Aihearkisto: haaste

Kolmanesvuosikatsaus: vinkit Lukuviikolla

Paraikaa vietetään Lukuviikkoa. Se innoitti kokoamaan kuluvan vuoden alun ajalta minua erityisesti ilahduttaneet kirjat. Lukuviikko oikein velvoittaa vinkkaamaan.

Kotimainen romaani

Yön kantaja

Katja Kallion Yön kantaja (Otava 2017) kosketti jotain sellaista minussa, mille ei ole sanoja. Amandan elämänkulku irtolaisesta Seilin saarelle pohjusti pikkuhiljaa sitä, että kunnolla tärähti, kun kirja kertoo Seilissä elämisestä. Kirja pistää miettimään vapautta omiin päätöksiin ja elämätöntä elämää. Kumpaakaan ei ehkä ole missään olosuhteissa. Aistivoimainen kerronta imeytyi ihon alle ja taito punoa tarinaa ajassa ja paikassa vaikutti.

Suomi 100 vuotta

suomen historia

Valtakunnan juhlavuotena ilmestyy monenlaisia kirjoja. Tästä teemasta ehdoton ykkönen on Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017). Episodifaktion otsikko on tyhjentävä. Tamminen on työstänyt tiivistä tekstiä tosielämämuisteluista, ja niin niistä on muovautunut liikauttavia yksityisiä, tavallisten kansalaisten tilanteita itsenäisyyden vuosilta. Voin vain ihailla sitä, miten lyhyisiin toteamuslauseisiin voi kätkeytyä syvältä survaisevia tunne- ja elämänasenneviestejä.

 

lahtaritIlmoitan täten, että tämän vuoden pakolliseen juhlalukemistoon kuuluvat Anneli Kannon romaanit Veriruusut (Gummerus 2008) ja Lahtarit (Gummerus 2017). Ne tulee lukea rinnakkain, sillä ensinmainittu kertoo hämäläisestä naispunakaartista ja jälkimmäinen pohjalaisesta valkokaartista. Kerrontakeinoiltaan ne eroavat sykähdyttävästi: ensimmäinen on melko perinteistä realismia, jälkimmäinen sirpaloitunutta näkökulmakerrontaa. Romaanit pistävät miettimään, mihin ihminen pystyy, ja sitä, millaisten vaiheiden jälkeen olemme nyt tässä.

Runot

katso pohjoista taivasta2

Tämä kirja voisi myös sopia otsikkoon ”Suomi 100 vuotta”. Yllätän oikeastaan itseni, että valitsen tämän: Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Jenni Haukion toimittama runoantologia alkaa odotetun kaltaisena, sillä kaikki klassikkorunot ovat löytäneet tiensä tähän(kin) kirjaan. Mutta mitä pitemmälle kirjassa etenen, sitä enemmän ilahdun: 1900-luvun jälkipuoliskolta on mukana mielenkiintoisia valintoja. Jos joku hankkii elämässään muutaman runokirjan, sopii tämä kelpo koosteeksi lyyrisestä kotimaastamme.

Käännösromaani

Uuden nimen tarinaKotimaiset uutuudet ovat selvästi innostaneet minua enemmän kuin käännösromaanit. Suosituskirjaa tähän kategoriaan on siten yllättävän vaikea valita. Ferrante, Han Kang vai McEwanKyllä se on Elena Ferrante! Perustelen valintani: Uuden nimen tarina kuvaa ankarasti 1960-luvun työläistaustaisten italialaisnaisten asemaa äideistä tyttäriin. Kehyksenä on yhä ”loistava ystävä”, poikkeuksellinen ja arvaamaton minäkertojan bestis, mutta minä käänsin katseeni kertoja-Elenaan, joka murretta peitellen pinnistelee lähiölähtökohdista akateemiskirjallisiin piireihin.

Jännitys

Jano

Juuri näin yllätyksetön olen. Alkuvuoden paras dekkari on Jo Nesbøn Jano (Johnny Kniga 2017). Kerronnallisesti ja kielellisesti tarinan punominen luontuu niin sutjakkaasti. Iljettävyyksiä riittää ja jännitys pitää vireessä loppuun asti ja sen jälkeen. Harry Holen ylivoimaisuus pitää kutinsa, ja pieni retkahdus lisää kiinnostavuutta – puhumattakaan sen seurauksista. Näin on kiva vihjailla paljastamatta mitään! Edellisiin Hole-osiin olen työlästynyt, rutiinisuorituksia, mutta Janoa luin verenmaku (hah) suussa.

Viihde

hammaskeiju

Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava 2017) sulatti sydämeni. Pasasen poikia en ole ennen tavannut, mutta nyt tutustun heihin tilanteessa, jossa poika aloittaa koulun ja yksinhuoltajaisä antaa väsymyksen vihdoin vallata. Tuohon kaikkeen kytkeytyy hupaisia ja hellyttäviä tilanteita. Ekstentriset entiset hiekkalaatikkotuttavat ja kehitysvammainen veli lisäävät aineksia arkiseen soppaan, joka maistuu makoisalta vaan ei äitelältä.

Tieto

kielen elämä

Viime vuoden puolelta putkahti lukemistooni Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2016).  Kotilainen käy läpi kielemme kehityslinjat riemukkaan rennosti. Kotilainen aloittaa Volgan mutkasta ja päätyy rohkeisiin ennusteisiin kielen muutoksista. Harvoin lukee näin viihdyttävästi kirjoitettua tietoa. Teksti on sujuvaa, havainnollista ja jäsenneltyä, ja persoonallinen vinkeys välittyy tiukan tiedonvälityksen lisäarvona.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Tietokirja

Sinisiipi niityllä & Lukuviikko

Kirjastot ja koulut juhlivat lukemista lukuviikolla 17.-23.4.2017. Lukukeskus tuottaa materiaaleja ja eri tahot järjestävät tempauksia. Minä haastan kaikki postailemaan lukemisen puolesta – ei sen tarvitse kytkeytyä koulu- tai kirjastoympäristöihin. Riittää, että (ainakin) tällä viikolla kukin osaltaan somessa välittää lukemisen iloa ja tärkeyttä.

Lisään oman korteni Lukuviikon kekoon esittelemällä lapsille ja aikuisille sopivan luontokirjan Sinisiipi niityllä (Avain 2016). Koska kevään lämpoä ja kesän vehreyttä saa vielä odottaa, voi fiilistellä  kauniin kirjan kanssa. Kirjasta voi oppia asioita tai vain nauttia pääsystä kirjan keinoin kesäluontoon. Seija Niinistö-Samela on kirjoittanut kirjan selkokieliset teksti ja Juha Samela ottanut tunnelmalliset kuvat.

Aurinkoisena kesäpäivänä niitty on täynnä elämää.
Perhoset lentelevät värikkäiden kukkien joukossa.
Hyönteiset viihtyvät ympäristössä,
joka tarjoaa niille ruokaa ja suojaa.

Näin kirja käynnistyy. Niittyjen elämän esittely keskittyy lähinnä kesään. Kasvien ja hyönteisten yhteiseloa kuvataan lyhyesti, ytimet valiten. Kuvitus on keskiössä, ja teksti myötäilee sitä. Pidän kirjaa etenkin kauniina katselukirjana, sillä tarkat kasvi- ja hyönteiskuvat viehättävät. Ilahdun siitä, että suurennoksissa on aina mukana jotain ympäristöstä, jolloin voi hahmottaa mittasuhteet.

Selkokirjan luonteeseen kuuluu, ettei kaikkea voi kertoa vaan sisältöön pitää valita oleellinen. Tämä onnistuu hyvin. Kirja zoomaa tiettyihin niityn ominaispiirteisiin. Luonnonsuojelun taustahumina kuuluu sopivasti tekstistä ja kuvista.

Jonkin verran tekstissä on sellaista, joka olisi kaivannut kuvan apua tai uuden käsitteen selitystä. Jäsentelyn tueksi voisi teemoittaa väliotsikot, nyt esimerkiksi vieraskasvit tulevat ikään kuin kesken kaiken esittelyyn. Nämä ovat pieniä sivuhuomioita, sillä kokonaisuutena kirja on selkeä ja viehättävä. Se osoittaa mainiosti, ettei selko ole välttämättä erityistä vaan kaikille sopivaa. Siksi Sinisiipi niityllä sopii Lukuviikolle, kesällä mukaan niitylle kasvien tunnistuksen avuksi sekä kaikkiin vuodenaikoihin luontotunnelmointiin.

– –

Seija Niinistö-Samela ja Juha Samela
Sinisiipi niityllä
Avain 2016
luontokirja
79 sivua.
Sain kirjan muuten vain.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Selkokirja, Tapahtuma, Tietokirja

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Nyt on lukeminen ollut hidasta, olen edennyt kieli keskellä suuta. Vertaus ontuu, huomaan. Muutenkin lukemisen jälkeen vahdin sanavalintojani. Harry Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja (Siltala 2017) askarruttaa mieltä ja kieltä.

Kokoelmassa on 13 novellia. Ne ovat keskenään kovin erilaisia. Yhteistä on arvoituksellisuus ja nyrjähtäneisyys. Mitä tahansa voi tapahtua. Reaalimaailmasta lähdetään ja astutaan kynnyksen yli.

Uraanilamppu

Mainitsen muutaman novellin, joista nautin. Niminovelli ”Uraanilamppu” vie mainiosti hätkähdyttävän valonlähteen tuottamiin tunnelmiin ja kokemuksiin. Lyhyt novelli ”Toiminta” erittelee kirurgisen tarkasti fyysiset tapahtumat herätessä ja naurattaa suurpiirteisellä loppulauseella. ”Fantastinen salaatti” hulluttelee ruokahifistelyllä. ”Piilodepression” jälkeen kihelmöin kaikenlaisia ajatuksia ihmisestä ja perheestä – ja kerrontataidosta, joka pistää kutisemaan.

Muutama novelli kiertyy kuristusotteella kirjalliseen työhön. ”Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani” -novellissa rakentuu tilanne, jossa kirjailija on kustannustoimittajan luona keskustelemassa kokoelmasta, joka kannattaisi aloittaa ”Uuranilamppu”-novellilla. Todentuntuisista havainnoista poikkeillaan kirjailijan mielenjuolahduksiin. ”Kertomus”-novellissa upotaan kertoja-lukija-tulkintoihin. Tuntuu kuin lausahduksia olisi silputtu vaikkapa blogeista, joissa suolletaan kirjoista, lukukokemuksesta ja muusta sivuavasta. Ja pilkka osuu nilkkaani – syystä.

Huimaa näissä novelleissa on se, etten oikein tohdi poimia sitaatteja. Jos lainaan jotain, olen varma, että joudun naurunalaiseksi. Olen varma, että minua vedätetään. Joten annan mennä. Tässä on lukukokemukseni:

Lukijan tuskin kannattaa yrittää löytää totuutta, hänen on järkevämpää nauttia siitä, että tulee huijatuksi. Kaikkien ratkaisujen ei tarvitse vaikuttaa motivoiduilta. Vaihdoin kerran sukupuolta vahingossa. Lukija tietää, että hän tulee huijatuksi, mutta myös kertoja tietää tulevansa huijatuksi, kertomus vie mennessään heitä molempia. Viime kädessä kysymys on psykologisesta sodasta kertojan ja kertomuksen ja lukijan ja kertomuksen välillä.

Monessa novellissa on sellainen tuntu, että niissä on sisäpiirin läppää ja minä olen ulkopuolinen. Kirjan lopusta selviää, että osalla novelleista on kirjallinen esikuva. Esimerkiksi niminovelli ”Uraanilamppu” vertautuu Juhani Ahon lastuun isoisän lampun ostosta ja ”Piilodepressio” J. P. Roosin artikkeliin.

Taitavaa on: sanat, lauseet, virkkeet sakeanaan merkityksiä. Muutama juttu kohottaa. Pitkälti kuitenkin menee pinnistelyn puolelle ja tulee Tsehovia ikävä. Välinpitämättömäksi en jäänyt.

– –

Harry Salmenniemi
Uraanilamppu ja muita novelleja
Siltala 2017
177 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Riitta K halusi ylittää mukavuusalueensa, Suketukselle novelleissa on kokeilevaa ja kujeilevaa, ja Ompulle kokoelma on järisyttävän kiinnostava.

Novellihaasteeseen tämän myötä on kertynyt nyt 83 novellia.

novellihaaste

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Konrad Lehtimäki: Ylös helvetistä

Aikamoisen kummallinen ryöpsähdysteos aikojen takaa! Ylös helvetistä on ilmestynyt sata vuotta sitten, ja sen kirjoittanut Konrad Lehtimäki oli työläiskirjailija ja maailmankansalainen. Tämä outo opus edustaa vuotta 1917 Ylen 101 kirjaa -valikoimassa. Ylen hanke on mainio: se herättää uteliaisuuden valittuihin kirjoihin. Ilman sitä en tähän kirjaan olisi tarttunut.

ylos-helvetista

100-vuotias romaani sekä muuttuva ja pitkään säilynyt maisema.

En tiennyt, mitä odottaa. Ja kun luin, en pystynyt paljonkaan arvaamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. En ole varma, onko tiennyt kirjailijakaan, senpäiväisesti tekstissä tempoillaan ja vellotaan. Pidän pitkälti teosta tekijän ideologisena houreena, jossa hän siirtyy kuningasideasta toiseen, vaikka maali on hänelle selvä. No, romanssiosuus noudattaa kankeimpia kaavoja. Muuten lähinnä melskataan sotavoimissa ja niitä vastaan.

Lentäjäkapteeni Marcus keksii mullistavan lentokonetyypin sotatarkoituksiin ja ystävä-kollega aseen, joka tuhoaa kaiken tai lopettaa sodat. Hämmentävästi juoni sahaa sodankäynnin voimantunnoista pasifismiin, merkillistä on utilitaristishenkinen veivaus, millä keinoin korruptoituneet hallitukset, kansalaisten manipulointi ja sotaisuus kukistetaan.

Innostun romaanin alun prologin huikeista lentotunnelmista, mutta matkan varrella olen tippua korkealta. Henkilöihin en saa otetta, juonenjuolahdukset eksyttävät, ja kerronnan vanhanaikaisuus rasittaa, etenkin ne kolme pistettä… Romaanin hämärä ajallisuus ja paikallisuus tosin on mielenkiintoinen juttu: jossain eurooppalaisessa miljoonakaupungissa toimitaan, ja henkilöillä on kosmopoliitit nimet.

Aatepaatos herättää silti kiinnostukseni. Sosialistiseen tasa-arvoihmisyyteen uskoen romaanissa lausutaan keinoja sotien välttämiseksi. Paljon sivuja kuluu erilaisten kantojen esittelylle. On siinä jopa hurmoshenkinen EU-ennustus, Euroopan Yhdysvaltojen perustaminen rauhaa turvaamaan. Ja on myös uskoa ihmiseen, joka pistää nyt miettimään brexitin ja USA:n tuoreen presidenttinimityksen jälkeen.

– Tämä ei ole haaveilua, se perustuu kokonaan taloudellisiin olosuhteisiin! – jatkoi puhuja. – Ja se tulee kerran ehdottomasti tapahtumaan. – – Ja kerran tulee sekin aika, jolloin ei tarvita Euroopan Yhdysvaltoja, ei Maailma Yhdysvaltoja – kerran vallitsee maan päällä yksi ainoa yhteisö: I h m i s k u n t a.

Kaiken kunnian annan romaanin monille kansalaiskapinoinnin ja sodan seurausten kuvauksille. Ne vimmaisesti erottelevat tuhon yksityiskohtia, uhrien kauhunhetkiä ja ammusten räjähtelyjen seurauksia ympäristöön ja uhreihin. Melkein jäävät toiseksi Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa -romaanin kuvaukset ensimmäisen maailmansodan silpomista kasvoista ja kehoista verrattuna Lehtimäen tekstiin. Ansiokas Anneli Kannon Lahtaritkin on jäädä sodan uhrien kuvailun jalkoihin.

En kadu, että luin 101 kirjaa -sarjan päätösteoksen, vaikka koville se välillä otti. Historiasta kiinnostuneena se herätti minussa monenmoisia mietteitä, mutta etenkin mietin idealismia. Lehtimäen romaanin tulevaisuudenuskojulistusten jälkeen monet sodat ja diktatuurit ovat tuhonneet kansalaisiaan ja yhä niin tapahtuu. Vaan ei hetetä hanskoja tiskiin. Ehkä vielä ihmisyys voittaa, ja jospa jokainen osaltaan edes sitä edistäisi. Toivotaan 1917 -2017 kokemusten jälkeenkin:

Ihmiskunta menee aina eteenpäin. Miten se olonsa järjestä, emme tiedä, mutta niin kuin militarismin kukistuminen lisää hyvinvointia, tulee ihmiskunta yhä kehittymään, sivistymään, ihmiset elävät yhä täysipainoisempaa elämää.

Konrad Lehtimäki
Ylös helvetistä. Romaani
WSOY 1917 (e-kirjan on toteuttanut Kansalliskirjasto 2016)
455 sivua.
Lainasin verkkokirjana.

101_kirjablogit_vaaka

Kirjablogit ja 101 kirjaa -sarjassa Ylös Helvetistä -kirjasta postaa Kulttuuri kukoistaa 5.12.2017

Ylen 101 kirjaa -sarjan esittelyssä on myös linkki kirjan lainaamiseksi (LUE KIRJA).

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)

klassikkohaaste-4

Häpeäkseni tunnustan, että olen tätä ennen lukenut vain satunnaisia otantoja Anna Ahmatovan (1889 – 1966) runoista. Klassikkohaasteen hienous on, että se pistää paikkaamaan aukkoja. Tällä kierroksella tartuin Ahmatova-kokonaisuuteen Valitut runot, jonka on toimittanut ja runot suomentanut Marja-Leena Mikkola (Tammi 2008). Tiedän kyllä, että viime vuonna ilmestyi Olen äänenne. Kootut runot 1904 – 1966 (Kirjokansi). Sen yli 800-sivuiseen aarteistoon aion paneutua myöhemmin ajan kanssa.


1. Ahmatovaa

Luin runot ja kirjoitin niistä ennen taustatietojen tarkistamista. Aluksi tapailin runoja varovasti, mutta ei mennyt kauaakaan, kun palleassa alkoi kiertää pyörre, joka sanoitta ilmaisi, että olen ollut jonkun ainutlaatuisen äärellä.

Runoissa on häkellyttävää suoruutta, silti niissä on mittaamattomia kerroksia yksityistä, paikallisuutta ja viittauksia. Ajallisuus ja ajattomuus kietoutuvat yhdeksi: Niin kuin tuleva kypsyy menneessä / niin lahoaa mennyt tulevassa -.

Valittujen runojen säkeissä toistuvat Pietarin näkymät: poppelit, puistot, muistomerkit ja Nevan höyryt helteellä ja pakkasella. Keskeistä kuvastoa on graniitti. Se pysyy, vaikka Pietarista tulee Leningrad ja kaikki muuttuu; mutta mihinkään emme suostu / vaihtamaan tätä graniittista kaupunkia korskeaa.

Kokoelman runojen perässä on usein paikka, jossa runo on syntynyt. Pietari ei ole ainoa Ahmatovan runojen asuinsija, mutta minulle se elää väkevimmin. ”Pohjoiset elegiat” -sarja on huikea kooste paikkoja, aikoja ja tunnetta. Siinä on muisti, ihmisikä ja ikuisuus.

– –
Minulle ovat tuttuja alut ja loput
ja elämä lopun jälkeen, ja vielä jokin,
jota ei nyt ole tarvis muistella.
– –

Tuntuu väkivallalta poimia osia runoista, kuten runneltu otos viidennen elegian kokonaisuudesta. Ahmatovan runot ovat minulle jokia, josta kahmaistu ämpärillinen virvoittaa, mutta todellinen tarkoitus on virrata veden vuolaudessa, ajautua haaroittuviin uomiin.

anna-ahmatova-kootut-runot

Monessa runossa väreilee onnen katoavuus ja jonkinlainen uhka. Usein silloin paistaa kuu. Ja sitten on silkkaa vaaraa ja tuhoa. ”Requiem 1935 – 1940” vaikuttaa siten, ettei sille ole sanoja. Sikermässä äiti odottaa poikansa kuolemantuomiota vankilan portilla. Sen kaiken voi puhua vain Ahmatova, tuhansien, miljoonien suuna.

Runoista erottaa rakkauksia ihmisiin, paikkoihin, taiteeseen. Siksi lohkaisen upeasta runosta vuodelta 1939 lopun, jossa puhutellaan rakasta – olkoon se kuka tai mikä, vaikkapa minulle juuri luetut Runoilijan tekstit.

– –
Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde synnyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.

2. Ahmatovasta

Vasta runojen lukemisen ja niistä kirjoittamisen (sekä oman runon) jälkeen luin Valittujen runojen alusta Marja-Leena Mikkolan laajat taustoitustekstit. Ahmatovan runoajattelu pohjaa akmeismiin, konkreettiseen ja esineelliseen. Mikkola luonnehtii runoja novellistisiksi tai (kansan)laulullisiksi. Niissä on viittauksia mytologiaan tai Raamattuun, toisaalta Ahmatovasta kehittyy eeppinen ja ekspressionistinen taituri. Koska runoilija julkaisi 65 vuotta, mahtuu tuotantoon monenlaista, myös se, että sota-ajan runoissa ”tekijä esiintyy valtavana sosiaalisen ja historiallisen yhteisön äänenä ja kuvastaa sen taistelutahtoa ja uskoa voittoon”.

Kun luin Mikkolan kirjoittamia runoanalyyseja ja elämäkertatietoja, pakotti se palaamaan runoihin. Ahmatovan runokeinona on ollut ”vieraannuttaa lyyrinen minä ja kätkeä se naamion taakse”, mutta tekijäminästä tietäminen muokkaa runoja. Etenkin ”Runoelma ilman sankaria” -sarja näyttää toiselta faktojen jälkeen. Mieltäni myllertävät nyt kysymykset, miten runo toimii sellaisenaan; miksi taustatiedot vaikuttavat väkevästi siihen, mitä lyyrisestä tekstistä lukee.

ahmatova

Anna Ahmatovan kuva Ateneumin Modigliani-näyttelystä

Kääntäjä kertoo, että Ahmatova käytti paljon loppusointuja. Käännöksissä on pyrkimystä rytmittelyyn ja riimittelyyn. Eivät runot mitään varsinaista loppusoinnuttelua ole. Venäjää taitamattomana luotan sokeasti, että Mikkola välittää Ahmatovan ahmatovalaisesti.

1900-luvun alun runoilijana Ahmatova teki pesäeroa symbolismiin, mutta eivät runot ole vailla symboliikkaa, vaikka ne kuvaavat asioita niiden oikeilla nimillä. Kyllä talot, peilit, graniitti ja moni muu ovat muutakin kuin sitä itseään. Aika ja muisti ovat merkityksellisiä vertauskuvia ja teemoja. Taisin intuitiivisesti runoista oivaltaa jotain siitä, minkä Mikkola luonnehtii näin:

”Mennyt ja nykyinen ovat olemassa samanaikaisesti, koska ihmisen muisti on rakentunut niin, että eriaikaiset tapahtumat ja vaikutelmat elävät hänessä synkronisesti. Ahmatova käyttää hyväkseen tätä muistin ominaisuutta ja luo oman aika-avaruutensa, jossa eriaikaiset kerrokset elävät rinnakkain.”

3. Ahmatovalle

Toivottavasti kukaan ei loukkaannu juttuni röyhkeästä lopusta. Selittelen hieman. Ahmatova kirjoitti muistorunoja kuolleille kollegoille. Valituissa runoissa on esimerkiksi runot Bulgakoville ja Majakovskille. Ahmatova puolestaan on vaikuttanut merkittävästi aikalaisiinsa ja jälkipolviin sekä saanut osakseen kunnioitusrunoja ja muutakin kirjallista huomiota. Esimerkiksi huomaan, että tulisi lukea Sirpa Kähkösen Graniittimies uudelleen, Ahmatova-silmin. Romaanissa petrogradilainen graniitti saa merkittävän roolin, ja itse Runoilija vilahtaa pari kertaa.

Kaikkien häpeän kynnysten yli ryömin ja julkaisen oman henkäyksen Ahmatovan vaikutuksesta. Motiivi ajautui sopimaan runoblogiini Alman runot.

ahmatova

Ahmatovalle

Kissan ääntely
herättää tekstin muistin,
pitää ajassa
ja menneistä sanoista
rakentaa  sillan kotiin.

 

 

 
[Säesyyt Ahmatovalle omistettuun tankarunoon sain näistä:
– – Kun palaan, pörröinen mairea kissa / kehrää ja nuolaisee kättäni. (1912)
– – Ja kissa naukaisi. Kotiin siis! (18.1.1940)
– – Emännän kissa katsoo vuosisataisin silmin. (28.3.1944)]

– –

Anna Ahmatova
Valitut runot
Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola
Tammi 2008
runoja ja Mikkolan taustoitustekstit
253 sivua.
Lainasin kirjastosta. Haluan kirjan omaksi!

Klassikkohaasteen postaukset kokoaa tällä neljännellä kierroksella Yöpöydän kirjojen Niina. Kesän klassikkohaastetta isännöi Tekstiluolan Tuomas.

klassikkohaaste-5

 

14 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Blogistania 2016: suosikkikirjani

On aika vuoden 2016 parhaimmistoäänestyksen, kirjabloggaajien Blogistanian. Viime vuonna luin enimmäkseen kotimaista proosaa. Myös käännösromaaneista nautiskelin. Siispä voin osallistua Finlandia ja Globalia-ehdokasasetteluun. Koska tieto- ja lanu-kirjallisuus jäi lukemistossani vähälle, laistan Tieto- ja Kuopus-ehdokasasettelun.

img_5102


Blogistania Finlandia

Kotimainen kirjavuosi on monin äänenpainoin todettu poikkeuksellisen korkeatasoiseksi. Kolmen kärjen valitsen nyt puhtaasti palleatuntumalla. Ehdokkaani ovat kirjoja, jotka aiheuttivat fyysisiä tuntemuksia huikaisevien tekstikohtien aikana.

3 pistettä
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Yöpäiväkirjan hiljaiset mietteet vievät minut kertojan mielenliikahduksiin. Saan tuntumaan mielen ja kaupungin rakentumiseen. Mutta suurinta siinä on se, mitä ei suoraan sanotuksi saa mutta mikä on väkevänä läsnä: ihmisen osa läheisten liepeillä.

2 pistettä
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Luin tunneliin ajavassa autossa kirjaa samaan aikaan, kun kirjassa ajataan tunneliin ja koetaan kummia. Tunsin Eurooppalaisten unien rajoja ylittävän kerronnan konkreettisesti, kadotin ajan ja paikan ja löysin tilan proosasta, joka tarjoaa ennakoimattomuutta ja ainutlaatuisuutta.

1 piste
Minna Rytisalo: Lempi

Henkilövetoisen proosan taika on siinä, että kuvatut henkilöt viettelevät seuraamaan, eläytymään näkökulmiin ja antavat avoimuutta muodostaa omat johtopäätökset. Lempi nappaa poikkeuksellisen väkevästi henkilöiden ristivalotteisiin suhteisiin.

Lukutoukan kulttuuriblogi laskee pisteet ja julkaisee voittajan 28.1.2017.


blogistania-2016

Otos pistesaaliskirjoistani


Blogistania Globalia

Käännöskirjallisuus jäi selvästi kotimaisten varjoon, mutta nämä romaanit aiheuttivat väristyksiä ja jättivät elämysjälkiä.

3 pistettä
Colm Tóibín: Nora Webster

Henkilökuvauksen juhlaa saa viettää Noran seurassa. Osoittelematonta, monisyistä kuvausta ihailen, ja lumoudun tavasta kuvastella samalla aikaa, tapoja ja elämisen ehtoja.

2 pistettä
Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

Lontoota pommitetaan, Maltaa miehitetään, kirjeet kulkevat, tunteet läikkyvät, henkilöt muuttuvat. Mitä muulta voi toivoa historialliselta romaanilta kuin kiinnostavia henkilöitä ja vivahteikasta kerrontaa? En keksi muuta.

1 piste
Deborah Lewy: Uiden kotiin

Mitä ihmeellistä on romaanissa, jossa kuvataan aviokriisiä, teinin kasvukipuja ja levottoman nuoren naisen tasapainottomuutta? Kun kerrontaan saadaan sellaiset kierteet ja tunnelmavärinät kuin Lewyn tiiviissä romaanissa, silloin tavanomaisuudet erikoistuvat.

Kirjakaapin kummitus laskee pisteet ja julkaisee voittajan 28.1.2017.
img_5102

26 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus

101 kirjaa: haaste lukemaan

Tammikuun ensimmäisellä viikolla julkistettiin Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen monipuolinen kirjallisuustarjonta: pitkin vuotta tulee juttuja tv:ssä, radiossa, netissä ja kirjablogeissa 101 kirjasta (katso lista): jokaiselta itsenäisyyden vuodelta on valittu yksi kaunokirja, joka jollain tavalla kuvaa kyseistä aikaa ja suomalaisuutta.

Kirjavasti kirjoja

Kun aloin tutkia Ylen toimittajien Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin kokoamaa kirjavalikkoa, ronkin sieltä ensin epäkohtia. Kahlailin vuosia ja hain valittujen tilalle vaihdokkaita. Syynäsin nais-mies- ja genretasapainoa. Nopeasti huomasin hommani vaikeuden. Kyllä lyriikkaa ja novellistiikkaa on aika vähän, draamasta ja esseistiikasta puhumattakaan. Toisaalta proosapainotus edustaa enemmistön lukumieltymyksiä. Poimin vuosia ja sovitin niihin toisia kirjoja – ja myönsin, että harvoin se onnistui.

Ilahduttavaa on genrekirjavuus. Varhaisvuosikymmenille on hienosti löytynyt myös lasten- ja nuortenkirjallisuutta, runoja, pakinoita, hupailuja ja joku eräseikkailukin, mutta toisaalta lähivuosikymmeniltä uupuvat rohkeat valinnat vaikkapa viihteestä ja lastenkirjallisuudesta.

kunnasMonissa listakirjoissa yllättää se, että kirjailija on itsestään selvä valinta, mutta tuotannosta poimittu teos ei välttämättä ole ilmeinen. Mutta kun tarkemmin mietin, monet kirjavalinnat ovat perusteltavissa jollain läikähtävällä tavalla. Esimerkiksi vuoden 1997 kirja on Mauri Kunnaksen Koiramäen joulukirkko, joka on muistokirja tuhopoltossa vaurioituneelle Tyrvään vanhalle kirkolle. Kirjan tuottamia varoja käytettiin kirkon entisöintiin. Kunnaksen pieni kuvakirja kertoo menneestä ja voi ilahduttaa lukuhetkin lapsia ja aikuisia, lisäksi se kuvastaa kulttuurisesti merkittävää yhteisvastuullista hanketta. Voisiko olla oikeampaa valintaa kirjavuoteen 1997?

Houkutus rinnastuksiin

jees-punamultaaTietysti listalla ovat PuhdistusSinuhe ja Tuntematon sotilas, olkoon vain. Herkullista on tutkia listan rinnakkaisia. Vuoden 1945 Sinuhe-kirjaa edeltää yksi tyttöaikojeni suosikin Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen -sotahupailusarjan osa Jees, leskiyli-insinöörskä!, sanoi vääpeli Ryhmy (1944). Kauheaa ja riemastuttavaa! Jos Waltari allegorisoi sota-aikaa muinaiseen Egyptiin, Pulla koitti hukuttaa sotaponnistelutuskia huumoriin. Nyt lupaan lukea uudelleen ainakin yhden Pullan kirjan historiasilmin; etsin selityksiä, miksi sodan jälkeen valvontakomissio kielsi Pullan kirjat.

Sama raikas rinnakkaisuus näkyy Tuntemattoman sotilaan (1954) ympärillä: Näkemiin, Helena (1953) ja Rauha S. Virtasen Seljan tytöt (1955) näyttävät rintamakirjan kumminkin puolin sodanjälkeistä selviytymiselämää nais- ja tyttönäkökulmasta. Nuo kaikki kolme kirjaa olivat nuoruuteni vaikuttajakirjoja.

101_sanapilvi_wordle

101-kirjan asiasanapilvi (kuvakaappaus Ylen sivuilta)

Suosittelen tutkimaan kirjalistaa monelta kantilta. Voi vaikka bongailla, millaisia kirjoja on peräkkäisinä vuosina ja minkälaisia kirjapareja voi solmia niin, että kirjojen ilmestymisen välissä on vuosia, vuosikymmeniä.

Yllätykset houkuttelevat lukemaan

Olen lukenut elämäni varrella listan kirjoista yli puolet, ja valtaosalta kirjailijoista olen lukenut jonkun muun kirjan. Joukossa on myös tuntemattomia tekijöitä ja teoksia. Esimerkiksi Anders Cleven Katukiviä (1959) ei ole aiemmin kopistellut tietoisuuteeni.

Martti Larnin Kuilu (1937) kiinnostaa aikaan nähden poikkeuksellisen aihevalinnan vuoksi, ja ajattelin sen homoseksuaalisuuskuvausta peilata vuoden 2014 Kissani Jugoslavia -romaaniin. Varsinaiset 1920-luvun tulenkantajarunot listalta puuttuvat, joten tulen tutkailemaan, miten Unto Seppäsen novelleissa (1927) hurmahenki näkyy. Sille haen pariksi Maarit Verrosen vuoden 2009 novelleja. Ja sitten on tämä lähtölaukaus: outo vuoden 1917 romaani.

101 kirjaa -hankkeen huikea sivutuote on se, että Kansalliskirjasto on digitalisoinut melkein kaikki valitut kirjat ja jokainen halukas lukija voi lukea niitä verkkokirjoina. Minä lainasin oitis verkkokirjastosta Konrad Lehtimäen utopia/dystopia-romaanin Ylös helvetistä (1917). Minkälainen mahtaa olla sen kuva maailmasta?

Kirjabloggaajat ja 101 kirjaa

101_kirjablogit_pystyEdelliseen kysymykseen saa vastauksia viimeistään 5.12., jolloin Yle käsittelee kirjaa ja jolloin Kulttuuri kukoistaa siitä postaa. Kirjablogit ja 101 kirjaa on osa Ylen hanketta: joka kirjasta postaa kirjabloggaaja samana päivänä, kun kirja on esillä aamu-tv:ssä ja radion Sadan vuoden kirjat -sarjassa. Mukana olevat bloggaajat ovat arvonnan perusteella saaneet blogissa puitavan kirjan.

Ensimmäisenä käsitellään 10.1.2017 vuoden 2016 kirja, Ilkka Remeksen Kiirastuli. Siitä poikkeuksellisesti postaa viisi blogia: Kirsin Book Club (7.1.), Kirjallisia (8.1.), Kaiken voi lukea (9.1.) ja Ja kaikkea muuta (11.1.). Oma juttuni ilmestyy 10.1. Toinen kirjani on Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rakkauden nälkä (1993, postaus 30.3.).

Haaste

Minusta 101 kirjaa on jo nyt onnistunut hanke: kirjallisuus on esillä, valituista kirjoista ollaan kiinnostuneita ja valinnoista keskustellaan. Lista näyttää monikirjavan kirjallisen historiamme. Siitä sopii valita luettavaa, joka on sinulle yllätys, outo, ylittämätön tai suosikki vuosien takaa. Tai voit valita syntymävuotesi kirjan. Tähän haasteeseen kenenkään ei tarvitse ilmoittautua tai siitä julkaista tilitystä – kunhan nauttii lukemisesta.


Suoria linkkejä:

Kirjojen Suomi
101 kirjaa: kirjaesittelyt ja niistä linkki kansalliskirjaston verkkokirjojen lainaamiseen
Kirjablogit ja 101 kirjaa
Kultakuumeen keskustelu 101 kirjaa -kirjavalinnoista 3.1.2017: Kai Ristola, Seppo Puttonen ja Tuija Takala

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Geneve ja Robert Walserin Kävelyretki

Kävelijä rakastaa, pitää kauniina ja arvostaa ylevää siinä kuin vaatimatontakin, vakavaa siinä kuin lystikästäkin.

Kun kävelen ennestään tuntemattoman kaupungin katuja, haluan olla avoin yksityiskohdille. Pilvisen Geneven joulunalusväritys näyttää harmaahkolta, iholla tuntuu järvestä ja joesta leviävä kostea koleus, kaupungin äänimaailma on melko hiljainen. Geneva Lux -talvivalaistustapahtuma luo loistoa iltoihin.

Kävelijän kannoilla hiipii salaperäisesti ja huomaamatta kaikenlaisia hienoja ja herkkävireisiä kävelyretkiajatuksia, siihen tapaan, että hän joutuu kesken reippaan ja valppaan kävelemisensä seisahtumaan, pysähtymään ja kuulostelemaan, – -.

En lähtenyt patikoimaan Alpeille, kulkemaan Cernin hiukkasfysiikkakäytäviä tai arvostamaan YK:n työtä sen konttorin pihassa, kuljeskelinpa vain pitkin katuja Genevejärven ja Rhoenen liepeillä. Porvarillinen hillitty charmi välittyy rakennuskannasta, jossa on mennyttä maailmaa monilta vuosikymmeniltä. Eurooppalaiset sodat eivät ole tätä kaupunkia runnelleet.

Viime viikkojen sulatteluun tuntui sopivan nyt se, että lomamatkalla irtauduin totutusta ja sulauduin vieraan väen joukkoon. Aika ajoin pysähdyin ja kuulostelin, missä nyt kuljen ja minne olen menossa – noin yhdistyvät matkalaisen konkretia ja vertauskuvallisuus.

Musée d’art et d’historien (MAH) arkeologisista näyttelyesineistä minut pysäyttivät mykeneläiskulttuurin ihmispatsaat yli 4000 vuoden takaa. Ihminen on niissä pelkistettynä. Kädet puuskassa hän on kuin riisuttuna puolustamassa itseään maailmaa vastaan. Mutta varpaat on eritelty, näin pysyy kosketus todelliseen. Jotain aina säilyy: jalkojen alla multa, kallio ja maa.

mykene


Maalattu maisema keskellä todellista maisemaa on piristävää omaperäisyyttä.

MAH sisältää melko rajatun katsauksen vanhoista kirkkomaalauksista viime vuosikymmenien tauluihin. Bongasin kiinnostavan Cranachin (vaikka taisi olla kopio), yhden oudon Goyan ja perusimpressioinisteja. Geneveläissyntyisen Jean-Étienne Liotardin pastelleista etenkin sohvalla istuva nainen (1749) mietityttää: miksi kirje on revittynä matolla, mitä nainen ajattelee, mitä kirjaa hän on lukemassa?

Huomasin virittyneeni paikallisesti, sillä Alppi-maalausten variaatiot pistivät silmään. Etenkin Ferdinand Hodlerin vuoristomaalausten tyylivaihtelut kiehtoivat, ja muutenkin tämän maalarin monet aika merkilliset teokset jäivät mieleen.

hedler

Ferdinand Hodler: Le Mére Royaume (1886-1887)

Alberto Giacomettin veistotaide on aina vakuuttanut, siitä oli museossa yksi esimerkki, mutta taidemuseovisiitillä ihastuin veistäjän Giovanni-isän omakuvaan. Maalauksen intensiteetti ja selkeys vangitsee, tuntuu kuin suoraan katsova mies ja hänen ympäristönsä ovat täynnä tarinoita.

g-giaacometti

Giovanni Giacomettin omakuva vuodelta 1899


Kävelyllä kävijän on tutkittava ja tarkasteltava äärimmäisen hellästi ja huomaavaisesti jokaista kohtaamaansa olevaista, kaikkein pienintäkin, oli kyseessä sitten lapsi, koira, hyttynen, perhonen, varpunen, mato, kukka, mies, talo, puu, pensasaita, etana, hiiri, pilvi, vuori, lehti tai vaikka pelkkä pois viskattu paperinpalanen, jolle joku herttainen lapsukainen on ehkä ripustanut ensimmäiset kömpelöt kirjaimensa.

Geneven modernin taiteen museo (Mamco) on perustettu vanhaan tehtaaseen, ja se luo tilaan omaleimaisuutta. Kokonaisuus on aika laaja. Tällä kertaa näyttelyiden painopiste oli videotaiteessa. Se on minulle yksi vieraimmista taidelajeista, enkä tälläkään kertaa jaksanut videoihin pysähtyä, ja siksi näyttelykokonaisuus jäi etäiseksi. Museon suurin elämys oli se, että joka näyttelytilaa vartioi muutama nuori, jotka olivat tavattoman ystävällisiä ja kohteliaita. Moneen kertaan vaihdoimme bonjuurit. Elämä voitti taiteen.



Jollen kävisi kävelyllä enkä kuulisi tarinoita, en pystysi myöskään enää kertomaan minkäänlaisia tarinoita enkä kirjoittamaan pikkuruisintakaan juttua – – .

Postaukseni sitaatit ovat tarkoitushakuisesti sveitsiläisen kirjailijan Robert Walserin (1878 – 1956) pienoisromaanimittaisesta novellista ”Kävelyretki”. Siinä minäkertoja kävelee päivän aikana paikasta toiseen (jossain päin Sveitsiä, ei kylläkään Genevessä), kohtaa ihmisiä, ilmiöitä ja viistää itseään. Kerronta perustuu havaintoihin, mielleyhtymiin ja kommentteihin. Tekstin eteneminen ja fokus ovat arvaamattomia.

”Kävelyretki” on poikkeuksellisen pitkä verrattuna muihin kokoelman Kävelyretki ja muita kertomuksia (Teos 2012) novelleihin, silti luonnehdintani sopii kaikkiin. Myös lyhyet jutut ovat pitkien kappaleiden keskittymättömyyden vyöryä, usein minämuotoisia ja kirjoittajan kurjaan osaan viittaavia.

Kirjailija on ollut aikanaan Franz Kafkan ja Herman Hessen suosikki, mutten muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta innostunut Walserin novellistiikasta. Vaikka ajan, paikan ja identiteetin poukkoilussa voi nähdä moderniutta, työlästyn etenkin kertomusten naiskuvaan, jonka voi pelkistää niin, että kertoja muistaa tunnollisesti mainita kauniiden neitojen ihanuuden. Kartutin sentään novellihaasteetta 41 kertomuksella.

novellihaaste

Tässä vaiheessa olen kerännyt novellihaasteen 58 novellia.

– –
Robert Walser
Kävelyretki ja muita kertomuksia
suomennos ja jälkisanat Ilona Nykyri
Teos 2012
249 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Novellit, Taide

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Kai Murakamia voi lukea ilman ääniraitaa, mutta huomaan tubettavani lukemisen lomaan tekstissä mainittuja biisejä. Lukumuistoistani ei koskaan häviä hetket, joina Janáčekin sävellyksen patarummut paukkaavat samalla, kun luen romaania 1Q84. Spotifyhin jotkut viitseliäät fanit ovat laatineet Murakamin kirjoista kerättyjä soittolistoja.

Miehiä ilman naisia -kertomuskokoelman (Tammi 2016) loppuun päästyäni taustalla soi makea Theme From A Summer Place. Se ei ole jatsin tai rokin tahtiin fiilistelevän kertojan mieleen mutta kiteyttää jotain oleellista kertomastaan lemmensuhteesta, eittämättä menneestä naisesta – ja enemmänkin:

Riittää, että hänen elämänsä kuolemattoman hissimusiikin säestämänä on onnellista ja levollista, vaikka minä en olisikaan osana sitä.

Sitaatinkaltaista armollisuutta haetaan kokoelman seitsemässä kertomuksessa. Etääntyminen on henkilöitä lähempänä kuin lähentyminen tai tunteiden tunnistaminen ja tunnustaminen. Suhteita on ja on ollut, lähinnä kertomuksissa muistellaan, pysähdytään, ei eletä.

Miehille ilman naisia maailma on valtava sekoitus kivuliaita asioita. Se on kuun toinen puoli.

Vaikea sanoa, mikä japanilasille on näissä kertomuksissa tavallista, mikä outoa, mutta minä näen henkilöissä ja tapahtumakuluissa kummia. Ainakin miehet tuntuvat olevan kuutamolla (kuun toisella puolella?) pettävien naisten joukossa.

Kerronta kulkee kihelmöivästi rajapinnalla. Murakamin tavaramerkkiin kuuluu realismista irrottautuminen. Sitä tarjoaa myös Miehiä ilman naisia. Esimerkiksi kertomus ”Rakastunut Samsa” on kunnianosoitus Kafkalle. ”Šeherazade”-tarinassa kiehtoo nainen, joka kuvaa, minkälaista on elää nahkiaisena. Vesielävän ajatusten ja kielen tuolla puolen kurotuksen kauneus hellii kaunokirjallisuuden lukijaa.

Suosikkikertomukseni on ”Kino”. Siinä lähdetään hyvin realistisesta tilanteesta. Kino eroaa vaimostaan ja perustaa baarin. Vähitellen aistin tapahtumissa ja kohtaamisissa kerroksia, joista voi erotella symboliikkaa ja epätodellisuuksia. Kino tapaa naisen, jolla on näkyviä arpia: ”Näkymä oli joltain hedelmättömältä planeetalta valovuosien päästä Kinon maailmasta.” Vai onko? Kaikki arvet eivät näy, etenkään Kinon. Kertomus kasvaa hienosti alitajunnan työksi, ahdistavien näkymättömien arpien hoitamiseksi, anteeksi antamisen matkaksi.

Henkilöiden tarkat ulkonäön kuvaukset tökkivät, ja asenteellinen naisten olemukseen tai ikään suhtautuminen tuntuu tympeältä. Toisto välillä häiritsee. Toisaalta Murakamin peruskuvasto kiehtoo, kuten kuu, kissa, korvat ja unet. En voi vastustaa: väkisin tarinat tunkevat tietokerrokseni tuolle puolen, vaivun tunnelman valtaan. Matkustan mielikuviin, joita en osannut odottaa. Mikä voi olla hienompaa?

miehia-ilman-naisia

”Kissa oli vapautta vaaliva eläin.”

– – –

Haruki Murakami
Miehiä ilman naisia
Suomentanut Juha Mylläri
Tammi 2016
novelleja
276 sivua.

Moni on Murakaminsa lukenut, mm. Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa, Opus eka ja Ullan luetut kirjat.


novellihaaste

Osallistun tällä postauksella Ompun Nostetaan novellit kunniaan -haasteeseen. Olen veikannut, että yhteensä haasteeseen osallistujat lukevat 2017 novellia. Murakamista kertyy seitsemän novellia. Alku sekin.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista -haaste

Sain Saralta (P. S. Rakastan kirjoja) villin haasteen, jonka alkuunpanija on Irene (Kingiä, kahvia ja empatiaa): höpötä vapaasti kulttuuriharrastuksestasi. Otsikko vähän viittaisi siihen, että valita voi kolme asiaa, mutta kaikkihan on suhteellista. Hanakasti tartun haasteeseen, onhan blogini alaotsikko Kulttuuripohdintoja.

Kulttuuri on herkullisen väljä käsite. Blogissani kirjoittelen eniten kirjallisuudesta, mutta kovasti minua kiinnostavat myös kuvataide, elokuvat, tv-draamat, teatteri ja musiikki. Kulttuurimatkat ovat elämäni suola. Kaikista näistä on postauksia piisannut. Koska kirjajuttuja julkaisen tavallisesti 2-3 viikossa, viipailoin tähän haasteeseen muita kulttuurilohkoja, niistä viimeisimpiä kokemuksia.

1. Kulttuurimatkat

Arkeen aukkoja antavat lyhyetkin reissut. Keväällä kävin Tukholmassa ja kesäkuussa Veronassa sekä vähän sen ympäristössä. Kulttuurimatkoillani käyn taidemuseoissa, joskus konserteissa. Nautin katuvaeltelusta ja etenkin vanhojen keskustojen arkkitehtuurin tutkailuista. Virkistyn pienistä baaripiipahduksista, jolloin voi pysähtyä katselemaan asukkaiden tapaa olla, liikkua ja kohdata.

Viimeisimmät kesän kulttuurimatkat tein heinäkuussa Turkuun ja Loviisaan.Turussa olen aikanaan asunut 9 vuotta. Kaupunki on tavallaan tuttu mutta muuttunut kiehtovan vieraaksi. Se on turistisilmini vireä ja värikäs. Jokirantoja pitkin kuljeskelu on aina yhtä antoisaa, ja melkein aina käyn tuomiokirkossa fiilistelemässä vuosisatojen vierintää. Vakiokohde on myös Turun taidemuseo. Tänä kesänä katsastin Baltiska speglningar– ja Sadan vuoden kuvia -näyttelyt.

Turku

Loviisassa en ole aiemmin käynyt. Heinäkuun kuumimpana päivänä tuijotin merelle makasiinialueella ja puikkelehdin puutalokortteleissa. Pistäydyin sattumalta sympaattisessa putiikissa Krinti, jossa ihastelin röökaajavalokuvia: seinällä on valokuvaaja Clas Olav Slotten teoksia. Kotimatkalla tein vielä mutkan viehkoon vanhaan ruukkialueeseen Ruotsinpyhtäällä.

Loviisa

Todellinen kulttuurikaupunki: Loviisan puistonpenkit on koristeltu runoin.


2. Kuvataide

Taidemakuni on väljä. Ihailen keskiaikaisia maalauksia, etenkin tyyniä muotokuvia, joissa on pysäyttävää ajattomuutta. Flaamilainen taide keskiajalta 1700-luvulle on sykähdyttävää, suosikkejani ovat mm. Jan van Eyck, Pieter Brughel ja Johannes Vermeer. Art deco, impressionismi, symbolismi ja ekspressionismi kiinnostavat myös. Tyylikausista rokokoo ja romantiikka ovat minulle vieraimpia. Nykytaiteessa olen melko kaikkiruokainen, mutta videoteoksia harvoin jaksan katsoa.

Kesän kovin on Sara Hilénin taidemuseon Ron Mueck -näyttely. Viimeksi visiteerasin vuoden nuoren taiteilijan näyttelyssä. Reima Nevalaisen töistä sanotaan, että vähän värejä mutta paljon tunnetta. Tunnevirtauksesta en ole varma, alakulo töistä minuun levisi; näyttelyteoksissa on paljon puhuttelevaa. Sivellinjäljen viitteellisyys viehätti, irtonaiset raajat mietityttivät. Tarkkuuden ja harkitun suurpiirteisyyden liitto.

Nevalainen

Nevalaisen maalaus Strange Words

3. TV-draamat

Elän sellaista jaksoa, että välillä on vaikeuksia vääntäytyä elokuviin tai teatteriin. Ryhmäteatterin Kesäyön uni sentään sai minut liikkeelle, onneksi. Kotoilusyistä laadukkaat tv-draamat innostavat.

suokki

Suomenlinna, hetki ennen esitystä.

Kevään huippukokemus oli Olive Kitteridge, joka sitten kesällä näytettiin Teemalla. Kesäisinä parvekeiltoina  katsoin putkeen iPad-koossa Happy Valleyn ensimmäisen tuotantokauden, ja siihen jatkoksi seurasin uudet YLE:n näyttämät jaksot. Jo on käsikirjoituksen ja näyttelijätyön huikeutta! Sarjassa on sensorttisia asetelmia, etten ole ennen kokenut. Hieno!

Verona2

Morse meni kauan sitten katsomaan Aidaa… Ehkä minäkin joskus.

Sitten on aikuisikäni jatkunut tv-tuotanto, Komisario Morse ja sen jatkot. Veronassa fiilistelin Arenan edustalla  yhtä sinne sijoittuvaa Morse-jaksoa jostain 1990-luvulta. Nuori Morse on koettu, ja nyt on Komisario Lewisin finaalijaksojen vuoro. Luvalla sanoen käsikirjoitusten taso on Lewis-tuotantokausilla ollut laskeva – mutta nämä miehet. Tämä poliisien miestenvälinen ystävyys, synkkien menneisyyksien hautominen, se vetoaa. Eikös BBC voisi kuitenkin pykätä komisario Hathaway -sarjan?

Lewis

Ai niin, George Gently -sarja on myös kerrassaan hieno 1960-lukukuvaus (poliisimiestenvälinen ystävyys), ja kesän uudet jaksot terästyivät naisvahvistuksella. Brittiepookit hivelevät silmääni ja mieltäni (oi DA), mutta kesän tv-epookkitarjonta ei ole vakuuttanut – siksi bloggareiden klassikkohaasteen imussa olen löytänyt Netflixistä ja vastaavista silmäkarkkia. Myös rempseät tanskalaissarjat pakottavat aina tv:n katsontaan, viimeisimpänä epäuskottava mutta vetävähenkinen Dicte.


Kulttuuri, kulttuuri, kulttuuri. Viikon päästä pääsen yhteen barokkikonserttiin, Paula Vesalan uutuuslevyä ei voi liikaa hehkuttaa, ja Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel -biisiä soitan, jos kaipaan pysähdysrentoutusta. Josko Kansallisooppera kutsuisi syksyllä johonkin sykähdysesitykseen. Ja kirjasyksy on kohta kuumimmillaan. Voi mitä kaikkea voisi vielä kulttuurijaaritella!

Koska kulttuuri kukoistaa, haastan omiin kulttuurikertomuksiin Kulttuuri kukoistaa -Arjan. Tähän ihastuttavaan haasteeseen kuuluu, että ei tarvitse haastaa eikä vastata haasteeseen  – mutta voi.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Musiikki, Sekalaista, Taide

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa. Klassikkohaaste 3

Klassikkohaasteeseen kolmannella kierroksella valitsen yhden brittiproosan peruskivikirjailijan teoksen. Jane Austenin Northanger Abbey (valmistui 1803) on suomennettu söpösti Neito vanhassa linnassa (WSOY 1950/2015). Kirja ja suomennosnimi suuntavat jopa satiiriin, sillä päähenkilön goottiromanttiset odotukset rapautetaan surutta. Silti mukaan mahtuu myös suloista onnen odotusta.

Klassikkohaaste 3

Klassikkohaasteen muut postaukset löytyvät täältä. Haastetta emännöi blogi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Northanger Abbey on tyyppitarina vaatimattoman pappisperheen nuoresta, sievästä ja viattomasta neitosesta rakastumassa varakkaan linnanherran poikaan, ja lopussa koetaan odotettu kosinta. Kaikki, jotka tuntevat lajityypin, tietävät, ettei tämä juonipaljastus tuhoa mitään. Kaupan päälle saa survontaa säätyläis-smalltalkista, terävän tietoiskun tapakulttuurista ja jopa tölväisyjä romaanikirjallisuuden turmelustilasta.

Austen vakuuttaa minut pisteliäsyydellään. Alku on huikeaa kaikkitietävän kertojan tarinavirittelyä. Ei epäilystä, kuka on niskan päällä: tietoinen sepittäjä, joka tekee valintoja ihmisluonteen kuvaamiseksi. Välillä kertojan ylivoima häivyttyy, ja silloin teksti viettelee seuraamaan henkilösuhteiden etenemistä. Kyllä kertojan tietoisenironen ote muistuttaa tasaiseen tahtiin olemassaolostaan.

Kantava teema on romaanikirjallisuus, joka turmelee kokemattomien arvostelukyvyn. Etenkin kauhuromanttinen novellistiikka on kertojan hampaissa. Päähenkilö Catherine ahmii kiihottavaa fiktiota, ja sen tuottamat tunnekuohut hämärtävät hänen ajatteluaan. Se halutaan romaanissa osoittaa, ei sormea heristäen vaan vinosti virnistellen. ”Mad woman in the attic” -pilkka suunnataan Catherinen nilkkaan ja siitä kimpoaa potku aikalaiskirjailijoihin. (Silti vasta vuosia myöhemmin ilmestyy varsinainen ullakkokauhuromantiikkaklassikko Kotiopettajattaren romaani.) Ja miten hauskaa: Austen osoittaa osaavansa konventiot, sillä hyvin hän tuottaa linnaromantiikan kauhukuvitelmat – ja sitten murtaa ne.

Austenin muusta tuotannosta tutut teemat ja tyypit ovat tässä kirjailijan ensimmäiseksi kirjoitustyöksi arvioidussa romaanissa jo loistossaan. Säädyn ja omaisuuden merkitys naimakaupoissa on ohittamaton ainesosa. Henkilögalleriaan kuuluvat hölmöt onnenonkijat, hupsuina höpöttävät naiset ja miehet sekä jäyhät ja/tai turmeltuneet upseerit. Piinaavan yksityiskohtaisesti Austen näyttää rasittavat tyypit, ei juuri selittele. Siitä tunnistaa klassikkoaineksen: aika ei ole rapauttanut elämisen kummallisuuksien tarkastelun terävyyttä eikä himmentänyt ilkikurista pilkettä. Kerronta koukeroisenakin viehättää ja viihdyttää.

Catherine on oman kylän säätyläisparin Allenien seuralaisena Bathissa, jossa seuraelämä tanssiaisineen esitellään lukijoille muikean monisanaisesti. Rouva Allen on hupsu, ja hänen vanhan tuttunsa tytär Isabel tekopyhä sanailija. Kiusallisin jaarittelija on Isabellan veli John, joka on myös Catherinen veljen ystävä. Nautiskellen kuuntelen kiemurtelevaa sosieteettipuhetta ja kohteliaisuuskäytäntöjä, joissa usein todelliset ajatukset peitetään, mutta silti ne sieltä rivien välistä räikeästi raikaavat.

Catherinen kehitys kuvaillaan kirjassa sekä ymmärtäen että ironisesti – vaativa yhdistelmä. Austenin teksti tuottaa iloa, sillä tunteilemattoman selkeästi piirtyvät 17-vuotiaan pappilantytön ajatuksenjuoksu, mielikuvitus ja vähittäinen muutos. Toisin kuin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin älytön äiti, Catherinen äiti säteilee tyyneyttä todeten realistisesti: ”Eläminen on oppimista.” Ja Catherinen onneksi komea Henry (hyvä saalis linnan sivutiloineen) ymmärtää neidon hyväuskoista naiiviutta. Koska Henry äityy välillä hirtehiseksi kiusoittelijaksi ja vakavaksi oppimestariksi, loppusuukon odotus sisältää särmiä.


 

Tavoistani poiketen nautin Neito vanhassa kartanossa äänikirjana. Erja Manto lukijaäänenä sopii tekstin tulkitsijaksi hienosti. Hän sävyttää muttei osoittele; siis kuuntelijalle jää tulkinnanvaraa. Aiemmin äänikirjakuuntelua vieroksuneena tämän kokemuksen ajan jopa toivoin automatkojeni jatkuvan. Se kertoo hyvää sekä tekstistä että toteutuksesta.

Kirjan kuuntelun perään katsoin ITV-elokuvan samaisesta teoksesta, kyseessä on vuoden 2007 versio. Tulkinta on mainio, vaikka ironian terä on melko tylsä. Esimerkiksi rouva Allen ei vaikuta aivan yhtä hölmöltä eikä Thorpen sisarukset ihan niin sietämättömiltä kuin romaanissa, sillä kirjan puristaminen 1,5 tuntiin säästää esimerkiksi Isabellan runsailta veikistelypuheilta ja Johnin kiesihöpinöiltä, joskin myös juonimutkia suoristetaan reippaasti. Kirjallinen metataso siirretään Catherinen uniin, jotka saadaan näyttämään lähinnä eroottiselta alitajunnalta. Catherine on raikkaan viaton ja Henry lempeän ilkikurinen eli kemia kuplii kivasti. Epookkiviihde vetoaa minuun, eikä taida siinä olla Austenin voittanutta.

– – –
Jane Austen
Neito vanhassa linnassa
Northanger Abbey
Suomentanut Eila Pennanen
WSOY 2015 (ensimmäinen painos 1950)
romaani
Lukija Erja Manto, noin 9 tuntia.
Ostin äänikirjana (Elisa Kirja).

Filmatisointi: Northanger Abbey, ITV 2007


Myös Luettua elämää on kuunnellut äänikirjan – ja kas: samankaltaisia huomioita hän on tehnyt (kirjoitan aina juttuni muiden postauksia lukematta); muita tämän Allenin blogikokijoita: Kasoittain kauniita sanoja, Matkalla mikämikämaahan, Sonjan lukuhetket, Kirjaneidon tornihuone, Hannan kirjokansi, Aikakirjoja ja L´amie de l´ ABC.

Klassikkohaaste 1: luin Saatana saapuu Moskovaan.

Klassikkohaaste 2: luin Romeon ja Julian.

12 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Draama, haaste, Kirjallisuus

Naistenviikko 2016: koonti

Naistenviikon aikana on juhlittu 34 naisnimeä: kaikkiaan 600 000 naisella on ensimmäisen tai toisen nimen juhlapäivä. Naistenviikko on tunnettu jo 1800-luvulla, mutta tavat muuttuvat. Koska nimipäiväkahvittelu on perinteenä jäämässä historiaan, uusi perinne olkoon kirjablogien naistenviikko – vietetäänhän tätä jo toistamiseen. (Lisää nimipäivistä ja naistenviikosta HS 21.7.2016.)

naistenviikko 3

Naistenviikolla on juhlittu lukemista sekä seuraavia naisia ja heitä tuntevia:

18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja


Viikon aikana noin 40 kirjablogia on julkaissut vähintään yhden jutun vähintään yhdestä kirjasta tai kirjallisuushenkilöstä. Haaste on muotoutunut rennoksi ja väljäksi:

– Voit lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.
– Voit kirjoittaa havaintojasi naiskuvista.
– Voit valita luettavaksi/postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu.
– Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria.
– Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.

Naistenviikko 2016

Tänä vuonna logon suunnitteli Niina Tolonen.

Kesän keskellä on rentouttavaa lukea ilmoista piittaamatta, ja mikä ettei voisi lukea samalla, mitä on luettu. Naistenviikkohaaste on samalla mainio kirjavinkkaustempaus. Postauksia on naiskuvista, sarjakuvista, spefistä, chic litistä, draamasta, tragediasta, perusproosasta, dekkareista, runoista, elämäkerroista, matkoista, ruuista meiltä ja muualta. Ainakin seuraavista kirjoista on kirjoitettu; kirjat ovat nimikepilvessä suloisessa sekasotkussa:


Kirja, jota ei kukaan koskaan lukenut, Nyt nappaa!, Veden vihat, Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä, Ruokarouva, Säädyllinen ainesosa, Ruma kassa, Uiden kotiin, Eevan tyttäret, Ujostelemattomat, Täydellinen avioliitto, Jos olisit tässä, Kevyesti kipsissä, Lempi, Ylitse vuoren lasisen, Aale Tynni – Hymyily, kyynel, laulu, Nora Webster, Auringon kehrä, Vuori, Kuriton mies nurin, Linnunaivot, Musta hevonen, Kotona Istanbulissa, Persepolis, Goblin Market, Valtaistuinpeli, Niin raskas on rakkaus, Rakkaudenhirviö,  Shinglattu, Seksistä ja matematiikasta, Lasilinna, Kudottujen kujien kaupunki, Maria ja taikalyhty, Penelopeija, Naisen iholla, Frau, Ole hyvä, Tähtirooli, Aurinko sydämessä, Lohikäärmeen prinsessa, Kerjäläisprinsessa, Surunhauras, lasinterävä, Kultarinta, Kätilö, Hakekaa kätilö, The Lais of Marie de France, Sugar Sugar Rune, Laskeva neitsyt ja muita kertomuksia, Kaksiosainen sukunimi, Villi vaellus, Koti, Kotiinpaluu, Elä ja uneksi, William N. päiväkirja, Totta, Reilua peliä, Kuulen kutsun metsänpeittoon, Kuolemanspiraali, Lumikin on kuoltava, Granaattiomena, Karhuvaaran uhri, Nukkekoti, Error – mielen häiriöitä, Unohdettu valssi, Outline, Minä olen Amalia Earhart, Superhyvää suolistolle, Ellan Toscana – kyläelämää Italiassa, Rei Shimura menetysten rannikolla, Nousukkaita, Therese Raquin, Lanridícula idea de no volver a verte, Nu imorron, Seikkailijatar, Aurinkokissa, Pikku Heidi, Morevannan suojatti, Sara ja salaperäinen tyttö!, Eeva Joenpelto – elämän kirjailija, Taivaankantaja, Teräs, The Italian Girl, Hanna, Puolen tunnin loma, Unohdettu valssi, Rakkautta rantahuvilassa, Keskiyön ruusu, Aurora, Suomalaisten painajaisia, Seksistä ja matematiikasta, Tapaus Kalteis, Paholaisen pennut, Hiljainen kylä, Taivaanmerkit, Tyrskyt.


Korotan panoksia ja käynnistän pelin: yhdistä mainittu kirja alla lueteltuihin blogeihin. Osoite vie blogiin, ei tiettyyn naistenviikkojuttuun. Vastauksia etsiessäsi saat kirjallista hupia ja tukuttain kiinnostavia kirjavinkkejä.

Naistenviikkoon osallistuneet blogit:

Evarian kirjahylly http://evariankirjahylly.blogspot.fi/
Hannan kirjokansi http://hannankirjokansi.blogspot.fi/
Hyönteisdokumentti http://hdcanis.blogspot.fi/
Ja kaikkea muuta http://jakaikkeamuuta.blogspot.fi/
Kaikkea kirjasta http://kaikkeakirjasta.blogspot.fi
Kannesta kanteen http://www.kannestakanteen.com
Kansientakaiset maailmat
http://kansientakaisetmaailmat.blogspot.fi/
Kirja hyllyssä http://kirjahyllyssablogi.blogspot.fi/
Kirjakaapin kummitus https://kirjakaapinkummitus.blogspot.fi/
Kirjan pauloissa http://kirjanpauloissa.blogspot.fi/
Kirjasähkökäyrä http://kirjasahkokayra.blogspot.fi
Kirja vieköön! http://kirjaviekoon.blogspot.fi/
Kirjojen elämänmullistava taika http://kirjojentaika.blogspot.fi/
Kirsin Book Club http://kirsinbookclub.com
Kirsin kirjanurkka http://www.kirsinkirjanurkka.fi/
Kulttuuri kukoistaa http://kulttuurikukoistaa.blogspot.fi/
Luettua elämää http://luettuaelamaa.blogspot.fi/
Lukijan roolissa http://elamalukijana.blogspot.fi/
Lukujonossa https://lukujonossa.fi/
Lukutoukan kulttuuriblogi http://kristankirjat.blogspot.fi/
Mari A.n kirjablogi http://marinkirjablogi.blogspot.fi/
Mrs Karlsson http://mrskarlsson.blogspot.se/
Nuoren opettajattaren kirjablogi http://nuorenopettajattarenkirjablogi.blogspot.fi/
Oksan hyllyltä http://oksanhyllylta.blogspot.fi/
P.S. Rakastan kirjoja http://psrakastankirjoja.blogspot.fi/
Reader, why did I marry him http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista! http://sheferijm.blogspot.fi/
Sinisen linnan kirjasto http://sininenlinna.blogspot.fi/
Sivujen välissä http://sivujenvalissa.blogspot.fi/
Sivutiellä http://sivutiella.blogspot.fi/
Tarukirja http://tarukirja.blogspot.fi/
Tuijata https://tuijata.wordpress.com/
Tuntematon lukija http://tuntematon-lukija.blogspot.fi/
Tuulevin lukublogi https://tuulevi.wordpress.com/
Täysien sivujen nautinto http://taysiensivujennautinto.blogspot.fi/
Ullan luetut kirjat http://ullankirjat.blogspot.fi/
Yöpöydän kirjat http://kirjakissa.blogspot.fi/

Naistenviikko2

Kiitän osallistuneita lukemattomista kirjavinkeistä!

Viime vuoden koosteeseen pääset tästä.

16 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Naistenviikko

Enni Mustonen: Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV

Onnittelen itseäni näin naistenviikolla, että löysin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan: Paimentyttö (2013), Lapsenpiika (2014), Emännöitsijä (2015) ja Ruokarouva (Otava 2016).  Lisäksi näin Kirstin päivänä lähetän onnittelut Mustosen nimen takana luuravalle Kirsti Manniselle sekä romaanisarjan yhdelle nousevalle henkilölle, pikku-Kirstille! Ja muille tähdennän: Suomen kultuurin kultakauden kyökin puolelle katsominen kannattaa.

Naistenviikko 2016

Naistenviikkoon osallistuvat blogit löydät täältä.

Jos on pakko lokeroida, asetan sarjan historiaviihteeseen. Viihdesyrjälle vie joutuisa juonijuoksutus, kronologisesti etenevä kikkailematon kerronta ja henkilövetoisuus. Tietty syvyyssukeltelemattomuus on perusteltua ja uskottavaa. Lähinnä itseoppineen palvelijattaren kerrontaa on letkeä lukea, sillä särmääkin löytyy.

Sarjassa seurataan 1800-luvun loppupuolelta kevääseen 1918 Idaa, joka jää varhain orvoksi ja on sitten varattomana palveluspaikkojen armoilla. Torppareiden lehmipaimenena hän aloittaa, sitten kartanon navettapiikana, josta sitten onnettomuuden seurauksena päätyy onnenkantamoisena Topeliuksen talouden piiaksi. Toisessa osassa palveluspaikka muuttuu maalaiskartanosta kaupunkihuoneistoon Sibeliuksen lapsenlikkana ja yleispalvelijana, kolmannessa emännöitsijäksi Edefeltin ateljeeseen ja neljännessä itselliseksi täysihoitolaemännäksi, jolloin liepeillä liehuu monenmoista kulttuuripersoonaa Ville Wallgrenista Eino Leinoon.

Syrjästäkatsojan tarinoita x

Kuin silloin ennen

Miten välkky veto on palvelijan silmin seurata kotimaisen kulttuurikermaa huushollista toiseen: sarja on varsinaista namedroppaamista! Mainiot laatukuvat Manninen rakentaa itse kunkin säädystä ja säätyläisten luonnosta.


Romaaneista on sekä kehityskertomukseksi että yhteiskunnaliseksi katsaukseksi. Kiinnostavasti romaaneissa esitellään luokkayhteiskunnan eri puolia. Lisäksi näkyy ruotsin- ja suomenkielen köydenveto, niin myös torppari- ja työväen asema sekä maalais- että kaupunkinäkökulmista työ- ja herrasväen elämäntavat, arvot ja asenteet. Myös laajakuvaa on: sortovuodet, maailmansota ja itsenäisyys saapuvat.

Ihailtavan tarkasti työn raskaan raatajien osa ja työn tekeminen tallentuu tekstiin. Luotan vankkaan taustatutkimukseen, joka suodattuu siten, ettei se tunnu luennolta vaan elävältä elämältä. Nämä piiat, palvelijat, rengit ja ajurit eivät ole kuulleet yt-menettelystä, yhteiskuntasopimuksista eivätkä ves-neuvotteluista. Joskus on jokunen vapaatunti, muuten painetaan vähävaraisina palkollisina päivät pitkät.

Vaikka Idalla on aika hyvä tuuri, silti aseman ahtaus muiden armoilla tunkee joka rivin välistä. Lukemisesta innostuneella tytöllä ei ole juuri aikaa sivistystä harrastaa, silti hyväntahtoisina hölmöinä parempi väki saattaa kunnon rahalahjan sijaan jouluna muistaa muulla tavoin:

Kiitin tietysti, sillä olihan se kauniisti ajateltu. Itsekseni ihmettelin kyllä, miten jaksaisin ruveta iltaisin kirjoittelemaan johonkin kirjaan omia ajatuksiani. Enimmäkseen olin näet vinttikamariin kömpiessäni niin väsynyt, että hädin tuskin jaksoin riisua vaatteeni tuolinkarmille.

Ehkäpä voin kuitenkin ajatella, että Syrjästäkatsojan tarinoita on piirtynyt juuri noille Iidan lahjapäiväkirjan sivuille. Sarja seuraa Idan kehitystä, jota tukee muutama hyvä ihminen, niinpä yhden kaitsijan sanominen sopii selviytymisen johtolauseeksi:

Kun kerroin, että olin lukenut Jeesus-lapsen pelastumisesta ja siitä, mitenkä kaikki, mitä meille tapahtuu, on kohtalon määräämää, mamselli muikisti suutaan.
       – Jaa, niinkö siinä kirjassa sanotaan? hän hymähti. – Kyllä sitä itsekin voi kohtaloaan tyyrätä, hän julisti ja meni vesiämpärin luo juomaan vettä.


Ida on kiltti, nöyrä, nopeaoppinen ja ahkera tyttö, mutta toisessa osassa erotuu jo tuikeaa tarkkasilmäisyyttä. Vähitellen alkaa Idan kommenteista erottua ärtynyttä jupinaa herrasväen kotkotuksista ja omasta raadannasta, toisen luokan kansalaisen osasta turhautumista, sitä syrjästäkatsomista itsetietoisella twistillä.

Herrasväellä oli oma elämänsä ja minun oli opittava elämään omaani.

Emmännöitsijässä Edefeltien huushollien puunaaminen ja serviiseeraaminen on tämän elämänvaiheen yksi puoli, toinen on se, että Ida on entisiin työpaikkoihin verrattuna hitusen vapaampi. Koska taiteilija reissaa paljon, Idalla on välillä aikaa lukea ja tuumia. Kytköksiä vailla elävän yksinäisyyden ja irrallisuuden tunne tulee hienosti tekstistä läpi. Niinhän siinä käy, että se johtaa suhteeseen, jonka järki tietää toivottomaksi mutta kehon kaipuu ohittamattomaksi. Löyhäpäinen Ida ei ole silloinkaan. Eikä sokea säätyeroille, ne kirkastuvat entisestään.

Kun lopulta käperryin vuoteelleni pimeässä saunassa, mietin, mikä ihme minua niin suututti. Olihan kaikenlaista nöyryytystä ollut Östersundomissakin [Topeliuksen kartano] ja Sibeliuksilla nyt varsinkin, kun rahasta oli alituinen pula. Ellan-rouva oli kuitenkin ensimmäinen, joka sai minut tuntemaan itseni näkymättömäksi. Ei kai rouva sitä pahuuttaan tehnyt. Hänen maailmassaan vain oli itsestään selvää, että piiat tottelivat, ateriat ilmestyivät kauniisti katettuihin pöytiin ja kuskipojat odottivat trilloineen oven edessä.

Neljännessä osassa Ruokarouva loikataan vuoteen 1914, jolloin eräiden sattumusten jälkeen Ida perustaa täysihoitolan. Palvelustyö ei pääty, vaikka se muuttaa muotoaan. Ja vaikka Ida tavallaan asemaltaan nousee, ei kuitenkaan.

Hetken mietin, kertoisinko Elville, miten kovaa oli karja­piikojen ja pikkupiikojen ja lastenpiikojen elämä, mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt. Juuri näissä puheissa kulki se näkymätön raja minun ja herrasväen naisten välillä.

Historialliset mullistukset nähdään täyshoitolan näkökulmasta, ja monivalotteisesti katsotaan sortovuosien päätymistä polittiseen sekasortoon. Kansalaissodan kaaos on kouriintuntuva, mielivaltaa on puolin ja toisin, ja vaikkei Ida puolta valitse, kyllä kokemukset kouraisevat hänenkin talouttaan.


Kun neljäs osa päättyy, Ida on 35 vuotta täyttänyt. Selviytymistarinasta siilautuu iso siivu kotimaista naishistoriaa niin Idan kuin kaikkien ohimenevien naistuttavuuksien välityksellä saleista piikamurjuihin. Paljon on vaikutusta ihmisen lähtökohdilla, mutta Ida on esimerkki myös siitä, mikä merkitys on lujalla sitkeydellä, topakkuudella ja hyvyydellä. Ja kiinnostuksella lukemiseen ja kirjoihin sekä tulevan polven koulutukseen.

Turhan paljon juonessa on onnellisia sattumia, mutta jotenkin ne vain sulatan. Myös se ihmetyttää, että kirjoissa on sivukaupalla vain luetteloa tehdyistä töistä – ja sama juttu – liukkaasti ne vain luen ihastellen todenoloista dokumentaatiota. Tunteissa vellontaan ei kertojalla juuri ole aikaa eikä tilaa, mutta lapsirakkaus väreilee lämpimästi muun lähimmäisenrakkauden  rinnalla. Romantiikkaa romaaneissa on säästeliäästi, monenmoisia suhteita kyllä. Idakin saa niistä osansa, vaikkei häneen tämä L. Onervan tokaisu oikein sovi:

Rouva kääntyi jo menemään, kun kuulin hänen huokaavan, että rakkaus on naiselle koko elämä, miehille vain sivuseikka.

Sen vielä sanon, että Syrjästäkatsojan tarinoita sopii hyvin Suomi 100-vuotta -teemaan. Kun näitä Mannisen kirjoja lukee, alkavat kaikille pakollinen peruskoulu, sote-palvelut, Kela-turva ja työehtosopimukset tuntua melkoiselta luksukselta. Arvo niille ja niiden jatkuvuudelle – ja syvä kumarrus kaikkien aikojen palveluskunnille.

– – –
Enni Mustonen
Paimentyttö
Lapsenpiika
Emännöitsijä
Ruokarouva
Otava 2013-2016
historiallinen romaanisarja, Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV
Ostin e-kirjoina koko sarjan.

Elisa Kirja tarjoaa Mustosen teoksia (e-kirjoja ja muutama äänikirja) edulliseen hintaan heinäkuun ajan.

Naistenviikolla olen julkaissut jo jutut:
Paula Havaste: Veden vihat
Piia Leino: Ruma kassa
Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
Melissa Bank: Nyt nappaa!
Hilary Boyd: Täydellinen avioliitto
Jojo Moyes: Jos olisit tässä

JÄLKIKIRJOITUS 6.12.2016: pääset tästä lukemaan, mitä sanon Mustosen sarjasta Järjen ja tunteen tarinoita.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Naistenviikko 2016

Naistenviikkoon osallistuvat blogit löydät täältä.

Julkaisen jutun näin naistenviikolla, mutta kirjan olen lukenut aiemmin. Äitienpäivänä aurinko helotti. Muut hoitivat kotihommat, minä lojuin takapihalla päätyen viihdekirjallisuuteen. Ja näin kävi: Jojo Moyesin romaani Jos olisit tässä (Gummerus 2016) sai minut tuumimaan äitiyttä ja allekirjoittamaan päähenkilön johtopäätökset.

Olin oppinut vanhemmuudesta seuraavat asiat, vaikken oikeasti ollutkaan äiti. Ensinnäkin kaikki mitä tekee on väärin. Jos on ankara tai vähättelevä tai välinpitämätön, lapseen jäi arpia. Jos on kannustava ja hellä, rohkaisee ja kehuu pienimmistäkin saavutuksesta – kuten siitä, että lapsi nousee ajoissa sängystä tai onnistuu olemaan koko päivän ilman tupakkaa – se vahingoittaa häntä toisella tavalla.

Lou Clarkeen tutustuin aiemmin romaanissa Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus 2015), ja nyt Loun tarina jatkuu. Hän suree. Tämä onnettomuuden olotila tuottaa Loulle todellisen onnettomuuden, jonka johdosta välit omaan perheeseen paranevat – ja seuraa siitä muutakin lupaavaa. Siis onni onnettomuudessa, kenties. Oleellista on kuitenkin se, että edellisen romaanin rakkaudesta, Willistä, tulee muistuttamaan yllätys.

Humoristinen tyyli on samanmoista kuin Loun tarinan ensimmäisessä osassa. Moyes taitaa tilanteiden kehittelyn ja sattuvan sanomisen. Välillä hymähtelen tyypittelyjä. Etenkin Loun vanhempien yllättäen kärjistyvä tilanne käännetään komediaksi, ja sururyhmän originelleista kaivetaan huvitustyyppejä.

Moyesilla on oma resepti viihdyttävään likkaproosaan, silti chick lit-konventioita piisaa. Kolmikymppinen sähäkkä neito etsii itseään ja tulevaisuuden suuntaa. Tuttua. Romantiikkapuolta tosin hidastaa päähenkilön vaikeus päästää irti menneestä. Ja väärinkäsitykset. Tuttua.

Jojo Moyes kertoo tavallisista, työväenluokkaisista kunnon ihmisistä, jotka välittävät lähimmäisistä ja kantavat vastuuta toisistaan. Ylempi luokka sen sijaan saattaa oman edun haussa talloa muita, pahimmassa tapauksessa kehittyviä ihmistaimia. Aivan mustavalkoista ei sentään ole.

Parit symppauskyyneleet tiristyvät silmänurkistani, kun romaanissa surua pukkaa tai kiperissä tunnetilanteissa kaikki käy parhain päin. Jos on paikoittain elämänmakuisuutta huolineen ja murheineen, kulkee juttu kuitenkin sen verran pinnalla, ettei uusia tai säväyttäviä tuntemuksia irtoa. Viihdyin kyllä välittämisen ilmapiirissä. Keväistä ja kesäistä ajanvietettä tämä on, ja puree kirja varmaan moniin odotettuna jatko-osana, koska Kerro minulle jotain hyvää on juuri tullut elokuvana ulos.

Jos olisit tässä

– – –
Jojo Moyes
Jos olisit tässä
suomentanut Heli Naski
Gummerus 2016
450 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Naistenviikolla olen julkaissut jo jutut:
Paula Havaste: Veden vihat
Piia Leino: Ruma kassa
Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
Melissa Bank: Nyt nappaa!
Hilary Boyd: Täydellinen avioliitto

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Hilary Boyd: Täydellinen avioliitto

Naistenviikko 2016

Naistenviikkoon osallistuvat blogit löydät täältä.

Naistenviikolle varaan postattavaksi naiskirjallisuutta, myös kaikkein kevyintä laitaa. Yhä tervehdyttävästi naurattaa, kun muistelen kirjatapaamista viisikymppisen Bridget Jonesin kanssa, siksi kokeilen muutakin brittiviihdettä: Hilary Boydin Täydellinen avioliitto (Karisto 2015).

Hyvässä, sykähdyttävä kirjallisuudessa ei tarvitse piitata, mihin lajiin se kuuluu, minkä ikäisiä henkilöt ovat tai missä kulttuurissa tai aikakaudessa he elävät. Kevyt kirjallisuus voi olla hyvää, silloin se tarvitsee tarttuvan juonen ja kiinnyttävät henkilöt, jos kerronta tai rakenne ei huumaa. Täydellinen avioliitto on viihdehumua, eikä se valitettavasti huvita tai vie minua symppaamaan kuvattua väkeä tai tarinaa.

Tämä on nyt varmaan sitä ”turkey lit” -lajia. Kalkkunakirjallisuutta tarjotaan likkakirjallisuuteen mieltyneelle varttuneelle väelle. Päähenkilöt ovat kuusissakymmenissä, niin on tarkoitus varmaan olla lukijoidenkin, jotta elämäntilanne on samastuttava ja tunteet peilattavissa. Joanna ja Lawrence ovat olleet vuosikymmeniä yhdessä, ja lapsetkin ovat jo kolmekymppisiä. Elellään hyväosaisina Lontoossa. Lawrence jää eläkkeelle mutta muutakin muutosta ja kriisiä on luvassa.

Periaatteessa olen iloinen, että lemmenpulmia pohditaan eläkeikäisten kannalta. Sydän sykkii, keho kaipaa ja mieli myllertää ihmissuhteiden vuoksi jokaikäisenä. Rikkana rokassa ovat aikuisten lasten lemmenhuolet. Perusajatus on siis hyvä, toteutus on lattea, vaikka ytyä haetaan homouden, ihonvärin ja ekoilun mausteilla.

Kerronta on tosikkomaista ja veivaavaa. Se liukastuu siloiseen pintaan. Asujen ja ulkonäköjen tarkka kuvailu on valitettavasti yhtä oleellista kuin ailahtelevien tunteiden. Dialogi on jankkaavaa ja selittelevyys väsyttää. Lukijana toivoisin voivani eläytyä henkilöiden kriisien sumuun ja humuun enkä pitkästyväni. Silti kävi niin, että Täydellinen avioliitto haukotutti ja harmitti. Toisaalta on tarpeen lukea välillä tällaista, jotta rikat erottuvat rokasta.

Kansikuva hämmästyttää: ei kai kuusikymppisille myydä kirjaa  vanhanaikaisella kirjoituskoneella...

Kansikuva hämmästyttää: ei kai kuusikymppisille myydä kirjaa vanhanaikaisella kirjoituskoneella…

_ _ _
Hilary Boyd
Täydellinen avioliitto
Suomentanut Auli Hurme-Keränen
Karisto 2015
370 sivua.
Lainsin kirjastosta.

Naistenviikolla olen julkaissut jo jutut:
Paula Havaste: Veden vihat
Piia Leino: Ruma kassa
Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
Melissa Bank: Nyt nappaa!

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko