Aihearkisto: Hömppä

Laura Lehtola: Takapenkki

Mikä ilo on saada nauraa makeasti lukemalleen! Ääneen tyrskimään minut saa Laura Lehtolan romaani Takapenkki (Otava 2017).

Kirjassa on kolme kertojaa: kuuttakymppiä lähentelevä Tuula sekä teinit Aleksi ja Elina. Tarinan aikana he kohtaavat, sillä Aleksi käy Tuulan ohjattavana työvoimatoimistossa, ja Aleksi tuntee Elinan kouluajoilta, hmm, ovatpa tehneet myös lähempää tuttavuutta. Elina ja Tuulakin tapaavat, ja se tapahtuu aika erikoisessa tilanteessa. Tarina alkaa kunkin henkilön taustoituksella ja kiihtyy sovelletuksi road movie -meiningiksi. Juoni nykii loppupuolella, mutta kyllä meno silti virkistää.

Teinien välityksellä romaanissa käsitellään vakavia teemoja. Vanhemmitta vaille jäämisen vaikutuksia kirja katsoo kahdelta taholta: Aleksi on eksentrisen isoäitinsä kasvattama orpo ja Elinan vanhemmat ovat kiinnostuneempia muista suhteista kuin yhteydestä tyttäreensä. Aleksissa nähdään syrjäytymisvaara ja sossu-leiman itseään toteuttavan ennusteen nurja puoli. Tärkeä kirjan teema on viranomaisten kapeakatseisuus ja herkkyys leimata.

Mutta se nauru! Se pulppuaa etenkin Tuulan osuuksista. Tuulan avioliitto on rutiinien tasoittama, mutta nyt pukkaa kriisiä ainokaisen lapsen muuttaessa pois kotoa. Tuula totisena kertoo avioliitostaan, äitiydestään ja havainnoistaan. Tämän virkanaisihmisen pienet kummallisuudet, jotka takaavat hänelle turvallisen elämän, näyttäytyvät lukijalle huvittavuuksien ketjuina. Nautin esimerkiksi siitä, miten Tuulan ja aviomiehen odotukset toisiaan kohtaan ovat selvää mars- ja venus-osastoa – maanläheisesti ja kaikella rakkaudella.

Kaikkien kertojien ihmissuhteita, nykyisyyttä ja mennyttä annostellaan harkiten ja osoittelematta, mikä antaa lukijalle keksimisen nautintoa. Se, että kertojat kuvailevat toisiaan, tarjoaa vinkeää ristivalotusta. Huumori huokuu tilanteista, erilaisten todellisuuksien kohtaamisista. Etsin kiivaasti sopivia sitaatteja, mutta EI. Eivät ne anna irrallisina oikeaa kuvaa siitä näppäryydestä, millä Lehtola loihtii henkilöistä tuttuja ja saa heidän toimintansa huvittavaksi. Kirja ymmärtää ja rakastaa henkilöitään, ja siksi Takapenkin komiikka tekee hyvää.

Tekee mieli lukea kirja uudelleen siten, että poimin vain Tuulan osuudet. Ei ole erityistä syytä kirjan nuorisoa syrjiä, sillä hupaa hekin saavat aikaan, ja samalla vakuuttavan osoittelematta kirja kertoo luokkaeroista sekä kokemattomien nuorten tavoista toimia ja ratkoa asioita. Nyt vain vanhemmat naiset vetoavat eniten, Tuulan ohella mie-kieltä ketterästi käyttävä Aleksin äidinäiti.

Takapenkillä hytkyin suurimman osan aikaa. Lopusta olisin napsaissut sivun verran pois ja pahimpia virkakuntayksinkertaistuksia monipuolistanut, mutta mitäpä siitä. Kyytiin vain!

Takapenkki

– –

Laura Lehtola
Takapenkki
Otava 2017
romaani
270 sivua.
Sain kirjan yllätyksenä kustantajalta.

Samalla kellonlyömällä kirjasta postaa Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

Mainokset

8 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Kulttuurimatkalla Italiassa ja poikkeama Espanjaan

Viime kesän alun virkisti matka Veronaan ja sen lähiympäristöön. Tänä kesänä ei ole ollut mahdollisuutta matkustaa Italiaan eikä ylipäätään monen päivän reissuihin – mutta onneksi on televisio. Sarja Kulttuurimatkalla Italiassa on lohduttanut sadeiltoja, sohva muuttunut menopeliksi.

Taideasiantuntija Andrew Graham-Dixon ja keittiömestari Giorgio Locatelli autoilivat ensin kolmen jakson mittaa Italian länsipuolella, nyt kolmen jakson ajan itäpuolella. Kuluvan viikon keskiviikkona Teemalla esitetään toiseksi viimeinen jakso. Tunnin mittaisten osien soisin aina jatkuvan ja jatkuvan, mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan. Kaikkeen hyvään sisältyvät hienot maisemat, monipuolinen kaupunkiarkkitehtuuri, historian ja nykyajan vuoropuhelu, taide-elämykset ja ruokakulttuuri.

Andrew Graham-Dixon on aiemmin esiintynyt monissa Ylen esittämissä taideohjelmissa, mutta taidedokumenttiaiheiden kiinnostavuutta on välillä häirinnyt herran ponnekkaat ylitulkinnat. Nyt ei moinen haittaa lainkaan, sillä yhteistyö Giorgio Locatelliin kanssa poreilee maukkaasti. Matkakumppanit täydentävät toisiaan, ja heidän aito ilonsa kokemastaan välittyy kotisohvalle. Toistuvat ”fantastic”-huudahdukset eivät tunnu lainkaan yliampuvilta. Kummankin tietotaito uppoaa nyt kokonaisuuteen kuin veitsi voihin. Jään kaipaamaan tätä herraseuraa ja italialaistunnelmia.

Kulttuurimatkalla Italiassa

*

Nyt taitavat kelit muuttua kesäisiksi, eikä sisäoleilu tv:n edessä niin houkuta, mutta mainitsen kaksi espanjalaista humpuukisarjaa, joilla olen aikaani kuluttanut kesän alkupuolella. Miljööt, asut ja kieli kiinnostavat.

Lähes nolona tunnustan, että olen Teemalta seurannut vuosien varrella 1960-luvulle sijoittuvaa muotitalosarjaa Velvet. Juoni etenee epäuskottavasti ja hidastempoisesti, eikä muotiakaan tarpeeksi käsitellä, mutta silti tuijottelen tapahtumia ja odotan tämänviikkoisia loppuratkaisuja. Sen lisäksi Netflixistä olen tuijotellut Keskustytöt-sarjaa, joka sijoittuu 1920-luvulle – minua aina kiehtoneelle aikakaudelle. Tässäkin sarjassa juoni on käsittämättömän epäuskottava, mutta niin vain olen jaksoja katsellut, sillä on joukossa aikaan ja naisten asemaan liittyvää terää.

Jotain samanhenkistä on Velvetin ja Keskustyttöjen otteessa. On traaginen rakastavaispari, joka on joutunut erehdysten ja vehkeilyjen vuoksi erilleen, on luvatonta rakkautta, on perhekähmintää ja kaiken kukkuraksi koominen pari kommelluksineen. Ainakin. Sarjoja yhdistää myös yksi käsittämätön ja raivostuttava seikka: kummassakin taustamusiikkina on englanninkielinen poppirenkutus. Velvetissä se sentään on ajanmukaista, mutta 20-luvun sarjassa nykypoppia. Oudoksun. Espanjalaiset: pitäkää kiinni ajasta ja kauniista kielestänne!

 

7 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Hömppä, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Sekalaista

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Kesän aikana on kerätty hömppäkirjalistoja (#hömppäkirjalista). Laadin kesäkuussa omani, ja täytyy myöntää, että vaikeaa se oli. Ensinnäkin hömpän määrittely ei ole yksinkertaista, ja toiseksi listatarjokkaita oli yllin kyllin. Yksi listalle sopiva kirjailija olisi mielestäni ollut Jojo Moyes. Olin listaa rustatessani lukenut kolme suomennosta (tässä, tässä ja tässä), tämä uusin odotti vuoroaan: Parillisia ja parittomia (Gummerus 2017).

Parillisia ja parittomia on hömppää parhaimmillaan. Kirjan mittaan monin vaihein joutuu odottamaan, että hyville ihmisille käy hyvin. Moyesin eduksi on luettava se, että juuri ne vaiheet korottavat kirjan keskivertoa korkeammalle.

Parillisia ja parittomia

Moyesin romaanin henkilöissä on ytyä, ja heidän epäonnen hetkiinsä eläytyy vaivattomasti. Erityisansioita tulee köyhyysrajan todenoloisesta kuvauksesta ja lapsien ominaislaadun kunnioituksesta. Jess on kolmikymppinen kahden lapsen yksinhuoltaja. Tosin teinipoika on hänen ex-miehensä, mutta se sopii Jessin avaraan perhekäsitykseen. Juoni kilpistyy siihen, että Jess raha-asioiden ratkaisun toivossa tekee yhden vikapäätöksen ja yhden epätoivoisen matkan. Jälkimmäinen on reissu Skotlantiin, jotta 10-vuotias nerotytär pääsee matematiikkaolympialaisiin. Sattuma saattaa autokuskiksi Jessin siivousasiakkaan Edin, joka tuskailee äveriään elämänsä taitekohdassa.

Hellää kohta minussa hiertää lasten kokemat vääryydet, myös rahan puutteesta johtuvat ratkaisut tuntuvat palana kurkussa. Jessille pesueineen toivoo kaikkea hyvää, ja kirjan mittaan ala- ja ylämäet vaihtelevat tunteita heilautellen. Mukavasti joukkoon mahtuu myös koomisia kohtia. Ja romanssi, sehän on väistämätön, ja ohittamatonta on myös se, etteivät asiat ratkea tuskattomasti.

”Uskotko sinä oikeasti, että asiat voivat muuttua?” Tanzien Silmät olivat suuret ja tummat ja epäluuloiset.

Jess laski veitsensä ja haarukkansa. ”Taidanpa uskoa, kulta. Toki meillä kaikilla on ankeat hetkemme. Mutta kyllä minä uskon niin.”

On Parillisia ja parittomia -romaanissa myös sanomaa: virheitä sattuu ja asioiden on tapana järjestyä. Ei silti kannata kuvitella, että asiat ovat hyvin, mutta siitäkin selvitään. Tällainen elämänmakuinen hömppä viihdyttää ja vapauttaa omasta arjesta. Ja sopii se mainiosti myös naistenviikkoon, mikä EI tarkoita sitä, että vain naisille sopii hömppä. Naisille sopii MYÖS hömppä, kenellepä ei, kun tavoittelee rennonletkeitä lomapäiviä. Ja naisille sopii, vaikka mikä! Katsopa noin 30 kirjablogista, jotka osallistuvat naistenviikkohaasteeseen: ideasta esimerkiksi tässä linkissä.

Naistenviikko2017

– –

Jojo Moyes
Parillisia ja parittomia
suomentanut Heli Naski
Gummerus 2017
romaani
482 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muualla mm. Kirsin Book Club mielistyi, Kirjasähkökäyrä totesi rakastettavaksi rakkaustarinaksi, Järjellä ja tunteella löysi vakavien aiheiden keskiöstä romanssin ja Lillin kirjataivas nautti hömpästä välipalasta.

Naistenviikon kunniaksi olen jo postannut tämän viikon nimipäiväsankarin Kristiinan Vuoren romaanista Filippa.

8 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Hömppää kesälle 2017

Mitä on hömppä? Piti oikein kysyä käsityksiä työkavereilta. Monen henkilön todistamana hömppä tarkoittaa viihdyttävää ja kevyttä luettavaa, se on kaukana tiedosta ja todesta. Koehenkilöni tosin totesivat, että hömppä vaihtelee sen mukaan, kuka sen määrittelee. Hömpässä voi ailahtaa ihmiselämän tärkeitä aiheita, mutta oleellisinta on helppo ajanviete. Sanakirjastakin sen tarkistimme. Hömppää on hölmö, hassu, höperö; hölynpöly.

Hömppyys askarruttaa, sillä olen koostamassa viiden kirjan hömppäsuosituslistaa kesälle 2017.  Ylen Kirjojen Suomi kerää listauksia muutamalta kirjabloggaajalta (#hömppäkirjalista), ja on hauska tutkia, minkälaiseksi kukin hömpän käsittää. Myös Kirjojen Suomi -kirjakummi Antti Tuuri julkaisee hömppälistansa, ja teidät kaikki on haastettu julkaisemaan omianne.

Mielestäni hömppää voi olla missä genressä tahansa, ja hömppyys vaihtelee aivottomasta ajanvietteestä viihdyttäviin viisauksiin. Hupsutuksissa on liukkaasti etenevä juoni, jossa on kommelluksia ja jossa johdatellaan onnelliseen loppuun. Helposti näistä kirjoista tunnistaa genreen sopivan tarinankuljetuskaavan. Hömpässä voi olla vakuuttavaa historian, ajan ja tapojen kuvausta, mutta päähenkilön tilanne ja suhteet vievät päähuomion. Muut henkilöt ovat lähinnä tyyppejä, ja usein päähenkilöissäkin tapaa toisista tarinoista tuttuja piirteitä. Hömpän seurassa hupi ja ajanviete korostuvat, ja vaikka kirjassa voidaan sivuta vakavia teemoja, painottuu päähenkilön suloinen selviytyminen.

Sitten hömppäsuosituslistaani:

Hömppä-Tuijata2

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja, viimeisin suomennos Kuolleet linnut eivät laula (suom. Maija Heikinheimo, Bazar 2017)

Dekkareihin laskettava Flavia-sarja viihdyttää ja poikkeaa päähänkilön suhteen arvioitusdekkarikaavasta. Flavia on 11-vuotias kemiallisten reaktioiden nero, joka ratkoo kotikylän visaisia murhia. Viimeinen suomennettu osa on luiskahtaa jo kaiken uskottavuuden toiselle puolelle, mutta 1950-luvun brittiläinen maaseutukartanomiljöö ja tarkkasilmäinen ihmelapsikertoja tarjoaa kelpo ajanvietettä. Vakavia aihelmia voi onkia tytön traagisesta perhetilanteesta, mutta neidin nokkeluus voittaa kaiken. Sarja jatkuu jo syksyllä.

 

Helen FieldingBridget Jones. Mad about The Boy (suom. Annika Eräpuro, Otava 2013)

Hupsujen kirjanaisten kuningatar on Bridget Jones. Hän tempaisee varmasti lukijan irti arjesta lemmenhuolineen. Haluan palata muistoissa parvekelukuhetkiin, jolloin ääneen nauroin sarjan viimeisen osan leskiäidin ensiaskelia somessa, eikä deittailukaan vakavaksi vetänyt. Piristävää, rentoa ja hulvatonta viihdettä! Sopii myös äijien kokeilla rajojen rikkomista Bridgetin seurassa.

 

Eve HietamiesHammaskeiju (Otava 2017)

Tämän kevään iloisin kirjayllätys on ollut Hammaskeiju. En ole Pasasen pojista kertovaa sarjaa seurannut, mutta yksinhuoltajaisästä ja pontevasta pojasta kertovan trilogian viimeinen osa valloitti. Ei kirja silkkaa hölynpölyä ole, sillä kirjassa kerrotaan esimerkiksi uupumuksesta ja kehitysvammaisten oikeuksista, mutta kirjan viihdyttävyysarvo on korkea. Huumori, tilannetoilailut ja sanailu käyvät sydämeen ja nauruhermoon. Hömppä saa minun puolestani olla myös tällaista lämmintä hupsuttelua isoilla asioilla.

 

Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen -sarja, esimerkiksi ”Jees, Nurmijärven mämmiä”, sanoi vääpeli Ryhmy (Karisto 1943)

Armas J. Pulla saattaa olla listassani yllätys. Yhtenä varhaisteinikesänä nappasin Ryhmy ja Romppainen -kirjoja setäni hyllystä ja naureskelin näille sotatoimi- ja kotirintamahupailuille. Aina neuvokas Ryhmy hallitsee poikkeustilanteet apurinsa Romppaisen ja kevyen kenttäkissansa Mörököllin kanssa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tietysti riittää sota-aikana. Niiden lekkeriksi laittaminen varmasti kirjojen ilmestymisaikoina kevensi sotaponnisteluja. Kirjat olivat sodan jälkeen kiellossa 1990-luvulle asti epäkurantin neuvostoaineksen vuoksi. Luin pari Jees-kirjaa nyt kesän korvalla, ja lapsekkailta ne nyt tuntuivat mutta tarjosivat ikkunan menneeseen – ja huvitusta. Muuten: yksi Jees-kirja on Kirjojen Suomi -listalla, ja sen saa sitä kautta digitaalisesti luettavaksi.

 

Kaari Utrion historiaromaaneista esimerkiksi Vaitelias perillinen (Tammi 2009)

Tiedän, tiedän: eivät Kaari Utrion historialliset romaanit ole täyttä hömppää. Niissä on kunnioitettavan tarkkaa tapojen ja ajan kuvausta. Esimerkiksi Angelika-sarja tai Kristiina Vuoren ensimmäiset historiaromanssiteokset ovat hömpämpää. Minulle Utrion romaanit ovat tarjonneet viime vuosina tärkeää ajanvietettä, sillä olen kuunnellut niitä äänikirjoina pitkien automatkojen viihdykkeenä. Austenmainen säätyläistarkkailu on kirjojen yksi puoli, mutta hupsuin osuus niissä on aina lemmenpari, jonka lukija/äänikirjan kuuntelija arvaa heti romaani alussa saavan toisensa, mutta monet mutkat on matkattava ennen papin aamenta.

P.S. Linkki Ylen Kirjojen Suomi -hömppäkirjajuttuun on tässä.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Sekalaista

Kaari Utrio: Saippuaprinsessa ja Vaitelias perillinen

Joskus teininä luin Kaari Utrion romaaneja. Historia oli lempiaineitani koulussa, ja siksi menneisyyteen sijoittuvat romaanit kiinnostivat (kuten yhä). Muistan pitäneeni romansseja hieman kihelmöivinä, mutteivät ne silloin HugoaDumas’ta tai Dickensiä peitonneet. Sittemmin luin Utrion tietokirjan Eevan tyttäret, jota pidin mainiona naishistoriakoontina. 

Nyt kun tarkistin kirjailijan kotisivuilta julkaisulistan, en voi kuin häkeltyneenä kumartaa Utrion tuotteliaisuudelle. Ja uskon joka kirjan taustalla olevan määrätietoista lähdetyöskentelyä. Toivon totisesti, ettei romaanien ”viihde”- tai ”hömppä”-puolta ymmärretä negatiivisesti. Ainakin minulle seuraavat Utrion äänikirjoina kuuntelemani romaanit olivat hyvää viihdykettä.

Pitkän tauon jälkeen siis palasin Utrion tuotantoon. Olen havainnut, että äänikirjoina voin käyttää lähinnä henkilövetoisia ja juonipainotteisia tarinoita, joissa ei kerrontateknisesti kikkailla. Arvioin Saippuprinsessan (Tammi 2004) ja Vaiteliaan perillisen (Tammi 2009) sopivan kriteereihini. Oikeaan osuin.

saippuaprinsessa

Juonia punotaan rakkauden ja rahan välillä 1830-40 -luvun aatelispiireissä. Kummassakin kirjassa on aika alusta asti selvä lemmenpari, joiden tunteiden paljastamiselle nousee vuoren kokoisia esteitä. Esteinä toimivat määrätietoiset ahneet naiset ja ikävät sukulaiset. Kaava vaikuttaa kankealta, mutta eteneminen on mutkatonta.

Saippuaprinsessassa kunniallisen Mauritz Ekestolpen paroniperhe sinnittelee rahavaikeuksissa, kopea Viktoria voin Sperling Herman-hulttioveljineen väijyy perintöä, ja sydämellinen orponeito Ulrika Rutenfelt joutuu näiden intressien väliin. Lajityypin tunteva ei varmaan pety, vaikka kiteytän juonen romaanin loppulauseeseen:

Täydellinen pari: saippuaprinsessa ja juurikaskuningas.

Vaitelias perillinenVaiteliaan perillisen päähenkilö on kapteeni ja paroni Robert, viisas ja hyvä mies, joka on kasvanut vailla äidin rakkautta. Koppava äiti ahneine sukulaisineen ovat todellisia ylimystökammotuksia, mutta tarinaa tasoittaa köyhä, nuori paronitarleski, jolla on suuri sydän ja salaisuus. Vaikka ääripäät ilmaistaan karusti, on romaanissa myös hienovaraista köyhtyneen aateliston, palkallisten ja ammattimiesten aseman esittelyä.

Romanttisen historiaviihteen kaavan mukaan monenmoiset kiemurat tarvitaan, kunnes heti romaanin alussa selvä pari saa toisensa. Kaavahan toimii, jos henkilöissä on kiinnostavat puolensa, ja juonenkulkuihin ympätään pikkuyllätyksiä piristämään perinteitä. Valitettavasti Utrio ei erityisemmin uudista lajia. Turhan odotuksenmukaisesti kaikki sujuu parhain päin. Hitusen kyllä yllättää Saippuaprinsessassa yksi nauruun kuoleminen.

Olen huomaavinani Jane Austenin säätyläiskuvausten hengittävän niskaan, sillä samansorttista purevuutta tavoittelee Utrion tapakulttuurikuvaus, mitä tulee varallisuuteen, säätyyn ja sopivaisuuteen liittyviin käsityksiin. Austenmaisuutta näen myös karikatyyrieissa, kuten omahyväisen yksioikoisessa tyypeissä. Jokin Utriota jarruttaa sävyttämästä henkilöitään persooniksi, sen sijaan hän kunnostautuu asujen ja ympäristön kuvaajana.

Huomaan nauttivani romaanin matkustuskuvauksista, niistä välittyy aidontuntuinen ajanmukaisuus. Vaitelias perillinen hahmottelee hienosti kartano- ja ruukkiympäristöä, ja Helsingin muotoutumista provinssipääkaupungiksi kumpikin romaani esittelee mielenkiintoisesti. Löydän rinnakkaiskuvia Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista Helsinki-näkymiin, sillä  Saippuaprisessassa kerrotaan elävästi Senaatintorin ympäristöstä, Suurkirkon kohoamisesta ja muiden kaupunginosien rakentamisesta Engelin suunnitelmien mukaan.

suurkirkko

Historiaviihteen soisin saavan hieman enemmän huomiota, ja Utrion pioneerityö ja tuotantourakka tarkkoinen faktataustoituksineen ansaitsisi arvostusta. Kiteytän näin: Utrio hallitsee ajat, tavat ja paikat. Vaikkeivät nämä romaanit henkilöiden ja yhteiskunnan syväluotaukseen tähtää, autoilun ajanvietteeksi äänikirjat sopivat mainiosti. (Äänikirjan lukija voisi kyllä pitää selviä taukoja lukujen ja paikkasiirtymien välissä.)

– –

Kaari Utrio
Saippuaprinsessa
Tammi 2004
romaani
äänikirjan lukija Susanna Haavisto
kesto 9.03.47.
Ostin Elisa Kirjasta.

Muita kirjan lukijoita mm. Kirsi ja Morre.

Kaati Utrio
Vaitelias perillinen
Tammi 2009
Romaani
äänikirjan lukija Kaija Kärkinen
kesto 10 t 10 min.
ostin Elisa Kirjasta.

Muita lukijoita: Morre ja Minnan lukemaa, sekä Ja kaikkea muuta kuunteli myös romaanin äänikirjana.

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Hömppä, Kirjallisuus