Aihearkisto: Esseet

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Tänä vuonna kaikki yhdeksäsluokkalaiset saavat Chimamanda Ngozi Adichien esseen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (Otava 2017). Johan jo ajatuksesta poru nousi: joku opettaja ilmoitti julkisesti kieltäytyvänsä jakamasta kirjaa. Muutenkin keskustelua on virinnyt. Niin pitääkin, aihe ei ole kulunut eikä vanhentunut. Tässä kirjan puoltoteesini.

  1. Otsikko

Otsikkoon ei voi muuta sanoa, kuin että sen ehdottomaan väitteeseen vastaan: niin pitäisikin, pitää. Käsitteen määrittelyyn Adichie viittaa tekstin alussa mutta jatkaa monin esimerkein feminismin tarpeellisuudesta. Vasta ihan lopussa on sanakirjamääritys:

Feministi: henkilö, joka uskoo sukupuolten yhteiskunnalliseen, poliittiseen ja taloudelliseen tasa-arvoon.

  1. Puhuttelevuus

Jo otsikko provosoi pohtimaan suhdetta feminismiin. Monella ”feministi, feminismi” -käsitteet ovat värittyneet ja erkaantuneet niiden perimmäisestä tarkotuksesta, ehdottomasta tasa-arvoisuudesta – ei sukupuolialemmuudesta tai -ylemmyydestä muihin nähden.

Siitä sietää provosoitua, väitellä ja keskustella. Näin Adichen kirja toivottavasti puhdistaa ilmaa ja palauttaa liehuttamaan lippua kaikkea sortoa vastaan. Ehkä myös selvenee, etteivät naisellisuus, epänaisellisuus, naiseus, miehisyys tai miehekkyys liity tähän. Voi olla miehekäs ja feministi, voi olla naisellinen ja feministi, ja voi olla ilman mitään määrittelyjä feministi.

meidan-kaikkien-pitaisi

  1. Peili

Moni on marissut sitä, että Adichen afrikkalaispainotukset ovat kaukana pohjoismaisesta elämänmenosta. Näin varmasti on. Olen silti sitä mieltä, että Adichen esimerkit sukupuolittuneesta käytöksestä ja suhtautumistavoista auttavat katsomaan peiliin. Ne näyttävät asiat, jotka ovat tasa-arvoasioissa täällä meillä hyvin. Mutta pysyvätkö hyvät asiat hyvinä, kun yhteiskunnassamme on ”sopeuttamistoimia” ja ”reformeja”, jotka heiluttavat tasa-arvo-asetelmia?

Vielä merkityksellisempää on nähdä rakenteet, jotka meillä eivät ole tasa-arvoisia. Huomasin esseetä lukiessa, että saatamme pitää monia asioita itsestäänselvyyksinä. On vaarallista ajatella, että täällä  tasa-arvo on vakiintunut tola. Kun vähän pöyhii, huomaakin, että ei se ole itsestään selvää.

4. Teot

Tämä kirja aktivoi ajattelua, pakottaa olemaan jotain mieltä. Parhaimmillaan se johtaa tekoihin, jotka ovat vastaus kysymykseen, miten minä voin edistää sitä, ettei sukupuoli määritä asemaamme eikä mahdollisuuksiamme.

Kulttuurimme ei määrää, millaisia olemme. Me määräämme, millainen kulttuurimme on. Ellei kulttuuri anna naisille täysiä ihmisoikeuksia, me voimme ja meidän täytyy muuttaa sitä niin, että se antaa.

5. Lue, älä luule

Adichen kirjan ilmaisjakelu tuo lähelle yhdelle sukupolvelle harvinaisen kirjallisuudenlajin, esseen. Se toivottavasti laventaa nuorten kirjallisuuskäsityksiä. Kaunokirjallisuudessa on moni muotoja, niin myös tietokirjallisuudessa. Jokaiselle on siis jotakin. Ehkä se innostaa joitain innottomia lukemaan. Adichen teksti on sukkelaa ja sivumäärä suppea.

Eritoten kyllä kiinnostaa, miten kouluissa Adichen esseetä käsitellään. Jääkö se äidinkielenopettajan kirjallisuudenopetuksen kontolle vaan syntyyko monipuolisia, koko kouluyhteisöä yhdistäviä ilmiöpohjaisia oppimiskokonaisuuksia? Seuraako kirjasta nuorten omia esseitä, väittelyharjoituksia, draamatyöpajoja ja -esityksiä, blogeja, vlogeja, Pinterest-kuvatauluja, Instgram-postauksia tai tubetuksia? (Tiedän, tiedän: alaikäiset, koulukäytännöt ja some-rajoitukset, mutta kumminkin on erilaisia ilmaisu- ja julkaisukanavia.)

P. S. Adichen essee perustuu hänen puheeseensa (2012). Esityksen voi katsoa videona. Adichen romaaneita myös suosittelen: esimerkiksi Puolikas keltaista aurinkoa ihastuttaa kerronnallaan ja henkilökuvillaan, Kotiinpalaajat puolestaan kouraisee syvältä paikkaansa hakevan naisen kuvauksena.

– – –

Chimamanda Ngozi Adichie
Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
We Should All Be Feminists
suomentanut Sari Karhulahti
Otava 2017
45 sivua.
Lainasin kirjastosta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Eläköön essee – Tommi Melender: Onnellisuudesta

Tommi Melenderin Onnellisuudesta-esseet (WSOY 2016) sain keväällä, ja lukemattomana kokoelma on lojunut kirjapinon päällä, sillä määrittelemätön raskauden mielikuva on painanut ohutta kirjaa, enkä ole sitä saanut avattua. Tarvitaan ulkopuolisia personal trainereita (Ulla & Airi), jotka tsemppaavat: jaksaa, jaksaa.

Essee voi olla melkein mitä vain kirjallista lätinää, jos uskoo Google-haun tuloksia. Koulu- ja opintosuorite-esseisiin on ohjeita tukuttain, mutta kirjallisuudenlajina asu on vapaa. Essee pyrkii ja yrittää pohdintaan, sallii mielleyhtymät ja henkilökohtaisuuden. Mikään suosittu kirjallisuudenlaji essee ei ole, ja siksi onkin paikallaan, että kirjabloggaajat levittävät haastetta Eläköön essee, jonka on käynnistänyt Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia. Minä sain sen blogeista Ullan luetut kirjat ja Kirsin Book Club. Jälkimmäinen pureskelee myös Melenderin kirjaa (en ole haastajatekstiä vielä uskaltanut lukea).

Kiitos, kiitos, haastajani, hyvät personal trainerini! Ensi sivujen jälkeen viskaan Melender-ennakkoluuloni jorpakkoon. Teksti ei ole oppineisuuden osoittamista pöyhkeän tai vaikeatajuisen yliälykkäästi, vaan se on lukeneen kirjoittajan selkeää sanailua yksilöllisen ja yleisen yhdistäen. Ja teksti myös naurattaa, pistelee ajattelutapoihini reikiä ja potkii omiin pohdintoihin. Ai että, miten innostun siitä, kuinka Melender todistaa toisin kuin itse oppimestarielkein olen paasannut, vaikkapa kaunokirjallisuuden empatiaa nostattavasta vaikutuksesta:

Kuten tiedetään, ahkerimpia lukijoita ovat koulutetut keski-ikäiset naiset, yhteiskuntamme jaloin aines, jota ilman kirjastoihin, konserttisaleihin ja taidegallerioihin laskeutuisi kuolemanhiljaisuus. Koko väestön tasolla lukuharrastus jakautuu yhtä epätasaisesti kuin varallisuus: yhdet lukevat valtavat määrät romaaneja, toiset eivät tartu niihin koskaan. Kun asetelmat ovat tällaiset, lukemisen mahdollinen empatiaa vahvistava vaikutus kumuloituu niihin, joilla riittää sitä ennestäänkin.

Okei, peili on tyrkätty naamani eteen. Koitan silti yhä viskoa korsiani kekoon, sillä aina on häviävän pieni mahdollisuus, että minä tai uusi lukija entisestään empatisoituu ja jopa toimii entistä empaattisemmin. Melenderkin haastaa empaattisiin tekoihin, ei vaan symppaustunteisiin.

Onnellisuudesta
Onnellisuudesta ei Melender lupaa mitään. Tarkoitan, että kirjailija haluaa olla mahdollisimman kaukana onnellisuusohjeista. Minut hän silti sai onnelliseksi soljuvalla tekstillään, terävällä ajatuksenjuoksullaan ja havainnollisuudellaan. Selvästi kaunokirjallisuus (lukeminen ja kirjoittaminen) on tehnyt kirjoittajan onnelliseksi; ohikiitävät hetket lepattavat melankolian maailmassa.

Pidän siitä, miten esseissä muistot, anekdootit, kirjailijat, kirjallisuusteokset, musiikki ja urheilu sekoittuvat. Nostan vain yhden konkreettisen esimerkin Melenderin kokoelmasta – tietystä syystä.


Katselen EM-jalkapalloturnauksen loppuottelua ja luen samalla Melenderin esseetä ”Onni jalkapallokatsomossa”. Simultaanisuus varmaan kuulostaa pyhäinhäväistykseltä, mutta Ronaldon loukkaantumista seuranneen hajaannuksen tilan jälkeen haluan näin tolkkua peliin. Vaikken ole kirjailijan kaltainen valistunut penkkiurheilija, joka voi hetki hetkeltä selostaa vuoden 1982 MM-otteluita, kiinnostavat minua urheilukilpailuiden tunnevaikutukset.

Melender käsittelee monitahoisesti ja tilastoihinkin nojaten urheilun seuraamisen tehoa onnellisuuden nostattamisessa.  Hän tekee sen monin oivalluksin, joissa urheilu ja kirjallisuus limittyvät. Camus johdattelee peliä suurempiin ajatuksiin, ja johtopäätöksenä on se, että onnea voi kokea vain, jos on kokenut menetyksiä, tappioita. Mutta oleellisimman Melender muotoilee näin:

Toisenkin opetuksen Camus olisi voinut jalkapallon pohjalta formuloida: onnellisuus syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Helvetti ei ole toiset ihmiset, kuten Sartren Suljetuissa ovissa sanotaan, vaan yhteyden katoaminen toisiin ihmisiin.

Ja kas – kun Ronaldo ei pelaa enää vain koppavasti itselleen vaan joukkueelleen, yhteistyössä ja kommunikoiden, ja kun Ronaldo loukkaantuu [tappio, menetys], muu joukkue pelaa yhä enemmän vuorovaikutteisesti – ja voittaa! Pahoittelen, pakko on nyt vedellä suoraviivaisia tulkintoja, mutta olihan tuossa loppuottelussa myyttisiä aineksia yöperhosineen päivineen. Innostuin – esseen vika, kirjan perhoskannen myös.

Onnellisuudesta 2

Ronaldo ja yöperhonen. Kuvakaappaus EM-mestaruusottelusta 10.7.2016


Yhteys muihin voi syntyä millä keinoin vain – lukien, kirjoittaen, bänditouhuin, urheillen jne. Vain yhteys on merkityksellinen ja sisältää onnellisuushetkien siemeniä – yhtä varmasti kuin pettymyksiä, menetyksiä ja tappioitakin. Se tekee elämästä elämän. Tämäkin kiteytys juontaa Onnellisuudesta.

Esseekirjallisuus tarjoaa ehkä selkeää fiktiota suoremman yhteyden tekstiin ja sen tekijään, vaikka henkilökohtaisuus voi olla yhtä hämärää tai väljää kuin vaikka Knausgårdin yhtäläisyysmerkit Taisteluni-romaanisarjan minähenkilöön. Rehellisyys- tai totuuspohjaa ei voi tietää, voi silti ajatella, että esseessä ei ole tarvetta verhota ajatuskulkuja. Yhtä kaikki: tutustuminen esseeksi kutsuttuun kirjallisuudenlajiin palkitsee, aukoo ajatuksia. Siis tekee onnelliseksi.

Värvään seuraavaksi Kian Luetaanko tämä? -blogista ja Tanjan Aina joku kesken -blogista. Eläköön essee -haasteen säännöt:
1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä: Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
5. Esittele 1 – 2 hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää.
6. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta.

– – –

Tommi Melender
Onnelisuudesta
WSOY 2016
esseitä
183 sivua.
Sain kirjan kustantajan Bloggariklubi-tilaisuudessa.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, haaste, Kirjallisuus