Sanomattakin on selvää, että jouduin vaikeisiin valintoihin. Onhan esimerkiksi eri lähteissä moninkertaisesti mainittu kotimaisen proosan kova taso. Listauksesta jäävät pois monituiset hienot kohtaamiset kirja- ja blogi-ihmisten kanssa; ne pysyvät sydämessä. Tällaiseen otokseen päädyn.

Kotimainen esikoisromaani

Vaaka kallistui tällä kertaa Lempin puoleen. (Toinen nainen oli toisessa vaakakupissa.) Minna Rytisalon romaanin rakenne miellyttää kovin, sillä ristiin katsovat näkökulmat tarjoavat vivahteita tapahtumiin ja henkilöihin. Omaperäinen ratkaisu on myös se, että päähenkilöä ei tavallaan ole, vaikka häntä puhutellaan. Tunnekylläinen tarina tempasi minut kesällä täysillä mukaansa ja on jättänyt väkeviä muistijälkiä.

Kotimainen proosateos

Nyt kyllä peesaan reippaasti Finlandia-kisavoittoa. Vaikka mieli tekisi valita toisin, en voi. Jukka Viikilän romaani vei helmikuussa jalat altani, ja yhä siis konttailen sen edessä. Akvarelleja Engelin kaupungista hidasti ja hiljensi. Toistan tuolloisen ajatuksen: romaani ei tee yksityisestä yleistä vaan sisäisestä julkista. Vaikuttavaa kerrontaa, vangitseva tunnelma.

Kotimainen dekkari

Jari Järvelä sai Metro-trilogian päätökseen sellaisella kierteellä, että annan kaikki epäuskottavuudet anteeksi. Päätösosassa Tyttö ja seinä on entistä enemmän merkillisiä henkilöitä ja yhteensattumia, mutta jännite ei siitä notkahda. Nyrjähtänyt meno ei kätke sitä, että tämä kotkalainen kostosinfonia kannattelee romanttista pääteemaa. Miltä tuntuisi loihtia jonkun vuoden jälkeen Metron paluu, kirjailija Järvelä?

kotimaiset

Kotimainen runokokoelma

Processed with Snapseed.

En pyri jou-räppipiireihin, en hae katu-uskottavuutta, en poimi keski-ikäisten tätien nuorekkuuspisteitä. Kunhan vaan tykkään Paperi T:n runoista, joissa on sattuvaa sanaa, kulmikasta kuvaa, ajatuksia liikuttelevaa. Joka päivä hätkähdän ilon puolelle Post-alfan vuoksi, sillä liimasin allakkani kanteen kokoelman viimeisen runon: nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin

 

Lapset ja nuoret

naondelLuin tänä vuonna hävettävän vähän lastenkirjallisutta, joten en voi siitä mitään lausua. Nuortenkirjallisuuskin jäi muutamaan niteeseen. Valitsen kuitenkin suosikikseni rajatapauksen, Maria Turtschaninoffin Naondelin, jonka mieluusti luokittelen (nuorten) aikuisten fantasiakirjallisuudeksi. Synkeähkö saaga selvittää, mitä tapahtui ennen Maresia. Erilaisten naisten tarinoista askelletaan alistamisen rappusia pitkin vapauden mahdollisuuteen. Kirja loihtii mahdollisia maailmoita.

Käännösromaani

nora-websterColm Tóibín tekee sen taas. Kerronta imee itseensä, vetää puoleensa. Nora Webster on kiteytettävissä lyhyesti: Nora jää leskeksi ja koittaa pärjätä sen jälkeen perheensä kanssa. Hillitysti ja hallitusti aukeaa mielettömän hienot näkymät henkilöihin toiminnan keinoin. Tätä on, kun proosassa ei selitetä vaan näytetään ihminen.

 

Käännösdekkarisarja

ireneKoska ahmin Pierre Lemaitren dekkarit siinä järjestyksessä, kuin ne käännettiin, jouduin tinkimään kronologiasta. Suosittelen lukujärjestykseksi Irène, Alex ja Camille. Alex ilmestyi jo viime vuonna, kaksi muuta tänä vuonna. Jännärikonventioita noudatetaan pieteetillä ja sopivasti varioiden. Kauheudet kuuluvat genreen, ja ne kuvataan niin, että tuntuu. Kerronta vakuuttaa ja henkilöihin kiinnittyy, joten siedän jopa sen, että päähenkilö sotketaan jännärijuonen keskiöön muutenkin kuin selvittäjänä.

Äänikirja

jarjen-ja-tunteen3Vasta tänä vuonna olen tottunut kuuntelemaan äänikirjoja. Koska olen ytimeltäni visuaalinen, asetan äänikirjalle kovia ehtoja: kerronnan tulee olla etenevää, henkilöt kiinnittäviä ja lukija ärsyttämätön.  Enni Mustosen viisiosainen romaanisarja Järjen ja tunteen tarinoita kuvaa itsenäistymiseen päätyvää historiaa naisnäkökulmasta: se koukuttaa, viihdyttää ja jopa liikuttaa. Muista valinnoistani poiketen, tämä on ”vanha” tuote, sarja vuosilta 2004-2008.

 

Tieto

h-niin-kuin-haukka

Helen Mcdonald työstää isän kuoleman aiheuttamaa kriisiä haukkaa kesyttämällä. Tiedän vähemmän eksentrisiä tapoja surun käsittelyyn, mutta tiedän nyt tällaisenkin. H niin kuin haukka -kirjan kerronta tavoittaa yksityisen matalalennon vaiheet älykkäästi ja tunteikkaasti. Hyvät kirjat ovat tällaisia: etukäteen ei  voi uskoa, että kirja kannattelee.

 

Asiaa

100-syyta-lukea2Vuoden viimeisen viikon asiaproosalukukokemuksen nostan myös listalleni. Uskallan sanoa, että tämän kaiken tiedän, mutta se ei estä lukunautintoa: 100 syytä lukea. Marika Helovuo kokoaa mutkattomasti hyvät syyt nauttia kirjoista. Sanonpa, ei ole kenelläkään yhtään syytä olla lukematta tätä kirjaa.

 

Draama

olive-kitteridge-9781471149047_hrSeulon tässä teatteri-, elokuva- ja tv-draamakokemuksiani, ja tv:n puoleen käännyn, vaikka on ollut suuri ilo ollut osallistua esimerkiksi Bloggariklubiin ja nähdä sen myötä kiinnostavia teatteriesityksiä. Katselin HBO:n välityksellä hienon sarjan Olive Kitteridge, ja huomaan, että sen jälkeen YLE on esittänyt sen kolmesti. On kyllä komeasti näytelty draama perheestä, jossa tömäillään tunteissa ja puheissa niin että kolisee. Kiehtova tunnelma kuorruttaa kaiken.

Näyttely

kusama3Taidenäyttelyissäkin on ollut runsaudenpulaa. Joudun arpomaan muutaman huippukokemuksen kesken. Japanilaisen Kusaman näyttely In Infinity HAMissa tuotti iloa. Peilihuoneiden äärettömyydessä nautiskelin perusmuodoista, -väreistä ja -olemisesta. Kumarran sille, että mielenterveyden horjunta ei ole mitta tai este taiteen tekemiselle.

Kirjallisuustapahtuma

Helsinki LitOnhan Helsingin kirjamessut hieno kokonaisuus, ja siellä hellitään kirjabloggaajia esimerkiksi kustantajatilaisuuksin ja kirjapiirein. Viihdyin tapahtumassa joka aukiolopäivä. Siitä huolimatta nautintollisin kirjatapahtuma oli toukokuinen Helsinki Lit. Sain istua rauhassa salissa, kuunnella hienoja keskusteluja, joissa pureuduttiin teksteihin, kirjailijat keskenään. Lisäksi oli ilo tavata kanssabloggareita (niin kyllä kirjamessuillakin).

Kulttuurimatka

Julian parveke

Kesäreissu Veronaan ja ympäristöön virkisti ja viritti. Juhlistin sillä samalla Shakespearen 400-juhlavuotta haahuillen fiktiohenkilöiden oletetuilla olinpaikoilla ja lukien mestaria. Itse Italia ihastutti myös historiakerroksillaan, kesäsäällään ja herkuillaan.

 

 

Runoni

Hoksasin, että kymmenkunta vuotta olen vuosittain julkaissut jotain, usein porukan osana pedagogista tekstiä. Siitä poiketen toukokuussa ilmestyi  runojani: Kierrän vuoden. Haastetta ei puutu, sillä rustasin runot selkoksi, kielellä ja tyylillä, jonka on tarkoitus avautua myös lukijoille, jotka ovat runoon tottumattomia. En halua tinkiä tulkintakerroksista, mutta runoista pitää myös saada nauttia vain tunnistaen ja jakaen puhtaan havainnon – vaikkapa vuoden vaihtumisen:

 Vaihdan vuotta.
Se koskee kaikkia.
Koskee, ei satuta.

Pitääkö luvata jotain?

Lupaan:
Herään joka aamu,
käyn illalla nukkumaan.
Siinä välissä elän.

tuija_kierran-vuoden

Jos kahlasit juttuni loppuun, on todella syytä kiitellä siitä, että seuraat blogiani! Toivotan tulevalle vuodelle antoisia kulttuurihetkiä ja jakamisen iloa!

20 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Runot, Tietokirja

Geneve ja Robert Walserin Kävelyretki

Kävelijä rakastaa, pitää kauniina ja arvostaa ylevää siinä kuin vaatimatontakin, vakavaa siinä kuin lystikästäkin.

Kun kävelen ennestään tuntemattoman kaupungin katuja, haluan olla avoin yksityiskohdille. Pilvisen Geneven joulunalusväritys näyttää harmaahkolta, iholla tuntuu järvestä ja joesta leviävä kostea koleus, kaupungin äänimaailma on melko hiljainen. Geneva Lux -talvivalaistustapahtuma luo loistoa iltoihin.

Kävelijän kannoilla hiipii salaperäisesti ja huomaamatta kaikenlaisia hienoja ja herkkävireisiä kävelyretkiajatuksia, siihen tapaan, että hän joutuu kesken reippaan ja valppaan kävelemisensä seisahtumaan, pysähtymään ja kuulostelemaan, – -.

En lähtenyt patikoimaan Alpeille, kulkemaan Cernin hiukkasfysiikkakäytäviä tai arvostamaan YK:n työtä sen konttorin pihassa, kuljeskelinpa vain pitkin katuja Genevejärven ja Rhoenen liepeillä. Porvarillinen hillitty charmi välittyy rakennuskannasta, jossa on mennyttä maailmaa monilta vuosikymmeniltä. Eurooppalaiset sodat eivät ole tätä kaupunkia runnelleet.

Viime viikkojen sulatteluun tuntui sopivan nyt se, että lomamatkalla irtauduin totutusta ja sulauduin vieraan väen joukkoon. Aika ajoin pysähdyin ja kuulostelin, missä nyt kuljen ja minne olen menossa – noin yhdistyvät matkalaisen konkretia ja vertauskuvallisuus.

Musée d’art et d’historien (MAH) arkeologisista näyttelyesineistä minut pysäyttivät mykeneläiskulttuurin ihmispatsaat yli 4000 vuoden takaa. Ihminen on niissä pelkistettynä. Kädet puuskassa hän on kuin riisuttuna puolustamassa itseään maailmaa vastaan. Mutta varpaat on eritelty, näin pysyy kosketus todelliseen. Jotain aina säilyy: jalkojen alla multa, kallio ja maa.

mykene


Maalattu maisema keskellä todellista maisemaa on piristävää omaperäisyyttä.

MAH sisältää melko rajatun katsauksen vanhoista kirkkomaalauksista viime vuosikymmenien tauluihin. Bongasin kiinnostavan Cranachin (vaikka taisi olla kopio), yhden oudon Goyan ja perusimpressioinisteja. Geneveläissyntyisen Jean-Étienne Liotardin pastelleista etenkin sohvalla istuva nainen (1749) mietityttää: miksi kirje on revittynä matolla, mitä nainen ajattelee, mitä kirjaa hän on lukemassa?

Huomasin virittyneeni paikallisesti, sillä Alppi-maalausten variaatiot pistivät silmään. Etenkin Ferdinand Hodlerin vuoristomaalausten tyylivaihtelut kiehtoivat, ja muutenkin tämän maalarin monet aika merkilliset teokset jäivät mieleen.

hedler

Ferdinand Hodler: Le Mére Royaume (1886-1887)

Alberto Giacomettin veistotaide on aina vakuuttanut, siitä oli museossa yksi esimerkki, mutta taidemuseovisiitillä ihastuin veistäjän Giovanni-isän omakuvaan. Maalauksen intensiteetti ja selkeys vangitsee, tuntuu kuin suoraan katsova mies ja hänen ympäristönsä ovat täynnä tarinoita.

g-giaacometti

Giovanni Giacomettin omakuva vuodelta 1899


Kävelyllä kävijän on tutkittava ja tarkasteltava äärimmäisen hellästi ja huomaavaisesti jokaista kohtaamaansa olevaista, kaikkein pienintäkin, oli kyseessä sitten lapsi, koira, hyttynen, perhonen, varpunen, mato, kukka, mies, talo, puu, pensasaita, etana, hiiri, pilvi, vuori, lehti tai vaikka pelkkä pois viskattu paperinpalanen, jolle joku herttainen lapsukainen on ehkä ripustanut ensimmäiset kömpelöt kirjaimensa.

Geneven modernin taiteen museo (Mamco) on perustettu vanhaan tehtaaseen, ja se luo tilaan omaleimaisuutta. Kokonaisuus on aika laaja. Tällä kertaa näyttelyiden painopiste oli videotaiteessa. Se on minulle yksi vieraimmista taidelajeista, enkä tälläkään kertaa jaksanut videoihin pysähtyä, ja siksi näyttelykokonaisuus jäi etäiseksi. Museon suurin elämys oli se, että joka näyttelytilaa vartioi muutama nuori, jotka olivat tavattoman ystävällisiä ja kohteliaita. Moneen kertaan vaihdoimme bonjuurit. Elämä voitti taiteen.



Jollen kävisi kävelyllä enkä kuulisi tarinoita, en pystysi myöskään enää kertomaan minkäänlaisia tarinoita enkä kirjoittamaan pikkuruisintakaan juttua – – .

Postaukseni sitaatit ovat tarkoitushakuisesti sveitsiläisen kirjailijan Robert Walserin (1878 – 1956) pienoisromaanimittaisesta novellista ”Kävelyretki”. Siinä minäkertoja kävelee päivän aikana paikasta toiseen (jossain päin Sveitsiä, ei kylläkään Genevessä), kohtaa ihmisiä, ilmiöitä ja viistää itseään. Kerronta perustuu havaintoihin, mielleyhtymiin ja kommentteihin. Tekstin eteneminen ja fokus ovat arvaamattomia.

”Kävelyretki” on poikkeuksellisen pitkä verrattuna muihin kokoelman Kävelyretki ja muita kertomuksia (Teos 2012) novelleihin, silti luonnehdintani sopii kaikkiin. Myös lyhyet jutut ovat pitkien kappaleiden keskittymättömyyden vyöryä, usein minämuotoisia ja kirjoittajan kurjaan osaan viittaavia.

Kirjailija on ollut aikanaan Franz Kafkan ja Herman Hessen suosikki, mutten muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta innostunut Walserin novellistiikasta. Vaikka ajan, paikan ja identiteetin poukkoilussa voi nähdä moderniutta, työlästyn etenkin kertomusten naiskuvaan, jonka voi pelkistää niin, että kertoja muistaa tunnollisesti mainita kauniiden neitojen ihanuuden. Kartutin sentään novellihaasteetta 41 kertomuksella.

novellihaaste

Tässä vaiheessa olen kerännyt novellihaasteen 58 novellia.

– –
Robert Walser
Kävelyretki ja muita kertomuksia
suomennos ja jälkisanat Ilona Nykyri
Teos 2012
249 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Novellit, Taide

Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista -haaste

Sain Saralta (P. S. Rakastan kirjoja) villin haasteen, jonka alkuunpanija on Irene (Kingiä, kahvia ja empatiaa): höpötä vapaasti kulttuuriharrastuksestasi. Otsikko vähän viittaisi siihen, että valita voi kolme asiaa, mutta kaikkihan on suhteellista. Hanakasti tartun haasteeseen, onhan blogini alaotsikko Kulttuuripohdintoja.

Kulttuuri on herkullisen väljä käsite. Blogissani kirjoittelen eniten kirjallisuudesta, mutta kovasti minua kiinnostavat myös kuvataide, elokuvat, tv-draamat, teatteri ja musiikki. Kulttuurimatkat ovat elämäni suola. Kaikista näistä on postauksia piisannut. Koska kirjajuttuja julkaisen tavallisesti 2-3 viikossa, viipailoin tähän haasteeseen muita kulttuurilohkoja, niistä viimeisimpiä kokemuksia.

1. Kulttuurimatkat

Arkeen aukkoja antavat lyhyetkin reissut. Keväällä kävin Tukholmassa ja kesäkuussa Veronassa sekä vähän sen ympäristössä. Kulttuurimatkoillani käyn taidemuseoissa, joskus konserteissa. Nautin katuvaeltelusta ja etenkin vanhojen keskustojen arkkitehtuurin tutkailuista. Virkistyn pienistä baaripiipahduksista, jolloin voi pysähtyä katselemaan asukkaiden tapaa olla, liikkua ja kohdata.

Viimeisimmät kesän kulttuurimatkat tein heinäkuussa Turkuun ja Loviisaan.Turussa olen aikanaan asunut 9 vuotta. Kaupunki on tavallaan tuttu mutta muuttunut kiehtovan vieraaksi. Se on turistisilmini vireä ja värikäs. Jokirantoja pitkin kuljeskelu on aina yhtä antoisaa, ja melkein aina käyn tuomiokirkossa fiilistelemässä vuosisatojen vierintää. Vakiokohde on myös Turun taidemuseo. Tänä kesänä katsastin Baltiska speglningar– ja Sadan vuoden kuvia -näyttelyt.

Turku

Loviisassa en ole aiemmin käynyt. Heinäkuun kuumimpana päivänä tuijotin merelle makasiinialueella ja puikkelehdin puutalokortteleissa. Pistäydyin sattumalta sympaattisessa putiikissa Krinti, jossa ihastelin röökaajavalokuvia: seinällä on valokuvaaja Clas Olav Slotten teoksia. Kotimatkalla tein vielä mutkan viehkoon vanhaan ruukkialueeseen Ruotsinpyhtäällä.

Loviisa

Todellinen kulttuurikaupunki: Loviisan puistonpenkit on koristeltu runoin.


2. Kuvataide

Taidemakuni on väljä. Ihailen keskiaikaisia maalauksia, etenkin tyyniä muotokuvia, joissa on pysäyttävää ajattomuutta. Flaamilainen taide keskiajalta 1700-luvulle on sykähdyttävää, suosikkejani ovat mm. Jan van Eyck, Pieter Brughel ja Johannes Vermeer. Art deco, impressionismi, symbolismi ja ekspressionismi kiinnostavat myös. Tyylikausista rokokoo ja romantiikka ovat minulle vieraimpia. Nykytaiteessa olen melko kaikkiruokainen, mutta videoteoksia harvoin jaksan katsoa.

Kesän kovin on Sara Hilénin taidemuseon Ron Mueck -näyttely. Viimeksi visiteerasin vuoden nuoren taiteilijan näyttelyssä. Reima Nevalaisen töistä sanotaan, että vähän värejä mutta paljon tunnetta. Tunnevirtauksesta en ole varma, alakulo töistä minuun levisi; näyttelyteoksissa on paljon puhuttelevaa. Sivellinjäljen viitteellisyys viehätti, irtonaiset raajat mietityttivät. Tarkkuuden ja harkitun suurpiirteisyyden liitto.

Nevalainen

Nevalaisen maalaus Strange Words

3. TV-draamat

Elän sellaista jaksoa, että välillä on vaikeuksia vääntäytyä elokuviin tai teatteriin. Ryhmäteatterin Kesäyön uni sentään sai minut liikkeelle, onneksi. Kotoilusyistä laadukkaat tv-draamat innostavat.

suokki

Suomenlinna, hetki ennen esitystä.

Kevään huippukokemus oli Olive Kitteridge, joka sitten kesällä näytettiin Teemalla. Kesäisinä parvekeiltoina  katsoin putkeen iPad-koossa Happy Valleyn ensimmäisen tuotantokauden, ja siihen jatkoksi seurasin uudet YLE:n näyttämät jaksot. Jo on käsikirjoituksen ja näyttelijätyön huikeutta! Sarjassa on sensorttisia asetelmia, etten ole ennen kokenut. Hieno!

Verona2

Morse meni kauan sitten katsomaan Aidaa… Ehkä minäkin joskus.

Sitten on aikuisikäni jatkunut tv-tuotanto, Komisario Morse ja sen jatkot. Veronassa fiilistelin Arenan edustalla  yhtä sinne sijoittuvaa Morse-jaksoa jostain 1990-luvulta. Nuori Morse on koettu, ja nyt on Komisario Lewisin finaalijaksojen vuoro. Luvalla sanoen käsikirjoitusten taso on Lewis-tuotantokausilla ollut laskeva – mutta nämä miehet. Tämä poliisien miestenvälinen ystävyys, synkkien menneisyyksien hautominen, se vetoaa. Eikös BBC voisi kuitenkin pykätä komisario Hathaway -sarjan?

Lewis

Ai niin, George Gently -sarja on myös kerrassaan hieno 1960-lukukuvaus (poliisimiestenvälinen ystävyys), ja kesän uudet jaksot terästyivät naisvahvistuksella. Brittiepookit hivelevät silmääni ja mieltäni (oi DA), mutta kesän tv-epookkitarjonta ei ole vakuuttanut – siksi bloggareiden klassikkohaasteen imussa olen löytänyt Netflixistä ja vastaavista silmäkarkkia. Myös rempseät tanskalaissarjat pakottavat aina tv:n katsontaan, viimeisimpänä epäuskottava mutta vetävähenkinen Dicte.


Kulttuuri, kulttuuri, kulttuuri. Viikon päästä pääsen yhteen barokkikonserttiin, Paula Vesalan uutuuslevyä ei voi liikaa hehkuttaa, ja Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel -biisiä soitan, jos kaipaan pysähdysrentoutusta. Josko Kansallisooppera kutsuisi syksyllä johonkin sykähdysesitykseen. Ja kirjasyksy on kohta kuumimmillaan. Voi mitä kaikkea voisi vielä kulttuurijaaritella!

Koska kulttuuri kukoistaa, haastan omiin kulttuurikertomuksiin Kulttuuri kukoistaa -Arjan. Tähän ihastuttavaan haasteeseen kuuluu, että ei tarvitse haastaa eikä vastata haasteeseen  – mutta voi.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Musiikki, Sekalaista, Taide

Shakespeare & Verona

William Shakespearen näytelmistä kolmasosa sijoittuu Italiaan, ja siksi on spekuloitu, kävikö Shakespeare Italiassa. Tuotannosta tongitaan yksityiskohtia sitä puoltamaan, toisaalta Shakespeare lainasi teoksiinsa surutta kollegoiltaan, myös italialaisilta. Kukaan ei kuitenkaan kiistä sitä, etteivätkö Shakespearen jäljiltä tekstit eläisi omillaan.

Shakespeare

Shakespeare Veronassa

Minun mukanani Shakespere kävi Pohjois-Italiassa, tarkalleen Veronassa. Mestarin 400-vuotisjuhlien kunniaksi otin matkaseurakseni näytelmän Kaksi nuorta veronalaista (n. 1587, WSOY 2005). Se on rytmikästä draamakerrontaa, jossa vaihtelevat suorasanainen lausunta ja loppusointuinen sanominen. Lemmen ailahtelevuudella, oman edun ajamisella ja juonittelulla leikittelevä näytelmä ei ole huikea lukuelämys, mutta paikallisvärin vuoksi mieleen painuva: luin sen veronalaisessa puistossa suihkulähteen solinasta, ruusujen tuoksusta ja lintujen liverryksestä nauttien.

Julian parveke

Julian parvekkeen alla

Nuoret veronalaiset ovat ystävyksiä. Vakavamielinen Valentin siirtyy miehistymään Milanoon, jossa hän rakastuu Silviaan, ja ailahteleva Proteus vikittelee Veronassa Juliaa mutta siirryttyään Milanoon hullaantuu myös Silviasta. Siitä seuraa harhautusyrityksiä, joista vähäisin ei ole Julian muodonmuutos miespalvelijaksi, jotta hän voi vakoilla petturirakastettuaan. Näytelmän päähauskuttajat ovat sukkelasti sanailevat miespalvelijat ja koiraroolihahmo Kärtty.

Näytelmässä on äkkiloppu, jossa parit saavat toisensa. Minua jää vaivaamaan Proteus ja Julia, ja sepittelenkin mielessäni, millainen olisi jo alkuunsa epäilyttävän liiton tulevaisuus, ehkä macbethmainen. Rakkaudesta siis komedia kertoo, myös uskollisuudesta ja hairahduksista, on sitten kyse rakastetusta tai ystävästä. Kiinnostava Julia yllättää aktiivisuudellaan, mutta rakkaus voi pehmittää tiukankin mimmin pään, ja tältä se tuntuu:

Voi miten oikukas on hupsu rakkaus,
kuin villi lapsi se raapii hoitajaansa
ja nöyrästi se kohta vitsaa suutelee.

Julia-nimi siis vilahtaa jo tässä draamassa, mutta varsinaista Verona-tavaraa on SE näytelmä: Romeo ja Julia (n. 1591-1595). Matkaani luonnollisesti kuuluivat kaikenlaiset shakespearelaiset kokemukset. Miten vinksahtanutta on jollain tavalla se, että ihmiset (ehdottomasti kuulun joukkoon) vaeltelevat fiktiivisten henkilöiden oletetuilla oleilupaikoilla. Ja jotain todella outoa on siinä, että Julian hautapaikalla on vihkikappeli, jossa liukuhihnalla parit käyvät tahtomassa. Eikö kukaan mieti, millainen oli tuon esikuvateiniparin kohtalo?

Julian hauta

Julian hauta

Pieni poikkeama Veronasta oli käynti Mantovassa. Tosin sinne myös Romeo karkotettiin Romeon ja Julian kolmannessa näytöksessä. Vanha keskusta on upea sekoitus eri vuosisatojen arkkitehtuuria, joten kelpasi siellä käväistä, minun niin kuin Romeonkin.

Ja tämä vielä viehättävästä Veronasta ja fiktiivisten hahmojen perässä fiilistelystä. Näillä seuduin komisario Morse jahtasi murhaajaa ja tapauksen päätteeksi nautti vanhassa arenassa oopperasta. Ja Lewis-apuri symppasi sivusta kuten aina. Niin minäkin.

Morse

Näillä tieoinoilla Morse joi olutta ennen oopperaa.


Goethe

Ja Goethekin kävi täällä: Gardino Guisti.

– – –
William Shakespeare
Kaksi nuorta veronalaista
Suomentanut Leena Tamminen
ehkä 1587, WSOY 2005
139 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Vuosikatsaus 2015

Paras kotimainen romaani

OneironArpaa heitän, noppa jää kallelleen. Hienoa, että saa olla sekä-että, eikä valita tarvitse. Siis: sekä lyhyt ja täyteläinen että laaja ja haarautuva. Pitemmittä puheitta valintani ovat Petri Tammisen Meriromaani ja Laura Lindstedtin Oneiron. Minua miellyttävät kirjat, joissa elämä on moniselitteistä, jopa sietämätöntä, silti mahdollista ja puhuttelevaa.

kesäpari

Kotimainen ja käännetty, vuoden 2015 elämyksiä.

Parasta käännettyä proosaa

Saatana 2Viime vuoden käännöskirjoista en löytänyt yhtä kiinnostavaa luettavaa kuin viime vuonna. Lukuisia hyviä lukukokemuksia on silti ollut. Blogistania Globalia -äänestykseen osallistun, ja vielä on siis aikaa pohtia valintoja (postaukseni ilmestyy 13.1.). Valitsen tähän listaukseen klassikon. Kiitos kirjabloggaajien klassikkohaasteen luin vihdoin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Kummallinen irreaalia harova kirja on kiinni ajassaan, irti siitä ja tarrautuu tähän päivään. Ilmeistä klassikkoainesta!

Paras kotimainen dekkari

Tyttö ja rottaMetro-tyttöjä täällä ollaan. Odotan jännityksellä Jari Järvelän Metro-trilogian viimeistä osaa, joka on keväälle luvattu. Tiukka tyyli, tuore aihepiiri ja kiinnostava päähenkilö ihastuttavat. Liputan yleensä psykologisen jännityksen puolesta. Sitäkin on kakkososassa Tyttö ja rotta. On niitä verikekkereitäkin. Menköön. Tämän kerran. Ja sitten vielä ensi keväänä.

Paras käännösdekkari

Nesser juoniTaas arpakuutio keikkuu: Barbarotti vai Brodie? Nyt en taidakaan valita dekkaria vaan dekkari-ihannemiestä. Håkan Nesser päättää kunnialla Barbarotti-sarjansa Pikku-Burman teurastajatar. Ihmispoloisten yksinäisyys, kamppailu ympäröivää ankeutta vastaan ja vastoinkäymiset ovat arkista aineistoa, joista Nesser luo inhimillistä tarinointia. Keskeinen kiinnostavuuselementti on pääpoliisin elämänkulun ja sielunkamppailun seuraaminen. Hieno henkilökuva! Niin on kyllä Jo Nesbøn Olavkin ja…

Parasta historiafiktiota

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

Anneli Kanto luo pyövelin, tuomarin ja apteekkarin näkökulmista elävän kuvan 1600-pikkukaupunkielämästä. Ja pyöritään siinä muuallakin Euroopassa. Pyöveli on komea romaani kerronnallisesti ja aiheiden käsittelyn kannalta. Monet ainekset pysyvät kasassa, ajankuva vakuuttaa ja henkilöt koukuttavat seuraamaan. Kuvauksessa on pyöveliammatin karkeutta, mutta siinä on myös hupaisat hetkensä. Minua esimerkiksi huvitti pyöveleiden tyhy-tapaaminen Saksanmaalla.

Parasta tietoa

NaparetkiBea Uusman Naparetki vie arkistoihin, vanhoihin päiväkirjoihin, arktiselle kuolinsaarelle – puhuri käy. Taitava teksti, taitto ja toteutus sulattavat minut. Täysin älyvapaa kuumailmapallolentoyritys jälkiseurauksineen 1800-luvun lopulla muuttuu 2000-luvun alussa tietotekstiseikkailuksi, joka vetää kuin paras fiktio. Kummallisesti riveistä tunkee romaniikkaa, toisaalta onhan kirjan alaotsikko Minun rakkaustarinani.

Parasta draamaa

oopperataloTeatteri- ja elokuvakokemukseni ovat olleet niin harvalukuisia, etten tohdi nostaa yhtä ylemmäksi muita. Poimin viimeisimmän ja siksi mielen päällä pyörivän kulttuurikokemuksen. Kansallisoopperan Thaïs joulun alla osui sopivaan aikaan: työtauko ja loman aloitus lähtivät siitä käyntiin. Melodinen, romanttinen musiikki ja korea art deco -toteutus veivät arjen yläpuolelle ja nostattivat irti olon tunnelmaa.

Parasta tv:ssä

Miss FisherMennyt kiehtoo ja etenkin 1920-luku. Totta kai Downton Abbeyn viimeiset vaiheet on tarkkaan katsottava. Mitä silmäkarkkia! Ja leskikreivitär Violetin pistämättömät lohkaisut! On herkullista, että kiintoisimmat hahmot ovat vanhoja rouvia. Silti valitsen vuoden tv-ilostuttajaksi Neiti Fisherin etsivätoimiston. Keski-ikäinen Neiti Fisher ratkoo reippaasti rikoksia ja toteuttaa estoitta naiseuttaan. Neidin osaaminen ohittaa kaikki uskottavuusrajat, mutta viihdyttävyyskertoimet ovat suuret. Tietysti iso osa viehätystä on 20-lukulainen tyylikkyys. Eipä unohdeta romantiikkaa: komean komisaarion ja neidin ensisuudelmaa saa odottaa kolme tuotantokautta. Australiassa pykätään sarjasta jo neljättä kautta.

Parasta kuvataiteessa

Ai Weiwei 1Näin hienon Ellen Thesleff -näyttelyn Turussa ja tarinallisen suomalais-norjalaisen -maalaustaidekatsauksen Ateneumissa. Jälkimmäisen kävin katsomassa kahdesti. Cartier-Bressonin valokuvat vaikuttivat myös. Vanha taide elää ja voi hyvin. Muitakin näyttelyitä katsastin meillä ja muualla. Vahvimmin vuoden taidekokemuksista mielessä myllää kiinalaisen Ai Weiwein näyttely Tennispalatsissa. Teoksissa on avartavaa puhuttelevuutta. Ja huippuna on taiteilijan nappaama pariselfie.

Paras matkakokemus

Kesällä Gdansk ja joulua ennen Riika: minilomat lähimaihin irrottavat yllättävän tehokkaasti rutiineista. Nautittavaa on kävelykaartelu uusissa maisemissa, ja historian kuiskailu murjottujen kaupunkien korjatuista perustuksista kiihottaa mielikuvitusta. Istuskelu pikku kuppiloissa ja ihmisten katselu – parasta proosaa. Vai jopa runoutta, joskus draamaakin.

Gdansk

Gdansk

Torun

Torun

101

Sopot

Riika

Riika

Kohottava kirjallisuustilanne

Jussi Valtonen ja minäPäätin elämäni yhden pitkän ja tärkeän ajanjakson elokuussa. Sen kulminaationa voisi pitää noin kolmesataapäisen kollegakuntani edessä vetämääni kirjailijahaastattelua. Tilanne alkoi tuntua oudon henkilökohtaiselta: siihen yhdistyivät  ammatti-identiteettini muuttuminen ja kirjabloggaajaharrastukseni jatkamisen punnitseminen – ne jännittivät (ja jännittävät yhä). Kaiken hermostuksen keskellä pysähdyin kohtaamaan tekstinsä ja esiintymisensä kanssa sinut olevan kirjailijan, Jussi Valtosen. Kirjailijahaastattelusta sukeutui antoisa keskustelu teemoista ja teksteistä. Kirjat ja kirjallisuus merkitsevät ja puhuttelevat.

Oma tuotanto

Työryhmän kanssa työstetty ja uudistettu oppikirja ilmestyi elokuussa. Ajantasaistus muutti kymmenkunta vuotta sitten ensi kerran kootun kirjan melko perusteellisesti, mikä on hyvä asia. Tuotantoa tämäkin: kissani runoilee sännöllisesti. Hän on erikoistunut haiku- ja tanka-sanailuun. Uusia ajatushenkäyksiä on ilmestynyt noin kerran viikossa: Alman runot.Vaihtuu

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Listaus, Oppera, Sekalaista

Riika – joulunalustunnelmointia

Miniloma Riikaan (anteeksi, mutta pakko on välillä taivuttaa väärin) reuhtaisi arjesta sopivasti joulun alla. Aina näissä vanhoissa kaupungeissa kirpaisee kateus: miksi meillä ei ole tällaisia keskiaikaisia kivikujakaupunkeja? Niissä nyt vain on esteettiselähdyttävä tunnelma. ”Elettiinpä ennenkin” -ilmapiiri on käsin kosketeltava. Totta kai romantisoin menneen ja aktiivisesti unohdan entisajan ankarat elinolot, mutta kun hotellihuoneen seinä on osa tuomiokirkkomuuria 1400-luvulta ja vieressä on jo 1200-luvulla toiminut söpö ravintola sekä lukuisa määrä vanhaa rakennuskantaa, herää haikea nostalgia.

Keskiaikaa

Keskiaikaa

Riika tuomiokirkon lasimaalauksessa

Riika tuomiokirkon lasimaalauksessa

Jugend-taloja

Jugend-taloja

Kaupunkikuva jugend-silmin

Tällaisen pikaloman pääsisältö on lähinnä kaupunkiharhailu. Katukuvassa onkin katseltavaa. Vanhan keskustan lisäksi innostaa riikalainen jugend-arkkitehtuuri. Art Nouveau -tyylisiä taloja on noin 800.

Rigas jugendstila museijs näyttää tyylikausikodin kaikkine krumeluureineen aidosti ja elävästi. Henkilökunta on ajanmukaisissa asuissa, huoneiston paraatipuolen kalustus, esineistö ja koristelu ilmentävät tyyliä ja näytillä ovat myös keittiö, kylpyhuone ja palvelijanhuone. Minua miellyttää se, että myös porvariston hillityn charmin takainen palveluspuoli näkyy. Viehättävässä kotimuseossa kannattaa aikamatkailla.

Jugend-talossa tapahtuu

Jugend-talossa tapahtuu

Kotimuseon rappukäytävä

Kotimuseon rappukäytävä

Koristeellisuus kiehtoo. Museon jouluaika oli puettu suomalaistyyliin.

Koristeellisuus kiehtoo. Museon jouluaika oli puettu suomalaistyyliin.

Ripaus taidetta

Riialaisessa museossa (Ārzemju māklas muzejs) vanhassa keskustassa oli tavaraa kaukomailta muumioineen päivineen sekä vanhaa hollantilaista ja flaamilaista taidetta. Helmenä oli laadukas lapsikuva vinttikoirineen. Muuten maalaukset johtavat pohtimaan, minkälainen teostehdas 1600-luvun Alankomaan tienoo onkaan ollut. ”Ihan kivoja” sisustustauluja on riittänyt kaupattavaksi joka kolkkaan.

Taidemuseossa oli erikoisnäyttelynä Nicholas Roerichin hämmentäviä maalauksia Himalajan ympäristöstä. En niihin ihastunut mutta niiden erikoisarvo kiinnosti. Vuoristomaisemien hurjanräikeät värikontrastit buddhalaisfiilistelyineen eivät ole aivan tavanomaista taidetarjontaa 1930-luvulta.

Museo ulkoa ja...

Museo ulkoa ja…

...museo sisältä.

…museo sisältä.

Matkan kirjat

Matkalukemiseksi etsin latvialaista kirjallisuutta tai teosta, joissa Riika esiintyisi. En löytänyt. Mankellin Riian verikoiria en ehtinyt saada uusintalukuun, joten valitsin toisin. Menopäivänä perehdyin kotimaisiin käytäntöihin kauan ennen sosiaaliturvaa.

Anna Miskon romaani Armovuosi (Minerva 2014) kertoo 1700-luvun pappisperheestä, jossa sysihämäläinen leskeksi jäänyt papinrouva tarvitsee itsensä ja tyttäriensä elättäjäksi uuden papin, muuten on meno mierontielle. Aihe on kiinnostava, niin ajankuvakin. Romaanissa on jonkun verran kerronnan ja tarinankuljetuksen hiomattomuuksia, ja olisin toivonut hippusen enemmän paneutumista naisjoukon tunne-elämään. Ehkä Armovuosi on alkua sarjalle, jossa vastedes henkilöihin ja ajanilmiöihin pureudutaan ensimmäistä osaa tiukemmin. Joka tapauksessa Miskon romaani oli viihdyttävää matkalukemistoa.

Luin reissulla myös espanjalaisen Milena Busquetsin romaania Tämäkin menee ohi (Otava 2016), mutta kirja ilmestyy vasta ensi keväänä, joten siitä lisää sitten keväällä.

Matkan kirjanäkyjä.

Matkan kirjanäkyjä.

Joulutunnelmaa

Vanhan kaupungin pikkuaukioilla oli useita joulutoreja. Illan hämärtyessä jouluvalot ja -laulut loivat toiveikasta juhlatunnelmaa. Riga balsamilla ryyditetty glögi ja kuuma siideri maistuivat joulupukin johtaessa torvisoittokunnan töräyttelyä. Jokin noissa puhallinäänissä on sellaista, että joulutunnelma kohoaa. Kun soitinten pauhu leviää keskiaikaisen tuomiokirkon katveessa ja valaistun joulukuusen ympärillä seisoskelevalle kansalle, tiedän juhla-ajan saapuneen.

Torvet soi

Torvet soi

Joulupukin syli on avoin

Joulupukin syli on avoin

Mistä näitä pukkeja tulee?

Mistä näitä pukkeja tulee?

Joulutunnelmaa lumisateessa

Joulutunnelmaa lumisateessa

Valoisaa jouluaikaa!

Valoisaa jouluaikaa!

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Kirjamessut 23.10.2015

KirjamessutKuulin, kun parikymppinen, skeptisyyteen taipuvainen nuori mies sanoi, että hänen uskonsa ihmiskuntaan on palautunut. Hän on olosuhteiden pakosta mukana tämän vuoden Helsingin kirjamessuilla ja on vaikuttunut siitä, miten messukävijöitä kiinnostaa manga. Manga tai scifi, dekkari tai draama – genrejä riittää. Minä olen vaikuttunut siitä, että kirjat saavat huomiota ja tarjolla on jokaiselle jotakin.

Hiljainen kotisohvan nurkka on minusta kirjan paras paikka, mutta kyllä kerran vuodessa viihdyn massahumussa, riekkumassa kirjailijahaastattelusta toiseen, hypistelemässä alekirjoja ja tapaamassa kanssalukijoita

Kirjakallio järjestään tuoreella otteella kulttuurikeskusteluja. Tässä menossa some-tarinoiden pohdinta.

Kirjakallio järjestään tuoreella otteella kulttuurikeskusteluja. Tässä menossa some-tarinoiden pohdinta.

Sensuuri puhutti Aleksis Kivi -lavalla.

Sensuuri puhutti Aleksis Kivi -lavalla.

Kirjamessut on juuri tätä: samaan kuvaan mahtuvat Barbit ja Stoner

Kirjamessut on juuri tätä: samaan kuvaan mahtuvat Barbit ja Stoner

Päivi Alasalmea haastattelee Hanna Pudas Pajulinnun laulun väkevyydestä ihastuneena.

Päivi Alasalmea haastattelee Hanna Pudas Pajulinnun laulun väkevyydestä ihastuneena.

Päivystin pari tuntia Selkokeskuksen osastolla (6h71) ja sain ihmetellä Äidinkielen opettajain liiton järjestämän Kirjasuunnistuksen aiheuttamaa vilinää. Pääkaupunkiseudun äidinkielenopettajat ovat voineet torstaina ja perjantaina tuoda tuoretta lukupolvea messuilemaan ja etsimään vastauksia suunnistustehtäviin. Yksi rasti on tänä vuonna selkokirjoihin liittyvä. Hyvä, hyvä! Helppolukuinen kirjallisuus tulee tutuksi, sillä se voi olla monen lukuhaluttoman ja hitaan lukijan pelastus. Ennakkoluulot romukoppaan: selkokin voi johdatella tarinan lumoukseen.

Kirjabloggaajia pääsee messuilla tapamaan varmimmin Boknäsin osastolla (6r101). Siellä voi käydä juttelemassa lukukokemuksista ja kyselemässä kirjavinkkejä. Nähdään siellä: päivystän lauantaina klo 12-13. Ja tervetuloa lauantaina Reijo Mäen Vares-dekkarin selkoversion julkistukseen Kirjakahvilalavalle klo 16.30. Heti sen perään jaan vuoden Seesam-palkinnon, joka on tunnustus selkokirjallisuuden edistämisestä.

Näkymä Boknäsin osastolta ja kirjabloggaajien päivystyspisteestä Lempikahvilaan.

Näkymä Boknäsin osastolta ja kirjabloggaajien päivystyspisteestä Lempikahvilaan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Selkokirja

Heli Laaksonen: Lähtisiks föli?

Mitä mää tierän
Heli Laaksosesta?

Heli Laaksonen on oman kielensä ja suomen kielen tuntija, ja hän taitaa jutustelevan tyylin. Runokiertuesitykset ovat mutkattomuudessaan valloittavia, ja proosatekstiin hän saa sanomisen rytmin. Oikein kuulee esimerkiksi Lähtisiks föli (Otava 2015) tekstiä lukiessaan Helin äänen, sen sävyvaihtelut ja painotukset, naurunkajon. Korvakuuloa voi vahvistaa seuraamalla perjantaisin tv:stä Helil kyläs -ohjelmaa.

Matkalaukussa mukana.

Matkalaukussa mukana.

Sanamaija on monipuolinen, ja hän on osannut tuotteistaa tapansa elää kielestä ja omia latujaan tamppaavasta mielestä. Helin valtti on nimenomaan tapa tarkastella elämää huithapeliboheemisti, yksityiskohdista nautiskelevan sanavalmiisti ja itseironisesti. Uusimmassa kirjassaan Heli tekee myös aluevaltauksen ilmeikkäänä kuvittajana.

Ja sen tiedän vielä entisestä työkaveristani, että impulsiivisen ideoijan lisäksi hänessä on hommansa harkiten hoitava puoli. Ja kun kirjailija on pikkuisen tuttu, jatkan juttuani hänestä vain etunimeä käyttäen.

Mitä mää tierän
murteesta?

Niin paljon, etten itse kirjoita murteellani, hämeeksi. Jätän ne hommat kielikorvaisille. Uudessa krjassa Heli kertoo sellaisenkin anekdootin, jossa Jarkko Laine suhtautui aloittelevan runoilijan murretyyliin suopeasti, mutta tuomitsi, ettei sellainen myy. Jarkko-vainaa oli väärässä, Heli niin oikeassa.

Lähtisiks föli? on muikea murrepakinakokoelma lounaissointuisten runokirjojen ja näytelmän jatkoksi. Jokaisen Helin runokirjan olen lukenut, viimeksi Aapise, ja ihailen niiden oivallusten sekä mieli- ja kielikuvien määrää. Helin luomuksissa on ääneennauratushetkensä, mutta huumori kumpuaa mielleyhtymistä, ei itse murteesta. Etenkään runot eivät elä vain huvituksesta, ydintä niissä on elämänpohdiskelu ja kaipuu.

Mitä mää tierän
lukunautinnosta?

Otin Lähtisiks föli? matkaseuraksi Gdanskiin. Harvoin pääsee eroon arjen painosta paremmin kuin istuen aurinkoisen hansakaupungin komistustalojen suojassa katukahvilassa ja höröttäen Helin kirjan jutuille. Vieressä taidokas katusoittaja hellii jousisoittimellaan barokkisävellyksiä.

Kirja muodostuu lyhyistä luvuista, joista monet perustuvat Helin kokemuksiin eri paikkakunnilta. Sattumukset ja sanomiset kirjautuvat ytimekkäästi ja häpeämättömän omakohtaisesti. Parasta kirjassa on havaintojen haaliminen. Niitä kertyy matkoilta, mutta aivan yhtä osuvasti Heli onnistuisi, vaikka seisoisi kotitalonsa itänurkalla heinän heilumista katsellen. Kyse on taitavasta tavasta ilmaista arvaamattomat ajatukset.

Turussa opiskelleena murrejuttelu ei tuota minulle hankaluuksia, se soljuu korvissani hyväntuulisena, jopa lukemista seuraavan yön uniin siirtyen. Yksi ilon aihe on siis kieli, toinen on tunnelmatavoitus. Lähtisiks föli? on hilpeintä Heliä, silti mieleenpainuvin on juttu Helin pappaystävästä ja elämän kiertokulusta. Monen naurun jälkeen herahtaa kyynel.

Näissä näkymissä kirjaa lukemassa, lasissa lukutunnelmaan sopivasti gdanskilainen erikoisuus: vodkapohjainen likööri lehtikultahippuineen.

Näissä näkymissä kirjaa lukemassa, lasissa lukutunnelmaan sopivasti gdanskilainen erikoisuus: vodkapohjainen likööri lehtikultahippuineen.


Kirja fölis.

Kirja fölis.

– – –
Heli Laaksonen
Lähtisiks föli?
Kuvitus: Heli Laaksonen, kansi: Heli Laaksonen & Elina Varsta
Otava 2015
murrejuttuja pakinatyyppisesti
219 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Matkailua Gdanskissa ja Grass

Hansakaupunki Danzig on nykyään Gdansk. Kauan se porskutti monikulttuurisena vapaakaupunkina, vaan natsien ja neukkujen jäljiltä se raunioitui. Sitkeän jälleenrakentamisen jäljiltä kaupunkikuva vaikuttaa metsäsuomalaisesta autenttiselta. Suosittelen silmäkarkkimiljööseen tutustumista: reissu sopii mainiosti muutaman päivän arkipaussia kaipaavalle. Seuraavaan kuvakoosteeseen olen koonnut talohelmiä – se vie minuutin elämästäsi, jos Drive-linkki toimii…

Itse asiassa oli rentouttavaa vain harhailla pienen ja korean vanhankaupungin kaduilla ja jokivarsilla. Kiire ja totisten toimien toteutus kaikkosi. Damian Hirstin taidetapahtumaa en koskaan löytänyt, ja ainoa museokäyntini oli ripeä mutta antoisa. Hans Memlingin vastikää restauroitu kolmiosainen maalaus viimeisestä tuomiosta (1467-71) on komea kuva. Värit hehkuvat, vaatetusyksityiskohtien neulokset erottuvat janvaneyckmaisen hienosti, ja ihmispolot joko kärsivät helvetin lieskoja tai paratiisinporttien autuutta.

Museopihan mainos Memlingistä

Museopihan mainos Memlingistä

Grass fölis

Mutta kun keväällä viisikymmentäkahdeksan vierailin Puolalle kuuluvassa Gdanskin kaupungissa etsimässä jälkiä Danzigista eli kirjaamassa menetyksiä, sainkin huomata, että kaupunginkirjasto oli entisellään ja että sen salit olivat yhä paneloidut ja vanhanaikaiset, niin että minun oli helppo nähdä itseni kasvuikäisenä, polvihousuisena poikana tutkimassa kirjaston aarteita – -.

Grass GdanskDanzig/Gdanskia ei kirjabloggaaja taida voida mainita ilman Günter Grassia. Danzigiin sijoittuva Peltirumpu oli ammoin vaikuttava lukuelämys. Nyt otin matkaan muistelman Sipulia kuoriessa (Tammi 2007). Kaupunki on taiteesta, lukemisesta ja naamanvääntelystä kiinnostuneen pojan koti. Myös kaupungin sodanaikaisiin tuhoihin kirjailija puuttuu moneen otteeseen. Iso osa kirjaa käsittelee kuitenkin Grassin sotakokemuksia ja miehistymistä sodan jälkeen.

Grass on kertojana poukkoileva ja rönsyävä. Aikatasot, kommentoivuus ja persoonamuotovaihdokset vilisevät. Tietoisesti kirjailija kuorii elämänsä sipulikerroksia, muistaa oikein ja väärin. Kiintoisasti eri elämänkerrokset päällekkäin ja lomittain kulkevat kertojansa mukana. Sotaan ja natsismiin osallisuuttaan hän ei selittele pois, kummastelee ehkä hieman ajautuvuuttaan.

Heli GdanskKieltämättä Sipulia kuoriessa on lomalukemistoksi aika raskassoutuinen. Käykin niin, että loppuosa kirjasta jää silmäilyn varaan. Alkureissun kirja sen sijaan ilostutti alusta loppuun: Heli Laaksosen Lähtisiks föli? (Otava 2015) on lounaismurteisen letkeää lukemistoa kirjailijan matkailusta ja paljosta muusta (pyhitän sille oman postauksen).

Torun, Turku

Joskus suunnitelmallisuuteen ripustautunut matkailija saattaa hellittää ja päättää lähteä pääkohteesta spontaanille päiväreissulle. Jotain pientä lukaisin etukäteen toisesta hansakaupungista Torunista, Unescon maailmaperintökohteeksi nimetystä pikkukaupungista. Kolmen tunnin junamatka suuntaansa kuumana kesäpäivänä oli ehkä ylimitoitettua spontaaniutta, mutta onhan tuo jokivarsikaupunki nätti. Se sentään säilyi sodasta ehjänä, ruotsalaiset sen sijaan sitä kävivät sörkkimässä vuosisatoja aiemmin. Iso osa kaupunkia on 1300-luvulta lähtöisin, mutta eri aikakerrokset elävät mukavasti rinnan. Uusimpia taitavat olla muutamat jugendtalot.

Kopernikus tutki täällä.

Kopernikus tutki täällä.


Aikoja, tapoja.

Aikoja, tapoja.

Eihän tässä voi kuin kateellisena murehtia, ettei Turusta kehittynyt aikanaan kunnon hansakaupunkia ja että monet tulipalot tuhosivat vanhan rakennuskannan (suurtoria lukuun ottamatta). Toisaalta nyt ei tarvitse sättiä sitä, miten grynderit olisivat todennäköisesti kohdelleet Auran partaan hollantilaistyyppisiä fasadeja.

Lopuksi vielä pari palaa Gdanskista.

Portista vanhaan kaupunkiin.

Portista vanhaan kaupunkiin.


Kerroksia.

Kerroksia.


Elämä etenee, vuosisatoja.

Elämä etenee, vuosisatoja.


Ajatonta.

Ajatonta.


Siinä se.

Siinä se.

– – –
Günter Grass
Sipulia kuorimassa
Suomentanut Oili Suominen
Tammi 2007
521 sivua
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Vuosikatsaus 2014

Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. Minulle sitä oli jo nyt päättyvä vuosi: luin lukuisia hienoja, keskenään kovinkin erilaisia kirjoja. Kun nyt listaan vuoden huippukokemuksiani, on lopputulos väkivaltaa monille löydöille. Mikään ei minua pakota karsimaan, silti teen niin.

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tunne- ja vireystila vaikuttavat luku- ja katsomiskokemuksiin. Väsyneenä tai apeana ei iske sellainen juttu, joka jonain toisena päivänä vetäisi tehokkaasti; vastaavasti hyväntuulisena nielee epätasaista materiaalia. No, jotkut mieltymyskriteerit tilannetekijöitä kyllä ympäröi. Minä haen kiinnostavia rakenteita, pohdittavaa sisältöä ja mieltä vaivaavia henkilöhahmoja. Luksusta on, jos kohtaan odottamatonta – ja yhä vain minua onnistutaan yllättämään.

Eivät elämykset ole arvotettavissa omiin hyviin ja toisten huonoihin. Totean itsestäänselvyyden: kulttuurikokemus on kullekin ainutkertainen ja tuottaa subjektiivisia havaintoja. Kiinnostavaa on se, miten esimerkiksi sama teksti saattaa eri kokijoihin vaikutta kovin eri tavoin. Jokainen lukija lukee ennen eletyn painamana tai kantamana, ja makumieltymykset versovat joistain monimutkaisten tekijöiden liitoskohdista – juuri tällaisesta tyylistä pidän, tällainen kerronta nappaa, tämä rakenne pitää minut valppaana, tällaiset teemat vetoavat, tuollaiset tyypit vaikuttavat, tämän kanssa viihdyn ja virkistyn.

Arvostan järkiperäistä analyyttisyyttä, mutta ei se yksin riitä. Lopulta minulle merkityksellistä on elämys. Kun muistelen hienoja kirjoja, elokuvia tai maalauksia, päälle tunkee tunne. Se jättää jäljen, muu on ekstraa.

Juuri elämysten jakaminen ja niistä keskustelu on antoisaa poikkeavista katsannoista huolimatta ja juuri siksi. Joten tarjoan tässä avoimeen tarkasteluun minulle merkitykselliset vuoden 2014 kulttuurikokemukset.

1. Vuoden kotimainen romaani

Kiertelyn ja kaartelun jälkeen päädyn tähän. Vaikka romaaniin on kudottu enemmän tai vähemmän tietoisesti lähiaikojen menestyskirjojen piirteitä, kokonaisuus on mieltäni kiihottavasti rakennettu ja henkilöiden kohtalot puhuttelevat. Valintani on siten Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Siinä on muutaman henkilön valokuva-albumit romaanimuodossa, ja puuttuvat kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin näkyvillä olevat.

Miksi en valinnut ykköseksi romaania He eivät tiedä mitä tekevät, Valkea kuulas, Kultarinta tai niitä neljää, viittä muuta tämän vuoden kotimaista kolahtajaa? Nakkaan siis älyn narikkaan ja seulon, mikä romaani jättää voimakkaan tunnejäljen. Olen hyvistä romaaneista lukenut viimeksi Finlandia-Valtosen, ja sen loppu pakahdutti. Silti jo alkuvuonna lukemani teksti jäytää, silmiini osuu Lahja, Neljäntienristeyksen osattomaksi jäävä mörkö, sitten vuorollaan muut sinnittelevät sukulaiset. Olkoon niin.Kinnunen & Valtonen

2. Vuoden käännöskomistus

Tähän kategoriaan on kovasti tunkua, mutta valintani on Donna Tarttin Tikli. Luin kirjan juhannusviikolla, parvekkeen lasituksen suojassa valossa ja lämmössä. Tämä lomaeriö vahvisti lukutunnelmaani, siirtymistä viipyillen jonnekin toiseen maailmaan, nuoren pojan kehityskaareen kaukana lännen mailla (Amsterdam-osuus on romaanin heikoin lenkki). Kontekstuaalisuus, kerronta ja taidelätinät valloittavat.Tikli

3. Vuoden historiallinen romaani

Keksin ihan oman lokeron tätä kirjaa varten, toisaalta selittelemättä paras, sillä olen jo nuorena hurahtanut historiallisiin romaaneihin. Tänä lukuvuonna kävin kamppailua monen kotimaisen (Graniittimies/Kultarinta) ja käännetyn (Näkemiin taivaassa) kesken, ja tässä se on: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Runsas romaani on rujo, rönsyilevä ja raju. Se voi olla itsetarkoituksellista, vaan vaikuttavasti kokonaisuus pysyy kasassa. Loppuosassa ovat Gröönlanti- ja laivahommat karata käsistä, päätöspuolen tulinen Kööpenhamina leimehtii mieleen jäävästi.

4. Vuoden dekkari

Jari Järvelän jäntevä Tyttö ja pommi jännitytti tehokkaasti. Siihen vaikutti napakka kerronta kahden henkilön silmin. Ympäristön ja henkilöiden psyyken tavoittaminen ihastuttaa. Kesän korvalla kokosin listan alkuvuoden jännityssuosikeistani, ja voisin lisätä siihen ainakin uusimman Nesbøn ja Indriađasonin.

5. Vuoden fiktioija

Tälle romaanille oli keksittävä oma kunniamainintalokero. Kate Atkinsonin Elämä elämältä iski minussa johonkin selittämättömään. Kirjan mahdollisten rinnakkaistodellisuuksien taiteilu ja sattumien sanelu vei minut leikkiin mukaan. Kiehtovaa.Atkinson

6. Vuoden kirjapettymys

Luin sen urhoollisesti loppuun, sillä halusin kuitenkin selvittää tappajan. Kiristelin hampaitani ärsyyntyneenä ja huokailin pitkittämista. Tämä romaani on juuri sellainen nykyjärkäle, jossa sekoitetaan genrejä ja jännite rakennetaan hyödyntämällä dekkariominaisuuksia. Toiset siinä onnistuvat, toiset taas kasaavat lattean ja tietoisen teelmän. Pettymykseni kärki: Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

7. Vuoden vanha kirja

Bloggaaminen on vaikuttanut lukutottumuksiini yhdellä räikeällä tavalla: huomaan kahmivani etenkin uutuuskirjoja. Koko ajan ilmestyy kiinnostavia uutuuksia, ja ne on muka nopeasti saatava luettavaksi ja sanottava niistä sananen. Ravistelen itseäni tuosta kierteestä irti aika ajoin, ja esimerkiksi kirjabloggaajien vanhan kirjan haaste oli tervetullut. Valintani ”vanhaksi kirjaksi” on kuitenkin Emmi Itärannan Teemestarin kirja – jopa se ilmestyi JO 2012. Sen kirkas tyyli vetoaa.

8. Vuoden huvittaja

Naurattava viihdytys on vaikea laji. Koska pari letkeää humputtelijaa sai minut nauramaan ja hymähtelemään, lisään ne listaukseeni. En ole erityinen likkalitteratuurifani, mutta kyllä keski-ikäinen Bridget on lyömätön leski. Siispä hänelle pääpysti ja kruunu, ja perintöprinsessan tiaran ohjennan kolmekymppisen naimahuolia potevalle Iirikselle. Huvittajanaiseni siis ovat Helen Fieldingin Bridget Jones. Mad About The Boy ja Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.
Bridget Jones

9. Vuoden ei-proosavaikuttaja

Olen romaaneiden suursyömäri, mutta silloin tällöin nautiskelen muuta kirjallisuutta. Valitsen siitä joukosta ilahduttajaksi kokoelman Rakkaani, romaanihenkilö. Se sisältää 20 tunnustusta fiktiohenkilöihin hurahtamisesta, ja joukossa on sekä tuttuja että tuntemattomia hellien tunteiden kohteita. Kokoelman kirjoittajat ovat kirjailijoita, toimittajia tai muuten kirjojen ja kielen kanssa toimivia. Tiettyä epätasaisuutta kokoelmassa on mutta paljon viehättävää vilpittömyyttä.

10. Vuoden muu kulttuurikokemus

Elokuvien, teatteriesitysten ja näyttelyiden joukosta on kehnoa napata yhtä muita ylimmäksi nousevaa. Menköön tämä meriitti tänä vuonna amerikkalaiselle elokuvalle. Richard Linklaterin Boyhood on vaikuttava läpileikkaus yhden perheen ja etenkin pojan kehityksestä. Se puhuttelee elämänkaltaisuudellaan.

11. Vuoden kulttuurimatkanähtävyys

Oli ilo käydä muutamalla matkalla, räpistellä siten irti velvollisuuksien verkosta. Valintani voisi olla Bruggen huikea Jan van Eyck -maalaus tai Budapestin jungend-julkisivut, mutta se onkin heinäkuun lopun Vilna. Matka-aikana tapahtui tietty henkilökohtainen käännekohta, ja sen kaoottisessa tunnelmassa astuin pienen gallerian valokuvanäyttelyyn ja täysin odottamattomaan kohtaamiseen näyttelyn kotimaisen tekijän Hannele Majaniemen kanssa. Vaikkeivät kaikki tähdet olleet reissussani oikeissa asennoissa, kokonaisuus jää merkitysmuistoihin.

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

IMG_1454

Majaniemen installaatio viestii lukevalle ja kirjoittavalle katsojalle.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Taide

Kohtaamisia Vilnassa

Kesälomani lopuksi varattu lyhyt Vilnan matka osoittautui kohtaamisten paikaksi. Eri aikakerrostumien vanhakaupunki ja sen kuvaukselliset yksityiskohdat kertovat siitä, miten eri tyylit ja valloittajat ovat maata ja maisemaa muokanneet.

IMG_1475
pittoreski

1. Užupis

Kapean ja matalan Vilnia-joen rajaama kaupunginosa Užupis on julistautunut itsenäiseksi. Itsenäisyyspäivää vietetään luonnollisesti aprillipäivisin. Leikissä on totta toinen puoli, sillä kulmakunta on tunnelmaltaan erilainen kuin varsinainen vanhakaupunki. Užupis on boheemi taiteilija-alue, jossa on pittoreskeja taloja, röttelöitä, sisäpihoja, putiikkeja, gallerioita ja kapakoita.

Keskusaukion enkelipatsas kuvastaa taiteellista vapautta. Sen hengessä on laadittu myös alueen perustuslaki, jota soisi sovellettavan muissakin valtioissa. Tässä makupaloja:

4. Jokaisella on oikeus tehdä virheitä.
5. Jokaisella on oikeus olla ainutlaatuinen.
7. Jokaisella on oikeus olla olematta rakastettu, mutta ei välttämättä.
10. Jokaisella on oikeus rakastaa kissaa ja pitää siitä huolta.
13. Kissan ei ole pakko rakastaa omistajaansa, mutta sen täytyy auttaa hädässä.
23. Jokaisella on oikeus ymmärtää.
24. Jokaisella on oikeus olla ymmärtämättä mitään.
33. Jokaisella on oikeus itkeä.
Älä kukista.
Älä iske takaisin.
Älä luovuta.

Uzupisin käsisymboli ja perustuslaki tauluihin painettuna kymmenellekunnalle kielelle.

Uzupisin käsisymboli ja perustuslaki tauluihin painettuna kymmenellekunnalle kielelle.

Taiteen vapautta kuvaa toitottava enkeli. Aiemmin enkelin tilalla tolpan päällä oli jättikokoinen muna.

Taiteen vapautta kuvaa toitottava enkeli. Aiemmin enkelin tilalla tolpan päällä oli jättikokoinen muna.

 

2. Hannele Majaniemi, ”Sitters”, Galleria Galera

Puiden varjostamalla jokivarsikujalla Užupisissa on pieni, kaksihuoneinen galleria Galera, jossa on paraikaa Hannele Majaniemen valokuvanäyttely ja yksi installaatio. Installaatio puhuttelee lukevaa ja kirjoittavaa katsojaa: matkakirjoituskoneen teksti on jäänyt paperiarkin puoliväliin, kirjoittajan kengät lojuvat kirjoituspöydän alla ja yksi valokuva on unohtunut pöydänreunalle. Kirjoittaja on lähtenyt, matkalle ehkä, jotain on keskeytynyt mutta jotain myös jäänyt jäljelle.

Taiteilija teoksensa takana, taiteilijan takana osa näyttelyn valokuvasarjasta.

Taiteilija teoksensa takana, taiteilijan takana osa näyttelyn valokuvasarjasta. Hannele kertoi, että innokas siivooja on poistanut installaatioon kuuluvan kahvimukin ja rypistetyn paperin.

Installaatiohuoneen mustavalkokuvat ovat erillisiä väläyksiä ihmisistä, maisemista ja tilanteista. Ne ovat kooltaan vain noin 5 x 5 senttiä, joten kuvakoko sanelee katsomistavan. Pääsen ja joudun todella lähelle kuvia, ne sananmukaisesti ovat suurennuslasin alla, sillä katsomisavuksi tarvitsee (ja on tarjollakin) suurennuslaseja. Tirkistelen, vaikka luvan saaneena, silti syntyy pieni luvattomuuden tuntu: tunkeudun johonkin yksityiseen. On lähes huojentavaa, että lähituijottelun jälkeenkin kuvissa säilyy salaisuus.

Näyttelytila on vanhassa, kivitalossa, sen seinästä on paljastettu pala talon tarinaa - Majaniemen pikkukuvissa omia tarinoita, ja kuvaajan varjokuvassa toinen tarina.

Näyttelytila on vanhan kivitalon pohjakerroksessa, sen seinästä on paljastettu pala talon tarinaa – Majaniemen pikkukuvissa on omia tarinoita ja kuvaajan varjokuvassa toinen tarina.

Toisen huoneen pikkukuvat ovat kiinni toisissaan. Näin niistä muodostuu filminauhaa muistuttava matka. Vaikka kuvat ovat irrallisia otoksia, syntyy niistä reissulaisuutta kuvaava tunnelma: otoksissa on laivoja, asemia, metroja; niiden joukossa on henkilöitä ja rajattuja kaupunkimaisemia. Joissain kuvissa on erityisen hienoja valon ja varjon kontrasteja. Matka on usein metafora elämälle, olkoon tässäkin.

Hannele Majaniemi on elokuva-ammattilainen, joten filmimäisyys linkittyy kuvailmaisuun. Itse taiteilijan tapaaminen galleriassa oli odottamaton ilo, ja matkakohtaaminen osoitti oudoin tavoin sattuman sanelun ja maailman pienuuden: yhteinen nimittäjä löytyi teiskolaisista sukujuurista.

3. Kulttuurit kohtaavat

Liettualainen elämänmeno, kulttuuri ja historia eivät tietenkään vähällä paneutumisella ja ajankäytöllä edes raottuneet. Yleensä valitsen matkaluettavan maahan tai paikkakuntaan sopien. Tämän matkan aluksi loikkasin irakilaisiin maisemiin, mutta varsinaisena reissukirjaksi valitsin Jyrki Erran trillerin Kaunasin sivut (Otava/Seven 2012), vaikkei se Vilnaan liity vaan entiseen pääkaupunkiin. Kaunasin lisäksi romaanissa pyöritään Roomassa, Venetsiassa ja Kumlingessa.

Kaiken perusteella minun olisi pitää kirjasta: jännitysjuoneen pujotellaan kirjallisuus-, taide- ja kirkkohistoriaa, arkkitehtuuria ja poukkoilua eurooppalaisissa kaupungeissa. Valitettavasti juonikuvio oli kovin danbrownimainen, sattumukset epäuskottavia, henkilökuvaus jähmeää ja tyyli minun makuuni liian selittelevää ja toistelevaa. Tämä riittänee esimerkiksi sanatuhlailusta: ”Tajusin, etten näkisi heitä vähään aikaan. En ehkä edes pitkään aikaan.” Reilu tiivistys olisi kenties kirkastanut sisältöä ja kerrontaa.

Kirjaelämää

Kirjaelämää Vilnassa

Kirjallisen kuppilan ikkunaopuksista paljastuu teksti: "BRING BOOKS WE´LL PUT IT IN USE."

Kirjallisen kuppilan ikkunaopuksista paljastuu teksti: ”BRING BOOKS WE´LL PUT IT IN USE.”

Vanhassa kaupungissa on katu nimeltä Literatu. Talonseinämiin ovat liettualaiset kuvataiteilijat tehneet pieniä teoksia lempikirjailijoistaan. Näin taidelajit kohtaavat ja muokkaavat kaupunkikuvaa. Tällaista tarvitaan Suomenkin, tulisi näkyväksi kirjallinen ja kuvallinen kulttuuri sekä eri ilmaisutapojen vuoropuhelu. SKS:n julkisivu uusiksi Vilnan tapaan! Tai Suomen pankin. Tai Eduskuntatalon. Tai edes Soittajantien Helsingin Kannelmäessä – saataisiin musiikkikin kytkettyä kokonaisuuteen.
IMG_1401
IMG_1405

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide

Vesikaupunkikuvia

Jo muinaiset roomalaiset – näin on pakko aloittaa – asuttivat Budapestia kutsuen sitä paikaksi, jossa on vettä. Suosittu kylpylätoiminta alkoi jo silloin. Kaksituhattaluvun matkaajalle on tarjolla Tonavan kummallakin puolella vaihtuvia historia- ja kulttuurikerroksia.

1. Kaupungista kahmaistuna

Muutaman päivän reissulaisena pitää valikoida palasia miljoonakaupungista. Tonavan rannat päivän auringonvalossa ja yön keinoloisteesssa kuuluvat luonnollisesti turistin perussuoritteeseen. Poukkoilu sivukatujen varjoissa laajentaa kaupunkikuvaa.

Eurooppalainen vuosisadanvaihde näyttää budapestiläisittäin nuhjuisemmalta kuin esimerkiksi Prahan tai Wienin vastaava, mutta kirjavuudessaan se on kiinnostava. Ja tarkoitan nyt jugendia, joka taitaa Unkarissa olla pikemmin nimeltään sessessionismi kuin art deco tai art noveau. Entisöinti-into ei ole vielä täysin virkistynyt, ja paljonhan eri kausien pytinkejä kaupungissa olisi korjattavana.

Netin matkavinkit tarjoavat reittejä, joilla pääsee tutkimaan komeimpia jugendrakennuksia, mutta kulkiessa huomaa, että lähes joka korttelissa Pestin keskusta-alueella on jugendia. Budan puoleinen jugendhelmi Gellert-kylpylähotelli jää odottamaan mahdollista seuraavaa Budapest-matkaa.

Tyylikausi läpäisi niin rikkaiden kuin tavallistenkin kaupunkiasujien arjen. Pestin puolella bongattavaksi löytyy jyhkeitä luomuksia, mutta on myös keveitäkin jugendjulkisivuja. Tyylitellyt kasviaiheet ja -kuvioinnit ovat aina yhtä mielikuvituksellisen koristeellisia, ja fasadien ihmishahmot usein tuijottavat sisäänpäinkääntyneesti symbolimaailmoissaan.IMG_1268
IMG_1281
IMG_1283
IMG_1293
IMG_1269

2. Unkarin varjoisista ajoista

Matkalukemiseksi valitsin unkarinjuutalaisesta perheestä kertovan amerikkalaiskirjailijan Julie Orringerin romaanin Näkymätön silta (suom. Kristiina Savikurki, Otava 2011). Päähenkilö Andras Lévi on romaanin alussa vuonna 1937 parikymppinen nuorukainen, joka Unkarin kiristyvien juutalaislakien vuoksi päätyy opiskelemaan arkkitehtuuria Pariisiin. Siellä viivähdetään romaanista puolet, noin 400 sivua, kunnes 1940-luvun sotavuosien kauhut koetaan Budapestissä ja juutalaisten työpalvelukurjuudessa.

Romaani matkusti budapestilaisen sillan pieleen.

Romaani matkusti budapestilaisen sillan pieleen.

Romaanissa on kaikki melodraaman ainekset: siinä on sopimattoman rakkauden tunnevyöryjä, verta väkevämpiä perhesiteitä, yhteiskuntaluokkien eroista johtuvia jännitteitä, rotukysymyskauheuksia, epäoikeudenmukaisuudesta kumpuavia rikoksia ja sodan hirveyksiä, kuten väkivaltaisuuksia, kuolemaa, nälkää, tauteja ja keskitysleirejä. Kirjailijan isovanhempien tarina on romaanin taustalla, ja välillä tarinan tosiolevaisuus on ilmeisen lähellä. Henkilöissä on imua, politikoinnin vaikutukset yksilöihin näkyvät traagisesti ja juutalaisten kohtaama epäoikeudenmukainen julmuus on järkyttävää.

Täysillä en kokonaisuuteen tempautunut, sillä romaanissa on kerronnallista epätasaisuutta ja välillä siinä on kiusallista viihdekirjamaisuutta. Toisaalta on siinä myös aitoa ajatusta ihmisen ailahtelevaisuudesta ja ääritilanneselviytymisestä. Myönnyn: romaani on tarpeellinen fiktioon puettu muistutus siitä, miten ihmisten elämänodotukset murtuvat ja miten elämän pitää jatkua. Rakkaus kantaa.

Romaani konkretisoi sen, miten Budapest kaupunkinakin on kummasti noussut sodan (ja sitä seuranneen neukkukauden) hävityksestä nykyturistin ihailtavaksi.

Huipulla he pysähtyivät ja jäivät katsomaan kaupunkia mitään puhumatta. Tonavan kauniit sillat – Margitinsilta, Ketjusilta ja Elisabetinsilta, nuo sillat joiden jokaisen yksityiskohdan Andras muisti ulkoa – olivat kaikki raunioina, niiden teräsvaijerit ja betonirakenteet puolittain uponneina ruskeana vellovaan jokeen. Kuninkaallisesta palatsista pommit olivat tehneet harvapiikkisen kamman, muinaisen kaupungin raunioista esiin kaivetun roomalaisen ylhäisönaisen hiuskoristeen. Hotellit joen vastarannalla olivat luhistuneet maahan; ne kyyhöttivät joen partaalla kuin olisivat liian myöhään anoneet armoa.

Turistin idyllinäkymä tänään Budan linnavuorelta Pestin puolelle, Ketjusilta on korjatussa kuosissa.

Turistin idyllinäkymä tänään Budan linnavuorelta Pestin puolelle, Ketjusilta on korjatussa kuosissa.

Maailman toiseksi suurin synagoga heijastuu elpyneen juutalaiskorttelin ikkunoista.

Maailman toiseksi suurin synagoga heijastuu elpyneen juutalaiskorttelin ikkunoista.

3. Ravintoa

Hengen ravintoa saa Maguar nemzeti galleriassa, jossa on salikaupalla vanhaa unkarilaistaidetta, ja Szépművészeti-taidemuseossa, jossa on ulkomaisen vanhan taiteen kokoelma. Ensinmainitussa on muutama hieno keskiaikainen teos ja uudemman ajan naiskuva. Jälkimmäinen museo on kuuluisa etenkin espanjalaismestareiden vuoksi, näytillä on klassikkoja kaikkialta Euroopasta, mutta ällikällä lyövät noin kymmenen huoneen flaamilaisen 1400-1600-lukujen taiteen kokoelmat.

Joukossa on tuttuttujen mestareiden yksittäisiä töitä: Bosch, Van Eyck sekä kruunuina hehkuva Petrus Christuksen madonnakuva ja Pieter Brueghel vanhemman joukkokohtaus. Seinäkaupalla on minulle tuntemattomien flaamitekijöiden vaihtelevalaatuisia töitä, mikä pistää ajattelemaan, millainen vauraiden massavientituote maalaustaide on ollut. Koska olen oudon hurhatanut talvisiin luistelukuviin, sain taas nautinta-annoksen niitäkin, etunenässä pieni pyöreä Avercampin talvikuva. Ja vermeerinen Pieter de Hoochin maalaus naisesta lukemassa kirjettä ikkunan ääressä tiivistää tunnelmahetken.

Ruumiin kulttuuria voi harrastaa kylpylöissä ja kahviloissa. Vallitsin jälkimmäisen. Budapestin kahvilakulttuuri kukoisti jo 1600-luvulla, joten porvariston hillitön charmi näkyy vanhoissa kahviloissa, joissa ei kultauksissa, sametissa eikä kristalleissa ole säästelty. New York on yksi kuuluisimmista. Maittavan aamiaisen nautin Vörösmarty térin laidan perinnekahvilan Cafe Gerbeaudin terassilla.

Kahvila New York

Kahvila New York

Tyylikäs Cafe Gerbeaudin salisto tyhjillään, kun kaikki aamiaisasiakkaat kansoittavat terassin.

Tyylikäs Cafe Gerbeaudin salisto on tyhjillään, kun kaikki aamiaisasiakkaat kansoittavat terassin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide

Belgia-päivät

Muutaman päivän kevätarkikatkaisu tapahtui tänä vuonna Belgiassa. Vappupäiväaamuna lensin Brysseliin, jossa juhlapäivähulinointi osui hotellin edustalle Stalingrad Avenuelle. Läheisellä aukiolla erilaiset indiebändit testasivat kaiuttimien tehoa, ja monenmoiset solidaariset vaihtoehtokulttuurit kohtasivat. Vanha keskusta oli parin korttelin päässä. Kevättunnelma oli siten kohollaan.

 

Entisaikojen rakennustapa miellyttää aina silmää – kyllä raatihuoneen aukio on komea. Muuten kirjava kaupunkirakentaminen ansaitsee puoltolausunnon siksi, että monet ankeat seinät ovat saaneet sarjakuvamaisen kuvituspinnan.IMG_1013
IMG_1066

IMG_1067
Brugge

Toisena matkapäivänä kävimme Bruggessa, johon olen hinkunut siitä lähtien, kun muutamia vuosia sitten näin brittijännärin In Bruges. Elokuva rullasi menevästi, mutta etenkin sen talvinen keskiaikakaupunki lumosi ja vaikutti varsinaiselta päähenkilöltä. Brugge on komeasti säilyttänyt keskiaikaisen ilmeensä. Kadut ja talot henkivät aikaansa, ja jokunen kanava lisää pittoreskipisteitä.

Toukokuinen sää läheni leffan kuvaamaa, siten purevasti pohjoistuuli iski. Säätä pakoon pääsi Groeningemuseumiin, joka oli Jan van Eyckin vuoksi valittuna pääkohteena. Kannattaako leffan ja yhden taulun vuoksi käydä Bruggessa? Kannattaa. Paele Madonna -maalaus (Neitsyt ja lapsi kanoni Paelen kanssa, 1434-36) pistää tutkailemaan, miten joku on osannut tavoittaa sellaisen tarkkuuden ja tunnelman. Ei ihme, että taulua tituleerataan mestariteosten mestariteokseksi.

IMG_1096

Kanavanäkymä Bruggesta

IMG_1084

Siinä se on mainoksena: matkakohteena Jan van Eyckin maalaus.

IMG_1104

Keskiajan tyyppitalo – ei kuin uustuotantoon!

Kaupunki aikojen takaa.

Kaupunki aikojen takaa.

Paikallismakuja

Alkumatkan lukemistonani minulla oli matkarutiinieni tapaan paikallisromaani, jonka valitsemisessa ei ollut valinnanvaraa, sillä belgialaista kirjallisuutta käännetään niukasti. Annelies Verbeken Nuku! (suom. Titia Schuurman, Avain 2006/2011) kertoo kahden unettoman kohtaamisesta ja elämäntilanteesta. Maya on parikymppinen koohottaja, Benoit jo ikämies mutta lapsuustrauman akuutisti vaivaama. Kerronnassa ja kielessä on vetävä tempo, silti tempautumiseni jäi puolitiehen. Tarina ja kohtalot eivät lähteneet kuljettamaan minua ajatusmatkalle, ja kesti myös aikansa ennen kuin tajusin romaanin vuorottelevan näkökulmatekniikan. Tarina voisi tapahtua missä vain, paikallisväriä oli selvästi vain yhdessä sivuhenkilössä, jolla oli vuosikymmeniä ranskiskioski.

Matkalukemisto nähtynä hotellihuoneen ikkunan valossa

Matkalukemisto nähtynä hotellihuoneen ikkunan valossa

Belgialaiset mitä ilmeisemmin herkuttelevat. Etenkin suklaapuodit ja söpösti  pakatut makeistaideteokset viekoittelivat. Ranskalaisia perunoita tuli tietysti naposteltua, sikäläistä perinneruokaa. Simpukoita olisi ollut tarjolla tavalla ja toisella valmistettuna, mutta äyriäisallergikkona jouduin vain ihmettelemään kattilatarjoiluja. Vohveleita myyviä pikkupakuja oli kadunkulmissa, ja niiden makoinen tuoksu levisi houkuttelevana lähiympäristöön.

Taidetapaamiset

Musees royaux des Beaux-Arts tarjoaa mojovan kokooman flaamilaista taidetta. Kiehtovasta 1400-1600 -lukujen taiteesta on oiva otos. Petrus Christus, Hieronymos Bosch ja Jan Memling ovat ajanjakson alkupuolen taitureita (Jan van Eyckin teoksia ei kokoelmassa ollut). Pieter Brughel vanhempi ja nuorempi kuuluvat lempijaksoni loppupuolelle. Kummallakin oli oma kuvausotteensa, vaikka nuorempi myötäili vanhempaa. Isä-Brughel työsti joissain töissään Boschin tapaan absurdeja näkyjä. Kansakuvauksetkin ovat groteskiudessaan katsomaan naulaavan kummallisia ja sellaisina nykykatsojan silmissä eläviä, ilmeikkäitä ja aikaa tallentavia. (Brughel-intoiluni ylsi jopa siihen mittaan, että fiilistelin elämän katoavuutta ja joidenkin entisten eläjien jättämiä jälkiä vanhemman taiturin hautakirkossa.)

Pieter Brughel vanhempi teki edellä...

Pieter Brughel vanhempi teki edellä…

 

... ja nuorempi perässä.

… ja nuorempi perässä.

Samassa museossa on myös vaihtuvia näyttelyitä. Sattumalta Jan Fabren (s. 1958) veistosteos oli näytillä juuri nyt. Herra on ainoa belgialaisnykytaiteilija, jonka tunnistan, sillä näin Åbo svenska teaterin lavalla 1980-luvulla hänen kokeellisen teatteriryhmänsä esityksen. Se oli vaikuttavan outo. Nyt tuli nähtyä multitaiteilijan teos tuoreimmasta päästä: sarvipäisiä rintakuvia kultaisina ja mustina, mallina taiteilijan oma pärstä.

Toisena vaihtuvana näyttelynä museossa oli Desire-nimeä kantava taulukattaus. Aamulla ennen museoon lähtöä luin digi-HS:ssä julkaistun Pirkko Kotirannan esseistisen jutun (3.5.2014) siitä, miten taidenäyttelyt käyvät uskonnottomien hartaushetkistä ja miten tietoon perustuvista ripustuksista pitäisi siirtyä tunnerekisteriä ruokkiviin näyttelyihin. Desire pyrki juurii siihen: eri tekijöiden eri aikojen töitä tiettyyn logiikkaan istutettuna. Osittain se toimi, osittain ei, sillä moniuloitteisen teeman esittäminen hajanaisin ja vain parinkymmenen teoksen valinnoin ei vastannut vaativaan otsikkoon.

Musees royaux des Beaux-Arts -kokonaisuuden kylkiäisinä on myös Magritte-museo. Siellä on erittäin kattava katsaus taiteilijan tuotantoon. Hänelle ominaiset, toistuvat symbolistisen surreaalit näkymät ovat tunnistettavan omaperäisiä. Näyttely osoitti myös sen, että Magritten tuotannossa on paljon muutakin kuin piippu ja knalli. Etenkin hilpeä 20-luku on omanlaisensa mainosjulisteineen, ja sittemmin sodan ahdistavuudessa symbolit muokkautuvat, linnut kyyhöttivät ja kivettyivät.

Magritte-museoon pääsee kätevästi yhteislipulla taidemuseon puolelta.

Magritte-museoon pääsee kätevästi yhteislipulla taidemuseon puolelta.

Lopuksi hajamietteitä

Brysselissä onnistuin muutamaan otteeseen eksymään. Art Deco -arkkitehdin Hortan kotimuseon etsintä oli päätyä väsähtämiseen, mutta perille päästyä oli vielä siedettävä tunnin jonotus. Huushollin pienet huoneet hämmästyttivät. Belgialainen jugend on siroa ja sievää verrattuna jyhkeään pohjoismaaversioon.

Manneken Pis pukeutui lyhyen matkan aikana useaan vaateparteen – pojulla on valittavana noin 600 asua – ja siskolikka Janneken oli teljetty vanhan keskustan toiselle puolelle kaltereiden taa.

Manneken Pis yhdessä noin 600 asustaan

Manneken Pis yhdessä noin 600 asustaan

 

Metsästin mauttominta Manneken-krääsää, tässä mahdollinen voittaja.

Metsästin mauttominta Manneken-krääsää, tässä mahdollinen voittaja.

 

Feministinen vastaveto, Janneken Pis , on kätketty kaltereiden taa. Tässä hänet tavoittaa turistikollegan otoksen kautta.

Feministinen vastaveto, Janneken Pis, on kätketty kaltereiden taa. Tässä hänet tavoittaa turistikollegan otoksen kautta.

Toisena matkalukemisenani oli ei-belgialainen teos, ensimmäinen MIKI-kirjani. Virsikirjaa muistuttava hentopaperinen, kämmeneen sopiva painotuote on kätevä kuljettaa matkalla, ja sisältökin matka- ja päiväkirjamaisena kulttuuriseikkailuna sopi tunnelmaan, vaikka Japani olikin teemana. Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava/Miki 2013) on helppolukuinen, sitä sopi lukaista paloittain nähtävyyksien lomassa.

Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin, löytyi reissultani, etenkin Brughelit, van Eyck ja Bruggen kanavamaisemat. Ja sitten tapasin lukevan naisen aikojen takaa: Quenten Metsysin maalauksessa pankkiiri laskee rahojaan ja hänen tyyni vaimonsa keskittyy lukemiseen. Näin 1500-luvulla. Minulla ei ole taustatukena pankkiiria mutta paneudun silti jatkossakin lukemiseen, aika ajoin, aikoihin ja ajatuksiin ajautuen.

Ympärillä tapahtuu vaikka mitä, mutta on myös tilaa naiselle ja kirjalle. Yksityiskohta

Ympärillä tapahtuu vaikka mitä, mutta on myös tilaa naiselle ja kirjalle. Yksityiskohta Quenten Metsysin maaluksesta.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Sekalaista, Taide

Vuosikatsaus 2013

Vuodenkierto on ollut nopea. Koetun kirjaaminen ei käykään helposti, sillä on väkivaltaa poimia monista mielenkiintoisista kokemuksista vain TOP 10. Päädyin seuravaan koosteeseen, ja hiukan venytin asettamaani rajaa. Ja voi olla, että huomenna katsaus saattaisi olla toisenlainen.

1. Madrid: Prado

Madrid on kaiken kaikkeaan kiinnostava matkakohde, mutta mahtimuseo on käynnin jos toisenkin väärtti – ja kaupungin kesäkuumuutta on mielekästä pakoilla viileissä museosaleissa. Vanhan eurooppalaisen taiteen kokoelmat ovat häkellyttävät. Espanjalaismestareiden töistä on museossa luonnollisesti kattava asettelu. Pääsin fiilistelemään El Grecon töiden eteen. Goyan barokkivivahteisen alkutuotannon ihailija en ole ollut, mutta mustan kauden raaka ekspressionismi oli järeä näky. Enkä unohda Velazquezin hovikamarimaalauksen tehoa.

2. Berliini: Martin Honert

Pakenin pyöreitä vuosiani Berliiniin, ja halusin käväistä Hamburger Bahnhof -museossa aivan eri syystä, kuin mikä oli lopputulos. En ollut aiemmin kuullut tai nähnyt Martin Honertista mitään. Taiteilijan retrospektiivi oli sellainen, että pelkästään siksi kannatti tammikuussa pistäytyä Berliinissä. Kolmiulotteiset lapsuudenkuvatoisinnot olivat leikkisiä, tarinallisia ja yllätyksellisiä. Innostuin jopa niin, että rohkaistuin tekemään ehdotusaloitteen Sara Hildenin museolle: hankkikaa Honertia näytille.

Martin Honertin opettajat joulukuvassa. Kuka ei kuulu joukkoon?

Martin Honertin opettajat koulukuvassa. Kuka ei kuulu joukkoon? Kuva: Jani Ahti

3. Pariisi: Louvren flaamit

Jotta havaintoihini saadaan myös paikallisväriä, mainittakoon, että L’Orangerien soikeiden museosalien lummemaalaukset (Monet) ovat ihastuttavia ja Saint Chapellen lasimaalauskatedraali hätkähdyttävä luomus. Vaikka Pariisissa on monenmoista nähtävää, valitsin pääkohteeksi Louvren flaamilaisosastot. Kaksi Vermeeriä pysäyttivät eteensä joksikin aikaa. Ajallisuus ja ajattomuus elävät niissä ripirinnan. Kaikkiaan museon kokoelmissa 1400-1600-lukujen alankomaalaistarjonta on monipuolinen. Joku outo voima vie minut aina ihmettelemään tuon ajan kanavanäkymiin sijoitettuja luistelutauluja.

Yksityiskohta Adam van Breen luistelumaalauksesta (http://cartelen.louvre.fr/cartelen/visite?srv=obj_view_obj&objet=cartel_25488_38681_2584.001.jpg_obj.html&flag=true).

Yksityiskohta Adam van Breen luistelumaalauksesta. Kokonaisuuden saa näkyviin linkistä (http://cartelen.louvre.fr/cartelen/visite?srv=obj_view_obj&objet=cartel_25488_38681_2584.001.jpg_obj.html&flag=true).

4. Sanomakirjallisuus

Luin tänä vuonna paljon, etenkin kotimaista kirjallisuutta. Pidän tasoa kovana ja monipuolisena. Pakottaudun mainitsemaan vain muutaman makupalan.

Kari Hotakaisen Luonnon laki yllätti: karnevalistinen riehakointi on sanomaltaan painavaa ja nautittavaa. Teos on lämmin, inhimillinen, satiirinenkin epätäydellisen ihmisyyden ja elämän ylistys. Toinen valintani sanomakirjaksi on Joel Haahtela Tähtikirkas, lumivalkea. Melankolinen päiväkirja-kirje-haahuilu on vaikuttavasti elämän merkityksen asialla. Kolmatta listallani ei sovi ohittaa: Päivi Alasalmen Joenjoen laulu avartaa saamelaisuutta ja vähemmistökulttuurin asemaa kuvaten kirjan henkilöitä siten, että virtaus vie ja soi.

5. Kotimaista kerrontaa

Yllytän yhä vaan itseäni kirjakokemuskarsintaan, ja poimin tältä vuodelta yhden kotimaisen kertojamiehen ja -naisen. Jari Tervo kirjoitti kuin ei koskaan ennen. Esikoinen liikutti ja nauratti. Murkkupojan näkökulmasta tosi ja kuviteltu kieputtaa, eikä kai muuta voi seuratakaan levottoman lähipiirin ja kasvuhuuman kaaoksessa. Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta innostaa ihailemaan tiivistä tarinakuljetusta aikatasoineen, otsikkonsa velvoittamana sen kaiken kielellisesti kirkkaasti ilmaisten. Vai olisiko sittenkin nimeämisvalintani Malmi 1917 vai Säkenöivät hetket vai…

Kesän säkenöivä hetki Hangossa. Kuva Jani Ahti

Kesän säkenöivä hetki Hangossa. Kuva Jani Ahti

BONUSRAITA: Koska luin Aki Ollikaisen Nälkävuoden vasta tänä vuonna, en voi ohittaa sitä. Romaanin aiheenkäsittely, kerronta ja henkilökuvaus on mielestäni kotimaisen kirjallisuuden tämän vuosikymmenen huippua.

6. Käännetty kerronta

Poimin taas listaani yhden naisen ja yhden miehen.. Valitsen kimuranteista syistä kaksi islamilaistaustaista tekijää. Kirjoissa ei ole kyse niinkään uskonnoista kuin kulttuurisista uskomuksista ja ihmiskäsityksistä. Elif Shafakin Kunnia kertoo sukupuolten toimintarajoista olematta yksioikoinen. Kirja on juonellisesti yllätyksellinen ja kerronnallisesti joustava. Khaled Hosseinin Kun vuoret kaikuivat vaikuttaa henkilö- ja juonirakenteellaan, mutta eniten innostaa sirpalemainen kerronta, jossa osa palasista loksahtaa tarinan osaksi ja osa jää sopimatta mihinkään.Hosseini

BONUSRAITA: Haruki Murakamin 1Q84. Toden sotkeva rakkausfantasia päätyy elämän mielekkyyteen ja mielettömyyteen. Suorapuheinen ja allegorinen soppa lämmittää ytimiä myöten: se pakottaa heittämään järjen tämän hullutuksen tieltä. Vapauttavaa.

7. Käännösjännitys

Jatkan sukupuoleen perustuvaa kirjavalintaa. Peruste on täysin älytön, eihän kirjailijan sukupuolella ole merkitystä siihen, viehättääkö kirja. Esimerkiksi Fred Vargasin en moneen vuoteen tiennyt olevan nainen. Uusin Adamsberg-dekkari syöksyy epätodelliseen juoneen kummallisemmin kuin koskaan. Vaikka outous ja henkilötyypittely on äärirajoilla, viehätyn. Kun yhden pulunrääpäleen runtelijoiden etsintä on yhtä tärkeä kuin useiden ruumiiden syypään, lasken kriittisyysaseeni.

Toinen tämän vuoden dekkari-ihastus on ruotsalainen Barbaretti-sarja. Håkan Nesser kertoo kiinnostavasta nimihenkilöstä ja muusta sisuksiin käyvästi – tänä vuonna luin sarjaa kahden suomennoksen voimin: Kokonaan toinen juttu ja Herra Roosin tarina. Jännärijuoni jää reilusti henkilökuvauksen jalkoihin, ja se sopii mainiosti.

8. Ellen Gallagher

Ei ollut minulla tälle museokäynnille mitään odotuksia, enkä tiennyt koko Ellen Gallagherista mitään, ajattelin vain hakea vaihtelua marraskuiselle Teisko-reissulle. Sara Hildenin taidemuseon tarjonta oli riemastuttava yllätys: löysin uutta, erilaista, vakavaa ja hauskaa. Kokeilevat tekniikat leikittelivät aiheilla. Monenmoiset sykeröt, kerrokset ja kiemurat luikertelivat sisuksiini.

Näyttelymainos kohti marraskuista Näsijärveä.

Näyttelymainos kohti marraskuista Näsijärveä.

9. Ooppera

Kuinka ollakaan, muutaman vuoden kestänyt oopperasivistyshaasteeni on siinä pisteessä, että laji alkaa kiinnostaa. Yhä vieläkin minun on kovin vaikea niellä librettojen juonikökköyksiä, mutta olen selvästi luovuttamassa.

Tammikuussa näin Naamiohuvit, jonka värikäs modernisointi oli elämys. Syksyllä sain pähkäillä manipuloivaa rakkautta Carmen-modernisoinnin voimalla. Joulunvieton aloitin Puccinin oopperalla Turandot. Orkesteri ja kuoro pauhasivat, solistit lauloivat kovaa ja korkealta, lavastuksen vanhan Kiinan rekvisiitta loi taikaympäristön. Juonta en edes yrittänyt ymmärtää. Parhaalla tahdolla haluan tulkita, että prinsessa Turandotin kopeus ja kostonhimoisuus ovat vain panssari lemmenpettymysten torjunnalle – harmi vain, että siitä syystä kertyy paljon vainaita. Orjatyttö Liun vastakaikua koskaan saavuttamaton uhrautuva rakkaus on riipivää. Ja vaikka kilpakosijasankarin intohimon oikeana motiivina olisikin vallan- ja kilpailunhalu, ei ole pakahduttavan tunteikkaan Nessun dorma -aarian voittanutta. Oi, häpeämätöntä patetiaa! Hurahdin.

10. Runous

Lyriikan lukeminen on minulle kuin vierailu kaukaisessa maanosassa, jossa kieli on vierasta ja monet näkymät ennen kokemattomia. Sen makuja maiskuttelen varovaisesti ja löydän herkullisia sattumia. Heli Laaksosen Aapine nauratti ja liikutti: omaperäinen sanailija on päältä mutkaton vaan sisuksista mutkallisen vakava. Erkka Filanderin esikoiskokoelma vakuutti, että mukavuusrajan ylitys virkistää.

Koska metsä on yksi vapauttavimmista arkikokemuksistani ympäri vuoden (ja tänä vuonna bonuksena pyörryttävä tattisato), päätän vuosikatsauksen Filanderin sanoin.

Metsikkö astelee lävitseni ja jättelee jälkiään
tuoreeseen maahan.

metsä

PS. Kommenttiin kokosin vuoden 2013 lukulistani.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Sekalaista