Aihearkisto: haaste

Malin Petersson Giolito: Suurin kaikista 

Rakkaus? Ei, en kaipaa rakkautta. Rakkaus ei ole suurin eikä puhtain, siitä ei ole täydelliseksi sekoitukseksi, se on vain likaista sohjoa. Sitä kannattaisi haistaa ennen kuin maistaa. Vaarana on, ettei sen myrkyllisyyttä huomaisi sittenkään.

Mikä saa 18-vuotiaan Majan näin kyyniseksi? Vastaus on karu: poikaystävä toteuttaa koulusurman, jossa Maja laukoo kaksi henkeä hengiltä. Tätä purkaa Malin Petersson Gioliton jännäri Suurin kaikista (Johnny Kniga 2017). Aluksi lukijalle läjäytetään koulusurmatilanne, sitten sitä keritään auki Majan muistumien ja oikeuskäsittelyn järjestyksessä.

Suurin kaikista

Minäkertoja Malin kuvaa suhdetta ystäväänsä Amandaan, kaveripiiriin, poikaystävään Sebastianiin ja omaan perheeseen. Siinä samalla näkyy ruotsalaisen raharikkaiden elämänpiiri ja siirtolaisten sinnittely. Loppujen lopuksi lähtökohdilla ei ole merkitystä vaan vanhempien osoittamalla rakkaudella tai rakkaudettomuudella.

Syylliset ja rikos tuntuvat selviltä, ja sen tietää hämäykseksi. Rikos on lopulta se, että teini-ikäisten annetaan melskata omillaan, toimia toistensa kannattelijoina vailla aikuisten tukea ja aitoa välittämistä. Huomaan tämän huutavaksi sanomaromaaniksi ja psykologisen trillerin sekä oikeussalidraaman tehokkaaksi konstiksi julistaa pintapuolisia ja näytelmällisiä aikuisia ontoiksi.

Kiinnostun ensin tarinasta ja sen hivuttavasta aukaisemisesta. Valitettavasti kirja on pitkitetty. En ole oikeussalitarinoiden fani, ja se kostautuu. Minäkertojalla on psykologista silmää, mutta tapahtumia pantataan liiaksi, ja se on herpaannuttaa. Vaikka minäkertoja on terävä, tarkkailuasema napakka ja otteessa jännitysgenrestä poikkeavaa, tekisi mieli harppoa.

*

Sillä suurin kaikista on kuolemanpelko. Rakkaus ei merkitse mitään, jos luulee kuolevansa.

Sandemose sanoi, ettei muusta kannata kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta, ja Henning Mankell lisäsi listaan rahan. Persson Giolito toteuttaa sääntöä, mutta olisi voinut tiivistää. Suurin kaikista on ison äärellä. Raamattu-sanonta otsikkoon pätkäistynä antaa ymmärtää, ja romaani ymmärtää antaa siitä monia tulkintoja. Jos edes yhteen näistä pienimmistä – rikkaista tai köyhistä tai siltä väliltä – rakkaudettomista lapsista ja nuorista saamme kontaktin ja näytämme välittävämme, ihan aikuisten oikeesti, se olisi jotain.

Päätän osaltani dekkariviikon tähänYöpöydän kirjat tekee yhteenvedon kirjabloggaajien dekkaripanoksesta. Olipa jännitysviikko! Viva la Adamsberg!

Dekkariviikko

– –

Malin Petersson Giolito
Suurin kaikista
suomentanut Tarja Lipponen
Johnny Kniga 2017
psykologinen trilleri
414 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kulttuuri kukoistaa avaa kirjaa hienosti ja linkkaa muihin kirjan lukeneisiin blogeihin.

Dekkariviikolla julkaisin jutut seuraavien kirjailijoiden dekkareista tai trillereistä:

Fred Vargas
Donna Leon ja Arnaldur Indriđason
Eppu Nuotio
Samuel Davidkin
Geir Tengen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen

Jumala tuhosi Sodoman, koska sieltä ei löytynyt edes kymmentä kelvollista miestä. Koska maailma on tuhouhkien vallassa, kunnollisten määrän laskemisesta muistuttaminen sopii tähän aikaan täällä pohjoisessakin. Otsikkoviittaus siis toimii Samuel Davidkinin toisessa romaanissa Sodomasta pohjoiseen (Johnny Kniga 2017).

Amerikkalaismies tarkka-ammutaan Helsingissä kauppatorin sillanpieleen, mutta muuten monikaan asia ei ole sitä, miltä se aluksi näyttää: siihen kiertyvät kirjan juoni ja jännitys. Jonkin verran uutuudessa viitataan edelliseen kirjaan Esikoisten lunastus, joten sen lukeminen on juonen seuraamisessa eduksi muttei välttämätöntä. Ilokseni huomaan, että esikoisen kankeudesta kerronta on selvästi kehittynyt. Totisen melankolista tarinointi yhä on ja juonenmutkia riittää, mutta nyt tempaudun päähenkilöiden tilanteisiin.

Sodomasta pohjoiseen

Ilkka Remestä löydän romaanin poliittisesta vakoilu- ja asekauppa-asetelmasta, ja Dan Brownia tunnistan klassikkotaiteeseen kätkeytyvien salaviestien selvittämisestä. Keskushenkilöhin Davidkin luotaa verrokkeja tarkemmin. Ehtaa Davidkinia on juutalaismystiikan ja -mytologian silmukointi jännityskudelmaan. Vaikka vanhatestamentillisten ja erilaisten juutalaisuustulkintojen selostuksia ympätään tekstiin, huomaan kiinnostuvani, enkä tuomitse niitä luennoinniksi.

Kahmin kerronnasta paloja, jotka jollain tavalla loksahtavat Lähi-idän, Israelin ja Palestiinan tilanteeseen. Minulla on siitä oma kantani, romaanin asekaupittelussa omansa, niin myös Daniel Janovskyllä, suomalaispoliisilla. Hyvä, että julistuksilta pidättäydytään. Merkillepantavaa Davidkinin trillerissä ovat mietinnät hyvästä ja pahasta. Ne liittyvät niin politiikan, taiteen ja kulttuurin herättämiin tunteisiin kuin myös ihmisen olemukseen.

Sisuksissamme on myös pahaa. Tai sitten siellä ei ole varsinaisesti kumpaakaan, mutta sinne voi kehittyä molempia tai kumpaa tahansa. Sen kuitenkin uskon, että vain hyvät ihmiset voivat tulla Shakespearen koskettamaksi, ymmärtää hänen teoksiaan. Voisi sanoa, että hän asettaa kokeeseen.

Vaikka mainitsen romaanin totiseksi, silti saan itseni kiinni paikoitellen hykertelemästä. Ihmeellisellä tavalla esimerkiksi pohjoisen poliisi nappaa kiinni Shakespeare-sitaateista ja jouduttaa niiden johdosta rikostutkintaa. Olen ymmärtänyt, että juutalaiseen perinteeseen liittyy kyseenalaistaminen ja paradoksaalisuus. Sellaisia sävyjä välillä tekstiin putkahtaa.

– Olet Israelissa. Jos et usko ihmeisiin, et ole realisti.

Mielenkiintoista romaanin helsinkiläisissä poliisipäähenkilöissä on heidän vakavanpessimistinen suhtautumisensa elämään. Elämännäkemyksessä on myös  jotain vanhahtavan kilttiä. Daniel Janovsky uskoo rituaaleihin sekä potee sieluntuskia entisen rakastetun vaikutuksen ja raskaana olevan vaimon suhteen. Leo Asko uskoo toisaalta intuitioon ja toisaalta faktapohjaiseen päättelemiseen, lähentyy varovaisesti naisystäväänsä ja perhettään, ehkä jopa hellittää pettymyspelosta, romaanin päätunnelmasta.

Minä tahansa muuna hetkenä Asko ei olisi ikinä myöntänyt sitä, mutta nyt hänen oli pakko, koska hän näki sen. Hänessä oli kytenyt ajatus, vakaumus, piilotettuna luuhun ja ytimeen, että kaikki on turhaa, koska mitä enemmän rakentaa, sitä enemmän tuhoutuu. Sitä enemmän kärsii. Ja on vain ajan kysymys, että kaikki olevainen lakkaa.

*

Kiteytän lopuksi kirjakokemukseni. Naissuhteiden kuvaajana toivon Davidkinin löytävän sävyjä, joita hän jo saa päähenkilömiehiin. Nyt naiset ovat vielä kaavasta karanneita ja kovin etäisiä. Toivoisin myös, ettei poliisivoimien keskinäinen kieroilu olisi niin ilmeistä. Helsinki elävöittyy tekstissä mainiosti, ja ympäristöelämyksiä välittävät myös pistäytymiset Berliinissä ja Israelissa. Vaikka esimerkiksi kellunta Kuolleessameressä hätkähdyttää epäuskottavana, on se mojovasti kerrottu. Aivan uuden ulottuvuuden juoniainekseen antaa juutalaisuuden variaatiotulkintojen sisäpiiritieto, jota tihkuu osa osalta enemmän.

Palaan ajatukseen Sodomasta. Asko ja Janovsky ovat niitä peräänkuulutettuja kunnon miehiä, joita tarvitaan tuhon estoon. Kasassa on siis kaksi, vain kaksi… Naisia ei taideta tässä traditiossa laskea lukuun. Minun makuuni olisi riittänyt trillerin taideteosjuoni, mutta ymmärrän, että asekaupat lisäävät yleistä poliittisjännitteistä kiinnostusta. Davidkin jättää tahallisen kiusaavasti paljon auki, ja koska hän on saanut minut koukkuun, haluan tietää lisää Asko(vitsie)n suvun salatuista vaiheista, Janovskyn (itse)tutkiskelusta ja kristityn Rembrantin viesteistä tuleville juutalaissukupolville.

– –

Samuel Davidkin
Sodomasta pohjoiseen
Johnny Kniga 2017
trilleri-dekkari
363 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikko

Dekkariviikolla on ilmestynyt jo juttuni Fred Vargasin, Donna Leonin, Arnaldur Indriđasonin ja Eppu Nuotion dekkareista. Ja lisää seuraa…

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, haaste, Dekkari

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

NUOTIOEppu Nuotio aloittaa uuden dekkarisarjan ”Ellen Lähteen tutkimuksia”. Ensimmäinen osa Myrkkykeiso (Otava 2017) ilmestyy sopivasti kesälukemiseksi ja tutustuttaa nimihenkilöön.

Verevä ja rento 58-vuotias Ellen, leskirouva ja eläköitynyt kartanpiirtäjä, ei ole tavallinen jännärihahmo. Nuotio haluaa selvästi karistaa tätiysmielikuvaa tiettyyn ikään päässeistä naisista. Ellen nauttii vapaudestaan, puuhailee pihamaalla ja lähestyy avuliaana kaikenikäisiä pulaan joutuneita. Sosiaalisesti sutjakka Martta-aktiivi touhuaa itsensä katoamistapauksen keskiöön ja naapurin menneisyyssalaisuuteen. Katoamisen ohella keskeisteema on perhesuhteet.

Ellenin tehokkaan verkostoitumisen ja muiden henkilöiden yhteyksien vuoksi kirjassa on melko monia henkilöitä. Ellenin lisäksi lähimmäksi päästään lukioikäistä Samuelia. Hänen kasvupyrähdystään seuraan mielelläni, muuten henkilöitä pidän aika pintapuolisesti kuvattuina. Poliiseja hädintuskin mainitaan, eli selvityshommat jäävät Ellenin ja hänen henkilökohtaisena atk-tukena toimivan Samuelin varaan.

Kerkeäksi kerronnan tekee lyhyet luvut. Seuraamista houkuttamaan loikitaan henkilöistä toiseen, ja kokonaisuus sidotaan Ellenin väliintuloihin. Aluksi vierastan aika selittelevää tyyliä, mutta loppua kohti teksti muuttuu alkua sävykkäämmäksi.

Aloitusosan energiataso suuntaa päähenkilön esittelyyn, ja jännitys jää sen jalkoihin. Alku antaa odottaa, että puutarhanhoidolla olisi merkittävä rooli, mutta eipä olekaan. Seuraava osa suuntaa Andalusian puutarhoihin, joten jospa flooran ja fiktion aluskasvuston merkitys kasvaa ja jännitysmomentit voimistuvat. Nyt lähinnä nautiskelin pelotta ja surutta omassa puutarhassa lojuen kirjan välittämistä Turun seudun maisemista ja kevyestä kesäkivasta.

– –
Eppu Nuotio
Myrkkykeiso
Otava 2017
dekkari
233 sivua.
Lainasin kirjastosta e-kirjana.

Myrkkykeisosta muissa blogeissa: Jännitystä elämään, Hyvähuomen ja Kirjan pauloissa (kotimaisten sarjojen esittelyn lomassa).

Dekkariviikko

Dekkariviikolla on ilmestynyt jo juttuni Fred Vargasin, Donna Leonin ja Arnaldur Indriđasonin dekkareista. Ja lisää seuraa…

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Fred Vargas: Neptunuksen sauva

Minulla on ilo ja kunnia aloittaa vuoden 2017 dekkariviikko Fred Vargasilla. Ranskalaisdekkaristin luoma päähenkilö komisario Adamsberg on dekkarimaailman kiehtovimpia hahmoja, ja tunnistan suhteessamme silkkaa salarakkautta. Olen vaalinut yksipuolista ihastusta jo vuosia. Tunnen pidäkkeetöntä halua lyöttäytyä pariisilaispoliisin arvaamattomaan seuraan aina, kun hän suomeksi ilmestyy.

Jostain selittämättömästä syystä Adamsberg-mysteereitä ei ole suomennettu järjestyksessä. Uutuus Neptunuksen sauva (Gummerus 2017) on neljäs kahdeksanosaisesta sarjasta. Olen ollut huomaavinani joitain aukkoja aiemmin lukemissani Adamsberg-osisa, mutta eivät ne ole haitanneet muutenkin reikäisessä tyylissä, mutta kieltämättä nyt tämän osan luettuani selittyy takaperoisesti tiettyjä asioita Adamsbergin suhteista veljeen, naisiin ja alaisiin.

Neptunuksen sauvassa ei ole yliluonnollista ulottuvuutta muualla kuin Adamsbergin ajatuksenjuoksussa, vaikka kummitusta jahdataankin. Adamsbergia vuosia piinannut sarjamurhaaja on aikanaan pilannut komisarion veljen elämän, ja siksi jahti on myös henkilökohtainen. Myös muita henkilökohtaisuuksia ujuttuu tapahtumiin, ja samalla paljastuvat lojaliteetit ja kilpailuasetelmat. Juoni vie vääjäämättömästi pinnanalaisia sivuten ja kuohuissa kieppuen kuin vuolas Quebec-joki uppotukkia.

Erityissäväyksen dekkariin tuo Adamsbergin ja hänen alaisjoukkonsa DNA-koulutusjakso Kanadassa. Paikkavaihdos tursuaa dialogin ja ympäristön kuvausherkkuja. Muutenkin Vargas on mainiossa vedossa esimerkiksi poliisiporukan persoonallisuuspiireteiden pöyhijänä ja ohimenevien henkilöiden luonnehtijana. Esimerkiksi kaksi kahdekasankymppistä pariisilaismadamea vaikuttavat merkittävästi Adamsbergin selviämiseen. Eikä poliisialaisista kaikkitietävän Danglardin ja väkivahvan Violet Betancourtin osuutta sovi vähätellä.

Neptunuksen sauva

Adamsberg, rakkaani. Intuitiossaan ja omaehtoisuudessaan kiehtovan ärsyttävä hahmo lumoaa taas, vaikka hänen naisasiansa saavat raivon valtaan. Lyömätön on Vargasin tapa kuvata pilvilautan lailla leijuvaa omaperäistä ajattelua. Tässä osassa mainio vertaus Adamsbergin egosta Strassbourgin katedraalin kokoisena rakentaa koko romaanin tarinaa. Katedraalimielikuvaan komisario kasaa kaikki ratkaisevat ajattelunsa ainekset.

Ajatellessaan santarmipäällikön hyökkäävää käytöstä Adamsbeg tunsi taas suurta halua työntää tämä katedraalin tornin ikkunasta sisään. Oikeastaan vain osan santarmipäälliköstä, vyötäröstä ylöspäin. Olkoon siellä nenäkkäin lohikäärmeen, Loch Nessin hirviön, Pinkjärven kalan, rupikonnien, nahkiaisten ja muiden elukoiden kanssa, jotka olivat muuttaneet goottilaisen rakennustaiteen helmen varsinaiseksi kalalammeksi.

Koen silkkaa mielihyvää, hyrisen hyvää oloa, vaikka luen talikkomurhista. Adamsberg-romaanin kehys tosiaan on murhaselvittely, mutta sen sisus on kekseliästä kerrontaa yksilöistä ja heidän suhteista toisiinsa. Teksti tarjoaa nautintoa napata keskusteluista assosiaatioita, tositilanteista vertauskuvia ja ikimuistoisia kohtaamisia. Voin vain yhtyä komisarion alaisen kokemukseen:

Vain Adamsberg kykeni vääntämään tavallisen elämän kuvioista jännittäviä retkiä ja luomaan tyhjästä odottamattomia kauneuden väläyksiä.

Suosittelen lukemaan Adamsberg-sarjan järjestyksessä, sillä sarjan hahmot kehittyvät, muuttuvat ja mutkistuvat. No, näin aloitan kirjabloggaajien dekkariviikon kohottavissa viihtymiskirjallisuuden tunnelmissa. Tänään maanantaina ilmestyy jännärijuttuja tunnin välein, muuten pitkin viikkoa: Yöpöydän kirjat emännöi dekkarihaastetta ja hänen postaukseensa on koottu Dekkariviikolle osallistuvat blogit.

Dekkariviikko

– –

Fred Vargas
Neptunuksen sauva
suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2017
Komisario Adamsberg -mysteeri
464 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Adamsberg-sarja:
Sinisten ympyröiden mies
Kuriton mies nurin
Painu tiehesi ja pysy poissa
Neptunuksen sauva
Ikimetsän sydän
Jalattomat, elottomat
Normandialainen tapaus
Hyisiä aikoja

8 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Novellihaasteen purku

novellihaasteOmppu käynnisti marraskuussa novellihaasteen, jonka päätöspäivä on tänään (katso haaste, koontipostaus ja yhteenlasku). Tarkoitukseni oli lukea huomattavasti enemmän novelleja, mutta uutuusromaanit änkesivät väliin ja runot ruikuttivat osansa aikakapasiteetistani.

Saldoni oli jäädä lukemaan 83, mutta lasken joukkoon tänään lukemani 65 Nopola-juttua. Kaikkiaan lyhyttä proosaa siis nautin 148 kappaletta.

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

miehia-ilman-naisiaMurakamilla aloitin haasteen. Ehkä kokoelmassa on epätasaisuutta, mutta sen parhaat novellit vievät outoon atmosfääriin, jossa kuu kuumottaa, korvien muodoilla on merkitystä ja kissat puikahtelevat yllättävistä yhteyksistä. Murakami tavoittaa taitavasti ihmisen vierauden kaltaistensa keskellä. (7)

 

Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema

omenkrokotiilin-kuolemaNovellihaasteen kirjoista tämä jäi kaikkein vieraammaksi. Outouden itsetarkoituksellisuus vieraannutti minut monesti jutun juonista. Ymmärrän, ettei mikään yhteinäinen tarinallisuus ole näiden novellien tarkoituksena, mutta lukuhetkenäni eivät Karilan jutut tarjonneet minulle maistuvaa teekupposta muutamaa siemaisua enempää. (10)

Robert Walser: Kävelyretki

kavelyretkiGeneveen vein sveitsiläisiä novelleja. Kirjava kokoelma oli välillä uuvuttaa, mutta en sitä aivan kivirekenä perässäni vetänyt lomamatkallani. Se antoi paloja entisistä ajoista, miesten maailmasta, naisnäkemyksestä ja porvarillisista kaupunkikuvista. En tiennyt, mitä odottaa, ja ylitin oman mukavuusalueeni. (41)

 

Michael Cunningham: Villijoutsenet

villijoutsenetCunningham sepittelee satuja uuteen uskoon. Sinne sekaan mahtuu uusia oivalluksia ja vanhaa karstaa. Kokoelma viihdyttää, aikuisten sadut sopivat välipalaksi. Voisin kuvitella, että nämä kävisivät perinteiseen satutarkoitukseen eli ääneen luettaviksi. Kuukausien päästä en niitä kaiholla muistele, muistan vain, että ihan mukavasti aika vieri tarinatuokioissa. (11)

Christian Rönnbacka: Hautamäen joulu

hautamaen-jouluJouluhenkisesti kuuntelin yksittäisen rikosnovellin, josta pidin kovasti. Siinä oli rikoskerroksen lisäksi hyvää tahtoa ja kauniita tekoja. Henkilöt hahmottuivat nopein vedoin kiinnostaviksi. Näppärä tarina kaikkiaan. (1)

 

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

UraanilamppuKielellisesti hiotut ja aiheiltaan konteksteista pullistelevat novellit eivät ole helpommasta päästä. Sain kuitenkin kunnolla nauttia oivalluksista joskin myös ohilyönneistä. Päällimmäisenä novelleista jää tunnelma, jossa on nyrjähtänyttä melankoliaa. Jutut jäävät kaihertamaan ja putkahtelevat myöhemmin pintaan. (13)

 

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

Onko teillä tämmöistä1Rimaa hipoen lasken Nopolan pakisevat jutut novelleihin, ja aivan kuin korkeushypyssä käy, tulos lasketaan, vaikka rima pomppii kannattimillaan juuri ja juuri paikalleen asettuen. Takakansi vakuuttaa, että kirjailija läpäisee lajien repertuaarin, novelli mukaan lukien. Varsinainen postaukseni ilmestyy myöhemmin, mutta sanon tässä, että kirjan juttujen tarkkailijatarinat valaisivat jo muutenkin aurinkoista sunnuntaiaamua. (65)

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Kolmanesvuosikatsaus: vinkit Lukuviikolla

Paraikaa vietetään Lukuviikkoa. Se innoitti kokoamaan kuluvan vuoden alun ajalta minua erityisesti ilahduttaneet kirjat. Lukuviikko oikein velvoittaa vinkkaamaan.

Kotimainen romaani

Yön kantaja

Katja Kallion Yön kantaja (Otava 2017) kosketti jotain sellaista minussa, mille ei ole sanoja. Amandan elämänkulku irtolaisesta Seilin saarelle pohjusti pikkuhiljaa sitä, että kunnolla tärähti, kun kirja kertoo Seilissä elämisestä. Kirja pistää miettimään vapautta omiin päätöksiin ja elämätöntä elämää. Kumpaakaan ei ehkä ole missään olosuhteissa. Aistivoimainen kerronta imeytyi ihon alle ja taito punoa tarinaa ajassa ja paikassa vaikutti.

Suomi 100 vuotta

suomen historia

Valtakunnan juhlavuotena ilmestyy monenlaisia kirjoja. Tästä teemasta ehdoton ykkönen on Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017). Episodifaktion otsikko on tyhjentävä. Tamminen on työstänyt tiivistä tekstiä tosielämämuisteluista, ja niin niistä on muovautunut liikauttavia yksityisiä, tavallisten kansalaisten tilanteita itsenäisyyden vuosilta. Voin vain ihailla sitä, miten lyhyisiin toteamuslauseisiin voi kätkeytyä syvältä survaisevia tunne- ja elämänasenneviestejä.

 

lahtaritIlmoitan täten, että tämän vuoden pakolliseen juhlalukemistoon kuuluvat Anneli Kannon romaanit Veriruusut (Gummerus 2008) ja Lahtarit (Gummerus 2017). Ne tulee lukea rinnakkain, sillä ensinmainittu kertoo hämäläisestä naispunakaartista ja jälkimmäinen pohjalaisesta valkokaartista. Kerrontakeinoiltaan ne eroavat sykähdyttävästi: ensimmäinen on melko perinteistä realismia, jälkimmäinen sirpaloitunutta näkökulmakerrontaa. Romaanit pistävät miettimään, mihin ihminen pystyy, ja sitä, millaisten vaiheiden jälkeen olemme nyt tässä.

Runot

katso pohjoista taivasta2

Tämä kirja voisi myös sopia otsikkoon ”Suomi 100 vuotta”. Yllätän oikeastaan itseni, että valitsen tämän: Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Jenni Haukion toimittama runoantologia alkaa odotetun kaltaisena, sillä kaikki klassikkorunot ovat löytäneet tiensä tähän(kin) kirjaan. Mutta mitä pitemmälle kirjassa etenen, sitä enemmän ilahdun: 1900-luvun jälkipuoliskolta on mukana mielenkiintoisia valintoja. Jos joku hankkii elämässään muutaman runokirjan, sopii tämä kelpo koosteeksi lyyrisestä kotimaastamme.

Käännösromaani

Uuden nimen tarinaKotimaiset uutuudet ovat selvästi innostaneet minua enemmän kuin käännösromaanit. Suosituskirjaa tähän kategoriaan on siten yllättävän vaikea valita. Ferrante, Han Kang vai McEwanKyllä se on Elena Ferrante! Perustelen valintani: Uuden nimen tarina kuvaa ankarasti 1960-luvun työläistaustaisten italialaisnaisten asemaa äideistä tyttäriin. Kehyksenä on yhä ”loistava ystävä”, poikkeuksellinen ja arvaamaton minäkertojan bestis, mutta minä käänsin katseeni kertoja-Elenaan, joka murretta peitellen pinnistelee lähiölähtökohdista akateemiskirjallisiin piireihin.

Jännitys

Jano

Juuri näin yllätyksetön olen. Alkuvuoden paras dekkari on Jo Nesbøn Jano (Johnny Kniga 2017). Kerronnallisesti ja kielellisesti tarinan punominen luontuu niin sutjakkaasti. Iljettävyyksiä riittää ja jännitys pitää vireessä loppuun asti ja sen jälkeen. Harry Holen ylivoimaisuus pitää kutinsa, ja pieni retkahdus lisää kiinnostavuutta – puhumattakaan sen seurauksista. Näin on kiva vihjailla paljastamatta mitään! Edellisiin Hole-osiin olen työlästynyt, rutiinisuorituksia, mutta Janoa luin verenmaku (hah) suussa.

Viihde

hammaskeiju

Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava 2017) sulatti sydämeni. Pasasen poikia en ole ennen tavannut, mutta nyt tutustun heihin tilanteessa, jossa poika aloittaa koulun ja yksinhuoltajaisä antaa väsymyksen vihdoin vallata. Tuohon kaikkeen kytkeytyy hupaisia ja hellyttäviä tilanteita. Ekstentriset entiset hiekkalaatikkotuttavat ja kehitysvammainen veli lisäävät aineksia arkiseen soppaan, joka maistuu makoisalta vaan ei äitelältä.

Tieto

kielen elämä

Viime vuoden puolelta putkahti lukemistooni Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2016).  Kotilainen käy läpi kielemme kehityslinjat riemukkaan rennosti. Kotilainen aloittaa Volgan mutkasta ja päätyy rohkeisiin ennusteisiin kielen muutoksista. Harvoin lukee näin viihdyttävästi kirjoitettua tietoa. Teksti on sujuvaa, havainnollista ja jäsenneltyä, ja persoonallinen vinkeys välittyy tiukan tiedonvälityksen lisäarvona.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Tietokirja

Sinisiipi niityllä & Lukuviikko

Kirjastot ja koulut juhlivat lukemista lukuviikolla 17.-23.4.2017. Lukukeskus tuottaa materiaaleja ja eri tahot järjestävät tempauksia. Minä haastan kaikki postailemaan lukemisen puolesta – ei sen tarvitse kytkeytyä koulu- tai kirjastoympäristöihin. Riittää, että (ainakin) tällä viikolla kukin osaltaan somessa välittää lukemisen iloa ja tärkeyttä.

Lisään oman korteni Lukuviikon kekoon esittelemällä lapsille ja aikuisille sopivan luontokirjan Sinisiipi niityllä (Avain 2016). Koska kevään lämpoä ja kesän vehreyttä saa vielä odottaa, voi fiilistellä  kauniin kirjan kanssa. Kirjasta voi oppia asioita tai vain nauttia pääsystä kirjan keinoin kesäluontoon. Seija Niinistö-Samela on kirjoittanut kirjan selkokieliset teksti ja Juha Samela ottanut tunnelmalliset kuvat.

Aurinkoisena kesäpäivänä niitty on täynnä elämää.
Perhoset lentelevät värikkäiden kukkien joukossa.
Hyönteiset viihtyvät ympäristössä,
joka tarjoaa niille ruokaa ja suojaa.

Näin kirja käynnistyy. Niittyjen elämän esittely keskittyy lähinnä kesään. Kasvien ja hyönteisten yhteiseloa kuvataan lyhyesti, ytimet valiten. Kuvitus on keskiössä, ja teksti myötäilee sitä. Pidän kirjaa etenkin kauniina katselukirjana, sillä tarkat kasvi- ja hyönteiskuvat viehättävät. Ilahdun siitä, että suurennoksissa on aina mukana jotain ympäristöstä, jolloin voi hahmottaa mittasuhteet.

Selkokirjan luonteeseen kuuluu, ettei kaikkea voi kertoa vaan sisältöön pitää valita oleellinen. Tämä onnistuu hyvin. Kirja zoomaa tiettyihin niityn ominaispiirteisiin. Luonnonsuojelun taustahumina kuuluu sopivasti tekstistä ja kuvista.

Jonkin verran tekstissä on sellaista, joka olisi kaivannut kuvan apua tai uuden käsitteen selitystä. Jäsentelyn tueksi voisi teemoittaa väliotsikot, nyt esimerkiksi vieraskasvit tulevat ikään kuin kesken kaiken esittelyyn. Nämä ovat pieniä sivuhuomioita, sillä kokonaisuutena kirja on selkeä ja viehättävä. Se osoittaa mainiosti, ettei selko ole välttämättä erityistä vaan kaikille sopivaa. Siksi Sinisiipi niityllä sopii Lukuviikolle, kesällä mukaan niitylle kasvien tunnistuksen avuksi sekä kaikkiin vuodenaikoihin luontotunnelmointiin.

– –

Seija Niinistö-Samela ja Juha Samela
Sinisiipi niityllä
Avain 2016
luontokirja
79 sivua.
Sain kirjan muuten vain.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Selkokirja, Tapahtuma, Tietokirja

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Nyt on lukeminen ollut hidasta, olen edennyt kieli keskellä suuta. Vertaus ontuu, huomaan. Muutenkin lukemisen jälkeen vahdin sanavalintojani. Harry Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja (Siltala 2017) askarruttaa mieltä ja kieltä.

Kokoelmassa on 13 novellia. Ne ovat keskenään kovin erilaisia. Yhteistä on arvoituksellisuus ja nyrjähtäneisyys. Mitä tahansa voi tapahtua. Reaalimaailmasta lähdetään ja astutaan kynnyksen yli.

Uraanilamppu

Mainitsen muutaman novellin, joista nautin. Niminovelli ”Uraanilamppu” vie mainiosti hätkähdyttävän valonlähteen tuottamiin tunnelmiin ja kokemuksiin. Lyhyt novelli ”Toiminta” erittelee kirurgisen tarkasti fyysiset tapahtumat herätessä ja naurattaa suurpiirteisellä loppulauseella. ”Fantastinen salaatti” hulluttelee ruokahifistelyllä. ”Piilodepression” jälkeen kihelmöin kaikenlaisia ajatuksia ihmisestä ja perheestä – ja kerrontataidosta, joka pistää kutisemaan.

Muutama novelli kiertyy kuristusotteella kirjalliseen työhön. ”Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani” -novellissa rakentuu tilanne, jossa kirjailija on kustannustoimittajan luona keskustelemassa kokoelmasta, joka kannattaisi aloittaa ”Uuranilamppu”-novellilla. Todentuntuisista havainnoista poikkeillaan kirjailijan mielenjuolahduksiin. ”Kertomus”-novellissa upotaan kertoja-lukija-tulkintoihin. Tuntuu kuin lausahduksia olisi silputtu vaikkapa blogeista, joissa suolletaan kirjoista, lukukokemuksesta ja muusta sivuavasta. Ja pilkka osuu nilkkaani – syystä.

Huimaa näissä novelleissa on se, etten oikein tohdi poimia sitaatteja. Jos lainaan jotain, olen varma, että joudun naurunalaiseksi. Olen varma, että minua vedätetään. Joten annan mennä. Tässä on lukukokemukseni:

Lukijan tuskin kannattaa yrittää löytää totuutta, hänen on järkevämpää nauttia siitä, että tulee huijatuksi. Kaikkien ratkaisujen ei tarvitse vaikuttaa motivoiduilta. Vaihdoin kerran sukupuolta vahingossa. Lukija tietää, että hän tulee huijatuksi, mutta myös kertoja tietää tulevansa huijatuksi, kertomus vie mennessään heitä molempia. Viime kädessä kysymys on psykologisesta sodasta kertojan ja kertomuksen ja lukijan ja kertomuksen välillä.

Monessa novellissa on sellainen tuntu, että niissä on sisäpiirin läppää ja minä olen ulkopuolinen. Kirjan lopusta selviää, että osalla novelleista on kirjallinen esikuva. Esimerkiksi niminovelli ”Uraanilamppu” vertautuu Juhani Ahon lastuun isoisän lampun ostosta ja ”Piilodepressio” J. P. Roosin artikkeliin.

Taitavaa on: sanat, lauseet, virkkeet sakeanaan merkityksiä. Muutama juttu kohottaa. Pitkälti kuitenkin menee pinnistelyn puolelle ja tulee Tsehovia ikävä. Välinpitämättömäksi en jäänyt.

– –

Harry Salmenniemi
Uraanilamppu ja muita novelleja
Siltala 2017
177 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Riitta K halusi ylittää mukavuusalueensa, Suketukselle novelleissa on kokeilevaa ja kujeilevaa, ja Ompulle kokoelma on järisyttävän kiinnostava.

Novellihaasteeseen tämän myötä on kertynyt nyt 83 novellia.

novellihaaste

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Konrad Lehtimäki: Ylös helvetistä

Aikamoisen kummallinen ryöpsähdysteos aikojen takaa! Ylös helvetistä on ilmestynyt sata vuotta sitten, ja sen kirjoittanut Konrad Lehtimäki oli työläiskirjailija ja maailmankansalainen. Tämä outo opus edustaa vuotta 1917 Ylen 101 kirjaa -valikoimassa. Ylen hanke on mainio: se herättää uteliaisuuden valittuihin kirjoihin. Ilman sitä en tähän kirjaan olisi tarttunut.

ylos-helvetista

100-vuotias romaani sekä muuttuva ja pitkään säilynyt maisema.

En tiennyt, mitä odottaa. Ja kun luin, en pystynyt paljonkaan arvaamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. En ole varma, onko tiennyt kirjailijakaan, senpäiväisesti tekstissä tempoillaan ja vellotaan. Pidän pitkälti teosta tekijän ideologisena houreena, jossa hän siirtyy kuningasideasta toiseen, vaikka maali on hänelle selvä. No, romanssiosuus noudattaa kankeimpia kaavoja. Muuten lähinnä melskataan sotavoimissa ja niitä vastaan.

Lentäjäkapteeni Marcus keksii mullistavan lentokonetyypin sotatarkoituksiin ja ystävä-kollega aseen, joka tuhoaa kaiken tai lopettaa sodat. Hämmentävästi juoni sahaa sodankäynnin voimantunnoista pasifismiin, merkillistä on utilitaristishenkinen veivaus, millä keinoin korruptoituneet hallitukset, kansalaisten manipulointi ja sotaisuus kukistetaan.

Innostun romaanin alun prologin huikeista lentotunnelmista, mutta matkan varrella olen tippua korkealta. Henkilöihin en saa otetta, juonenjuolahdukset eksyttävät, ja kerronnan vanhanaikaisuus rasittaa, etenkin ne kolme pistettä… Romaanin hämärä ajallisuus ja paikallisuus tosin on mielenkiintoinen juttu: jossain eurooppalaisessa miljoonakaupungissa toimitaan, ja henkilöillä on kosmopoliitit nimet.

Aatepaatos herättää silti kiinnostukseni. Sosialistiseen tasa-arvoihmisyyteen uskoen romaanissa lausutaan keinoja sotien välttämiseksi. Paljon sivuja kuluu erilaisten kantojen esittelylle. On siinä jopa hurmoshenkinen EU-ennustus, Euroopan Yhdysvaltojen perustaminen rauhaa turvaamaan. Ja on myös uskoa ihmiseen, joka pistää nyt miettimään brexitin ja USA:n tuoreen presidenttinimityksen jälkeen.

– Tämä ei ole haaveilua, se perustuu kokonaan taloudellisiin olosuhteisiin! – jatkoi puhuja. – Ja se tulee kerran ehdottomasti tapahtumaan. – – Ja kerran tulee sekin aika, jolloin ei tarvita Euroopan Yhdysvaltoja, ei Maailma Yhdysvaltoja – kerran vallitsee maan päällä yksi ainoa yhteisö: I h m i s k u n t a.

Kaiken kunnian annan romaanin monille kansalaiskapinoinnin ja sodan seurausten kuvauksille. Ne vimmaisesti erottelevat tuhon yksityiskohtia, uhrien kauhunhetkiä ja ammusten räjähtelyjen seurauksia ympäristöön ja uhreihin. Melkein jäävät toiseksi Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa -romaanin kuvaukset ensimmäisen maailmansodan silpomista kasvoista ja kehoista verrattuna Lehtimäen tekstiin. Ansiokas Anneli Kannon Lahtaritkin on jäädä sodan uhrien kuvailun jalkoihin.

En kadu, että luin 101 kirjaa -sarjan päätösteoksen, vaikka koville se välillä otti. Historiasta kiinnostuneena se herätti minussa monenmoisia mietteitä, mutta etenkin mietin idealismia. Lehtimäen romaanin tulevaisuudenuskojulistusten jälkeen monet sodat ja diktatuurit ovat tuhonneet kansalaisiaan ja yhä niin tapahtuu. Vaan ei hetetä hanskoja tiskiin. Ehkä vielä ihmisyys voittaa, ja jospa jokainen osaltaan edes sitä edistäisi. Toivotaan 1917 -2017 kokemusten jälkeenkin:

Ihmiskunta menee aina eteenpäin. Miten se olonsa järjestä, emme tiedä, mutta niin kuin militarismin kukistuminen lisää hyvinvointia, tulee ihmiskunta yhä kehittymään, sivistymään, ihmiset elävät yhä täysipainoisempaa elämää.

Konrad Lehtimäki
Ylös helvetistä. Romaani
WSOY 1917 (e-kirjan on toteuttanut Kansalliskirjasto 2016)
455 sivua.
Lainasin verkkokirjana.

101_kirjablogit_vaaka

Kirjablogit ja 101 kirjaa -sarjassa Ylös Helvetistä -kirjasta postaa Kulttuuri kukoistaa 5.12.2017

Ylen 101 kirjaa -sarjan esittelyssä on myös linkki kirjan lainaamiseksi (LUE KIRJA).

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)

klassikkohaaste-4

Häpeäkseni tunnustan, että olen tätä ennen lukenut vain satunnaisia otantoja Anna Ahmatovan (1889 – 1966) runoista. Klassikkohaasteen hienous on, että se pistää paikkaamaan aukkoja. Tällä kierroksella tartuin Ahmatova-kokonaisuuteen Valitut runot, jonka on toimittanut ja runot suomentanut Marja-Leena Mikkola (Tammi 2008). Tiedän kyllä, että viime vuonna ilmestyi Olen äänenne. Kootut runot 1904 – 1966 (Kirjokansi). Sen yli 800-sivuiseen aarteistoon aion paneutua myöhemmin ajan kanssa.


1. Ahmatovaa

Luin runot ja kirjoitin niistä ennen taustatietojen tarkistamista. Aluksi tapailin runoja varovasti, mutta ei mennyt kauaakaan, kun palleassa alkoi kiertää pyörre, joka sanoitta ilmaisi, että olen ollut jonkun ainutlaatuisen äärellä.

Runoissa on häkellyttävää suoruutta, silti niissä on mittaamattomia kerroksia yksityistä, paikallisuutta ja viittauksia. Ajallisuus ja ajattomuus kietoutuvat yhdeksi: Niin kuin tuleva kypsyy menneessä / niin lahoaa mennyt tulevassa -.

Valittujen runojen säkeissä toistuvat Pietarin näkymät: poppelit, puistot, muistomerkit ja Nevan höyryt helteellä ja pakkasella. Keskeistä kuvastoa on graniitti. Se pysyy, vaikka Pietarista tulee Leningrad ja kaikki muuttuu; mutta mihinkään emme suostu / vaihtamaan tätä graniittista kaupunkia korskeaa.

Kokoelman runojen perässä on usein paikka, jossa runo on syntynyt. Pietari ei ole ainoa Ahmatovan runojen asuinsija, mutta minulle se elää väkevimmin. ”Pohjoiset elegiat” -sarja on huikea kooste paikkoja, aikoja ja tunnetta. Siinä on muisti, ihmisikä ja ikuisuus.

– –
Minulle ovat tuttuja alut ja loput
ja elämä lopun jälkeen, ja vielä jokin,
jota ei nyt ole tarvis muistella.
– –

Tuntuu väkivallalta poimia osia runoista, kuten runneltu otos viidennen elegian kokonaisuudesta. Ahmatovan runot ovat minulle jokia, josta kahmaistu ämpärillinen virvoittaa, mutta todellinen tarkoitus on virrata veden vuolaudessa, ajautua haaroittuviin uomiin.

anna-ahmatova-kootut-runot

Monessa runossa väreilee onnen katoavuus ja jonkinlainen uhka. Usein silloin paistaa kuu. Ja sitten on silkkaa vaaraa ja tuhoa. ”Requiem 1935 – 1940” vaikuttaa siten, ettei sille ole sanoja. Sikermässä äiti odottaa poikansa kuolemantuomiota vankilan portilla. Sen kaiken voi puhua vain Ahmatova, tuhansien, miljoonien suuna.

Runoista erottaa rakkauksia ihmisiin, paikkoihin, taiteeseen. Siksi lohkaisen upeasta runosta vuodelta 1939 lopun, jossa puhutellaan rakasta – olkoon se kuka tai mikä, vaikkapa minulle juuri luetut Runoilijan tekstit.

– –
Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde synnyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.

2. Ahmatovasta

Vasta runojen lukemisen ja niistä kirjoittamisen (sekä oman runon) jälkeen luin Valittujen runojen alusta Marja-Leena Mikkolan laajat taustoitustekstit. Ahmatovan runoajattelu pohjaa akmeismiin, konkreettiseen ja esineelliseen. Mikkola luonnehtii runoja novellistisiksi tai (kansan)laulullisiksi. Niissä on viittauksia mytologiaan tai Raamattuun, toisaalta Ahmatovasta kehittyy eeppinen ja ekspressionistinen taituri. Koska runoilija julkaisi 65 vuotta, mahtuu tuotantoon monenlaista, myös se, että sota-ajan runoissa ”tekijä esiintyy valtavana sosiaalisen ja historiallisen yhteisön äänenä ja kuvastaa sen taistelutahtoa ja uskoa voittoon”.

Kun luin Mikkolan kirjoittamia runoanalyyseja ja elämäkertatietoja, pakotti se palaamaan runoihin. Ahmatovan runokeinona on ollut ”vieraannuttaa lyyrinen minä ja kätkeä se naamion taakse”, mutta tekijäminästä tietäminen muokkaa runoja. Etenkin ”Runoelma ilman sankaria” -sarja näyttää toiselta faktojen jälkeen. Mieltäni myllertävät nyt kysymykset, miten runo toimii sellaisenaan; miksi taustatiedot vaikuttavat väkevästi siihen, mitä lyyrisestä tekstistä lukee.

ahmatova

Anna Ahmatovan kuva Ateneumin Modigliani-näyttelystä

Kääntäjä kertoo, että Ahmatova käytti paljon loppusointuja. Käännöksissä on pyrkimystä rytmittelyyn ja riimittelyyn. Eivät runot mitään varsinaista loppusoinnuttelua ole. Venäjää taitamattomana luotan sokeasti, että Mikkola välittää Ahmatovan ahmatovalaisesti.

1900-luvun alun runoilijana Ahmatova teki pesäeroa symbolismiin, mutta eivät runot ole vailla symboliikkaa, vaikka ne kuvaavat asioita niiden oikeilla nimillä. Kyllä talot, peilit, graniitti ja moni muu ovat muutakin kuin sitä itseään. Aika ja muisti ovat merkityksellisiä vertauskuvia ja teemoja. Taisin intuitiivisesti runoista oivaltaa jotain siitä, minkä Mikkola luonnehtii näin:

”Mennyt ja nykyinen ovat olemassa samanaikaisesti, koska ihmisen muisti on rakentunut niin, että eriaikaiset tapahtumat ja vaikutelmat elävät hänessä synkronisesti. Ahmatova käyttää hyväkseen tätä muistin ominaisuutta ja luo oman aika-avaruutensa, jossa eriaikaiset kerrokset elävät rinnakkain.”

3. Ahmatovalle

Toivottavasti kukaan ei loukkaannu juttuni röyhkeästä lopusta. Selittelen hieman. Ahmatova kirjoitti muistorunoja kuolleille kollegoille. Valituissa runoissa on esimerkiksi runot Bulgakoville ja Majakovskille. Ahmatova puolestaan on vaikuttanut merkittävästi aikalaisiinsa ja jälkipolviin sekä saanut osakseen kunnioitusrunoja ja muutakin kirjallista huomiota. Esimerkiksi huomaan, että tulisi lukea Sirpa Kähkösen Graniittimies uudelleen, Ahmatova-silmin. Romaanissa petrogradilainen graniitti saa merkittävän roolin, ja itse Runoilija vilahtaa pari kertaa.

Kaikkien häpeän kynnysten yli ryömin ja julkaisen oman henkäyksen Ahmatovan vaikutuksesta. Motiivi ajautui sopimaan runoblogiini Alman runot.

ahmatova

Ahmatovalle

Kissan ääntely
herättää tekstin muistin,
pitää ajassa
ja menneistä sanoista
rakentaa  sillan kotiin.

 

 

 
[Säesyyt Ahmatovalle omistettuun tankarunoon sain näistä:
– – Kun palaan, pörröinen mairea kissa / kehrää ja nuolaisee kättäni. (1912)
– – Ja kissa naukaisi. Kotiin siis! (18.1.1940)
– – Emännän kissa katsoo vuosisataisin silmin. (28.3.1944)]

– –

Anna Ahmatova
Valitut runot
Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola
Tammi 2008
runoja ja Mikkolan taustoitustekstit
253 sivua.
Lainasin kirjastosta. Haluan kirjan omaksi!

Klassikkohaasteen postaukset kokoaa tällä neljännellä kierroksella Yöpöydän kirjojen Niina. Kesän klassikkohaastetta isännöi Tekstiluolan Tuomas.

klassikkohaaste-5

 

14 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Blogistania 2016: suosikkikirjani

On aika vuoden 2016 parhaimmistoäänestyksen, kirjabloggaajien Blogistanian. Viime vuonna luin enimmäkseen kotimaista proosaa. Myös käännösromaaneista nautiskelin. Siispä voin osallistua Finlandia ja Globalia-ehdokasasetteluun. Koska tieto- ja lanu-kirjallisuus jäi lukemistossani vähälle, laistan Tieto- ja Kuopus-ehdokasasettelun.

img_5102


Blogistania Finlandia

Kotimainen kirjavuosi on monin äänenpainoin todettu poikkeuksellisen korkeatasoiseksi. Kolmen kärjen valitsen nyt puhtaasti palleatuntumalla. Ehdokkaani ovat kirjoja, jotka aiheuttivat fyysisiä tuntemuksia huikaisevien tekstikohtien aikana.

3 pistettä
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Yöpäiväkirjan hiljaiset mietteet vievät minut kertojan mielenliikahduksiin. Saan tuntumaan mielen ja kaupungin rakentumiseen. Mutta suurinta siinä on se, mitä ei suoraan sanotuksi saa mutta mikä on väkevänä läsnä: ihmisen osa läheisten liepeillä.

2 pistettä
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Luin tunneliin ajavassa autossa kirjaa samaan aikaan, kun kirjassa ajataan tunneliin ja koetaan kummia. Tunsin Eurooppalaisten unien rajoja ylittävän kerronnan konkreettisesti, kadotin ajan ja paikan ja löysin tilan proosasta, joka tarjoaa ennakoimattomuutta ja ainutlaatuisuutta.

1 piste
Minna Rytisalo: Lempi

Henkilövetoisen proosan taika on siinä, että kuvatut henkilöt viettelevät seuraamaan, eläytymään näkökulmiin ja antavat avoimuutta muodostaa omat johtopäätökset. Lempi nappaa poikkeuksellisen väkevästi henkilöiden ristivalotteisiin suhteisiin.

Lukutoukan kulttuuriblogi laskee pisteet ja julkaisee voittajan 28.1.2017.


blogistania-2016

Otos pistesaaliskirjoistani


Blogistania Globalia

Käännöskirjallisuus jäi selvästi kotimaisten varjoon, mutta nämä romaanit aiheuttivat väristyksiä ja jättivät elämysjälkiä.

3 pistettä
Colm Tóibín: Nora Webster

Henkilökuvauksen juhlaa saa viettää Noran seurassa. Osoittelematonta, monisyistä kuvausta ihailen, ja lumoudun tavasta kuvastella samalla aikaa, tapoja ja elämisen ehtoja.

2 pistettä
Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

Lontoota pommitetaan, Maltaa miehitetään, kirjeet kulkevat, tunteet läikkyvät, henkilöt muuttuvat. Mitä muulta voi toivoa historialliselta romaanilta kuin kiinnostavia henkilöitä ja vivahteikasta kerrontaa? En keksi muuta.

1 piste
Deborah Lewy: Uiden kotiin

Mitä ihmeellistä on romaanissa, jossa kuvataan aviokriisiä, teinin kasvukipuja ja levottoman nuoren naisen tasapainottomuutta? Kun kerrontaan saadaan sellaiset kierteet ja tunnelmavärinät kuin Lewyn tiiviissä romaanissa, silloin tavanomaisuudet erikoistuvat.

Kirjakaapin kummitus laskee pisteet ja julkaisee voittajan 28.1.2017.
img_5102

26 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus

101 kirjaa: haaste lukemaan

Tammikuun ensimmäisellä viikolla julkistettiin Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen monipuolinen kirjallisuustarjonta: pitkin vuotta tulee juttuja tv:ssä, radiossa, netissä ja kirjablogeissa 101 kirjasta (katso lista): jokaiselta itsenäisyyden vuodelta on valittu yksi kaunokirja, joka jollain tavalla kuvaa kyseistä aikaa ja suomalaisuutta.

Kirjavasti kirjoja

Kun aloin tutkia Ylen toimittajien Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin kokoamaa kirjavalikkoa, ronkin sieltä ensin epäkohtia. Kahlailin vuosia ja hain valittujen tilalle vaihdokkaita. Syynäsin nais-mies- ja genretasapainoa. Nopeasti huomasin hommani vaikeuden. Kyllä lyriikkaa ja novellistiikkaa on aika vähän, draamasta ja esseistiikasta puhumattakaan. Toisaalta proosapainotus edustaa enemmistön lukumieltymyksiä. Poimin vuosia ja sovitin niihin toisia kirjoja – ja myönsin, että harvoin se onnistui.

Ilahduttavaa on genrekirjavuus. Varhaisvuosikymmenille on hienosti löytynyt myös lasten- ja nuortenkirjallisuutta, runoja, pakinoita, hupailuja ja joku eräseikkailukin, mutta toisaalta lähivuosikymmeniltä uupuvat rohkeat valinnat vaikkapa viihteestä ja lastenkirjallisuudesta.

kunnasMonissa listakirjoissa yllättää se, että kirjailija on itsestään selvä valinta, mutta tuotannosta poimittu teos ei välttämättä ole ilmeinen. Mutta kun tarkemmin mietin, monet kirjavalinnat ovat perusteltavissa jollain läikähtävällä tavalla. Esimerkiksi vuoden 1997 kirja on Mauri Kunnaksen Koiramäen joulukirkko, joka on muistokirja tuhopoltossa vaurioituneelle Tyrvään vanhalle kirkolle. Kirjan tuottamia varoja käytettiin kirkon entisöintiin. Kunnaksen pieni kuvakirja kertoo menneestä ja voi ilahduttaa lukuhetkin lapsia ja aikuisia, lisäksi se kuvastaa kulttuurisesti merkittävää yhteisvastuullista hanketta. Voisiko olla oikeampaa valintaa kirjavuoteen 1997?

Houkutus rinnastuksiin

jees-punamultaaTietysti listalla ovat PuhdistusSinuhe ja Tuntematon sotilas, olkoon vain. Herkullista on tutkia listan rinnakkaisia. Vuoden 1945 Sinuhe-kirjaa edeltää yksi tyttöaikojeni suosikin Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen -sotahupailusarjan osa Jees, leskiyli-insinöörskä!, sanoi vääpeli Ryhmy (1944). Kauheaa ja riemastuttavaa! Jos Waltari allegorisoi sota-aikaa muinaiseen Egyptiin, Pulla koitti hukuttaa sotaponnistelutuskia huumoriin. Nyt lupaan lukea uudelleen ainakin yhden Pullan kirjan historiasilmin; etsin selityksiä, miksi sodan jälkeen valvontakomissio kielsi Pullan kirjat.

Sama raikas rinnakkaisuus näkyy Tuntemattoman sotilaan (1954) ympärillä: Näkemiin, Helena (1953) ja Rauha S. Virtasen Seljan tytöt (1955) näyttävät rintamakirjan kumminkin puolin sodanjälkeistä selviytymiselämää nais- ja tyttönäkökulmasta. Nuo kaikki kolme kirjaa olivat nuoruuteni vaikuttajakirjoja.

101_sanapilvi_wordle

101-kirjan asiasanapilvi (kuvakaappaus Ylen sivuilta)

Suosittelen tutkimaan kirjalistaa monelta kantilta. Voi vaikka bongailla, millaisia kirjoja on peräkkäisinä vuosina ja minkälaisia kirjapareja voi solmia niin, että kirjojen ilmestymisen välissä on vuosia, vuosikymmeniä.

Yllätykset houkuttelevat lukemaan

Olen lukenut elämäni varrella listan kirjoista yli puolet, ja valtaosalta kirjailijoista olen lukenut jonkun muun kirjan. Joukossa on myös tuntemattomia tekijöitä ja teoksia. Esimerkiksi Anders Cleven Katukiviä (1959) ei ole aiemmin kopistellut tietoisuuteeni.

Martti Larnin Kuilu (1937) kiinnostaa aikaan nähden poikkeuksellisen aihevalinnan vuoksi, ja ajattelin sen homoseksuaalisuuskuvausta peilata vuoden 2014 Kissani Jugoslavia -romaaniin. Varsinaiset 1920-luvun tulenkantajarunot listalta puuttuvat, joten tulen tutkailemaan, miten Unto Seppäsen novelleissa (1927) hurmahenki näkyy. Sille haen pariksi Maarit Verrosen vuoden 2009 novelleja. Ja sitten on tämä lähtölaukaus: outo vuoden 1917 romaani.

101 kirjaa -hankkeen huikea sivutuote on se, että Kansalliskirjasto on digitalisoinut melkein kaikki valitut kirjat ja jokainen halukas lukija voi lukea niitä verkkokirjoina. Minä lainasin oitis verkkokirjastosta Konrad Lehtimäen utopia/dystopia-romaanin Ylös helvetistä (1917). Minkälainen mahtaa olla sen kuva maailmasta?

Kirjabloggaajat ja 101 kirjaa

101_kirjablogit_pystyEdelliseen kysymykseen saa vastauksia viimeistään 5.12., jolloin Yle käsittelee kirjaa ja jolloin Kulttuuri kukoistaa siitä postaa. Kirjablogit ja 101 kirjaa on osa Ylen hanketta: joka kirjasta postaa kirjabloggaaja samana päivänä, kun kirja on esillä aamu-tv:ssä ja radion Sadan vuoden kirjat -sarjassa. Mukana olevat bloggaajat ovat arvonnan perusteella saaneet blogissa puitavan kirjan.

Ensimmäisenä käsitellään 10.1.2017 vuoden 2016 kirja, Ilkka Remeksen Kiirastuli. Siitä poikkeuksellisesti postaa viisi blogia: Kirsin Book Club (7.1.), Kirjallisia (8.1.), Kaiken voi lukea (9.1.) ja Ja kaikkea muuta (11.1.). Oma juttuni ilmestyy 10.1. Toinen kirjani on Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rakkauden nälkä (1993, postaus 30.3.).

Haaste

Minusta 101 kirjaa on jo nyt onnistunut hanke: kirjallisuus on esillä, valituista kirjoista ollaan kiinnostuneita ja valinnoista keskustellaan. Lista näyttää monikirjavan kirjallisen historiamme. Siitä sopii valita luettavaa, joka on sinulle yllätys, outo, ylittämätön tai suosikki vuosien takaa. Tai voit valita syntymävuotesi kirjan. Tähän haasteeseen kenenkään ei tarvitse ilmoittautua tai siitä julkaista tilitystä – kunhan nauttii lukemisesta.


Suoria linkkejä:

Kirjojen Suomi
101 kirjaa: kirjaesittelyt ja niistä linkki kansalliskirjaston verkkokirjojen lainaamiseen
Kirjablogit ja 101 kirjaa
Kultakuumeen keskustelu 101 kirjaa -kirjavalinnoista 3.1.2017: Kai Ristola, Seppo Puttonen ja Tuija Takala

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Geneve ja Robert Walserin Kävelyretki

Kävelijä rakastaa, pitää kauniina ja arvostaa ylevää siinä kuin vaatimatontakin, vakavaa siinä kuin lystikästäkin.

Kun kävelen ennestään tuntemattoman kaupungin katuja, haluan olla avoin yksityiskohdille. Pilvisen Geneven joulunalusväritys näyttää harmaahkolta, iholla tuntuu järvestä ja joesta leviävä kostea koleus, kaupungin äänimaailma on melko hiljainen. Geneva Lux -talvivalaistustapahtuma luo loistoa iltoihin.

Kävelijän kannoilla hiipii salaperäisesti ja huomaamatta kaikenlaisia hienoja ja herkkävireisiä kävelyretkiajatuksia, siihen tapaan, että hän joutuu kesken reippaan ja valppaan kävelemisensä seisahtumaan, pysähtymään ja kuulostelemaan, – -.

En lähtenyt patikoimaan Alpeille, kulkemaan Cernin hiukkasfysiikkakäytäviä tai arvostamaan YK:n työtä sen konttorin pihassa, kuljeskelinpa vain pitkin katuja Genevejärven ja Rhoenen liepeillä. Porvarillinen hillitty charmi välittyy rakennuskannasta, jossa on mennyttä maailmaa monilta vuosikymmeniltä. Eurooppalaiset sodat eivät ole tätä kaupunkia runnelleet.

Viime viikkojen sulatteluun tuntui sopivan nyt se, että lomamatkalla irtauduin totutusta ja sulauduin vieraan väen joukkoon. Aika ajoin pysähdyin ja kuulostelin, missä nyt kuljen ja minne olen menossa – noin yhdistyvät matkalaisen konkretia ja vertauskuvallisuus.

Musée d’art et d’historien (MAH) arkeologisista näyttelyesineistä minut pysäyttivät mykeneläiskulttuurin ihmispatsaat yli 4000 vuoden takaa. Ihminen on niissä pelkistettynä. Kädet puuskassa hän on kuin riisuttuna puolustamassa itseään maailmaa vastaan. Mutta varpaat on eritelty, näin pysyy kosketus todelliseen. Jotain aina säilyy: jalkojen alla multa, kallio ja maa.

mykene


Maalattu maisema keskellä todellista maisemaa on piristävää omaperäisyyttä.

MAH sisältää melko rajatun katsauksen vanhoista kirkkomaalauksista viime vuosikymmenien tauluihin. Bongasin kiinnostavan Cranachin (vaikka taisi olla kopio), yhden oudon Goyan ja perusimpressioinisteja. Geneveläissyntyisen Jean-Étienne Liotardin pastelleista etenkin sohvalla istuva nainen (1749) mietityttää: miksi kirje on revittynä matolla, mitä nainen ajattelee, mitä kirjaa hän on lukemassa?

Huomasin virittyneeni paikallisesti, sillä Alppi-maalausten variaatiot pistivät silmään. Etenkin Ferdinand Hodlerin vuoristomaalausten tyylivaihtelut kiehtoivat, ja muutenkin tämän maalarin monet aika merkilliset teokset jäivät mieleen.

hedler

Ferdinand Hodler: Le Mére Royaume (1886-1887)

Alberto Giacomettin veistotaide on aina vakuuttanut, siitä oli museossa yksi esimerkki, mutta taidemuseovisiitillä ihastuin veistäjän Giovanni-isän omakuvaan. Maalauksen intensiteetti ja selkeys vangitsee, tuntuu kuin suoraan katsova mies ja hänen ympäristönsä ovat täynnä tarinoita.

g-giaacometti

Giovanni Giacomettin omakuva vuodelta 1899


Kävelyllä kävijän on tutkittava ja tarkasteltava äärimmäisen hellästi ja huomaavaisesti jokaista kohtaamaansa olevaista, kaikkein pienintäkin, oli kyseessä sitten lapsi, koira, hyttynen, perhonen, varpunen, mato, kukka, mies, talo, puu, pensasaita, etana, hiiri, pilvi, vuori, lehti tai vaikka pelkkä pois viskattu paperinpalanen, jolle joku herttainen lapsukainen on ehkä ripustanut ensimmäiset kömpelöt kirjaimensa.

Geneven modernin taiteen museo (Mamco) on perustettu vanhaan tehtaaseen, ja se luo tilaan omaleimaisuutta. Kokonaisuus on aika laaja. Tällä kertaa näyttelyiden painopiste oli videotaiteessa. Se on minulle yksi vieraimmista taidelajeista, enkä tälläkään kertaa jaksanut videoihin pysähtyä, ja siksi näyttelykokonaisuus jäi etäiseksi. Museon suurin elämys oli se, että joka näyttelytilaa vartioi muutama nuori, jotka olivat tavattoman ystävällisiä ja kohteliaita. Moneen kertaan vaihdoimme bonjuurit. Elämä voitti taiteen.



Jollen kävisi kävelyllä enkä kuulisi tarinoita, en pystysi myöskään enää kertomaan minkäänlaisia tarinoita enkä kirjoittamaan pikkuruisintakaan juttua – – .

Postaukseni sitaatit ovat tarkoitushakuisesti sveitsiläisen kirjailijan Robert Walserin (1878 – 1956) pienoisromaanimittaisesta novellista ”Kävelyretki”. Siinä minäkertoja kävelee päivän aikana paikasta toiseen (jossain päin Sveitsiä, ei kylläkään Genevessä), kohtaa ihmisiä, ilmiöitä ja viistää itseään. Kerronta perustuu havaintoihin, mielleyhtymiin ja kommentteihin. Tekstin eteneminen ja fokus ovat arvaamattomia.

”Kävelyretki” on poikkeuksellisen pitkä verrattuna muihin kokoelman Kävelyretki ja muita kertomuksia (Teos 2012) novelleihin, silti luonnehdintani sopii kaikkiin. Myös lyhyet jutut ovat pitkien kappaleiden keskittymättömyyden vyöryä, usein minämuotoisia ja kirjoittajan kurjaan osaan viittaavia.

Kirjailija on ollut aikanaan Franz Kafkan ja Herman Hessen suosikki, mutten muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta innostunut Walserin novellistiikasta. Vaikka ajan, paikan ja identiteetin poukkoilussa voi nähdä moderniutta, työlästyn etenkin kertomusten naiskuvaan, jonka voi pelkistää niin, että kertoja muistaa tunnollisesti mainita kauniiden neitojen ihanuuden. Kartutin sentään novellihaasteetta 41 kertomuksella.

novellihaaste

Tässä vaiheessa olen kerännyt novellihaasteen 58 novellia.

– –
Robert Walser
Kävelyretki ja muita kertomuksia
suomennos ja jälkisanat Ilona Nykyri
Teos 2012
249 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Novellit, Taide

Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema

Onko myös se huhu totta, että kirjainten mysteeri ei koskaan auennut Einolle?

Totta on, ettei Juhani Karilan kymmenen novellin mysteeri aukea minulle. Sitaatin Einolle eivät kirjaimet selvinneet, mutta kirveelle oli töitä. Minä jopa välillä harhaudun ajattelemaan, että kirveelle on töitä kokoelmassa Omenakrokotiilin kuolema (Siltala 2016).

Karila hallitsee kielen, oi, voisin haalia tekstistä monia hienoja kielellisiä kuvajaisia. Juttu luistaa pidäkkeettömästi joka kertomuksessa. On täysin ennakoimatonta, mitä tekstin seuraava virke tuo tullessaan tai mihin se vie, tai seuraava novelli. Arvostan kerronnassa rikkonaisuutta, arvaamattomuutta ja arvoituksellisuutta. Hämmästyksekseni huomaan, että joku raja silläkin on.

omenkrokotiilin-kuolema


Hermostut niin, että painat kaasua; yhdeksänmetrinen limusiini miltei keulii, ja matkustamossa minä, sulhanen, morsian ja pandat pyörähdämme auton perään mustavalkoiseksi läjäksi.

Paikoitellen innostun sitaatinkaltaisista vahvoista visuaalisista mielikuvista. Hörähdänkin joitain kertoja. Mutta ajatukseni ei pysy tekstissä. En erota vauhdissa maisemaa, kokonaisuutta, vain osia. Ja se on minun vikani, yksin minun.

Nämä novellit eivät kumpua tsehovilaisesta kerrontaperinteestä. Nämä ovat mielikuvituksen silmitöntä silmänpilkettä. Mutta ne vilkuttavat jollekin minun ohitseni.

Jotten karkota Karilalta lukijoita, tähdennän, että hermostukseni ja hämmennykseni voivat johtua lukutilanteesta. Keskittymisvireeni ei ole juuri parasta a-luokkaa, ja uskon tekstien kaipaavan skarppia lukijaa.


Hän päätti alkaa suhtautua maailmaan kuin paksuun fantasiaromaaniin; että kiinnostavinta siinä ovat paikat ja merkilliset olennot.

No niin, suhtaudun nyt niin, että kiinnostavaa löytyy paikoista. Esimerkiksi novellissa ”Kuolematon deluxe” kulku paikasta ja ajasta toiseen etenee nauhana, mutta väläyttää teräväpiirtokuvia ympäristöistä. Innostun myös novellista ”Hän halusi vain lyödä palloja”. Pelihallin tunnelma ja sävytys hönkii salaperäisyyttä, ja jotenkin näen kokonaisuuden ruotsalaisen Roy Anderssonin elokuvana. Myös ”Varastetaan pandat” -jutun villi eteneminen ja kerrontatapa pitävät valppaana.

”Tämä sattu Marttiinin kaverin pojalle” vangitsee keskittymiseni. Siinä on railakas savukoskelaisrytminen jutustelutyyli ja jopa hirtehinen juoniveivi, joka sinkoaa fantasiaan. Todellisuuden rajojen riepottaminen on muutenkin kokoelman novelleja yhdistävä tekijä.


Kerro minulle salaisuutesi.
Ei ole mitään kertomista.

Tänä vuonna tulee 100 vuotta dadan synnystä. Katilan novellit saavat minut sen muistamaan. Etenkin alkupuolen novelleissa vilisee lauseiden löylytystä vailla yhdistäviä siteitä, siis minulle silkkaa dadaa, niminovelli myös. En sinänsä kaipaa proosassa yhtenäistä juonta, mutta huomaan haluavani kaunokirjallisuuteen jotain, joka sitoo tarinaan ja jossa sanotaan jotain minua puhuttelevaa.


En ole kirjallisuuden asiantuntija mutta minun on sanottava, mielestäni teksti osoittaa hillittömyyttä ja…

Omenakrokotiilin kuolema nojaa kielelliseen näppäryyteen ja irtonaiseen sanomisen vimmaan. Joku toinen lukee näitä novelleja varmasti aivan toisin. Hyvä niin!

Minulle kirja sopii Ompun novellihaasteeseen: 10 novellia tästä kertyi. Murakamista on jo saldona seitsemän, haastekasassa siis 17.

novellihaaste

– –

Juhani Karila
Omenakrokotiilin kuolema
Siltala 2016
10 novellia
111 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Mummo mielistyi vekkuliuteen ja HS-kriitikko innostui hurlumheistä.

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Kai Murakamia voi lukea ilman ääniraitaa, mutta huomaan tubettavani lukemisen lomaan tekstissä mainittuja biisejä. Lukumuistoistani ei koskaan häviä hetket, joina Janáčekin sävellyksen patarummut paukkaavat samalla, kun luen romaania 1Q84. Spotifyhin jotkut viitseliäät fanit ovat laatineet Murakamin kirjoista kerättyjä soittolistoja.

Miehiä ilman naisia -kertomuskokoelman (Tammi 2016) loppuun päästyäni taustalla soi makea Theme From A Summer Place. Se ei ole jatsin tai rokin tahtiin fiilistelevän kertojan mieleen mutta kiteyttää jotain oleellista kertomastaan lemmensuhteesta, eittämättä menneestä naisesta – ja enemmänkin:

Riittää, että hänen elämänsä kuolemattoman hissimusiikin säestämänä on onnellista ja levollista, vaikka minä en olisikaan osana sitä.

Sitaatinkaltaista armollisuutta haetaan kokoelman seitsemässä kertomuksessa. Etääntyminen on henkilöitä lähempänä kuin lähentyminen tai tunteiden tunnistaminen ja tunnustaminen. Suhteita on ja on ollut, lähinnä kertomuksissa muistellaan, pysähdytään, ei eletä.

Miehille ilman naisia maailma on valtava sekoitus kivuliaita asioita. Se on kuun toinen puoli.

Vaikea sanoa, mikä japanilasille on näissä kertomuksissa tavallista, mikä outoa, mutta minä näen henkilöissä ja tapahtumakuluissa kummia. Ainakin miehet tuntuvat olevan kuutamolla (kuun toisella puolella?) pettävien naisten joukossa.

Kerronta kulkee kihelmöivästi rajapinnalla. Murakamin tavaramerkkiin kuuluu realismista irrottautuminen. Sitä tarjoaa myös Miehiä ilman naisia. Esimerkiksi kertomus ”Rakastunut Samsa” on kunnianosoitus Kafkalle. ”Šeherazade”-tarinassa kiehtoo nainen, joka kuvaa, minkälaista on elää nahkiaisena. Vesielävän ajatusten ja kielen tuolla puolen kurotuksen kauneus hellii kaunokirjallisuuden lukijaa.

Suosikkikertomukseni on ”Kino”. Siinä lähdetään hyvin realistisesta tilanteesta. Kino eroaa vaimostaan ja perustaa baarin. Vähitellen aistin tapahtumissa ja kohtaamisissa kerroksia, joista voi erotella symboliikkaa ja epätodellisuuksia. Kino tapaa naisen, jolla on näkyviä arpia: ”Näkymä oli joltain hedelmättömältä planeetalta valovuosien päästä Kinon maailmasta.” Vai onko? Kaikki arvet eivät näy, etenkään Kinon. Kertomus kasvaa hienosti alitajunnan työksi, ahdistavien näkymättömien arpien hoitamiseksi, anteeksi antamisen matkaksi.

Henkilöiden tarkat ulkonäön kuvaukset tökkivät, ja asenteellinen naisten olemukseen tai ikään suhtautuminen tuntuu tympeältä. Toisto välillä häiritsee. Toisaalta Murakamin peruskuvasto kiehtoo, kuten kuu, kissa, korvat ja unet. En voi vastustaa: väkisin tarinat tunkevat tietokerrokseni tuolle puolen, vaivun tunnelman valtaan. Matkustan mielikuviin, joita en osannut odottaa. Mikä voi olla hienompaa?

miehia-ilman-naisia

”Kissa oli vapautta vaaliva eläin.”

– – –

Haruki Murakami
Miehiä ilman naisia
Suomentanut Juha Mylläri
Tammi 2016
novelleja
276 sivua.

Moni on Murakaminsa lukenut, mm. Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa, Opus eka ja Ullan luetut kirjat.


novellihaaste

Osallistun tällä postauksella Ompun Nostetaan novellit kunniaan -haasteeseen. Olen veikannut, että yhteensä haasteeseen osallistujat lukevat 2017 novellia. Murakamista kertyy seitsemän novellia. Alku sekin.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit