Aihearkisto: haaste

Satu Leisko: Unohtunut poika

Satu Leisko on kirjoittanut ensimmäisen suomalaisen selkokielisen fantasiaromaanin kouluikäisille, Unohtunut maa (Opike 2014.) Siinä vanhempien erosta kärsinyt Susanna löytää Harsomaailmasta eheyttävän ympäristön, joka auttaa sadun keinoin käsittelemään hylätyksi tulemisen kokemuksia. Koska kirjailija esikoiskirjassaan löysi luomoavan ja voimaannuttavan paikan, hän hyödyntää sitä uudessa selkofantasiaromaanissaan Unohtunut poika (Opike 2017).

Unohtunut poika

Saturomaanin ”unohtunut poika” on Susannan luokkakaveri Veeti, jolla on huolehtiva perhe, mutta huolenpito kohdistuu Veetin veljeen. Pojan kokemus omasta merkityksettömyydestä ja virheellisyydestä on kirjan lähtökohta. Veeti päätyy lähimetsän peittoon, Harsomaailmaan, samoin kuin Susanna aikoinaan. Siellä poika löytää itsestään selviytyjän. Asennemuutos epäonnistumisista onnistumisen kokemuksiin kuvataan suloisesti.

Leisko yhdistää arkimaailman ja fantasiaympäristön. Harsomaan ihmeotukset ja -paikat kuvataan selkeästi, silti elävästi. Esimerkiksi pimeässä valoa leiskuvat liekot ja Veetiä suojelevan jäniksen muodonmuutokset kuvaillaan onnistuneen satuhenkisesti. Myös kuvitus auttaa, sillä Marjo Nygårdin kuvat tukevat osuvasti tarinaa. Juonen seuraaminen on helppoa, ja oleellinen tunne-elämän kuvaus myötäilee tapahtumia. Pidän selkosisältöön sopivista ratkaisuista, jotka helpottavat lukemista, kuten nimien minimoimista:

Parin minuutin kuluttua muistin nimistä vain yhden.
Ihti oli liekkojen joukon johtaja.

Kouluikäisten kohderyhmää ja selkokielen periaatteita ajatellen on perusteltua se, että Veetin tunteet ja ajatukset kotiväestä kerrotaan suoraan. Paljon on toistoa Veetin perhetilanteesta, mutta sekin on perusteltua.

Leiristä herääminen tuntui tutulta:
Lapsena olin telttaillut perheen kanssa.
Olin tykännyt retkistä ja metsästä paljon,
mutta perheelläni ei ollut sellaisiin aikaa enää.
Nyt olin saanut ne takaisin itselleni,
täällä Harsomaailmassa.

Ounastelen, että poikalukijoita houkutellaan kirjaan taistelukohtauksin. Sotaisuus on kuitenkin aika kilttiä, enemmän rekvisiittaa tunteiden käsittelyssä. Veetille taistelut osoittavat, että hänestä löytyy rohkeutta ja voimaa muiden auttamiseen. Kirjassa uskotaan hyvän voittoon, pahojen ja ymmärtämättömien ”paranemiseen”.

Unohtunut poika -fantasiakirjan poika löytää itsensä, kun hän saa hetken etäisyyttä ja uutta näkökulmaa elämäänsä. Itse kukin tarvitsee erilaisia harsomaailmoja arkeaan suhteuttamaan. Tarina sopii ääneen luettavaksi ja omaksi lukukirjaksi kouluikäisille ja yläkoulun alkupuolelle. Kirja on mainio esimerkki siitä, miten selkokieli sopii kaikille. Tarina ratkaisee.

*

mielenterveysviikko_logoTällä viikolla vietetään mielenterveysviikkoa. Suketus haastoi bloggaajia, lukijoita ja kaikkia muita tavalla tai toisella mukaan.

Lasten ja nuorten kirjallisuus voi osaltaan keventää psyykkisiä kuormia: kirjoissa käsitellään askarruttavia asioita, henkilöihin samaistuu ja henkilöiden kohtaloista saa voimaa. Unohtunut poika sopii erittäin hyvin mielenterveysviikolle luomaan uskoa lapselle ja nuorelle, että hän on arvokas, pystyvä ja riittää omana itsenään.

– –

Satu Leisko
Unohtunut poika
kuvitus Marjo Nygård
Opike 2017
Selkokielinen fantasiaromaani
89 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, haaste, Selkokirja, Lasten- ja nuortenkirjat

E. O. Chirovici: Peilien kirja

marrasjännitystä

”Pelkkä hupsu, arkinen todiste ihmismielen huikeasta kyvystä muunnella ja vääristellä muistamaansa – mutta siitä lähti itämään tämä romaani.”

Näin alkusanoissa kuvailee kirjailija E. O. Chirovici dekkarityylisen romaaninsa lähtökohtia. Ja minähän olen yleensä heikkona juuri tällaiselle muistipelille, tai sanottakoon nyt muistipeilille: Peilien kirja (Otava 2017). Olen myös heikkona kerronnalle, jossa eri näkökulmista kelaillaan samaa tarinaa. Ei heikotuksesta nyt jalat mene alta, mutta viihdyn kirjan kanssa erinomaisesti.

Lainaan lisää kirjailijan alkusanoja: ”Minusta tämän romaanin varsinainen arvoitus ei ole, kuka murhaaja on, vaan miksi.” Olen samaa mieltä. Minua ilahduttaa se, että tarinaan lomittuvat henkilöt välkkyvät eri suunnista kaleidoskooppisesti. Kun etsitään murhalle syytä, minua harvoin tyydyttää, jos ratkaisuna on vain rötöstelijän psykoottisuus. En tosin paljasta, onko kyse tässä romaanissa siitä, mutta sen sanon, että tulkittavaa kirjan henkilöissä riittää. Se sopii, sillä dekkarigenressä minua kiinnostavat henkilövetoiset ja motiiveiltaan pinnan alle kurottavat jännitystarinat.

Antaa mennä nyt vielä tämäkin kirjailijan kommentti – eli hyvin E. O. Chirovici myy minulle kirjakäsityksensä: ”Olen myös aina ajatellut, että kirjailijan tulisi tavoitella tarinan salaperäistä ydintä tinkimättä kirjallisesta kunnianhimosta.” Siksi dekkaristisuosikkejani ovat esimerkiksi Atkinson, Nesbø, Nesser ja Vargas. Siksi myös pysyin vireänä Peilien kirjan sivuilla.  Teksti soljuu mainiosti, vaikkei se kovin syvälle vie kertojiinsa tai kerrottaviin.

Peilien kirja

Se vielä juonesta, että romaanissa kirjallisuusagentti kiinnostuu selvittämättömästä murhasta yhden käsikirjoituksen perusteella. Se käynnistää vanhan rikosjutun kerimisen, ja kolmesta eri kertojan näkökulmasta kuvataan juttuun liittyneitä henkilöitä ja tapahtumia. Se nimenomaan peilaa eri suunnasta, miten henkilöt asioita näkevät, peittävät tai vääristävät. Ja rakkaus ja kuolema – niistä taas on kyse, niin kuin on lähes aina kiinnostavassa kirjallisuudessa. Niistä on kyse myös tänään: hyvää pyhäinpäivää 2017!

– –

E. O. Chirovici
Peilien kirja
The Book of Mirrors
Otava 2017
Suomentanut Inka Parpola
dekkari
266 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. DekkaritaloKirja vieköön! ja Kulttuuri kukoistaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus

marrasjännitystä

Jännärikirjallisuuden kummallisimpiin päähenkilöihin lukeutuu Flavia de Luce. Tyttöetsivän edesottamuksissa yhdistyvät agathachristietyyliset murhamysteerit hivenen parodiseen rappiokartanoromantiikkaan, puoliorposentimentaalisuus reippaaseen edithblytonhenkiseen lapsikekseliäisyyteen. Noin voin heittää viitteitä, mutta kyllä Flavia ylittää kaiken kuviteltavissa olevan.

Suloisensärmikäs myrkynkeittäjätyttö on Alan Bradleyn sarjan seitsemännessä osassa Nokisen tomumajan arvoitus (Bazar 2017) entistä lähempänä murrosikää, jolloin ei enää lapsiroolin vetäminen käy yhtä luontevasti. Erikoisetevä Flavia on saavuttanut jo 12 vuoden iän.

Tiedän nyt, että on olemassa tarkkaan rajattu hetki, jolloin päätös on tehtävä: pysyäkö vielä vähän aikaa lapsena vai astuako rohkeasti toiseen maailmaan.

Yhä hän pitää yllä lapsenroolia vaikka hoksnokkaa aikuisten asioihin riittää. Ja yhä myös pysytään 1950-luvun alkuvuosissa, vaikka brittimaaseudun kartanosta siirrytään tässä osassa torontolaiseen tyttökouluun. Aika paksua on neitosen vihkiminen kansainyhteisön salaiseen vakoilurenkaaseen, mutta kun muukin Flaviaan liittynyt liikkuu uskottavuuksien tuolla puolen, päätän viihtyä piipahduksessa Kanadassa.

Nautin kirjan alun merimatkakuvauksesta, terävistä ihmistarkkailuhuomioista ja sanavalmiudesta. Flavia houkuttaa tietoisella tilanteisiin soluttautumisella ja kanssaihmisten sumuttamisella; samalla hirvittää neitosen häiriintyneisyys. Hänellä on aina agenda, jota päin hän monomaanisesti puskee. Hän on ylivertainen – se on vain hyväksyttävä.

Meno hiipuu kirjan kuluessa ja toivon savupiipusta putkahtaneen ruumismysteerin vauhdittamista. Koska kirjassa ollaan uudessa ympäristössä, väkeä on viljalti eikä heihin paneuduta, pintaraapaisua on siis turhan paljon. Kirjan hienot hetket liittyvät minäkertojan itsetutkiskeluun. Välimatka kotiväkeen puristaa Flaviasta herkkyyttä ja ikävää. Ei se ole ikänsä äitä kaivanneelle tytölle vierasta, mutta uusi ympäristö voimistaa sitä. Voin iloita myös siitä, että yksin kasvanut tyttö kokee joitain samastumiskokemuksia.

Mädäntymistä? Hajoamista? Happoja? Tämä nainen puhui kanssani samaa kieltä. En ehkä osaa ranskaa mutta kuolleiden kieltä kyllä, ja tällaisesta keskustelusta olin unelmoinut koko elämäni.

No niin, Flavia-fabula saa jatkoa ja huojennuksekseni se tapahtunee taas vanhalla mantereella. Jaksan jatkaa Falvian kasvun seuraamista, vaikka olen erottavinani pientä väsymyksentapaista juonikuljetuksessa. Mutta missä viipyy Sam Mendesin tv-sarja?

 

– –

Alan Bradley
Nokisen tomumajan arvoitus
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2017
dekkari
218 sivua.
Luin eKirjana BookBeatin kautta.

Linkki kaikkiin Flavia-postuksiini: tässä.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Marrasjännitystä 2017

Viime vuonna kokosin marraskuun alkuun jännärijuttuja, joita en lukemistani dekkareista ollut julkaissut. Huomaan niitä kertyneen tänäkin vuonna.

Viime vuodesta valveutuneena kutsun muita kirjabloggaajia mukaan pyhäinpäiväviikon kirjakekreihin. Jos sinulla on postaamaton jännitys- tai kauhukirjakokemus, tule mukaan levittämään marrasjännitystä:

marrasjännitystä_info

Minulla on viikon varalle varastossa jutut seuraavista jännäreistä. Sattumalta valikoimani on käännöskirjallisuutta. Näin tänä vuonna:

marrasjännitystä

 

Jännityslukemisiin!

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Olli Heikkonen: Teoria kaikkein pienimmistä

Olli Heikkosen kokoelman Teoria kaikkein pienimmistä (Tammi 2014) äärellä keikun mukavuusalueeni reunamilla. Proosarunoja olen aina vierastanut. En ole kyennyt selvittämään niiden olemusta runojen ja kokeilevien novellien rajapinnalla. Yritän taas.

Heikkosen proosarunot ovat noin sivun pituisia. Niissä on aina selkeä lähtötilanne. Juttu voi siitä lipsua suuntaan ja toiseen, mutta usein jollain tavalla jokin kuitenkin kytkeytyy alkuasetelmaan. Proosarunon jutun juonen seuraaminen vaatii ajatuksen herpaantumattomuutta, kun rakentelen kunkin proosarunon vihjeistä juonta ja noukin tekstistä viittauksia, kielikuvia – aukkoja täydennettäviksi. Sanajärjestyksen tarkkuutta ihailen, sillä järjestyksellä on väliä, paljonkin.

Välillä eksyn, mutta kun löydän, löydän itseni etenkin metsästä, välillä kaupunkikerrostalon uumenista ja ihmistenvälisistä tiloista. Kokoelman joka tekstistä voin poimia sanomisen helmiä. Nautin niistä erillisinä, vaikka ne loksahtavat myös kokonaisuuteen. Irrotan tähän muutaman palan.

Jokainen kertomus puhdistaa kuulijansa unelmoinnin kuonasta. Jokainen satu valmistaa ihmiskuntaa kuolemaan. (s. 30)

Iltaisin vuoren lumihuiput kastetaan vereen. (s. 31)

Terve taas. Syksy tuli, sain Susalta meilin. Hän halusi tietää, olenko löytänyt sisäisen lauhan. (s. 37)

Muutamat runot alkavat viestinä tai kirjeenä jollekin. Välillä tarkkaillaan naapuria tai tavataan psykologia, muuten välitetään havaintoja. Tunnelma keikkuu keveyden ja painavuuden välillä ryppyotsaisuutta väistellen. Viittauksia on niin Tintti-sarjakuviin kuin korkeakulttuurituotoksiin. Koska olen heikkona luontorunoihin ja luontometaforiin, Teoria kaikkein pienimmistä tarjoaa minua miellyttävää.

Teoria kaikkein pienimmistä.jpg

Etenkin alkupuolen syksyyn sijoittuvat runot metsän eläinten, kasvien ja sienten siimeksessä säväyttävät. Pienet metsän vintiöt virittävät verkkoa, kirittävät pirkkoa, lennä, lennä silmukasta sisään -alkuinen teksti (s. 13) huvittaa; runo pyörittää näitä kaikkein pienimpiä niin, että mittasuhteet muuttuvat ja luen sanoista ihmistä. Sivun 14 runo alkaa ”Kuoleman trumpetti, Cratellus cornucopioides, soi sammaleen läpi varpujen ja saniaisten loimi”, ja se etenee rytmikkäästi  luonnossa, johon ihminen on jättänyt jälkensä:

Muovipussi on revennyt polun yli. Se kerää vettä ja neulasia. Se kituu muttei kuole. Varvut hyräilevät trumpetin tahdissa, mutta muovi on mykkää. Sitäkö se on, ikuisuus, mietin, kun harppaan kori käsivarrellani muovipussin yli, syvää ja valkoista.

Teoria kaikkein pienemmistä sai syksyn alussa Einari Vuorela -palkinnon. Perusteluissa mainittiin runojen ponnahtelu luontoon ja luonnosta. Liityn kiitossanoihin, sillä Heikkosen runoista välittyy luonnon luonnollinen liitos kieleen. Kokoelman viimeinen runo valloittaa minut. Rytmi ja rentous vetävät mukaansa, ja runon lopetus jää mielen päälle.

Pidä maisemasta kiinni, ettei se karkaa, ettei se liukene sateessa, ettei se putoa kuin tyhjä kangas tyhjyyden edessä. Tässähän joutuu pian lepuuttamaan leukaperää, jos kohta kaikki kaunis on jo sanottu.

– –

Olli Heikkonen
Teoria kaikkein pienemmistä
Tammi 2017
proosarunoja
47 sivua.
Lainasin kirjastosta.

runo100 - jatko

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet

Tartun Marjo Heiskasen romaaniin Mustat koskettimet (Siltala 2017) illalla, jolloin selviää Mai Lind -pianokilpailun voittaja. Romaani alkaa epäonnistuneesta kisasoittoyrityksestä, mutta katsomassani suorassa tv-lähetyksessä kisavirtuoosi antaa sormien liverrellä koskettimilla pelotta ja epäilyksettä. Kuuntelen pianokilpailun finaalilähetyksen, siirryn kirjaan ja sitten virittelen kirjan kylkiäseksi siihen sovitetun Spotify-soittolistan. Fiktioesitys voi alkaa.

Hetkittäin epäilen selviänkö, sillä niin sisällä romaani on musiikissa ja muusikkoudessa – ja minä niistä ihan ulkona. On kuitenkin iloiten todettava, että sanojen soljunta ei syrji maallikkoa. Vaikka soittamiseen ja musiikkiin liittyvät kysymykset ovat keskeisiä, yhtä keskeistä on henkilöiden paikka suhteessa muihin ja itseensä.

Romaanin osat on nimetty musiikkitermein: Trio, Duo, Duo ja Sola. Aluksi on pianisti Sere, viulisti Laura ja sellisti Mats, lopulta enää Sere. Vai lopultako on jäljellä taka-alan assari? Huomio! Koko ajan mukana, katveessa seuraa assari-Sari, jota ei lasketa varsinaiseen lukumäärään – siinä yksi kimmoisa suhdetarkastelupiste.

Voimme ajatella, että assari kadehtii toisten unelmia, voimme tulkita hänen vain katkeruuttaan ärisevän, että halveksimalla tuhoavat elämänsä, mutta ikävä hänen on silti nähdä kaikki niin selvästi kuin näkee, kateellinen tai ei. Musisointi tuottaa mielihyvää, siksi siihen niin moni jää koukkuun ja ponnistelemaan, vaikka ei kannattaisi, ammatillisessa mielessä.

Musiikia kuvaillaan lumoavasti, etenkin tunteita, joissa yhteissoitto sujuu. Sulautuminen yhteissoiton virtaan on kirjan monille henkilöille ainoa tapa päästä kosketukseen itseen ja toisiin. Kun sitä ei saavuta, on koko elämä epätahdissa.

Hankaukset, säröt, epävarmuus ja huonoudentunteet välittyvät väkevästi. Ei ole epäilystäkään, miten kilpailuhenkistä muusikkous on. Soittaja on niin hyvä tai huono kuin on viimeisin esitys – muusikkona ja ihmisenä.

Mustata koskettimet.jpeg

Mustat koskettimet soi moniäänisesti. Kaipa kerrontaa voisin pitkälti kuvata musiikkitermein ainakin polyfoniseksi. Kaikkitietävä kertoja tunkeutuu kerrontakohteiden mieleen, luonteeseen, tilanteisiin, nykyisyyteen ja menneisyyteen. Upeasti joustavat tilanteesta ja henkilöstä toiseen siirtymät tai yhtäaikaiset äänet – myös soraäänet mutta jotain myötäilyjäkin on havaittavissa. Merkillepantavaa on se, että teema kuljettuu ennalta-arvaamattomasti.

Kertoja vetää mukaan minut ja kirjan lukijakollektiivin osoittelevasti, tietoisesti, herkullisen omavaltaisesti tyyliin ”Tapaamme trion harjoittelemasta Matsin kotoa”. Sehän saattaisi olla ärsyttävää, vaan ei ole. Kertoja ikään kuin lavastaa tilanteita, tarjoaa ne fokusoituina, tarkentaa lukijan katseen – en silti voi olla varma, johdatteleeko hän minut suoraan kohteeseen vai harhaan.

Sujuvuus, syvyys, terävyys ja leikkisyys, kipeys, julmuus – kaiken kirjo kielessä ja kerronnassa herättävät ihastuksen tunteen. Tekstissä on myös pistävyyttä ja piikkejä, esimerkiksi assari-Sarin silmin usein monomaaninen ja omahyväinen Sere esiintyy nimellä p-nisti – kuvaavaa, ilkeää, ilmaisullista.

Hetkittäisiä herpaantumisen merkkejä koen romaanin loppupuolella ja havaitsen tiivistämisen tarvetta, mutta kirjaan sovitetun soittolistan soidessa taustalla nautiskelen harvinaisen omaperäisestä verbalisoinnista finaaliin asti.

P. S. Mustat koskettimet käynnistää osaltani taiteilijaromaanihaaste-postaukset. Julistin haasteen avatuksi tänään.

Taitelijaromaani
– –

Marjo Heiskanen
Mustat koskettimet
Siltala 2017
romaani
352 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Soptify-soittolista löytyy romaanin nimellä.

Romaanista Omppu on kirjoittanut. ”Heiskanen kirjoittaa järkyttävän kunnianhimoisesti ja hyvin.” Kyllä.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Taiteilijaromaani

Taiteilijaromaanihaaste

Tämän vuoden mittaan olen havahtunut siihen, että monissa lukemissani kirjoissa päähenkilö on taidealalta. Keskushenkilöinä on ollut etenkin kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja muusikoita. Siispä on aika tehdä katselmus taideromaaneihin, joten haastan sinut postaamaan niistä. Koska en juuri nyt muista yhtään tanssitaiteen edustajaa romaanihenkilönä, julistan haasteen päättyvän 29.4. eli kansainvälisenä tanssitaiteen päivänä.

Taiteilijaromaanihaaste

1. Ilmoittaudu mukaan tämän postauksen kommentissa.
2. Postaa ainakin yhdestä romaanista, jossa taiteilijuus, taiteilija tai taide on keskeistä. Taiteilija voi olla fiktiivinen tai faktisesti taiteillut. Mikä tahansa taideala käy. Viittaa postauksessa haasteeseen (#taiteilijaromaani) ja käytä halutessasi taiteilijaromaanihaasteen banneria.
3. Julkaisen koontipostauksen 29.4.2018.
– Liitä siihen linkki juuttuusi/juttuihisi.
– Voit myös kirjoittaa oman koosteen pohtien taiteilijoiden määrää, laatua, merkitystä tai ylipäätään taiteilijuutta romaaneissa. Liitä oma koostejuttusi linkki koontipostaukseeni.
4. Teen yhteenvedon haasteesta ja julkaisen sen 1.5.2017.

 

Taitelijaromaani

Lähiaikoina esimerkiksi olen postannut Paul Austerin romaanista 4321 ja Kjell Westön romaanista Rikinkeltainen taivas, joissa kirjailijuudella on iso rooli. Mieleenpainuvia valokuvaajia on ollut esimerkiksi Arturo Perez-Reverten (Taistelumaalari) ja Pauliina Vanhatalon (Pitkä valotusaika) romaaneissa. Kevääni kirjakuvataiteilija oli päähenkilö Joel Haatelan romaanissa Mistä maailmat alkavat. Arkkitehti kaupunkivisualistina löytyy Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä – romaanista, ja näyttelijöitä esiintyy Sadie Jonesin kirjassa Ehkä rakkaus oli totta. Noin muutaman mainitsen.

Tänään korkkaan taiteilijaromaanihaasteen Marjo Heiskasen muusikkokirjalla Mustat koskettimet. Julkaisujonossa odottavat juttuni Mila Teräksen Schjerfbeck- ja Kati Tervon Thesleff-romaaneista sekä Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin kirjailijakuvauksesta. Varsinainen tuplajättipotti on Asko Jaakonahon romaani Valon juhla Katri Valasta ja Olavi Paavolaisesta. Ja lisää aivan varmasti ilmestyy toukokuun loppuun mennessä.

P.S. Tämän haasteen rinnalla kannattaa pitää mielessä Oksan hyllyltä -blogin Naisen tie -naistaiteilijaelämäkertahaastetta. Ainakin minä odotan Kati Tervon Thesleff-romaanin Iltalaulaja rinnalle pian ilmestyvää elämäkertaa Minä maalaan kuin jumala.

14 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Runokuussa postataan rakkausrunoista

Joskus nuorena törmäsin ”Kun mun tuttuni tulisi” -kansanrunoversioon. Olin vaikuttunut, ehkä jopa jotenkin järkytetty sen ehdottomuudesta. Siitä, että väkevää, vimmaista tunnetta ei mikään estä.

Kun mun kultani tulisi,
armahani astelisi,
tuntisin ma tuon tulosta,
arvoaisin astunnasta,
jos is vielä virstan päässä
tahikka kehen takana,
Utuna ulos menisin,
savuna pihalle saisin,
kipunoina kiiättäisin,
liekkinä lehauttaisin;
vierren verehen menisin,
supostellen suun etehen.
Tok’ mie kättä käpseäisin,
vaikk’ ois käärme kämmenellä;
tok’ mie suuta suikkajaisin,
vaikk’ ois surma suun eessä;
tok’ mie kaulahan kapuisin,
vaikk’ ois kalma kaulaluilla;
tok’ mie vierehen viruisin,
vaikk’ ois vierus verta täynnä.
Vaanp’ ei ole kullallani,
ei ole suu suen veressä,
käet käärmehen talissa,
kaula kalman tarttumissa;
suu on rasvasta sulasta,
huulet kuin hunajameestä,
käet kultaiset, koriat,
kaula kuin kanervan varsi.
(Juhla-Kanteletar, WSOY 1983)

Sitä luulisi, ettei tuosta voi pistää lemmenlorutelua paremmaksi, muttei ole yhtä aikaa eikä tapaa ilmaista ihmiselon ydintunnetta. Rakkausaihe ei ihan äkkiä lyriikassa tyhjene. Siksi sopii osallistua viikon päästä alkavaan rakkausrunoteemaiseen Runokuu-haasteeseen.

Heinäkuista Runokävelyä (katso runokävelystä tästä) ideoinut kirjabloggaajaporukka on mukana nyt elokuussa Runokuu-festivaalin (21.–27.8.) haasteessa postaten rakkausrunojuttuja. Festivaalin järjestäjä Nuoren Voiman Liitto ja yhteistyökumppani Kirjasampo innostavat lukemaan runoja rakkaudesta. Siispä teemme työtä käskettyä.

Porukkamme vapaasti valitsemat rakkausrunokokemukset ilmestyvät seuraavasti:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena
27.8. on avoin päivä kaikkien kirjabloggaajien postata rakkausrunoista.

Julkaisemme tällaisen aloituspostauksen nyt 14.8.2017 klo 10 yhtäaikaisesti: katso linkeistä, miten meistä kukin aiheeseen tarttuu. Haastamme sinut mukaan muistelemaan ikimuistoisia tai muunlaisia rakkausrunokokemuksia ja hankkimaan uusia.

Mistä löydät rakkausrunoluettavaa? Esimerkiksi Kirjasammossa on 20 kokoelman lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista, ja lisää runoteoksia rakkaudesta eri maista ja aikakausilta voi selailla Kirjasammossa haulla ”rakkausrunot” tai ”runokokoelmat rakkaus”.

Kanteletar

Kuvia runojutuista ja -nostoista voi jakaa somessa tunnisteella #runokuu. Kirjabloggajilla on vuoden loppuun käynnissä runonluentaa tunnisteella #runo100.

Minä alan maistella haastetta ja ylipäätään runoutta seuraavalla runosäkeellä, ja tyrkkään sen teaseriksi runosta, jonka runoilijaan palaan viikon kuluttua. Kukahan on kyseessä?

Mitä kirjojen sisällä on silloin kun ei niitä lueta?

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

John Galsworthy: Omenapuu

Klassikkohaasteen kunniakkaalla viidennellä kierroksella kaivelin lapsuudenkotini kirjahyllyjä. Nappasin sieltä John Galsworthyn Omenapuun (1916, suomenkielinen 11. painos 1982). Tältä Nobel-kirjailijalta en ole aiemmin mitään lukenut, vaikka olen viettänyt elämyksellisiä hetkiä The Forsythe Saga -tv-dramatisoinnin parissa (Granada Television / ITV 2002).

klassikkohaaste-5

Tekstiluola-blogin Tuomas kokoaa tämänkertaisen klassikkohaasteen postaukset.

Pienoisromaanissa kehyksen muodostaa avioparin hopeahääpäivän merkeissä tekemä retki maaseudulle. Frank Ashurst tunnistaa seudun tutuksi opiskeluaikaiselta kesäreissusta. Sillä aikaa, kun rouva taiteilee niityillä, herra lähtee kiertämään maisemaa. Samalla tarina siirtyy nuoruuden kesään.

Omenapuun pintaan piirtyvät nostalgiset muistot maaseudun luonnosta, joutilaasta vaeltelusta ja omenapuunkukan lailla hehkuvan maalaisneitosen kohtaamisesta. Tavallaan kyse on tavallisesta tarinasta: viattomanyksinkertaisen töllintytön haksahduksesta herraspoikaan.

Huomaan ärsyyntyväni asetelmista sivistys/maaseutu, akateeminen ylemmyys  / yksinkertainen maatalotouhu. Olen jossain vaiheessa heittämässä klassikkovalintani kesäheinikkoon. Vanhanaikainen mieshegemoninen romantiikka tökkää. Luen kirjan kuitenkin loppuun ja huomaan katsantokantani heltyvän ja tarinaterän löytyvän.

Ja hän palasi omenapuun juurelle. Mutta tyttö oli poissa. Poika kuuli kahinaa, veräjän narahtavan, sikojen äännähtävän. Tytön asemesta vain vanha omenapuu! Hän kietoi käsivartensa sen ympäri – äsken hän oli syleillyt tytön pehmeää ruumista! Karhea sammal poskea vasten – äsken siihen nojasi tytön pehmeä poski! Vain metsän tuoksu oli sama. Ja hänen päänsä päällä ja ympärillään näyttivät kukat hehkuvan ja hengittävän elävämpinä ja kirkkaimpina kuin milloinkaan ennen.

Nuoruuden kesän kuvauksessa viehättää heräävän luonnon yhteys nuorukaisen hehkuvaan tunneviritykseen. Myös tavoitan hyvin sen, miten nuori ihminen irrallaan arkitodellisuudesta heittäytyy hetkeen ja toisaalta taas havahtuu säätynsä juurruttamiin toimintamalleihin, kun palaa omaan ympäristöönsä.

Omenapuu päätyy lopulta elämänkulun punnintaan. Alatekstinä kulkee miehen ääneen lausumaton arviointi tehdyistä elämänvalinnoista. Selviää myös se, että valinnoilla on seurauksia, jotka eivät koske vain valintojen tekijää. Minun kirjavalinnallani on se seuraus, etten kaikkiaan kadu lukukokemustani. Tulipa luettua hetkittäin menneen maailma lumoa levittävä tarina. Seuraavalla kierroksella sitten valitsen taas jotain ihan muuta.

– –

John Galsworthy
Omenapuu
The Apple Tree 1916
suomentajaa ei mainita
WSOY, 11. painos 1982
112 sivua.
Löytyi isävainaan kirjahyllystä.

Löysin yllätyksekseni monia Omenapuun lukeneita: Luettua elämää, Kirja vieköön!, P. S. Rakastan kirjoja, Kirjojen kamari, Ullan luetut kirjat, Lumiomena, Kirja-aitta ja Hyönteisdokumentti.

Klassikkohaasteen 31.7.2017 postauksiin pääset tästä linkista: Tekstiluola.

Aiemmat klassikkohaastepostaukseni:

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
William Shakespeare: Romeo ja Julia
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa
Anna Ahmatova: Valitut runot

14 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Naistenviikko 2017: koonti

Naistenviikko2017Kansanperinne nimittää heinäkuun naisnimipäivistä täyttyvää viikkoa naistenviikoksi. Naismaisesti itkevänä pidetään tilastollisesti runsassateista viikkoa, jolloin nimipäiviä viettävät Riikka, Saara, Marketta, Johanna, Leena, Oili ja Kristiina muunnoksineen. Tänä kesänä naistenviikolla on taivaalta tippunut kaikenlaista rakeista lähtien, mutta kirjabloggaajanäkökulmasta on annettu sataa kirjajuttuja ja paistateltu niiden lämmössä.

2017 naistenviikkohaasteessa mukana olivat seuraavat blogit:
Dysphoria
Evarian kirjahylly
Kaikkia värejä
Kirja hyllyssä
Kirjakaapin kummitus
Kirjan jos toisenkin
Kirjaluotsi
Kirjan pauloissa
Kirjasähkökäyrä
Kirja vieköön!
Kirjojen elämänmullistava taika
Kirsin Book Club
Kulttuuri kukoistaa
Limalepakon kirjablogi
Luettua elämää
Mari A:n kirjablogi
Mrs Karlsson lukee
Oksan hyllyltä
Orfeuksen kääntöpiiri
Reader why did I marry him?
Saran kirjat
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista
Sivutiellä
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat 

Linkit ovat blogeihin, ei yksittäisiin juttuihin. Juttulinkkejä voivat bloggaajat liittää tähän postaukseen.

Naistenviikkohaasteen aloituspostaukseen vie tämä juttu ja tämä muistinvirkistys. Aiempien vuosien naistenviikkokoonnit ovat tässä: 2015 ja 2016.

Jotkut blogit ovat viikon varrella postanneet kerran, jotkut muutaman kerran, ja esimerkiksi minun laillani blogit Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön!, Kirsin Book ClubOksan hyllyltä ja Sheferijm- Ajatuksia kirjoista ovat postanneet päivittäin. Naisteeman käsittely on haasteessamme villiä ja vapaata. Otetaan kantaa tai hellitään hömppää, eritellään teemoja ja kerrontaa tai kellutaan lukutunnelmissa. Naistenviikon genret vaihtelevat sarjakuvasta eppiseen proosalaveuteen, runoista novelleihin, ja tyylilajeissa liu’utuaan kauhusta romantiikkaan.

Naistenviikon koonti

Toivotan viikon päätteeksi virkistävää blogilueskelua. Minä olen viettänyt kollegoiden juttujen parissa antoisia hetkiä ja jatkan vielä postailulueskelua jonkin aikaa. Saan lukuvinkkejä ja muuten herkuttelen kirjahavainnoilla.

Kiitos mukana olleille kirjablogeille, lukijoille ja kommentoijille!

Taivutan vielä lopuksi naistenviikkohaasteajatukseni tankarunoksi.

Helma heilahtaa
heinäkuun, vilahtava
viikko naisien –
kuin alushame. Peittää
ja paljastaa. Niin kertoo.

34 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Trilleristi-dekkaristeja Ruotsista sikiää, nyt on vuorossa Camille Greben sooloilun vuoro. Aiemmin hän on ollut kirjoittamassa kimppadekkareita. Sormiharjoittelut on siis suoritettu, nyt on aika omaehtoisen psykologisen jännityksen: Kun jää pettää alta (Gummerus 2017).

Romaanissa on kolme kertojaa. Peter vaikuttaa elämään pettyneeltä puurtajalta, joka tunnollisesti toteuttaa poliisityötään, mutta muuten hän ei uskalla kiintyä eikä sitoutua. Emma on nuori vaatemyyjä, joka rakastuu firman isoon pomoon. Hanne on tutkija, joka joskus on avustanut poliisia ja avustaa taas, mutta häntä piinaa etenevä, fataali sairaus.

Kertojia yhdistää eletyn elämän vaikeudet. Peter ja Hanne ovat jopa kolhineet toisiaan. Peteriä ja Emmaa painavat lapsuusaikaiset perhetragediat, ja Hannen riippakivenä roikkuu epäonnistunut avioliitto. Ai niin, onhan kirjassa myös ainakin yksi murha.

Murhatutkinta on samanlaista kuin elämä: siinä on alku, keskikohta ja loppu. Ja aivan kuin elämässä muutenkin, ne tunnistaa oikeastaan vasta jälkikäteen. Välillä tulkinta loppuu ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan, kun taas toisinaan se vaikuttaa jatkuvan ikuisuuden, kunnes se kuivuu kokoon tai siitä luovutaan.

Kun jää pettää alta -trillerissä keritään vähitellen murhatapausta ja muita mutkallisuuksia eri näkökulmista, niin edeltävistä tapahtumista kuin sitten tutkintaan liittyvistä. Pidän tässä niin kuin monessa muussakin kirjassa kertojien eri-äänisyydestä ja vuorottelusta. Peterin poikkeuksellisen ikävä persoona vaikuttaa virkistävältä, ja Hannen toimintakykyisenä säilyminen herättää sympatiani. Emman psykologinen profiili hahmottuu lapsuudesta aikuisuuteen. Paikoitellen tekstissä on keskivertojännäristä korkeammalle kohoavia kohtia, esimerkiksi Emman lapsuudenaikainen, symboliselta vaikuttava perhosenkasvatus on sellainen.

Kun jää pettää alta

Pettymyksen ailahduksia koen sen suhteen, mikä piilee tappotyön taustalla. Voin vain ratkaisua kierrellä ja kaarrella, sillä en suin surmin halua pilata tapahtumia tulevilta lukijoilta. Sanon vain, että kirjan pääratkaisu ei ole ainutlaatuinen, eikä minua moinen ole koskaan saanut hihkumaan. Mutta meitä lukijoita on monenlaisia, ja uskon kirjan ahmijansa löytävän.

Kaiken kaikkiaan Kun jää pettää alta sopii sateisten (kesä)päivien lepäilijän puuhakirjaksi. Lukija pääsee askartelemaan romaanipersoonien pään sisälle ja arvuuttelemaan minäkertojien luotettavuutta, sillä kirjassa on paljon psyykkisiä patoutumia ja ihmissuhdeongelmia. Ehkäpä siitä syystä myös varsinaiset tapahtumat etenevät hitaasti. Tunnelma on synkkä, mutta osoittautuu, ettei tavoitteena ole toivottomuus. Siispä päätän Peterin säväyttävään opetukseen:

Rakkaus ja kauneus ovat katoavaisia.

Paska taas on ikuista. Toisinaan syntyy lyhyitä, kirkkaita onnenhetkiä. Ja kun sellainen sattuu kohdalle, on parasta antaa sen edetä omalla painollaan.

– –

Camilla Grebe
Kun jää pettää alta
suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2017
trilleri
506 sivua.
Sain oikolukemattoman ennakkokappaleen: kirjabloggaajien yhteisisku 20.7.2017 klo 10. Tutustu muiden tempaukseen osallistuneiden trillerikokemuksiin:

Kun jää pettää alta2

Osallistun kirjalla myös naistenviikon kirjablogihaasteeseen: romaanista välittyy kasvuympäristön ja elämäntilanteen vaikutus eri-ikäisten naisten naiseuteen ja sen toteuttamiseen. Muut ihmiset ympärillä vaikuttavat paljon siihen, särkyvätkö vai eheytyvätkö unelmat – ja elämä.

Naistenviikko2017

17 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Naistenviikkoa 2017 kohti & Joka tytön runokirja

Naistenviikko lähestyy! Valmistelupostauksessani (tässä) on ilahduttavan paljon ilmoittautuneita. Yhä voi haasteeseen ilmoittautua – sukupuolesta riippumatta.

Nimipilvi jo nyt mukaan liittyneistä blogeista:
Limalepakon kirjablogi, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä, Yöpöydän kirjat, Kirjakaapin kummitus, Mrs Karlsson lukee, Evarian kirjahylly, Kirjan jos toisenkin, Lukumato, Kirjojen elämänmullistava taika, Kirjan pauloissa, Dysphoria, Kirsin Book Club, Reader why did I marry him?, Sivutiellä, Kirja vieköön!, Luettua elämää, Saran kirjat, Kirjaluotsi, Mari A:n kirjablogi, Kirjasähkökäyrä, Orfeuksen kääntöpiiri, Kaikkia värejä, Sheferijm – Ajatuksia kirjoista

#naistenviikkohaaste #naistenviikko2017

Tiedän sukupuolittamisen olevan kyseenalaista. Kannatan kankeiden asetelmien purkua, kuten sitä, että esimerkiksi juuri naistenviikkoon yhdistetään huono ilma tai muita erikoisia uskomuksia. Koska naistenviikkoa on erinäisin ennakkoluuloin vietetty jo vuosikymmeniä, kirjablogien naistenviikkohaasteen pohjana on, että antaa nyt sataa ja paistaa sitten viikon verran kirjallisuutta niin värikkäällä naisteemalla kuin vain olla ja voi. Kirjabloggaajien valitsema teeman käsittelytapa on siten täysin vapaa.

Vedän kirjabloggaajien naistenviikkoa nyt kolmatta kesää. Julkaisen koontipostauksen viikon loputtua 25.7. ja toivon siihen linkkejä viikkoon osallistuneilta kirjabloggaajilta. Aiemmat koonnit ovat tässä: 2015 ja 2016.

Naistenviikko2017

Virittelen siis naistenviikkoa. Huomaan olevani hyvässä runoantologiavauhdissa (katso vaikka tämä, tämä ja tämä). Tällaisissa kokoelmissa joku on päättänyt teeman, etenemisen, edustajat. Se ehkä pakottaa katsomaan runoja eri vinkkelistä kuin silloin, kun ne ovat osia runoilijan omissa kokoelmissa. Runo pukeutuu ikään kuin toiseen asuun.

Antaa asun vaihtua. Ainakin tässä Joka tytön runokirjassa (Tammi 2006) on teeman mukaan noukittu osuvia, vaihtelevia ja muhevia runoja. Annan toimittajien Suvi Ahola ja Satu Koskimies hieman avata asiaa:

Näissä runoissa Sinä heität lettinauhasi metsään, riuhdot itsesi irti Äidistä ja muutut villijalkaiseksi eläimeksi! Mutta silti jäät eloon Naisen sisälle, ja pysytkin hengissä – lopun ikääsi.

Antologia rakentaa naisen elämän kaaren. Olen lukenut kirjaa nyt noin kymmenen vuoden ajan. Huomaan koskettuvani ja pysähtyväni erilaisiin kaaren osiin sen mukaan, minkälaiset asiat minua kulloinkin koskevat. Nyt viivähtelen runoissa, joissa puhujat (naiset) hakevat itsestään sitä, mitä ovat. Myös loppuosan luopumisen tuntemukset puhuttelevat. Esimerkiksi siitä, miten eri tavoin samaa asiaa voi katsoa, poimin kokoelmasta Helena Anhavan runon.

Oi pullea puumaatuska, sisälläsi
pienempi, pienempi, pienempi, pienin.
Suvun kantaäitikö olet
vai sipuli:
vanhuus, keski-ikä, nuoruus, lapsuus?

Kokoelmassa on lähinnä kotimaisten naisrunoilijoiden lyriikkaa Kalevalasta lähtien, mutta on joitain poikkeamia kuten Anna Ahmatova ja Margaret Atwood. En voi, kykene napata suosikkejani, niin monien kanssa tälläkin lukukerralla viihdyn kesäpuutarhassani, pienen suihkulähteeni solinassa. Hyvin tilannetta kuvastaa se, että pysyn lukutunnelmassa, vaikka Kehä 1 pauhaa taustalla. Runot hiljentävät sen.

Joka tytön runokirja

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Naistenviikolla sitten lisää naisista kirjoissa ja kirjoittajina. Minä postailen todennäköisesti näiden kirjailijoiden kirjoista, joista osa on viikon nimipäiväsankarittaria: Camille Grebe (blogi-isku 20.7. klo 10), Elena Ferrante, Laila Hirvisaari, Raili Mikkanen, Jojo Moyes, Tiina Raevaara ja Kristiina Vuori.

Tässä ovat viikon naisnimet:
18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja.

– –
Joka tytön runokirja
Toimittaneet Suvi Ahola ja Satu Koskimies
Tammi 2006
runoantologia
315 sivua.
Sain kirjan ystäviltäni.

10 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani, Runot

Kävin runokävelemässä

Eilen Runon ja suven päivänä 6.7.2017 tapahtui ensimmäinen Runokävely (ennakkoesittely tässä). Tempauksen aikana kävelimme suunnitelmallisesti keskustan patsaalta toiselle. Pysähdyimme patsailla lukemaan runoja nykyrunoilijoilta, joilta olimme saaneet siihen luvan, ja lisäksi luimme tekijänoikeusvapaita vanhoja runoja. Aloitimme Runebergin patsaalta, ja avasin illan Runebergin runon ”Heinäkuun viides päivä” (suomentanut Otto Manninen) alkusäkeistöllä:

”Nyt päilyy päivä heinäkuun,
näin ihmeellist`ei mieltä muun
tois mulle aamun hetki.
On raikas, sorja suvisää,
sua, nuori mies, jos miellyttää
kävellä pieni retki;
on juhlapäivä päivä tää.”

Vaikka runossa mainitaan nuoret miehet, ei heitä juuri näkynyt, mutta kävelylle osallistui ilahduttava määrä kaikenikäisiä ihmisiä. Osa kiersi koko reitin, osa osan; osa oli bloggaajia, osa runoilijoita, osa osallisia muuten vain runokiinnostuksesta. Reittimme eteni suunnitelmien mukaan näin:

Runokävelyllä2

Aloitimme Runebergin patsaalta.

Runokävelyllä1

Eino Leinon päivänä luonnollisesti kuulimme myös Leinoa.

6390f56d-556a-46ff-9f45-700488e34194

Jatkoimme suunnitelman ja aikataulun mukaan.

runokävelemässä4

Päädyimme Kansalaistorille, jossa ”nous hauki puuhun laulamaan”. (Hellaakoski ei ole vielä tekijänoikeusvapaa, koska kuolemasta ei ole vielä 70 vuotta.)

Viisi kirjabloggaajaa on runokävelemisen ideoinnin takana, ja koko juttu juontuu Ompun runohaasteesta. Jokainen meistä julkaisi lähtölaukausjutun ennen kävelyä, niihin voi palata näistä linkeistä:

1.7. Tuijata 
2.7. Hyönteisdokumentti 
3.7. Reader, why did I marry him?
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie 
5.7. Kirja vieköön! 

Olimme valmistautuneet kävelylle jakamalla runoilijoita, eli ääneen lukemiseen luvan antaneilta runoilijoilta valitsimme lempivärssyjämme tai muuten kävelyn henkeen natsaavaa lyriikkaa. Kävelyllä kävivät myös runoilijat SusuPetal ja Sinikka Vuola, ja bloggaaja-runoilija Tuomas Aitonurmi ensiesitti runonsa (lue tästä).

Runokävelylllä3

Tuomas lukee kännykän näytöltä runoaan.

Lukemisen lisäksi juttelimme runoista, niiden ymmärtämisestä ja ymmärtämättömyydestä, ajan ja elämäntilanteen vaikutuksesta runon oivaltamiseen ja lyriikkavalikoiman jokaiselle jotakin -luonteeseen. Runokävelyn rennoninnostunut tunnelma viittaa siihen, että tempauksesta saattaa kehittyä traditio. Myös Kirja vieköön! -blogi julistaa samaa.

Haaveena oli tempaus, jossa kuka tahansa voi lukea minkä tahansa elämyksiä ja väristyksiä välittäneen runon. Vaikka runo on vapaa, tekijänoikeudet eivät, joten jatkossakin tällaisessa yksityishenkilöiden vaellusretkessä etenemme lupien varassa. Emme voi emmekä halua ennakoida spontaanin tilaisuuden luonteen vuoksi luettujen runojen määrää, joten esitystyylinen tapahtuma ei tule kyseeseen Sanasto-maksuineen. Emme itse hyödy millään tavalla taloudellisesti tilanteesta vaan satsaamme siihen aikaa ja vaivaa, emmekä vie leipää runoilijoiden suusta. Haluamme vain runot esille niin, että muut kiinnostuvat niitä lukemaan, ostamaan tai lainaamaan. Lainaamaan! Oli todella hienoa, että kaupunginkirjaston lainauspolkupyörä runolasteineen oli mukana. Toivottavasti jatkossakin!

Runokävelyn sää oli kuin runo, vaihteleva: lämmitti, kylmensi ja virkisti. Ja inspiroi. Päivän valmisteluihini liittyi oman runon rustaaminen runosta. Haikuilin sen silmänpilkkeiseen runoblogiini Alman runot, ja päättäköön se juttuni Runokävelystä.

Runosta

 

Sanoin kokea
näkymätön, tuntea
kielen suolisto.

17 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma

Lähtölaskenta Runokävelyyn 

Runon ja suven päivänä 6.7.2017 kävelen Runebergin patsaalle klo 16.00. Repussani on nippu runokirjoja. Ne lämmittävät selässäni, mutta sitä enemmän tunnen kuumottavaa kipinän, kun otan niitä yksi kerrallaan repustani. Selailen, luen jokusen säkeen ääneen, valitsen muutaman kokonaisen runon ja kajautan sen kaikille.

Kaikille? Runokävely on kaikille avoin tempaus juhlia lyriikan hyvinvointia lisäävää vaikutusta, vallankin kun siihen vielä yhdistetään yhdessäolo ja kävely. Tempauksen ideasta lisää tässä postauksessa.

Runokävely1A

*

Runot tuottavat minulle oivaltamisen iloa. Niiden lukeminen on palapelien kokoamista ja arvoitusten ratkomista. Etsin ratkaisuja itsestäni, tulkitsen tavallani. Tämä sanotaan tutkimuksissa myös syyksi, miksi runot ovat tehokkaimpia itsehoitokirjoja: niihin voi peilata vapaasti ajatuksensa, tunteensa, kokemuksensa ja muistonsa. Eikä kaikkea tarvitse ymmärtää – aivan kuin elämässä. Lisäksi mielihyvä kielen taivuttelusta arvaamattomiin asentoihin vapauttaa, nautituttaa.

Lähtölaskenta1

Sananen vielä Runokävely-reppuni kirjoista. Otanta on sattumanvarainen kooste kotimaista runoutta. Valittujen kirjojen nimistä rutistan runon, ja otan runoilijan vapauden taivuttaa sanoja ja viitata kintaalla välimerkki- ja oikeinkirjoitussäännöille.

Ehkä liioittelen vähän runoja (I).

Peippo vei päivänvalossa helkavirsiä
Villonin puutarhaan, Kanervalaan,

Töölönlahteen.

Kierrän vuoden runoja (II) – largo.

Voit askarrella yhdistämällä teoksen ja kirjailijan; otsikkosikermärunon kirjailijat aakkostettuna: Anja Erämaja (x 2), Eino Leino, Aleksis Kivi, Sanna Karlström, Heli Laaksonen, Kirsi Poutanen, Tuija Takala, Ilpo Tiihonen, Jukka Viikilä. Vasataukset tosin näet kuvasta.

Lähtölaskenta2

Olet tervetullut runokävelylle!

Runokävelyn ideointiporukka julkaisee joka päivä lähtölaskentajutun:

1.7. Tuijata 
2.7. Hyönteisdokumentti 
3.7. Reader, why did I marry him? 
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie
5.7. Kirja vieköön!
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!

#runokävely

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma

Tule Runokävelylle!

Runoja rustasi Leino,
siksi keksittiin keino
syntymäpäivää Einon
juhlistaa päivänä runon.

Sydämessä suven
siis runoutta luen.
En tee sitä yksin
vaan kävelytyksin.

Kaltaisteni kanssa
marssin jalat maassa,
vaikka pää on pilvissä
Runokävelyllä Helsigissä.

JO RIITTÄÄ! Runomuodosta info-proosaan:


Muutama runohenkinen kirjabloggaaja on suunnitellut Runon ja suven päiväksi 6.7.2017 Runokävelyn Helsingin keskustaan. Emme ole yhteisö tai yhdistys, vaan olemme yksittäisinä runoharrastajina tempauksen takana. Idea lähti kevään runohaasteen käynnistäjältä Ompulta.

Haluamme juhlistaa kirjallisuusgenreä, joka tuppaa jäämään muun kirjallisuustemmellyksen jalkoihin. Nyt jaloittelemme runojen kunniaksi, ja kaikki ovat tervetulleita mukaan alusta alkaen klo 16 Runebergin patsaalta – tai miltä tahansa reitin patsaalta. Ja kyllä: reitin alussa kumartelemme myös päivänsankarille, Eino Leinolle, runoruhtinaan patsaan ohittaessamme.

Tempaus on vapaa: se ei sisällä lausuntaa, esityksiä tai esitelmiä. Keskustelemme kävelyn lomassa runoista ja luemme niitä ääneen tai itseksemme. Arvostamme kirjailijoiden työtä ja tekijänoikeuksia, siksi me suunnitteluryhmäläiset luemme ääneen runoja vain sellaisilta nykyrunoilijoilta, joilta olemme saaneet siihen luvan. Kävelyä seuraa kaupunginkirjaston polkupyörä, josta voi lainata runoluettavaa.

Runokävelyn takana olevat bloggaajat kuopivat jo malttamattomana kesänurmea, siksi jokaiselta ilmestyy tempausta sivuava lähtölaukausjuttu ennen H-hetkeä:

1.7. Tuijata 
2.7. Hyönteisdokumentti 
3.7. Reader, why did I marry him?
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie 
5.7. Kirja vieköön! 
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!

#runokävely

 

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma