Aihearkisto: Kirjailijatapaaminen

Marraskuun Kirja vieköön! 7.11.2017

Rehellisyyden nimissä: marraskuisen Kirja vieköön! -illan kirjallisuuskattaus ei etukäteen nostanut vettä kielelle. Olen niin fiktioon kallellaan, että suhtauduin varauksella tietokirjapainotteiseen ohjelmaan. Koska tiedän, että ensi vaikutelma ei kerro kaikkea, annoin illalle mahdollisuuden. Hyvä niin!

marraskuu kirja vieköön

Illan alkupuoliskolla Raija Oranen kertoi romaanistaan Kreivin aikaan, joka kertoo Kainuusta 1700-luvulla. Pääosassa on korea nainen, mutta alueen murjonta lännen ja idän välisissä kahinoissa kuvataan myös. Lähemmäs nykypäivää toi Herman Lindqvist, jonka Mannerheim-kirjaa esiteltiin. Koko ajan taustalla pyörivät hienot luontokuvat, ja syy selvisi, sillä kolmas keskustelija, Kimmo Ohtonen, oli ottanut valokuvat kirjaansa Metsäkansan tarina. Luonnon nopea muutos puhutti Orasta ja Ohtosta – Herman Lindqvist kielimuurin vuoksi tyytyi seuraamaan ei-kielellistä viestintää.

Kirja vieköön! -formaatissa mainiota on tapa, jolla keskustelija pohjustetaan lavalle. Illan emäntä, haastattelija ja teemojen sitoja Baba Lybeck, aloittaa tapahtumissa monologit, eli yleisö kuulee aina katkelman kirjailijan uutuusteoksesta ennen henkilön esiinmarssia Savoyn lavalle. Monologit tuovat tekstin liki. Karl-Christian Rundman ja Tommi Korpela tekivät sen marraskuun illassa koruttomasti, Sampo Sarkola takellellen ja Jussi Valtonen valloittavasti.

Puoliajalla ajattelin, että ilta tulee loppumaan nopeasti, jäljellä vain kaksi vierasta. Ei ollenkaan, keskustelu ryöppysi eloisasti. Odotusteni vastaisesti kiinnostavimmaksi ja sävykkäimmäksi esiintyjäksi osoittautui Sixten Korkman. Kirjassaan Miten pärjää Suomi? hän käsittelee globalisaatiota. Baba Lybeck nostatti keskusteluun etenkin ilmastonmuutokseen liittyviä teemoja. Faktat ovat selvästi Korkmanille tärkeitä, ja selvästi merkittävin fakta hänelle on se, että tuloerojen kasvu on ilmeinen niin Amerikassa kuin Suomessakin. Se hälyttää, sille on tehtävä jotain. Viehättävällä tavalla Korkman lateli faktoja, mutta piti yllä positiivisuutta. Uskoa ihmisiin ja ihmiskuntaan riittää vielä.

Lopuksi lavalla viihtyi Alexander Stubb, jonka Karo Hämäläisen kanssa kirjoittama omaelämäkerta on Tieto-Finlandia -ehdokkaana. Kirjaprosessi oli ex-pääministerille ilmeisen mieluinen. Kirjoittajat esimerkiksi lenkkeilivät yhdessä, Hämäläinen tuotti tekstiä keskusteluiden pohjalta, ja taas sen pohjalta Stubb työsti tekstiä. Raskaat kotimaan politiikan ajat ovat ohi, nyt kansainvälisessä virassa Stubbilla tuntuu olevan aikaa tärkeimmille asioille kuten perheelle, kavereille, urheilulle ja tekoälyopiskelulle.

Miellyttävän kirjallisuusillan jälkilämmössä voin vain arvuutella joulukuista (13.12.) ohjelmaa. Odotan fiktiojättipottia, kirjavuoden loppuhuipennusta.

marraskuu kirja vieköön 1

Kirja vieköön! -tapahtumien sielu Baba Lybeck kirjallisuusiltojen esittelytilaisuudessa lokakuussa.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Tapahtuma, Tietokirja

Anneli Kanto: Lahtarit. Kirjamessut 2017, lukupiiri

Kirjamessujen lukupiirit mahdollistavat rauhallisen yhteyden kirjaan ja kirjailjaan. Auditorion hämäriin asettunut kirjaharrastaja välttää muun messuhälinän ja pääsee keskittymään ja osallistumaan kirjakeskusteluun.

lukupiiri_aloitus

Sunnuntaiaamun lukupiirissä Salla Pulli esitteli Anneli Kannon ja sisällissotaromaanin Lahtarit (Gummerus 2017). Naistoimittajat ry:n lukupiiri johti keskustelua. Keskustelu välillä luiskahti osallistujien omiin muistoihin ja havaintoihin muusta kuin Kannon kirjasta, ja siitä syystä olisin toivonut lisää tilaa kirjailijalle. Onneksi joukosta erottuivat kultajyvät kirjan ja kerronnan ominaislaadusta sekä aiheen käsittelytavasta.

Kuva sysäsi kirjaan

Tampereen Vapriikin 1918-näyttelyssä Anneli Kanto näki valokuvan, jonka sotilasjoukosta hän tunnisti isoisänsä. Kanto ryhtyi miettimään isoisänsä kokemuksia. Lisäksi häntä vaivasi se, ettei valkoisten puolelta ole paljon fiktiota.
– Romaanin Hermanni on mun paappa, tai se, jollaiseksi hänet kuvittelin. Sain romaanin sopivasti tehtyä Suomi 100 -vuoteen, koska aiempi kirjaidea piti vaihtaa, sen aiheen kuuluisasta naisvangista oli varannut dokumentintekijä.

Lapsena Kantoa eivät pelottavan isoisän sotajutut kiinnostaneet. Paappa kyllä kertoi Messukylän taisteluista.
– Se puhui, että tapuliin sijoitettu kivääri, kuolemankukko kylvi tuhoa. Paappa sanoi, että ”oitis ne pantihin seinälle, Sinisaloja ne oli kummatkin”. Muistan niiden puheiden järkyttäneen.

Naistoimittajien lukupiirin pohdinnoista poimittua

Päivi Istala aloitti lukupiirin esittelemällä kirjaa. Hän painotti, että Lahtarit on tärkeä kirja. Muotoratkaisu on onnistunut. Vaasasta Viipuriin edetään kronologisesti, ja siitä kerrotaan monin äänin.
Lahtareiden murretta ihailen, se vie mukanaan. Hieno taito on saada henkilöt puhumaan. Nerokas ratkaisu on se, että kertojat vaihtuvat mutta pysytään samassa kontekstissa.

Istala luki pienen katkelman Hermannin osuudesta, jossa nuori mies kuvaa kotikontuja ja jokimaisemaa. Anneli Kanto kertoi, että Kyröjoki on yksi kirjan symboleista: joki joka virtaa ja vie, tapahtui mitä tapahtui.

Lukupiiriläiset nostivat kirjasta keskeisiä asioita. Kirjan henkilöillä ei ollut vaihtoehtoja, eikä sodan jälkeen ollut voittajia, vaan kokemusten jälkeen seurasi tyhjyys, ankaruus vaieta vaikeista kokemuksista. Kirja herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, vaikka tavallaan aihe on tuttu. Romaani virittää etsimään lisätietoja 100 vuoden takaisesta sodasta. Kaikki olivat kirjasta vaikuttuneita.

Miten kirjailija selviää raskaista aiheista?

Lahtarit kuvaa järkyttävästi sitä, miten sattumanvaraisuus ja eriarvoisuus vaikuttavat ihmisiin. Lukupiiriläinen kysyi:
– Tämä kirja on asioiltaan kauhea ja siinä on silti ihmeellinen asia, että se on niin hienosti kirjoitettu. Miten olet Anneli itse selvinnyt kirjan teosta?
– Ahdistuin kyllä, eli kirjan kirjoittamisen jälkeen oli vähän sotineen olo eikä uskoni ihmiskuntaan vahvistunut. Mutta kyllä siitä toivuin. Veriruusuista minut arkeen palautti murrosikäisen lapseni kanssa eläminen, vaikka samalla todella surin Veriruusujen tyttöjen kohtaloa.
Lahtarit siis ahdisti ja sitä kirjoittaessani mietin, miten pienistä maalaispojista tulee parissa kuukaudessa tappajia. Kun elintasoerot leviävät ja lisäksi tulee vihapuheet ja hirveä tietämättömyys, huhumylly – silloin on matala kynnys hirveyksiin.

100 vuotta sisällissodasta

Lahtarit on ajankohtainen, koska sisällissodan satavuotismerkkipaalu saavutetaan keväällä. Kanto tähdensi, että taistelut kestivät oikeastaan vain alle kaksi kuukautta
– Näin lyhyt sota ja me yhä perataan sitä.

Keskustelun aikana tuotiin esille se, että Kannon sisällissotaromaanit kuvaavat merkittävästi sitä, miten ihminen lähtökohtaisesti ei ole hyvä tai paha, vaan sitä, miten ihminen pystyy sekä hyvään että pahaan. Keskustelun aikana viitattiin useasti Lahtareiden sisarteokseen Veriruusut, joka kertoo tehdaspaikkakuntien naisista sisällissodassa. Romaanien pohjavirtaan liittyen Kanto siteerasi Aleksis Kiveä:
– Yks enkeli, yks perkele sielussani elää. Ihmisessä vaikuttavat kummatkin.

Niin Lahtareissakin – hienosti kerrottuna. Yleisö on toiveikas, että Lahtarit tulee nimitetyksi Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

lukupiiri

 

– –
Kirjamessut, lukupiirit: lisäinfoa tässä.

Anneli Kanto keskustelee Lahtarit-romaanista sunnuntaina lisäksi klo 13.00 Eino Leino -lavalla.

Postaukseni Lahtareista tässä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut, Romaani, Tapahtuma

Kirjamessut perjantaina 27.10.2017

Kirjamessujen esiintymislavojen kirjakeskustelut sekä kohtaamiset kirjailijoiden ja kanssalukijoiden kanssa vakuuttivat: kirjamessut kolahtavat. Lukijoiden viitseliäisyyteen luottaen julkaisen pitkähkön kokemusjutun perjantaista. Valitsen runsaasta tarjonnasta nämä: Rosa Likson, Kjell Westö, Marjo Heiskanen, Selja Ahava, Anni Kytömäki, Eppu Nuotio ja selkokirjat.

Kirjamessut 2017 banneri

Rosa Likson ja Kjell Westö

LiksomWestöPerjantain käynnistin Rosa Liksomin ja Kjell Westön keskustelulla kirjailijuudesta. Liksomin kirjoittaminen on muuttunut todella paljon 30 vuodessa: ensimmäiset kirjat hän kirjoitti kirjoituskoneella, kunnes siirtyi tietokoneella kirjoittamiseen. Tekstinkäsittelyohjelmien korjaustoiminnot mullistivat kirjoittamisen. Westöllä on sama kokemus korjaamisen helppoudesta, kirjoittamisnautinnosta – joskin ikäviäkin kokemuksia on:
– Kerran tietokone pimeni ja löin tietokonetta, joka kadotti koko novellikokoelman. En uskaltanut kertoa korjaajalle väkivallasta konetta kohtaan. Kaikki on muuttunut 80-luvulta paljon, mutta yhä olen hidas kirjoittaja ja yhä valtaa sama hyvän olon tunne, kun aloitan kirjoittamisen.

Kirjailijat keskustelivat myös työhön liittyvistä esiintymisistä ja julkisuudesta. Vuoteen 2011 Liksomia ei kirjakarkeloissa näkynyt:
– Mutta Hytti nro 6:n jälkeen aloin esiintyä ja markkinoida kirjoja. Pääni ei olisi kestänyt esiintymistä ennen kuin vasta viime vuosina. En edes pystynyt nuorena hakemaan kirjapalkintoja. Nyt pidän etuoikeutena, että pääsen puhumaan itselleni tärkeistä asioista. Almanakka täyttyy, mutta olen tarkka siitä, että joka reissun jälkeen on kaksi vapaapäivää. Everstinnaa kirjoitin seitsemän vuotta. En sitä paremmaksi voinut tehdä. Siksi otan kaiken palautteen vastaan

Westö valitsi reissaamislinjan alusta asti.
– Olen karaistunut kirjoittamiseen, mutta kirjan ilmestyminen jännittää. Suljen kaiken informaation julkaisupäivinä, esimerkiksi Rikinkeltainen taivas -romaanin julkaisupäivänä istutin hedelmäpuita. Toisaalta itsenäinen asenne on kehittynyt vuosien aikana. Kirjoitin uusinta nelisen vuotta, se on pitkä aika. Silti nykyisin pystyn sivuuttamaan nihkeät arvioinnit nopeammin kuin nuorena. Ihminen pystyy muuttumaan ja olen oppinut pitämään esiintymisistäkin.

Kirjablogit ja kirjallisuuspiirit ovat tasoittaneet sinänsä tärkeää kirjakritiikkiä, tähdentää Westö. Kirjablogit herättävät keskustelua kirjoja rakastavien kesken, mikä on pelkästään hieno asia. 

Liksom antoi ohjeet aloitteleville kirjailijoille: pitää olla rehellinen, rohkea, raivokas ja anarkistinen. Westö lisäsi listaan sinnikkyyden.

Anni Kytömäki

Anni KytömäkiAnni Kytömäen syksyllä ilmestynyt romaani Kivitasku on seitsemän sukupolvien yli kulkeva tarina.
– Tykkään lukea pitkiä romaaneja, koska siten ehdin tutustua henkilöihin. En suunnittele kirjoittavani pitkiä romaaneja, mutta tarinat vievät mennessään. Ja niin kirjailijana ehdin tutustua henkilöihini.

Astuvansalmen kalliomaalauksien edessä vietetty päivä vakuutti Kytömäen menneiden aikojen ja sukupolvien merkityksestä.
– Aloitin kirjoittaa romaania nykyajasta, ja aluksi piti pysyä nykyajassa ja menneen ajattelin näkyvän vain henkilöiden tekemien esine- tai päiväkirjalöydöin. Ihastuin itse niin Sergein hahmoon, että aloin käsitellä mennyttä suoraan henkilöiden kautta. Tykkään kirjoista, joissa vähitellen pääsee oivaltamaan asioita, siksi Kivitaskun henkilöiden yhteys toisiinsa ei ole heti selvä. On mukava tilanne, kun tarinan yllättää myös kirjoittajan itsensä.

Romaanin tematiikkaan kuuluva vankeus ilmenee eri aikoina eri tavalla. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä enemmän kahleet eivät ole konkreettisia vaan päänsisäisiä. Kivien ja kallion merkitys monenlaisena on myös romaanissa tärkeää. Esimerkiksi kallionlouhinta ja lobotomia vertautuvat toisiinsa: kummassakin tapahtuu peruuttamatonta.

Marjo Heiskanen

Marjo HeiskanenMarjo Heiskasen kerronnallisesti taidokas romaani Mustat koskettimet kertoo muusikoista. Kirjan tapahtumat ovat fiktiivisiä, mutta kirjassa on tilanteita todellisuudesta väännettynä fiktion kierteelle. Omat pianistikokemukset vaikuttavat Heiskasen kirjaan ja kirjoittamiseen.

– Aiemmat kirjani syntyivät sykähdyttävästä kokemuksesta, tämä syntyi kirjailijan viileästä arviosta, että tähän on materiaalia. Aihe oli järkiavioliiton kaltainen. Tiesin, mitä en halunnut tehdä: en sijoitta musiikkia tarinaan vaan tavoittaa muodon ja tarinan itse asiaan. Halusin ennen kaikkea kirjoittaa siitä, mitä muusikko voi olla, mikllainen voi olla muusikon sisäinen kokemus, mitä se voi olla yleisölle ja mitä se voi olla yhteiskunnassa. Otin etäisyyttä omaan muusikkouteeni. Muusikkokoulutus tosin auttaa kerroksellisuuden tajuun kirjoittamisessa. Uskon, että musiikkikoulutuksen sorminäppäryyttä edellyttävä jatkuva tekniikan hiominen on siirtynyt kirjoittamiseen, tekstin hinkkaamiseen.

Heiskasen romaanin henkilöt riemastuttavat ja raivostuttavat. Kirjakeskustelussa etenkin romaanin assari-Sarin pisteliäisyys puhutti – eikä syyttä: mielenkiintoisen kirjan kiehtova taka-alahahmo.

Selja Ahava

Selja AhavaSelja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa –romaani on ollut esillä etenkin kirjailijan omakohtaisen kokemuksen vuoksi. Romaani on kuitenkin romaani, romaanin naisessa on kirjailijaa, mutta hän on romaanihenkilö, ei yksi-yhteen-kirjailija. Oman keittiönpöytäkokemuksen (mies kertoo olevansa nainen) jälkeen Ahava kirjoitti muistiinpanoja puolisen vuotta. Teksti alkoi saada kaunokirjallisia piirteitä ja assosiaatioita kahdeksan kuukauden kuluttua. Kolumbuksen osuus loksahti paikoilleen, kun varmistui, että Kolumbus todella kävi neljä kertaa mantereella, jota luuli Intiaksi –  ja siitä käynnistyi varsinainen kaunokirjallinen työ. Kerronnan matkapäiväkirjamainen ote tulee sen vaikutuksesta, että Ahava luki paljon vanhojen löytöretkeilijöiden autenttisia tekstejä.

– Alusta asti oli selvää, että tarvitsen oman näkökulman lisäksi yhden tai kaksi muuta. Oman elämän tarina ei riitä vaan kirjassa pitää olla aihe, joka puhuttelee. Ihmisen tarve ottaa elämää haltuun ja ihmisen pienuus maailmankartalla – ne ovat kirjassa tärkeitä. Kolumbus kävi parilla hassulla saarella, hän ei valloittanut maailmaa, vaikka kuvitelmat siitä olivat pömpöösit. Samoin läheisissä ja itsessä on paljon, mitä emme tiedä vaikka luulemme niin. Oikeassa olemisen tarve on surkuhupaisaa.

– Voin kirjoitan oman tarinan niin, että se on vajaa. Teksti on aina suhteessa siihen, mitä ei sanota. Juuri siksi siitä puuttuu ex-mieheni tarina tai muiden. Jokaisella on oikeus omaan tarinaan, toisten tarinoiden paikka on jossain muualla. Kirjan rakenteella, taitolla, tyhjillä kohdilla voin näyttää, että tämä ei ole ainoa tarina. Se huutaa muiden tarinoiden poissaoloa. Halusin kirjalle visuaalisen muodon hahmottomasta välitilasta – eihän keskellä merta näe mantereita – ei ole mitään, mikä pysyy, kaikki on liikkeessä, vuotaa ja valuu käsistä.
– Kirjani tarina voi herättää empatiaa mutta myös epämukavuutta. Kirjallisuuden tehtävä on kertoa vaikeita tarinoita, jotka vievät vieraille vesille. Esimerkiksi rakkaus ei aina riitä. On häpeällistä tajuta, että esimerkiksi puolison keho on tärkeä, en sellaista ollut aiemmin määritellyt.

Peiton paikasta Mielensäpahoittajaan sekä Seesam

Eppu NuotioEppu Nuotion romaanissa Peiton paikka 1960-luvun lapsi löytää oman maailmansa, vaikka isä on poissaoleva ja äiti masentunut. Alkuperäinen romaani on kutsistunut kolmannekseen, kun se on nyt selkoistettu.

Mukauttaja Johanna Kartio korostaa, että mukauttamisessa on kyse karsimisesta, oleellisten tapahtumien seulomisesta. Esimerkiksi Peiton paikassa piti jättää paljon tapahtumia ja henkilöitä pois.
– Täytyy olla nöyrä kirjan hengelle ja samalla rohkea jättämään pois. Ja kielen täytyy olla helppoa.
Eppu Nuotio on tyytyväinen mukautukseen.
– Johanna on ratkaissut lopun hienosti, nerokkaasti. Olin tosi jännittynyt, kun luin selkoistuksen ensimmäisen kerran. Huojennuin ja ihastuin: oma kirja on mutkitteleva polku, selkoversio on suora tie.

Eppu Nuotion selkokirjakummikausi päättyy Peiton paikan julkistukseen. Uusi kirjakummi on Tuomas Kyrö.
– Kiinnostavalta Mielensäpahoittajan selkoistaminen kuulostaa. Samalla se kuulostaa aivan samalta, mitä kirjailijan työ on, tiivistämiseltä. Ja samalla dramaturgiselta työltä. Näin kirjallisuus menee sinne, mitä pitääkin, eli kaikkialle. Minusta on kiva antaa oma tekele uudelleenkäytettäväksi, niin se syntyyt uudelleen. Selkoistus muistuttaa kääntäjän työtä. Mielenkiinnolla odotan!

Lopuksi Tuomas Kyrö lupasi lukea selkokirjoja kuten Eppu Nuotio suositteli. Esimerkiksi Eppu Nuotiolle kirkastui Vares vasta selkoistuksena.

Selkokirjallisuuden tunnetuksi tekemistä toivottavasti avittaa selkokummikirjailijaperinne. Medianäkyvyyttä yhä tarvitaan, jotta ymmärrys kaikkien kirjallisuudesta helpon kielen keinoin leviää. Tietysti pitää olla selkokirjoja, joita levittää. Hienoa työtä sen hyväksi on tehnyt Avain Kustannus, joka perjantaina palkittiin Seesam-palkinnolla merkittävästä työstä selkokirjojen kustantajana.

selkokummit

Seuraava selkokummi: Tuomas Kyrö. Mukana Peiton paikan mukauttanut Johanna Kartio, edellinen selkokirjakummi Eppu Nuotio ja haastattelijana Selkokeskuksen Leealaura Leskelä.

seesam

Tunnustuksen merkittävästä työstä selkokirjallisuuden hyväksi sai Avain Kustannus. Palkinnon noutivat kustannustoimittaja Katja Jalkanen ja kustannuspäällikkö Tiina Aalto (keskellä), pakinnon jakoivat selkokeskuksesta Eliisa Uotila ja Leealaura Leskelä (reunoilla).

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut, Romaani, Tapahtuma

Kirja vieköön! -ilta 15.3.2017

Tämänpäiväistä Minna Canthin liputuspäivää edelsi sopivasti kevään viimeinen Kirja vieköön! -tapahtuma Savoyssa (15.3.2017). Canth on esikuva monipuolisesta, aktiivisesta naisesta. Sellaisia oli Savoyn lava täynnä: ilta säkenöi naisenergiaa ja oli oiva osoitus siitä, miten yhteiskunnassamme naisilla on aiempaa enemmän mahdollisuuksia olla esillä, tehdä ja vaikuttaa.

Kirjavieköön 3

Ilta alkoi illan emännän Baba Lybeckin sisääntulolla. Hän esitti katkelman Katja Kallion uutuusromaanista Yön kantaja (Otava 2017), joka kertoo 1800- ja 1900-luvun taitteessa eläneestä Amanda Aaltosesta.

Alunperin Kallio oli kirjoittamassa toista romaania, mutta törmättyään asiakirjoissa Amandaan, suunta muuttui, poikkeushenkilö vei mennessään. Kyse on täysiverisestä romaanista, ei elämäkerrasta, koska kovin paljon faktaa ei ”loisnaisesta” löytynyt, dokumentit ovat lähinnä sairaskertomusmerkintöjä. Amanda toilaili Turussa, pidätettiin useaan otteeseen irtolaisena ja tuomittiin loppuelämäkseen Seilin saareen. Ohimennen jossain dokumenttimerkinnässä mainitaan, että Amanda sanoi käyneensä esimerkiksi Pietarissa, Lontoossa ja Pariisissa.

Seilillä on karmaiseva kaiku spitaalisten ja sittemmin hylkiönaisten eristyspaikkana, josta ei palattu. Kirjoitusprosessin aikana Kallio vietti jonkin verran aikaa Seilissä, mahdollisesti juuri Amandan sellissä. Kallio testasi muitakin romaanin Amandan kokemuksia kuten asunnottoman vaeltelua ja kuumailmapalloilua. Ilmailukokemusta Kallio kuvaili näin: korin liike tuntui nilkoissa, kaikki näyt terävöityivät, korkeudessa kuuli äänettömyyden. Tällaisia tuntemuksia siirtyi romaaniin, samoin se, millainen on yhteiskunnan suhde yksilöön, etenkin joukosta poikkeavaan yksilöön. (Huikaisevan hienosta romaanista postaan huomenna.)
Kirjavieköön KK
Kallion kirja johdatti koko illan teemaan: naisiin, jotka poikkeavat muotista, erottuvat joukosta. Ei silti pidä unohtaa sitä, että Amandan tavoin on paljon naisia, jotka eivät saa päättää elämästään, vaikka ajat ovat paremmat kuin ennen itsenäisyytemme alkua.

Hienoa illassa oli se, että siellä rinnan istuivat eri-ikäisiä vaikuttajanaisia. Kallion ja Lybeckin seuraan lavalle asteli Birgitta Ulfsson – ja otti sen haltuun: Pikku Myyn laulu ja kaksi runoa, jonka jälkeen yleisö söi naisen kämmeneltä. Keskustelua vei vireä, itseironinen ja anekdootteja pursuava leidi.

Illan painopiste oli elämäkerroissa. Ulfsson ei ollut suunnitellut elämäkerran tekemistä, mutta antoi sille periksi 88-vuotiaana. Lenita Airisto kirjoitti omaelämäkerran 80-vuotispäivänsä kunniaksi. Lenitan räyhäkkä tyyli sopii estradeille, ja Savoyssakin hän ilahdutti yleisöä suoralla puheella. Stallarit saivat kyytiä.

Lenitan jälkeen lavalle saapuivat Nasima Razmyar ja Sinikka Mönkäre, demarinaiset eri sukupolvista ja lähtökohdista. Heidän elämäkertansa ilmestyivät juuri. Nasiman maahanmuuttajakokemukset saisivat levitä laajalle, ja sympaattista, pärjäämään sisäänrakennettua naista kuuntelisi vaikka kuinka pitkään. Mönkäre jäi keskustelussa hieman taustalle, mutta asiaperusteluihin luottavan naisen merkitystä on vaikea ohittaa: Suomen pitkäaikaisin naisministeri. Lopuksi Baba kysyi kaikilta kolmelta ohjeita pärjäämiseen. Lenita vastasi ”hurmaaminen”, Nasima ”kompromissit” ja Mönkäre ”tietojen etsiminen ja tietoon perustuvat perustelut”. Siitä vain testaamaan!

Kuvaavaa on se, että joitain julkisuuden naisia saa kutsua vain etunimellä. Baba, Bisse, Lenita ja Nasima luontuvat noin vain. En suin surminkaan voi heittää ”Sinikka” ja tarkoittaa Mönkärettä. Ehkä raja on siinä, että viihdeosastolla käyminen oikeuttaa etunimittelyyn, vaikkei henkilöä henkilökohtaisesti tunne ja vaikka hänellä on tukuittain vakavasti otettavia meriittejä. Miehiä harvoin nimitetään vain etunimellä, vain silloin, jos se on artistinimi.

Artisteista puheen ollen Kirja vieköön! -formaattiin kuuluvat tekstikatkelmien esittäminen. Baba Lybeck hoitaa mallikkaasti niistä osan, näyttelijät osan. Tänä iltana Minttu Mustakallio luki Lentian tekstiä  habitukseltaan lenitamaisena ja Taisto Oksanen vakuuttavan asiallisesti Mönkäreen muistelmapätkän. Katkelmat ovat paikallaan, sillä siten kirjallisuustekstit ovat läsnä henkilöiden lisäksi.

Kirja vieköön! -kokonaisuus on ilahduttanut kevään ajan. Painopiste on ollut tietokirjallisuudessa. Onneksi Baban Lybeckin hieno hanke jatkuu syyskuussa. Ehkäpä syksyllä on ohjelmassa kevättä enemmän kaunokirjallisuutta. Kiinnostuksesta kihisten odotan syyskauden kirjakattausta!

Illan esiintyjät:
Baba Lybeck
Katja Kallio
Birgitta Ulfsson
Lenita Airisto
Nasima Razmyar
Sinikka Mönkäre
Minttu Mustakallio
Taisto Oksanen

Illasta voit lukea kattavat koosteet Kirja vieköön  (nimiyhteys on sattumaa) ja Kulttuuri kukoistaa -blogeista.

Tammikuun ja helmikuun Kirja vieköön! -illoista tässä ja tässä.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Tapahtuma

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus & Kirja vieköön! Osa 2

Tarkoituksen etsiminen elämälle tuntuisi koko touhun punaiselta langalta. Silti asian ääneen lausuminen taitaa olla aika noloa. Merete Mazzarella mainitsee, että monesti tällaista pohdintaa pidetään puberteettisena. Siispä karistamaan moisia oletuksia: Elämän tarkoitus (Tammi 2017).

Jos elämän tarkoituksen yksi puoli on mielekkyyden etsintä, on mielekästä lukea siitä. Pidän siitä, että uskalletaan sanoa itsestäänselvyyksiltä kuulostavia, sillä mikä lopulta on itsestäänselvää. Jokin on jollekin, toiselle ei. Mazzarellan kirjassa vedetään viehättävästi matto alta varmuudelta. Ja sitten viimeinen luku päättää kirjan hienosti asioihin, joihin kirjailija-kirjallisuudentutkija uskoo.

Mazzarellan kirjassa on yhdeksän lukua isoista teemoista kuten hyvästä elämästä, myötätunnosta ja pahuudesta. Vaikka otsikot ovat suluissa pienin kirjaimin, ei asioiden käsittelyssä ole mitään pienentämiseen viittaavaa. Mazzarella paneutuu esseistisesti tarkoituksellisuuspohdintoihin yhdistäen henkilökohtaista sekä tukuttain eri aikakausien filosofien ja kirjailijoiden käsityksiä. Tekstistä kuuluvat oppineisuus, kokemus ja avoimuus vaihtoehdoille. Siitä seuraa se, että yhtä totuutta ei ole, on mahdollisuuksia.

Olen kirjallisuudentutkija, olen yli neljäkymmentä vuotta opettanut kirjallisuutta, uskon kirjallisuuden – ja humanististen aineiden yleensäkin – voivan auttaa meidät alkuun keskustelussa elämän tarkoituksesta ja sitä myötä ihmisluonnosta, siitä mitä tarkoittaa olla ihminen.

On ilo olla osallisena Mazzarellan kirjan dialogissa. Myötäillä: hyvin sanottu, noin minäkin ajattelen. Tuhista: tuo on jo monesti todettu. Ihmetellä: aivan, noinkin voi olla – voiko noin olla. Ilahtua: aivan uusi kulma asiaan, tätä lisää. Virittyä: onpa taas kiinnostavasti valittu sitaatti. Kysyä: entä sitten, mitä sitten, miten minä selviän tarkoituksen etsinnässä? Ihmisen elämän tarkoitus vaikuttaa olevan ainakin itse kysymykset – ihmettely ja keskustelu toisten ihmisten ja kirjallisuuden kanssa.

elaman-tarkoitus

Dialogi olkoon aasinsiltana Baba Lybeckin Kirja vieköön! -iltaan 15.2., jolloin yhtenä vieraana oli Merete Mazzarella. Keskustelussa Mazzarella toi esille kirjansa painotuksia, dialogin lisäksi myötätunnon eri aspekteja. Aiheen nolouspuolen hän kuittasi: täti-ihmisen iässä vapautuu ottamaan puheeksi vaikka mitä, esimerkiksi elämän tarkoituksen. Tätiyden tulisi olla kunnia, ei vähättely.

Kirja vieköön! saattaa kirjailijoita lukijoiden lähelle kirjasta kimpoavin ajatuksin. Siispä kirjallisuustapahtuma anti on esimerkiksi innostaa lukemaan heti teos, joka muuten olisi mahdollisesti jäänyt pinon pohjalle, siis myönnän: Mazzarellan kirjan aiheen valtavuus ehti ennen kirjailijan kuulemista hieman epäilyttää. Kirjailija-tutkijan avoin ja terävä esiintyminen houkutti minua heti tarttumaan kirjaan. Olen kyllä lukenut aiemmin Mazzarellan tuotantoa, joten tyyli on tuttua, ja siksi tiedän, että hänen kirjansa ravitsevat ajattelua.

Toisessa Kirja vieköön! -illassa edettiin samantyylisellä sabluunalla kuin ensimmäisessä. Illan kirjoista esitettiin lyhyitä katkelmia, ja niiden jälkeen Baba Lybeck keskusteli kirjailijoiden kanssa. Lavalla oli aina kaksi kirjailijaa. Mazzarellan parina oli Koko Hubara, jonka Ruskeat tytöt -esseekokoelma käsittelee rodullistamista (ks. Ompun postaus). Olisin toivonut kahden esseistin välille enemmän (kuinka ollakaan elämäntarkoituksellisesti) dialogia, nyt tapahtumassa edettiin pitkälti kirja ja kirjailija kerrallaan.

Uskon ajatustenvaihtoon. Se edellyttää rohkeutta muotoilla ajatuksia, joista ei vielä tiedä uskooko niihin vai ei, kuullakseen miltä ne kuulostavat. (Merete Mazzarella, Elämän tarkoitus.)

Illan aloittivat Venla Hiidensalo ja Mikko Rimminen. Ensin mainitun mottona on kirjoittaa näkymätön näkyväksi, jälkimmäisen ehkä kirjoittaa sanoja, joita ei ole ennen ollut. Rimmisen uutuus Maailman luonnollinen asia esittäytyi illassa kryptisesti – tulin iloisen uteliaaksi. Ja jos elämän tarkoituksen etsinnästä toitottaminen koetaan nolona, noloa on varmasti tämäkin: Rimmisen kissan osuus kirjan kirjoitusprosessin näppistassuttelijana herätti kiinnostukseni. (Vaikka uskon Rimmisen romaanin kissa-asiaan sisältyvän vähintään ironiaa esimerkiksi liittyen somen kissa-aineistosuosioon, kiinnoistuin ottamaan itse selvää, miten on.) Jopas karkaa käsistä – on siis vielä palattava Mazzarellan kirjaan ja sallittava sen sanoin korkea- ja matalalennon heilunta:

En usko, että meidän tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta. Heti kun pysähtyy kysymään itseltään elämän tarkoitusta, ottaa arvottavaa etäisyyttä siihen, mihin vielä äsken uppoutui iloisena ja tyytyväisenä.

– – –

Merete Mazzarella
Elämän tarkoitus
Om livets mening
käsikirjoituksesta suomentanut Raija Rintamäki
Tammi 2017
253 sivua.
Lainasin kirjan kaverilta.
Lisää kirjasta mm. Riitan ja Ullan blogeissa.

Baba Lybeck: Kirja vieköön! 15.2.2017
Baba Lybeck, Venla Hiidensalo, Mikko Rimminen, Koko Hubara, Merete Mazzarella, Laura Eklund Nhaga, Taisto Oksanen, Kati Outinen.

Kirjallisuusillasta lisää jo postauksessani mainitun Ompun blogin lisäksi Kirsin Book Clubissa.

Kevään viimeinen Kirja vieköön! -tapahtuma on 15.3.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Tapahtuma

Kirja vieköön! Juhlan tuntua Savoyssa 18.1.2017

Baba Lybeckin kevään kirjallisuustapahtumasarja Kirja vieköön! käynnistyi hienosti. Täyden Savoyn tunnelma lämmitti ja uudenlainen tilanne kutkutti. Keskustelua ei voinut ennakoida tai arvailla; sai edetä sen virrassa; sai olla mukana seuraamassa jotain, mitä ei voi toistaa. Siis ainutlaatuinen ilta.

Illan alkupuoliskon keskustelu käsitteli suomalaisuutta. Voisi ajatella, että suomalaisuus on aika kulunut aihe. No ei. Savoyn lavakeskustelussa ei kansastamme veivattu väsyneesti, vaan vaihtuvia näkökulmia höystivät elävät esimerkit ja välitön tapa esittää ne, ja Baba Lybeck luotsasi vieraitaan kerrassaan linjakkaasti ja tyylikkäästi.

Jörn Donnerin showmiesmäisyys toi jutusteluun pikantin arvaamattomuuslisän. Hän käsitteli ajan kulkua ja hyvinvointiamme. Anu Partanen muistutti kotimaamme turvallisuudesta. Petri Tamminen puhui suomalaisten muistoista ja muutoksesta. Typistykseni ei anna keskusteluista oikeaa kuvaa –  tämä yleistys ehkä paremmin: jokaiselle kirjailijalle annettiin oma sanomisen tila ja mahdollistettiin kaikkien yhteinen ajatustenvaihto teemasta toiseen.

kirja-viekoon_tammikuu1

Illan emäntä ottaa yleisön haltuun.

Jokaisesta illan kirjasta kuultiin lyhyitä monologeja. Petri Tammisen juuri ilmestyneen episodiromaanin Suomen historia kolme tarinaa esitti Taisto Oksanen eläytyen ja tekstin sävyt mainiosti välittäen. Yhdessä muisteltiin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan merkitystä: sitä, miten kirja kiersi koko suvulla, niilläkin, jotka eivät yleensä lukemisesta innostuneet.

Keskusteluissa sivuttiin kirjanlukijoiden vähentymistä ja lukemisen tärkeyttä. Donner huomautti kirjojen korkeasta hinnasta, mikä yhtenä tekijänä someviihdykkeiden ohella vaikuttaa kirjanhankintahaluttomuuteen. Tamminen muistutti lukemisen intiimiydestä, ja siitä, että vaatii luonnetta raivata kirjalle rauhallinen, yksityinen aika ja paikka. Myös muutos ja pysyvyys saivat symbolinsa: 50 vuotta sitten ajetut autot ovat ruostuneet, mutta monet 50 vuotta sitten ilmestyneet kirjat eivät, vaan voivat tuntua yhtä eläviltä ja moderneilta kuin ilmestyessään.

kirja-viekoon_tammikuu2

Muut illan kirjoista olivat selkeästi tietokirjakategoriaan kuuluvia, mutta Suomen historiaa voisi luonnehtia fikoituneeksi muistelmaproosaksi.

Illan loppuhuipentuma oli Tellervo Koiviston ja Tarja Halosen vuoropuhelu. Juuri ilmestynyt kirja Tellervo Koivistosta oli keskustelun kimmoke, mutta yhteiset muistot ja itseironinen huumori muodostivat tilan, jossa HE olivat kaksin ja muilla etuoikeutettu mahdollisuus kokea se. ”Tasaisen äkäisen” lounaisheimoisen ja satakuntalaisen ”karun ja lauluttoman” leikkisä, arvokas ja aito kombinaatio sykähdytti, enkä ole ainoa, joka niin tunsi. Koko salillinen seisoi keskustelun päätteeksi.

Baba Lybeckin luoma formaatti osoittautui nautittavaksi kulttuuriviihteeksi, joka ruokkii ajatuksia ja tunteita. Olisipa 15.2. pian: sitten taas Savoyhin.


Illan kirjat:
Jörn Donner: Suomi Finland
Anne Mattson:Tellervo Koivisto – elämäkerta
Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta
Petri Tamminen: Suomen historia (postaukseni: tässä)

Monologien esittäjät:
Laura Malmivaara
Taisto Oksanen
Pekka Strang

Muissa blogeissa illasta: Kirsin Book Club

Kevään Kirja vieköön! -tapahtumista Baba Lybeckin kotisivulla.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Sekalaista, Tapahtuma

Kirjatapahtumiin 2017

Suomen satavuotisjuhlavuonna on tilaa kirjoille ja uusille kirjahankkeille, ja sen lisäksi vakiintuneet tapahtumat juhlistavat lukemista ja kirjallisuutta. Poimin muistilistaksi muutamia.


kirja-suomi-2017

Kirja-Suomi 2017 on jatkumoa Kirjan vuosi -hankkeelle (2015): kirjallisuustapahtumia esitellään nettisivun ja muun tiedotuksen avulla. Sivustoa seuraamalla saa vihiä kaikesta mahdollisesta juhlahässäkästä. Itsenäisyyden juhlavuosi puskee lisäpontta erilaisiin kirjallisuushankkeisiin.

 

YLE juhlii itsenäisyyttä, tärkeä on Kirjojen Suomi -hanke, jonka osa on 101 kirjaa. Jokaiselta itsenäisyyden vuodelta Yle:n kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet yhden kutakin vuotta kuvastavan kirjan. Jokainen vuoden kirja esitellään tv:ssä, radiossa ja netissä. Esittelyt alkavat 10.1.2017 vuoden 2016 kirjalla, ja siitä edetään takaperoisesti vuoden 1917 kirjaan. Sokerina pohjalla julkaistaan itsenäisyyspäivänä vuoden 2017 kirja. Lisäksi tempaukseen liittyy kirjakummeja ja lukupiirejä, ja kaikki kirjaohjelmat tullaan tallentamaan Yle Arenaan – nyt siellä on jo muutamia tv-keskusteluja. Seuraa myös Yle Radio 1:n Sadan vuoden kirjoja. Hanke lanseetataan ja kirjalista julkistetaan 3.1.; olen mukana Yle Radio 1:n Kultakuumeessa klo 15 keskustelemassa aiheesta.

 

101_kirjablogit_vaakaKirjablogit ja 101 kirjaa -tempaus tehdään yhteistyössä Yle:n kanssa. Samana päivänä Yle:n kanssa yksi kirjabloggaaja julkaisee jutun kyseisen vuoden kirjasta ja Yle linkittää postauksen sivuilleen. Mukana on 81 bloggaajaa. Olen mukana vuoden 2016 ja 1993 kirjoilla, ja postaukseni ilmestyvät 10.1. ja 30.3. Kirjat on tasapuolisesti arvottu bloggaajien kesken – paitsi aloituskirjasta ”2016” postaa viisi värvättyä. Lisää kirjabloggaajien osuudesta kannattaa lukea Ylen lisäksi Kulttuuri kukoistaa -blogista.

HUOMAA: Kirjojen Suomi saavuttaa kaikki halukkaat lukijat. Kansalliskirjasto on tuottanut Kirjojen Suomi -verkkokirjaston, jossa on kirjoja sarjoista 101 kirjaa ja Sadan vuoden kirjat. Kirjoja pääsee lukemaan yle.fi/kirjojensuomi-nettisivuston kautta.

Ylen 101 kirjaa -sivulla on Lukemista vailla -testi, joka tarjoaa sinulle luettavaa ja suoran linkin verkkokirjaan.

 

kirja-viekoon

Baba Lybeckin Kirja vieköön! -tapahtumasarja tuo Savoy-teatterin lavalle kirjailijoita. Lybeck haastattelee heitä, ja näyttelijät tulkitsevat tekstejä. Ensimmäisen tapahtuman 18.1. esiintyjät jo tiedetään, seuraavien (15.2. Ja 15.3.) julkistusta odotellaan. Lisätietoja saa nettisivuilta. Tapahtumasarjan on tarkoitus jatkua syksyllä. Tavoitteena on ainutlaatuinen elämys kirjallisuuden parissa, vuorovaikutus tekstien, niiden tekijöiden ja läsnä olevien kesken. Baba Lybeckin myötävaikutuksesta muutamissa blogeissa on arvottu kevään kausilippuja, myös minun.

 

Kierrän vuoden KANSIMinä luen sinulle -hankkeessa maahanmuuttajat lukevat vanhuksille tai kehitysvammaisille selkotekstejä. Hanke toteutuu viikolla 7, etenkin maailman ääneen lukemisen päivänä 16.2. Yhteisen lukuilon on tarkoitus tukea kohtaamisia ja kotouttamista. On syytä tasaisin välein muistuttaa, että lukeminen kuuluu ja tuottaa mielihyvää kaikille. Siksi selkokirjoja tulee lukea, kirjoittaa ja kustantaa, jotta jokaiselle löytyisi saavutettavaa kirjallisuutta. Olen mukana työni puolesta.

 

Helsinki LitToukokuussa tulee taas Helsinki Lit 12.-13.5.,sekin Savoyssa. Viime vuonna yhteen päivään osallistuneena voin vain suositella. Oli rauhoittavaa istua salissa, nauttia kirjailijakeskustelujen kohtaamisista, online-ajatustenvaihdosta. Mielenkiintoisia kirjailijoita saapuu meiltä ja muualta tämänkin kevään tapahtumaan, etunenässä Orham Pamuk.

 

Kesällä on luvassa kirjabloggaajien runotempaus 6.7. suven ja runon päivänä. Silloin olisi tarkoitus klo 16-24 lukea runoja niin paljon kuin sielu sietää. Runoja voi lukea itsekseen, mutta on tarjolla myös hyvää seuraa: esimerkiksi Helsingissä kokoonnumme runonluentaan Kansalaistorille tai sateen sattuessa Sanomatalon aulaan. Tempauksesta lisää myöhemmin.

Syksyllä ainakin kirjamessuillaan. Ties mitä muuta kirjamukavaa vuosi tuo tullessaan. Ainakin kiinnostavia kirjoja. Nyt odotan kieli pitkällä kotimaisista kirjailijoista ainakin Joel Haahtelan, Jenni Linturin, Anneli Kannon, Enni Mustosen, Mikko Rimmisen ja Petri Tammisen uutuuksia, puhumattakaan siitä, mitä esikoisyllätyksiä ilmestyy.

(Päivitin postaukseni Ylen osalta, kun klo 12 julkistettiin Kirjojen Suomi -sivut.)

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Sekalaista, Selkokirja, Tapahtuma

Voita lippu tapahtumaan Kirja vieköön! 

1) Täydennä lause:
Kirja vieköön (minkä/kenet/miten)!
2) Kirjoita vastaus blogiini, blogini Instagram-sivulle tai FB-sivuni kommenttiin vuoden loppuun mennessä.
3) Vastaajien kesken arvon uudenvuodenpäivänä kaksi kausilippua Kirja vieköön! -tapahtumaan. Sarjalipulla pääsee ilmaiseksi kaikkiin kolmeen tilaisuuteen.

Kirja vieköön! on uusi kirjallisuustapahtumasarja Savoy-teatterissa Helsingissä:

18.1.2017 klo 19
15.2.2017 klo 19
15.3.2017 klo 19

Ensimmäisessä tilaisuudessa esiintyvät Tellervo KoivistoTarja HalonenJörn DonnerAnu Partanen ja Petri Tamminen. Illan aikana keskustellaan kirjoista ja kirjallisuudesta, ja sen lisäksi illan tekstejä tulkitsevat näyttelijät Laura MalmivaaraTaisto Oksanen ja Pekka Strang

kirja-viekoon

Kirja vieköön! -tapahtuman luoja Baba Lybeck emännöi kirjailtoja, joiden tavoitteena on ainutlaatuinen kokemus: keskusteluja ei tallenneta, yhteinen kirjallisuus- ja tulkintatilanne tapahtuu vain kerran yleisön edessä, heittäytyen ja yllätyksellisesti. Kirjallisuustapahtumassa muun muassa pohditaan, minkälainen on Suomen tarina tänään.

Tammikuun esiintyjät jo tiedetään, seuraavista tiedotetaan myöhemmin. Kirja vieköön! on Kirja-Suomi 2017 -juhlavuoden päätapahtuma (lisätietoja: babalybeck.fi ja kirja-suomi.fi).

Tule kirjan viemäksi ja osallistu arvontaan!

14 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Helsingin kirjamessut 2016: tunnelmia

Messut ja valtakunnalliset lukuhalut

Kirjojen lukemisen edut tunnetaan. Ajattelun ja kielen taidot kehittyvät, empatiakyky karttuu ja elinikä pitenee. Siinä taitaa olla tukuittain syitä, miksi messuta kirjoista.

lVääjäämättä messumelske vie minua miettimään, että näissä kirjariennoissa vellova väki on jo lähtökohtaisesti lukijoita. Viimeisin hätkähdyttävin tutkimustulos on, että enää vain neljännes vanhemmista lukee lapsilleen. Miten 3/4:n saisi viettämään tekstibakkanaaleja ja välittämään juhlatunnelmaa jälkeläisilleen? Neuvolaanko on jaettava lukureseptejä? Liikuntaseteleiden kylkiäiseksi tuupataan lukuseteli? Tai lapsiperhe saa sote-palveluita vain, jos leimauttaa kerran kuussa kirjastossakäyntikortin?

Hesarin esikoiskirjaehdokas Soili Pohjolainen (HS 29.10.2016) mainitsee oman kirjoittamisensa taustatekijöistä näin (sitaatin saa oman kokemukseni perusteella lukea niin, että ”äidin” tilalla lukee ”isä”):

Tästä(kin) voi syyttää ainakin osaksi äitiä, joka keksi loruja ja sanoja, lauloi omin sanoituksin, luki lapsille ja vei kirjastoon. Olisinko ilman tätä alkanut kirjoittaa? Kirjoittaminen on tapa jäsentää maailmaa, olla maailmassa ja selvitellä tähänastisia traumoja.

Päästäisenä pisteeltä toiselle

Kymmenillä estradeilla ketjuna vaihtuvat haastattelut. Välttelen tilanteita, joissa äänessä on tekijä, jonka teosta en ole vielä lukenut. Jutut tuntuvat lipsuvan juonipaljastusten puolelle. Lymyän lukemieni kirjojen esittelyissä, niistä usein irtoaa jotain lisää jo koettuun. Muutaman kirjaomistusnimikirjoituksen haen, muutamaa kirjailijaa kiitoskättelen, muuten olen ihmisiksi. (Paperi T:n kustantaja oli niin viisas, että painoi post alfa -runokokoelman kirjailijan vaatimuksesta mustalle paperille. Hmm, nyt ei siihen kannata nimmaria jonottaa, ellei ole kultatussia mukana.)

 

Kirjallisuushumu vaikuttaa minuun siten, että keskittymiskykyni on päästäisen tasoa. Hamuan keskustelunpätkän sieltä täältä, hypistelen sattumanvaraisesti kirjoja, silmäilen satunnaisia sivuja. Kokemus on kuin parhaimmissa romaaneissa: kerrontateknistä sirpaleisuutta, aukot täytän itse ja tykkään tunnelmasta. Tunnelma muuttuu mielessäni väriksi, vihreäksi, eli tuoreuden, kasvun ja uudistumisen väriksi. Saan virtaa.

 

Blogit kirjakentällä

Enää kukaan ei epäile, etteikö kirjabloggaus ole osa kirjallisuuskenttää. Tammen ja WSOY:n bloggariaamiaisella kirjailijat totesivat, että kritiikin vähentyessä muu kirjakirjoittaminen on muuttunut merkittäväksi, vaikka kirjablogityylit vaihtelevat laidasta laitaan, fiilistelystä analyysiin. Riitta Jalonen totesi, että monista postauksesta tulee kirjailijalle tunne siitä, että tulee puhutelluksi. Eivät silti pelkät blogit riitä, vaan tarvitaan laajoja analyyseja perinteisen kirjallisuuskritiikin tapaan. Niitä toivovat sekä kirjailijat että bloggaajat.

kirjailijat

Aamiaisseurana Hannu Mäkelä (vasemmalla), Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis.

atena

Soili Pohjolainen (vasemmalla) ja Tiina Liftländer kustannustoimittajan haastattelussa.

Myös kirjailijat bloggaavat. Atenan kirjailijat Taina Liftländer ja Soili Pohjolainen ovat aloittaneet bloggaajana. Liftländer on blogannut yhdeksän vuotta ja hän pitää sitä tapana ajatella, ajatusten selventämisenä. Pohjolainen piti kirjan kirjoittamisesta projektiblogia. Hän pitää kirjoittamista hankalana sanojen punnitsemisen vuoksi, mutta kiinnostavana kirjoitusprosessin todentajana, joka purkaa kirjan kirjoittamisen glamouria.

 

Bloggaajille on messuilla järjestetty kaikkea kiintoisaa lukupiireistä kustantamotilaisuuksiin. Tuli erityisen etuoikeutettu olo. Osallistuin pariin kekkeriin ja kirjabloggajien Boknäsin (6 t 139) päivystyspisteessä notkuiluun. Kaikessa hulinassa oleellisinta tarjoavat kohtaamiset. Kiitos kollegoille antoisista rupatteluhetkistä!


Bloggaajien juttuja messuista kootaan kaikille avoimille Kotimaisten kirjablogien FB-sivuille.

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Just filming ja bloggariklubilla Hanna Weselius

Hämärässä Willensaunssa savuaa sakeasti, joten henkilökunta avustaa katsojia taskulampun valossa oikeille istuinriveille. Sitten draama alkaa. Noin vartin verran nökötetään hiljaisuudessa, kun naisesiintyjää kammataan ja meikataan.Tämän jäkeen mieshenkilö tulee kertomaan väritettyä lapsuusmuistoa virolaisteatterin väliverhojentakaisesta kokemuksesta. Muistelossa näyttämön lattialle leviää aidonkaltaisia sieniä, niin hienoja, että pieni poika haluaa niitä poimia kesken esityksen. Siitä seuraa – no, siitä seuraa Just filming -näytelmän johtolanka, luulen: kulisseissa tapahtuu varsinainen draama, ja teatterissa tai filmissä on tukuttain tekijöitä, joita ei (yleensä) näytetä.

Annamária Láng ja Juhán Ulfsak ovat esityksen takana kokonaisuuden ja näyttelijätyön osalta, ja Kristian Smeds on teoksen ohjannut ja dramatisoinut. Lisäksi näyttämöhenkilökunta esiintyy oleellisessa, näkyvässä roolissa, sillä kuusihenkinen porukka tuo tarpeistoa esille, siivoaa roinaa ja rompetta, tekee tilaa tapahtumille.

Vaan mitä tapahtuu? Irrallisia tilanteita näyttelijäparin kesken vailla aikaa ja paikkaa, otoksia kuin joistain muista konteksteista napattuina. On hiljaisuutta, ei-kielellistä äänimassaa, hämmentävää jankkaamista englanniksi, toistoa ja viittauksia muihin draamoihin. Lopun venäjänkielinen dubbaustilanne kiteyttää yhtä puolta monimerkityksellisestä filmaamisesta, eli se on todistus siitä, miten taiteellinen lopputulos voi syntyä epäaidosta jäljittelystä.

Esityslehtisestä nappaan lauselman ”ja vanhan koulukunnan kelanauhuri pyörii tyhjiin”, ja tunnistan kuvauksesta itseni. Valitettavasti aihelmien hämärässä hapuilu ja pitkästymisen vaara vaani minua lyhyehkön esityksen ajan, sillä sirpaleinen kooste ei saanut minua kiinnittymään siihen, mitä näyttämöllä tapahtui tai pysähtyi. Hetkittäin kyllä jokin näyttämökuva tai tunnelma kiehtoi. Etenkin Verneri Pohjolan haikea trumpetti kuulosti kutsuvalta.

Jos teatterilta kaipaa arvaamattomuutta, Just filming sopii siihen tarpeeseen. Ja jos oikein olen teatteri-sceneä tulkinnut, Smedsillä on ohjaajana jonkin sortin poikkeusgurun maine, sellainen ”mikäs sieltä nyt tuli, sieltä tuli…” Joskus osuu maaliin, joskus ohi. Siksi on aika komeaa, että Kansallisteatteri ei ota varman päälle vaan antaa tilaa epäkonventionaalille estradistatementille. Eikä kaikkien tarvitse tykätä kaikesta.

Lisää Kansallisteatterin sivuilta: Just filming


Kansallisteatterin ja Bonnierin bloggariklubi vei ennen teatteriesitystä tutustumaan teatterin isoon harjoitushuoneeseen. Eikä siinä kaikki. Siellä WSOY:n kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson haastatteli hienon esikoisromaanin julkaissutta Hanna Weseliusta.

bloggariklubi_marraskuu

Kirjailija (vasemmalla) ja kustantaja (oikealla).

Valokuvaaja- ja tutkijataustainen Weselius kuunteli kerran radiota, pysähtyi kanavan Alma Mahler -aiheeseen  ja sai idean romaaniin Alma!. Otsikon huutomerkki syntyi kustannusprosessin aikana, ja lukija saa pohtia, komennetaanko siinä vai kutsutaanko.

Käsikirjoitus syntyi melko pikaisesti, parissa vuodessa, ja se voitti WSOY:n käsikirjoituskilpailun. Kirjailijailija kertoi kiehtovasti, miten teksti ja tyyli lähtivät viemään mennessään. Etenkin kaikkitietävän kertojan rooli riemastutti häntä itseäänkin: sillä on valta ja voima hakea kuvakulmat, jotka ovat mahdollisia ja mahdottomia, sillä on pääsy pääsemättömään. Ja totean tähän väliin, että todella taitavasti tuo kerrontakeino toteutuu, sillä ilmaisutapa on liukasta ja lennokasta.

Alma!-keskustelussa tuli useasti esille tekstin rihmastomaisuus. Kertyneestä positiivisesta lukijapalautteesta todettiin se, ettei kirjan henkilöitä erityisen symppiksinä pidetä eikä varsinaisesti samastuvuutta löydy. Tähdennän: ei aina lukija kaipaakaan samastumiskohteita, mutta sitä hamuaa, että teksti valloittaa kerrontakoukuin, odottamattomuuksin ja tekstivoimaelämyksin. Siitä syystä sopii suositella Almaa!

Lisää: blogissani Alma!-romaanista

canth_viini

Näillä näkymin seuraavan kerran käyn teatterissa katsomassa Canth- näytelmää. Tässä esimakua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Melissa Bank: Nyt nappaa!

Listaanpa syyni lukea Melissa Bankin romaanin Nyt nappaa! (suom. Titta Leppimäki, Otava 1999). Olen luvannut itselleni, että luen välillä vanhoja kirjoja, kai yli 15 vuotta sitten ilmestynyt kirja on jo todella vanha. Lisäksi huuhtelen lukutottumuksiani välillä valitsemalla tuiki tuntemattomia teoksia ja kirjoja lempigenrejen laidoilta. Ja sopiihan tämän jutun julkaisu myös naistenviikolle ja viikon teemaani, viihdekirjallisuuspohdintaan. Ja vapaasti kääntäen päähenkilö Jane voisi olla vaikka Jonna, päivän nimipäivähenkilö.

Naistenviikko 2016

Naistenviikkoon osallistuvat blogit löydät täältä.

Miten päädyin Bankin kirjaan? Yhdessä kirjailijahaastattelutilaisuudessa Jussi Valtonen mainitsi Nyt nappaa! -kirjan vetäneen hänet väittelyihin, onko kirja chick litiä vai ei. Se jäi vaivaamaan – päädyin ottamaan siitä selvää.

Kirjassa on hauska kansi, mutta en keksi sen yhteyttä sisältöön.

Kirjassa on hauska kansi, mutta en keksi sen yhteyttä sisältöön.

Nyt nappaa! ei ole tyypillistä likkakirjallisuutta, vaikka siinä käsitellään lähinnä päähenkilön parisuhdetilanteita – no, onhan siinä loppua kohti pariutumissitoutumiseen paneutuvaa painetta. Tyyli ja sävy ei ole päällekäyvän romanttinen, ja päähenkilön elämään mahtuu muutakin kuin pakkomielteinen ”sen oikean” etsintä. Käsittelytapa on laajennettu romaaniksi rakastamisen vaikeudesta, hankaluudesta olla uskollinen omalle tavalle rakastaa ja tunnistaa siihen sopiva vastapuoli.

Sillä hetkellä jokin muuttui. Näin elämäni oikeissa mittasuhteissa: ei ollut kysymys muusta kuin minun elämästäni. Kysymys ei ollut mistään kohtalokkaasta, vasta sillä hetkellä tajusin joskus pitäneeni elämääni kohtalokkaan tärkeänä: silloin kun isäni oli ollut katselemassa.
Näin itseni samalla tavalla kuin olin nähnyt ne siivoojat vastapäisessä talossa. Olin yksi henkilö yhdessä ikkunassa.
Kukaan ei katsellut paitsi minä.

Jane on huumorin- ja tilannetajuinen välkky päähenkilö. Romaanin alussa hän on teini, lopussa taitaa huidella 30 paremmalla puolella. Parisuhteiden lisäksi tärkeitä aiheita ovat perhesuhteet ja työn rooli elämänlaadussa. Päähenkilö on kulmikas, aika kiinnostava siis.

Kerronta etenee ketterästi, mutta romaanin kiinnostavin puoli on harppova rakenne. Luvut ovat toisistaan ajallisesti irrallisia kokonaisuuksia. Niiden välissä vuodet vilistävät, ja lukija tapaa Janen aina uudessa elämänvaiheessa. Joissain luvuissa on pääkerronnasta poikkeavia ratkaisuja. Annan lisäpisteitä kokeiluhengellelle. Viihdyin tarinan ja päähenkilön seurassa.

Palaan vielä siihen, että kirjailija Jussi Valtonen viittasi Bankin romaaniin kysyttäessä lempikirjoja. Luettuani Valtosen Vesiseinän en epäile moista, sillä sen rakenne muistuttaa Nyt nappaa! -romaanin lukujen episodimaisuutta. Ja siinäkin nuori päähenkilö etsii paikkaansa ihmissuhteiden ja ammatillisten haasteiden paineissa. Niin siis meillä ja muualla.

_ _ _
Melissa Bank
Nyt nappaa!
Suomentanut Titta Leppimäki
Otava 1999
334 sivua
Lainasin kirjan lähikirjastosta.
(Luin ja kirjoitin jo aikoja sitten – jemmattu juttu sopikin hyvin naistenviikolle.)

Naistenviikolla olen julkaissut jo jutut:
Paula Havaste: Veden vihat
Piia Leino: Ruma kassa
Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Naistenviikko

Kirjailijatapaaminen: Jarmo Ihalainen

Mitä miehen pitää, kun kutsutaan helsinkiläisten kirjabloggaajien tapaamiseen? Pitää osallistua. Näin kävi tänään Jarmo Ihalaiselle, jonka toinen romaani Mitä miehen pitää (Atena 2016) ilmestyi helmikuussa. Pienellä porukalla keskustelimme kirjoista, kirjoittamisesta ja etenkin Ihalaisen uutuusromaanista.

– Itse asiassa toinen romaanini on yhden kirjablogin syytä, sillä siinä ensimmäistä romaaniani Perheestä ja alastomana juoksemisesta (Sammakko 2012) sanottiin feminiiniseksi. Sen vastapainoksi päädyin miesaihelmaan. Huutolaisuus ei ollut alkuperäisideana, muuta sattumalta näin dokkarin huutolaisuudesta ja ällistyin, että se on niin lähellä eikä siitä ole kirjoitettu. Siitä siis piti kirjoittaa.

Mitä miehen pitää 2

Kirjoittamisesta

Mitä miehen pitää kertoo Kelposta, joka 1910-luvulla joutuu huutolaiseksi, ja 2010-luvulla keski-ikää kipuilevasta Mikasta – miehestä, isästä ja ihmisestä.
– Päädyin kirjoittamaan miehistä kahdella aikatasolla, mielessäni oli kahden ajan samuus ja muutos. Kelpoa ja Mikaa sitoo esimerkiksi huutokauppa: tiettyä yhtäläisyyttä on neittideittailussa ja huutolaissysteemissä, ihminen on niissä kaupan ja markkinoilla.
– Kelpo lähti elämään, hahmo irtautui itsestäni, ja se sai enemmän tilaa kuin olin kuvitellut. Mikasta olen aika monesti saanut vakuutella, etten se ole minä, vaan sain katsoa hänen kauttaan etäältä lähellä olevia asioita.

Ihalainen on kirjoittanut työn ohella pientä vuorotteluvapaajaksoa lukuun ottamatta. Hänelle sopii se, että on kiinni muussakin kuin vain kirjoittamisessa.
– Selkeä fokus sopii kirjoittamisen tapaani. Tähtään tiiviiseen tekstiin, ehkä liiankin tiiviiseen. Esimerkiksi yksi lempihenkilöistäni poistin. Ja vaikka teen paljon taustatyötä, ei ole tarkoitus, että kaikki tieto siirtyy romaaniin.
– Koko kirjaprosessi meni aika lailla nappiin: 2,5 vuotta keskityin tekstiin ja sen muokkaamiseen, ja kustantaja oli hienosti tukena.

Lukemisesta

Jarmo Ihalainen kertoi  olevansa tavallaan toisen polven kirjantekijä:
– Faija oli kirjapainossa töissä ja toi sieltä kotiin luettavaa. Duunarikodissa siis luettiin, lähinnä jännitystä ja Jerry Cottoneita. Kymmenvuotiaana sain kirjastokortin ja liityin urheiluseuraan, siis kaksi käänteen tekevää tapahtumaa. Varsinainen tekstipysäytys tuli ysiluokkalaisena, kun vahingossa luin Mannin Faustusta ja vaikutuin siitä, että niin hienoja lauseita voi kirjoittaa. Siihen asti olin lukenut juonivetoisia kirjoja.

Vuosien varrella lukuharrastus on vaihdellut. Lähiaikojen mieleen painuneista lukukokemuksista kirjailija mainitsee Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren. Viime kesän viileyden keskellä lämmitti Sadan vuoden yksinäisyys. Kotimaisista kirjoista vaikutuksen on tehnyt Anni Kytömäen Kultarinta, ja klassikoista viimeisimpiä tuttavuuksia on ollut Boris Pasternakin Tohtori Ziwago.

Jarmo Ihalainen kertoi seuraavansa kirjablogeja ja juttuja omista kirjoistaan.
– On kiva lukea bloggareiden juttuja, koen ne aitoina lukijoiden palautteina. Ja tärkeää on saada myös kriittisiä kommentteja.

Jarmo Ihalainen

Jarmo Ihalainen

Mitä miehen pitää muissa blogeissa:
Kulttuuri kukoistaa
Mummo matkalla
Oivablogi
Suketus

14 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Vuosikatsaus 2015

Paras kotimainen romaani

OneironArpaa heitän, noppa jää kallelleen. Hienoa, että saa olla sekä-että, eikä valita tarvitse. Siis: sekä lyhyt ja täyteläinen että laaja ja haarautuva. Pitemmittä puheitta valintani ovat Petri Tammisen Meriromaani ja Laura Lindstedtin Oneiron. Minua miellyttävät kirjat, joissa elämä on moniselitteistä, jopa sietämätöntä, silti mahdollista ja puhuttelevaa.

kesäpari

Kotimainen ja käännetty, vuoden 2015 elämyksiä.

Parasta käännettyä proosaa

Saatana 2Viime vuoden käännöskirjoista en löytänyt yhtä kiinnostavaa luettavaa kuin viime vuonna. Lukuisia hyviä lukukokemuksia on silti ollut. Blogistania Globalia -äänestykseen osallistun, ja vielä on siis aikaa pohtia valintoja (postaukseni ilmestyy 13.1.). Valitsen tähän listaukseen klassikon. Kiitos kirjabloggaajien klassikkohaasteen luin vihdoin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Kummallinen irreaalia harova kirja on kiinni ajassaan, irti siitä ja tarrautuu tähän päivään. Ilmeistä klassikkoainesta!

Paras kotimainen dekkari

Tyttö ja rottaMetro-tyttöjä täällä ollaan. Odotan jännityksellä Jari Järvelän Metro-trilogian viimeistä osaa, joka on keväälle luvattu. Tiukka tyyli, tuore aihepiiri ja kiinnostava päähenkilö ihastuttavat. Liputan yleensä psykologisen jännityksen puolesta. Sitäkin on kakkososassa Tyttö ja rotta. On niitä verikekkereitäkin. Menköön. Tämän kerran. Ja sitten vielä ensi keväänä.

Paras käännösdekkari

Nesser juoniTaas arpakuutio keikkuu: Barbarotti vai Brodie? Nyt en taidakaan valita dekkaria vaan dekkari-ihannemiestä. Håkan Nesser päättää kunnialla Barbarotti-sarjansa Pikku-Burman teurastajatar. Ihmispoloisten yksinäisyys, kamppailu ympäröivää ankeutta vastaan ja vastoinkäymiset ovat arkista aineistoa, joista Nesser luo inhimillistä tarinointia. Keskeinen kiinnostavuuselementti on pääpoliisin elämänkulun ja sielunkamppailun seuraaminen. Hieno henkilökuva! Niin on kyllä Jo Nesbøn Olavkin ja…

Parasta historiafiktiota

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

Anneli Kanto luo pyövelin, tuomarin ja apteekkarin näkökulmista elävän kuvan 1600-pikkukaupunkielämästä. Ja pyöritään siinä muuallakin Euroopassa. Pyöveli on komea romaani kerronnallisesti ja aiheiden käsittelyn kannalta. Monet ainekset pysyvät kasassa, ajankuva vakuuttaa ja henkilöt koukuttavat seuraamaan. Kuvauksessa on pyöveliammatin karkeutta, mutta siinä on myös hupaisat hetkensä. Minua esimerkiksi huvitti pyöveleiden tyhy-tapaaminen Saksanmaalla.

Parasta tietoa

NaparetkiBea Uusman Naparetki vie arkistoihin, vanhoihin päiväkirjoihin, arktiselle kuolinsaarelle – puhuri käy. Taitava teksti, taitto ja toteutus sulattavat minut. Täysin älyvapaa kuumailmapallolentoyritys jälkiseurauksineen 1800-luvun lopulla muuttuu 2000-luvun alussa tietotekstiseikkailuksi, joka vetää kuin paras fiktio. Kummallisesti riveistä tunkee romaniikkaa, toisaalta onhan kirjan alaotsikko Minun rakkaustarinani.

Parasta draamaa

oopperataloTeatteri- ja elokuvakokemukseni ovat olleet niin harvalukuisia, etten tohdi nostaa yhtä ylemmäksi muita. Poimin viimeisimmän ja siksi mielen päällä pyörivän kulttuurikokemuksen. Kansallisoopperan Thaïs joulun alla osui sopivaan aikaan: työtauko ja loman aloitus lähtivät siitä käyntiin. Melodinen, romanttinen musiikki ja korea art deco -toteutus veivät arjen yläpuolelle ja nostattivat irti olon tunnelmaa.

Parasta tv:ssä

Miss FisherMennyt kiehtoo ja etenkin 1920-luku. Totta kai Downton Abbeyn viimeiset vaiheet on tarkkaan katsottava. Mitä silmäkarkkia! Ja leskikreivitär Violetin pistämättömät lohkaisut! On herkullista, että kiintoisimmat hahmot ovat vanhoja rouvia. Silti valitsen vuoden tv-ilostuttajaksi Neiti Fisherin etsivätoimiston. Keski-ikäinen Neiti Fisher ratkoo reippaasti rikoksia ja toteuttaa estoitta naiseuttaan. Neidin osaaminen ohittaa kaikki uskottavuusrajat, mutta viihdyttävyyskertoimet ovat suuret. Tietysti iso osa viehätystä on 20-lukulainen tyylikkyys. Eipä unohdeta romantiikkaa: komean komisaarion ja neidin ensisuudelmaa saa odottaa kolme tuotantokautta. Australiassa pykätään sarjasta jo neljättä kautta.

Parasta kuvataiteessa

Ai Weiwei 1Näin hienon Ellen Thesleff -näyttelyn Turussa ja tarinallisen suomalais-norjalaisen -maalaustaidekatsauksen Ateneumissa. Jälkimmäisen kävin katsomassa kahdesti. Cartier-Bressonin valokuvat vaikuttivat myös. Vanha taide elää ja voi hyvin. Muitakin näyttelyitä katsastin meillä ja muualla. Vahvimmin vuoden taidekokemuksista mielessä myllää kiinalaisen Ai Weiwein näyttely Tennispalatsissa. Teoksissa on avartavaa puhuttelevuutta. Ja huippuna on taiteilijan nappaama pariselfie.

Paras matkakokemus

Kesällä Gdansk ja joulua ennen Riika: minilomat lähimaihin irrottavat yllättävän tehokkaasti rutiineista. Nautittavaa on kävelykaartelu uusissa maisemissa, ja historian kuiskailu murjottujen kaupunkien korjatuista perustuksista kiihottaa mielikuvitusta. Istuskelu pikku kuppiloissa ja ihmisten katselu – parasta proosaa. Vai jopa runoutta, joskus draamaakin.

Gdansk

Gdansk

Torun

Torun

101

Sopot

Riika

Riika

Kohottava kirjallisuustilanne

Jussi Valtonen ja minäPäätin elämäni yhden pitkän ja tärkeän ajanjakson elokuussa. Sen kulminaationa voisi pitää noin kolmesataapäisen kollegakuntani edessä vetämääni kirjailijahaastattelua. Tilanne alkoi tuntua oudon henkilökohtaiselta: siihen yhdistyivät  ammatti-identiteettini muuttuminen ja kirjabloggaajaharrastukseni jatkamisen punnitseminen – ne jännittivät (ja jännittävät yhä). Kaiken hermostuksen keskellä pysähdyin kohtaamaan tekstinsä ja esiintymisensä kanssa sinut olevan kirjailijan, Jussi Valtosen. Kirjailijahaastattelusta sukeutui antoisa keskustelu teemoista ja teksteistä. Kirjat ja kirjallisuus merkitsevät ja puhuttelevat.

Oma tuotanto

Työryhmän kanssa työstetty ja uudistettu oppikirja ilmestyi elokuussa. Ajantasaistus muutti kymmenkunta vuotta sitten ensi kerran kootun kirjan melko perusteellisesti, mikä on hyvä asia. Tuotantoa tämäkin: kissani runoilee sännöllisesti. Hän on erikoistunut haiku- ja tanka-sanailuun. Uusia ajatushenkäyksiä on ilmestynyt noin kerran viikossa: Alman runot.Vaihtuu

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Listaus, Oppera, Sekalaista

Kirjamessut: sunnuntaitunnelmia 2015 ja esikoiset

KirjamessutMeriromaanista

Kirjamessujen finaalipäivänä tähtäsin kuuntelemaan Finlandia-ehdokastani. Petri Tammisen Meriromaani säväytti alkuvuodesta: elämän merillä ajelehtiva ihmispolo selviää haaksirikosta toiseen. Tamminen kertoi välttäneensä romaanissaan symboliikkaa, meri jo sinällään riittää, sen arvaamattomuus. Täytyy tunnustaa, että silti luen romaanista metaforia monenlaisista elämän aallokoista ja karikoista.Tamminen

Kaisu-Maria Toiskallion oivaltava kirjailijahaastattelu lähti siitä, että Meriromaani on sivujaan suurempi. Tamminen totesi, että hänellä on vakioteemat, yksi niistä on sankaruus. Merikapteeni Huurnan sankaruus on epäonnistumisien kestämistä. Meriromaanin syntysanat lausuttiin aamuöisten valvomisien hetkinä puusaunan lauteilla Costa Concordian uppoamista pohtien. Se sysäsi kirjailijan käsittelemään toista perusteemaa, häpeää.

Petri Tammiselle kirjoittaminen on pois jättämistä, selittämisestä pitäytymistä. Tähtäimenä on havaita elämä, josta syntyy kirjallisuutta. Lukuilo on Tammiselle sitä, että lukiessaan saa elämästä kiinni. Meriromaani on tarjonnut minulle jo usean kerran lukuiloa. Sen ajaton tapa käsitellä tyytymisen tyventä ja myrskyä tukee elämään tarrautumista. Kiitos kirjailijalle kirjasta, kirjallisuusajatuksista ja signeerauksesta!

Esikoiskirjat

Helsingin Sanomat (24.10.2015) esitteli tämän vuoden esikoiskirjapalkintoehdokkaat. Lavalla ehdokkaat esiintyivät sunnuntai-iltapäivänä, mutta jouduin livahtamaan sitä ennen enkä HS-TV:stä löytänyt suoraa lähetystä. Siispä sananen ehdokkaista luetun ja lauantaina kuullun pohjalta. Olen kymmenestä ehdokkaasta lukenut neljä.

Äly 2Lauri Mäkinen yllättää aihevalinnalla. Historiallinen, jännitysviritteinen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset kertoo lähetysasemasta Ambomaalla. Ympäristö ja siihen liittyvät jännitteet on hyvin kuvattu: Afrikan autiomaa kätkee monelaista kilvoittelua uskosta, sieluista ja ruumiista. Asetelmia on, mutta henkilökuvaus jää ohueksi.

viimeinen sanaPärttyli Rinteen Viimeinen sana ilmestyi jo viime syksynä, muttei ehtinyt kisaan. Se on väkevä, selittelemätön nuorisokuvaus, joka vakuuttaa terävänäköisyydellään. Voi poikia, perheitä, harhaan itseään ylentäviä. Rinteen kirjaa veikkaan voittajaksi – ja tähdennän, että voin valita vain neljän luetun joukosta.

PedotVuokko Sajaniemi tuottaa kiinnostavia tunnelmia romaanissa Pedot. Susihavainnon ympärille kietoutuu itäsuomalaiskylän elämänjärkytyksiä. Kehityskertomuskin romaani on. Aineksia on paljon, atmosfääri kantaa. Kirjabloggaajien brunssilla lauantaina Sajaniemi kertoi, miten kirjan kirjoittaminen käynnistyi ranskalaisin viivoin kerättyinä tunnelmahuomioina.

KymmenotteluJussi Seppäsen Kymmenottelu sitoo moniääniset novellit – yllätys, yllätys – kymmenottelun lajein. Kertomusten pääaiheet ja tyylit vaihtelevat. Kokonaisuus on monipuolinen, hauska ja pistäväkin – kelpo kerrontaa lyhytproosan ystäville. Seppänen itse kertoi, että urheilusta löytyy lavennus mihin tahansa elämänilmiöön.

Viime vuoden superesikoisvuoden kaltaista ei usein tule. Olen lukenut muutaman muunkin esikoisen, ihan hyviä, mutta säväyttäjiä on ollut tänä vuonna vähän. Palkintoehdokkaista hauskaksi kehuttu Saara Turusen Rakkaudenhirviö on lukematta. Turunen kuvaili lauantaiaamun bloggaajatilaisuudessa kirjaansa siten, että sukupuolella on merkitystä, samoin tavallisuuden vaateella.

Lopputulema

Tämän vuoden messut olivat minulle kaaosta ja kohtaamisia. Päällekkäiset tapahtumat ja tungostörmäily tuottivat säntäilyä, joskin myös ohikiitäviä kiinnostushetkiä:
Päivi Alasalmi jatkaa saamelaissarjaansa.
Katja Kettu kirjoittaa suomalaisintiaaneista.
Sirpa Kähkönen on loistava asiayhteydet puheeksi pukija.
Reijo Mäki ja Eppu Nuotio näkevät selkoistuksissa uuden lukijakuntamahdollisuuden.
Jenni Pääskysaari soisi kaikille samaa varmuutta kuin on hepenissään polvet ruvilla liihottelevilla 6-vuotiailla.
Jussi Seppänen sarjakuvakäsikirjoittajaopettajana osaa tilannekuvasta toiseen taittamisen.
Petri Tammisen mukaan ei tarvitse kaikkea kokea kirjoittaakseen kaikesta koetusta.
Antti Tuomaiselle eri genrejen sekoittaminen on asian ydin.

Lisäksi kirjamessuilla ilahduttivat kasvokkain kohtaamiset: muutama sana muutaman kirjailijan kanssa, ystävän kanssa kirjakeskustelut ja kirjabloggaajaväen lyhyet mutta antoisat ajatustenvaihdot. Harmittavasti en kaikkien tekstituttujen kanssa ehtinyt lainkaan jutustelemaan.

Sirpa Kähkönen ja Hannu Mäkelä

Sirpa Kähkönen ja Hannu Mäkelä

Jenni Pääskysaari tyttöjen ja kaikkien asialla

Jenni Pääskysaari tyttöjen ja kaikkien asialla

Antti Tuomainen Kaivosta kaivelemassa

Antti Tuomainen Kaivosta kaivelemassa

Kirjabloggaajien päivystyspisteellä - Minnan vuoro laatia kirjavinkkilistaa

Kirjabloggaajien päivystyspisteellä – Minnan vuoro laatia kirjavinkkilistaa

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Kirjamessut: tänään 24.10.2015 selkoa

KirjamessutLauantaina kirjamessuilla kohtasin useita kirjailijoita, lähinnä matkan päästä ihaillen. Nykykirjailijan ammattitaitoon kirjoittamisen lisäksi liittyy markkinointi, ja kieltämättä tekstitaitajat, joilla on haastatteluissa sanavalmiutta, läsnäoloa ja tilannetajua, lisäävät kiinnostusta myös kirjoihinsa. Kaikki kunnia heille. Kumarrus myös heille, jotka eivät ole estraditaitureita, sillä kyllä pelkän kirjankin pitäisi riittää.

Brunssi

Ella Kanninen haastatteli taidokkaasti esikoiskirjailijoita WSOY:n ja Tammen kirjabloggaajabrunssilla.


Joenpellon kirjailijatalon entinen (Katja Kettu) ja nykyinen ( Maritta Linturi) asuja.

Joenpellon kirjailijatalon entinen (Katja Kettu) ja nykyinen (Maritta Linturi) asuja.


Julkisuutta hallitseva Sofi Oksanen

Julkisuutta hallitseva Sofi Oksanen

Näistä aatoksista siirrynkin joustavasti marginaalikirjallisuuteen. Verbaaliveikko Reijo Mäki on selkokirjakummi, sillä Anna-Leena Härkönen haastoi hänet kaksi vuotta sitten Häräntappoaseen selkoversion (Opike 2013) julkistuksessa sellaiseksi eli seuraajakseen. Joka toinen vuosi nimettävän kummin yksi teos julkaistaan selkokielisenä ja julistetaan seuraava kummi. Tänään siis juhlitaan Mäen Pimeyden tangoa selkoistettuna (Opike 2015).selko-Vares

Ari Sainiolla on selkomukauttajana ollut aikamoinen urakka. Mäen alkuteksti liukuu henkilöstä ja paikasta toiseen, ja yksi Mäen puumerkeistä on verbaali letkauttelu. Selkoromaanin tulee kuitenkin olla helppolukuinen, kielikuvia karttava ja juoneltaan vaivattomasti seurattava.

Kirjajulkkarit. Ari Sainio (vasemmalla) selkoisti Reijo Mäen (oikealla) Pimeyden tangon. Leealaura Leskelä Selkokeskuksesta haastatteli tekijöitä.

Kirjajulkkarit. Ari Sainio (vasemmalla) selkoisti Reijo Mäen (oikealla) Pimeyden tangon. Leealaura Leskelä Selkokeskuksesta haastatteli tekijöitä.

Onneksi selkoversion henkilöluetteloon voi aina harppoa tarkistamaan tyypit, ja luvut on otsikoitu siten, että heti hoksaa, kenen tarinassa edetään. Aika monimutkainen kirja on silti, juonivetoinen, henkilötyypit jäävät tapahtumien varjoon. Väläyksiä Vares-huumorista on jäljellä, ronskiudesta on säilynyt hippunen.

Pidän tärkeänä, että suosittuja kirjoja selkoistetaan. Vares jalkautuu nyt kaiken kansan pariin, heidänkin, joille tavalliset kirjat ovat liian runsaita ja kielellisesti mutkallisia. Lisäksi tyylin äijämäisyys täyttää tilausta, sillä tämäntyyppisiä aikuisten hurlumhei-dekkareita ei ole selkona aiemmin ilmestynyt. Reijo Mäki haastaa seuraavaksi selkokummiksi Eppu Nuotion. Jään jännittämään, mikä kirja hänen tuotannostaan ilmestyy kahden vuoden päästä selkona.

Reijo Mäen haastama Eppu Nuotio: valmiina selkokummiuteen.

Reijo Mäen haastama Eppu Nuotio: valmiina selkokummiuteen.

Kuin Vares-äijäilyn vastapainona tämän vuoden Seesam-palkinnon saa Satu Leisko ja selkoromaani Unohtunut maa (Opike 2014). Seesam-palkinto jaetaan Helsingin kirjamessuilla joka toinen vuosi tunnustuksena selkokirjallisuuden edistämisestä. Unohtunut maa on ensimmäinen fantasiaromaani selkokielellä. Se on viehättävä tyttötarina siitä, miten voi selvitä elämänmuutoksesta.

Satu Leisko (vasemmalla) juuri palkinnon saaneena. Kuva: Marjo Repo

Satu Leisko (vasemmalla) juuri palkinnon saaneena. Kuva: Marjo Repo

Leiskon fantasiaromaani tarjoaa rakennusaineita ja rohkaisua murrosikäisten tarpeisiin. Romaani on palkintonsa ansainnut, sillä nuorten lukuharrastus on ollut tutkimusten mukaan laskusuunnassa. Toivottavaa on, että lukuhaluttomat ja -vaikeuksiset nuoret innostuvat helppolukuisesta fantasiakertomuksesta.

Ja siis miesmäisestä menosta kiinnostuneille lukijoille on tarjolla uusi selko-Vares, kun taas naisjännärilukijoille ilmestyi selkoistettuna jo neljäs Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkarisarjan kirja (Avain 2015). Nuorisolle on syksyllä ilmestynyt komea kotimainen kertomuskokoelma Panttivanki (OPH 2015, Ari Sainion hienoa mukautustyötä), klassikkoseikkailunälkään voi ahmia Aarresaaren (Avain 2015) ja surutyön tueksi voi ottaa Marja-Leena Tiaisen Poika joka katosi (Avain 2015). Siis jokaiselle jotakin – näin lueteltuna tuoreimpia selkofiktiota noin esimerkkiluotoisesti.
_ _ _
Reijo Mäki
Pimeyden tango
Selkoistanut Ari Sainio
Opike 2015
selkodekkari
126 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Kirsin kirjanurkka on myös lukenut selko-Vareksen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Selkokirja