Aihearkisto: Elokuvat

Kaksi kertaa palvelijasta: Handmaiden ja Handmaid’s Tale

Korealais-japanilaista elokuvaa ja amerikkalaista draamasarjaa yhdistää se, että niissä kerrotaan palvelijattarista, jotka ovat kauppatavaraa isäntäväkensä oikkujen armoilla. Pulaan joutumiseen vaikuttavat alhainen asema, miehinen alistuskulttuuri ja seksuaalisuuden rajojen runtelu. Kummasakin perversiot saavat sijansa, vaikka toinen (elokuva) puetaan noin sadan vuoden takaiseen menneisyyteen ja toinen (draamasarja) tulevaisuuden dystopiaan. Yhteistä niille on lisäksi huikaisevan kaunis visuaalinen ilme.

*

The Handmaiden tapahtuu Japanin vallan alaisessa Koreassa. Nuori ammattivarasnainen vehkeillään upporikkaan japanilaisneitosen palvelijattareksi. Korelaisen metsän siimeksessä piilotteleva mahtitalo sisältää synkkiä salaisuuksia, joista elokuvan mittaan vähitellen saa selkoa. Samoin paljastuu elokuvan päähenkilöistä puolia jos toisia. Elokuvan juonen kannalta on kiinnostavaa se, ettei kovin paljon kykene etukäteen asioita arvailemaan. Kolmiosainen elokuva näyttää osissaan asioiden eri tolan.

handmaiden

Ällistyn. Ensinnäkin korealaisuuden ja japanilaisuuden jännite on minulle tuntematon, enkä tunne kumpaakaan kulttuuria käsittääkseni kaikkea. Elokuvan sisältämä fyysis-psyykkis-sosiaalinen sadismi vyöryy välillä ylivoimaisena päälle, välillä tilanteet irrottavat kunnon komiikkaa. Toisaalla elokuva leikittelee erotiikalla ja yhtäällä porhaltaa pornon puolelle.

Kuvallinen kauneus ja juoneen kuuluvat kauheudet käyvät sellaista vuoropuhelua, josta en lähimainkaan saa selvää, mutta kiinnostumaan se minut saa. Ällistelen tuntemusteni sekamelskaa. Elokuvalle on ropissut palkintoja. Annan The Handmaidenille hämmentäjän kunniamaininnan.

*

Astetta tutummilla tantereilla kuljen sarjan The Handmaid’s Tale aikana. Ensinnäkin tarinan pohjan tiedän Margaret Atwoodin romaanista Orjattaresi, vaikkei se minulla olekaan tuoreessa muistissa. Draamakäsikirjoitusta on muokattu moderniin suuntaan, enkä erota, mikä kännyköitä lukuun ottamatta on uudistettua. Toisekseen länsimainen ote liippaa lähempää kuin aasialainen, vaikka sarja kertookin hihhulifundamentalistiseksi muuttuneesta yhteiskunnasta Pohjois-Amerikassa.

Kammottavan mahdolliselta miehinen väkivalta- ja alistusvaltio saadaan vaikuttamaan. Naisten asema hedelmättömyyden uhkaamassa sääty-yhteiskunnassa viedään äärimmilleen. On valtaa pitävät miehiä, on jälkeläisiä kaipaavat vaimoja, on nimettömiä sijaissynnyttäjäorjattaria. On pelon ja alistamisen ahdistavuutta.

handmaids tale

Jos elokuvassa pornoflirttailtiin vapaaehtoisen seksin kanssa ja altistettiin/alistettiin yhtä päähenkilöä pornokuvastolle, Orjattaresi / The Handmaid’s Tale näyttää puistattavasti, mitä on vallan alainen pakkoakti. Voin vain sormien välistä katsoa Ferdiläisen eli Fredin orjattaren kasvoja tilanteissa, joissa vapauteen tottunut nainen (ja toisaalta myös Fredin vaimo) koittavat selvitä äärimmäistä nöyryytyksistä. Sarjan roolitus onnistuu erinomaisesti, samoin kuvaus, jossa tummia sävyjä viiltelevät orjattarien punaiset ja vaimojen vihreät mekot.

*

Tällaista kesäelämyksiä teille tarjoilen draaman alalta.

The Handmaiden
ohjaaja Park Chan-wook
Japani/Korea 2016
elokuva, traileri tässä.
Huomio: korealaisiin tunnelmiin voi itseään johdatella hyytävänvaivaavalla romaanilla Vegetaristi.

The Handmaid’s Tale
luoja Bruce Miller
HBO 2017
draamasarja, 1. tuotantokausi: 10 osaa, traileri tässä
pääosassa loistava Elizabeth Moss.
Huomio: sarjasta tehdään toista tuotantokautta. Sitä odotellessa voi lukea Atwoodin romaanin Orjattaresi, sillä siitä on tarjolla uusi painos.

(Juttuni valokuvat ovat cc-julkaisuvapaita.)

8 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Elokuvat, Kirjallisuus

Lady Susan & Zlatan

Sitä menee elokuviin fiilistelemään Jane Austenin säätyläislaatukuvia ja tulee leffateatterista vaikuttuneena Zlatan Ibrahimovizista.

Austenin romaanista Lady Susan ei aiemmin ole filmattu sarjaa tai elokuvaa. En enää ihmettele. Samoja aineksia siinä on kuin suuresti ihailemassani Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjassa tai Järki ja tunteet -elokuvassa, ja miksei Emmakin viehättänyt etenkin sarjaversiona. Olkoon, kyllä Neito vanhassa linnassakin puri. Luettelot sikseen: kaikissa on kyse naimakaupoista, säädyistä ja kärjistetyistä henkilöhahmoista, mutta tässä viimeisimmässä versiossa vähemmän vetävästi.

lady-susanElokuvassa Love and Friendship ehdoton päähenkilö on leskeytynyt Lady Susan, joka luistavaan tapaan kuppaa tuttuja ja sukulaisia ilmaisella ylöspidolla. Siinä sivussa hän koettaa naittaa teinityttöään mestariluokan ääliölle ja pelata omia lemmenpelejään. Lady Susanin amerikkalainen ystävätär ja miesvainaan veljen perhe sekoitetaan toteuttamaan armoitetun vehkeilijäleidin pyrkimyksiä.

Kyllä toteutus on ”ihan kiva”, tyypit selkeitä ja roolisuoritukset vakaita. Siinä pulma: tarvittava vitosvaihe hahmojen vauhditukseen ja juonikurvailujen hiekan pöllytykseen puuttuu. Lopputulos on valitettavan tasainen ja yllätyksetön.


Elokuvaa ennen näytetään tavalliseen tapaan puuduttavia mainoksia. Paitsi yksi, tämä Volvo-mainos. Ehkä sen vuoksi Austen-filkka vaipui varjoihin. Valkokankaan täyttää Zlatan, joka poistuu pariisilaiselta stadionilta. Alkaa matka kotiin. Volvoon pakataan koko perhe: niin pojat kuin vaimokin katsovat sankariimme 100 %:n varmuudella. Volvo lipuu halki Euroopan, yli SEN sillan, parkkeeraa ruotsalaiseen lähiöön. Häpeämättömästi perhearvoja ja fudisfanikulttia kumartavaa – häpeämättömän tunteellista!

Huippukäsikirjoitettu tuotos on koristeltu tyyneyttä, vakautta, rauhallisuutta ja turvallisuutta huokuvalla musiikilla melankolisin somistein ja harmaansävyisellä kuvauksella – vain sinikeltainen pelipaita tunnustaa väriä. Katson suu auki. Naurattaa. Kehtaanko tunnustaa, että lopussa kuitenkin vetistelen – siis automainoksen lopussa. Zlatan on sanonut jotenkin niin, että vaikka Zlatan lähtee lähiöstä, lähiö ei lähde Zlatanista. Tämä näytetään Volvo-mainoksessa. Ja sen kyljessä paljon muuta.

No huh! Katso ihmeessä tämä Epilogue-mainos. Katso myös Prologue ja vanhempi kansallislaulueepos, jonka netistä kaivelin leffailtani lopuksi ja joka jo aiheuttaa överit. Ja saa sen harmittoman Love and Frienship -leffankin käydä katsomassa.

zlatan

Okei, tulen ulos kaapista, eli työhuoneeni kirjakaapin oven sisäpuolella on tämä selkokirja-Zlatan…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Elokuvat, Kirjallisuus

Mad Max – Fury Road

Leffassa viihtymiseni aikaan levisi järkyttäviä uutisia kolmesta muslimi-iskusta. Viattomia uhreja vaativat terrori-iskut Ranskassa, Kuwaitissa ja Tunisiassa. Syyllisiksi epäillään äärimuslimeja. Miten tämä liittyy elokuvakokemukseeni? On varmaan ihan sama, hihkuuko tappoteon yhteydessä uskossaan sokea taistelija ”Allah” vai ”Walhalla”. Ydin on siinä, että väkivallalle on haettu oikeutus kaiken järjen peittoavasta uskosta. Sitä lietsoo karismaattinen johtaja, jumalan sanansaattaja, jonka puolesta ollaan valmiita mihin tahansa asian ja oman kuolemattoman sielun vuoksi. Seurauksena on vain tuhoa, turhia kuolemia ja inhimillistä kärsimystä.

Nyt voitte pistellä minua neulalla, jonka kaivelin heinäsuovasta, eli väkisin hain sanomaa ja vakavaa teemaa sekä allegoriaa nykytoteen räiskintäelokuvasta Mad Max – Fury Road (2015). Kehyskertomukseen siis kuuluu ”Walhaallaan” onnistuneen itsemurhaiskun jälkeen hamuava persoonallisuuksista riisuttu soturiyhteisö. Sen dystooppisessa tulevaisuusmaailmassa taistellaan vedestä ja polttoaineesta. Porukan despootti pomo jalostaa itseään vaimojoukoin ja ravitsee soturieliittiä tehdashenkisesti tuotetulla äidinmaidolla. Kärsivälle rahvaalle hän uskottelee olevansa jumala, joka annostelee mielivaltaisina armonhetkinään vettä. Elokuva ei lähtökohtaisesti ankkuroidu tämänpäiväiseen arkeen vaan on viihteellistä todellisuuspakoa.

Juoneen, mars. Max vangitaan yhden soturin veripankiksi. Soturiporukka ja ketjuin kytketty Max lähtevät ajamaan takaa Furiosa-nimistä naisrekkakuskia, joka on kaapannut tankilliset polttoainetta ja äidinmaitoa sekä edustavan otoksen pomon vaimoja. Naisten päämääränä on vapaus.

Välillä laskin minuutteja, jotka eivät liity takaa-ajoon. Niitä oli muutama. Vauhti, väkivalta ja villit koneet ovat elokuvan ydintä. Lavastus ja puvustus ovat mielikuvituksen riemuvoitto, etenkin monenmoiset ajopelit ja taisteluhärvelit ovat näyttäviä, ja koko visuaalinen ulospano on vaikuttava. Kokonaisuus on sekä pitkitetty tietokonepeli että tempaiseva toimintaelokuva.

Kuva markkinointimateriaalista (CC).

Kuva markkinointimateriaalista (CC).

Nythän on niin, että leffasarjan uutuus on nähtävä suhteessa muihin madmaxeihin ja saman lajityypin edustajiin. En ole niiden asiantuntija enkä fani, mutta nirppanokkaisena taide-elokuvien ystävänä totean, että narikkaan unohdetut aivoni tempautuivat vauhtiin ja lopetin tappotyön uhrien laskemisen. Elokuvan jälkeen olin uupunut kuin parin tunnin lenkin jäljitä. Odotusten vastaisesti eläydyin päähenkilöihin, vaikka juonenkulussa ei ollut yllättävää tai sanottavaa. Charlize Theronille (Furiosa) ja Tom Hardylle (Max) oli varattu pari ilmettä ja repliikkiä, mutta ne riittivät kantamaan elokuvaa. Komeilta he näyttivät.

Elokuva flirttailee emansipaatiolla, mutta miesten silmin kaikkea katsotaan. Furiosa pärjää olemalla äijä, paras äijä, autoilemalla ja tappelemalla kovemmin ja sitkeämmin kuin muut. Silti hän selviää vain miehen neuvokkuuden avulla. Kaikkiaan naiseudesta on valittu ääripäät: taistelija tai synnytyskone. Seireeneiltä vaikuttava vaimoviisikko on vähävaatteinen kaunotarjoukko, joka tarjoaa katalogityyppistä silmänruokaa elokuvan karungroteskiin ympäristöön. Ei kokonaisuus minun silmissäni naisasiaksi sillä muutu, että leffan kiistaton sankari on käsipuoli nainen, joka vastustaa ihmisen kauppatavaruutta. On kuitenkin paikallaan Alien-elokuvien hengessä nähdä nainen toimintaelokuvan kärkenä ja oikealla asialla.

En kadu kesäleffavalintaani, meno ja melske toivat vaihtelua hiljaiseloon. Ja tämän jälkeen maittaa taas jokin verkkainen taide-elokuva.

– – –
Mad Max – Fury Road
Warner Bros 2015, Yhdysvallat ja Australia.
Ohjaus: George Miller
Pääosissa Charlize Theron ja Tom Hardy
120 min.
Kiitos ilmaisleffalipuista pomolle.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Elokuvat

Brittijännitystä televisiossa

Poliisi- ja etsiväsarjat houkuttelevat. Ehkä taustalla on yksinkertaisesti se, että väärät teot paljastuvat vähä vähältä, ihmisessä oleva paha tulee näkyväksi ja kiinni otetuksi. Kotisohvalla toisten synkkyyksiä seuraten voi unohtaa omansa ja heittäytyä asteittain kiristyvään juoneen, elää mukana selvittäen arvoitusta.

Huomaan usein, että minulle ei pelkkä juoni riitä. Liiallinen väkivalta ja verellä mässäily karkottavat, tarvitsen mukaan ihmisen repaleista moninaisuutta. Minut houkuttelevat sarjaseuraajaksi päähenkilöt, joissa on persoonaa. Vera Stanhope ja George Gently ovat tänä keväänä olleet sellaisia.

Valitettavasti viimeinen osa George Gentlyn tutkimukset -sarjasta (yhteensä kuusi tuotantokautta, 19 osaa, BBC 2007 – 2011) esitettiin juuri YLE1:llä, mutta kuuleman mukaan on uusi kausi tekeillä. Yksi sarjan viehätystekijä on 1960-luvun ajankuva, joka on todella huolellisesti tavoitettu. Puvustus ja lavastus myötäilevät aikaa, puhumattakaan Gentlyn apurin John Bacchusin tukkatyyleistä. Myös sorahtelevan töksähtelevä paikallismurre miellyttää. Värimaailma on ruskeanharmaa ja tunnelma kireä monestakin syystä.

Vakiokaavaan kuuluu pomo-alainen-suhde, ja keskeinen se on Gently-sarjassakin. Korruptiota vastustava rehti Gently on viisas, kokenut kettu, välillä ärähtävä, välillä lempeän empaattinen tyyppi. Leskimiehellä on menneisyys, mutta nykyisyydestä ei hänestä kaikkea meille näytetä. Leimahteleva ja tunteella törmäilevä, nulikkamaisen asenteellinen Bacchus on särmää lisäävä vastapari. Minulle ainakin käy niin, että varsinaisia jännärijuonia oleellisemmaksi käy päähenkilöiden suhde ja hermoilevan Bacchuksen yksityiselämä. Suurin ansio tietysti lankeaa uskottaville näyttelijöille. Minä ainakin sulan Gentlyn (Martin Shaw) altakulmainkatseen alla ja seuraan levottomana Bacchusin (Lee Ingleby) säntäilyä.

George Gently perustuu Alan Hunterin dekkareihin (joita en ole lukenut) ja Vera Stanhope Ann Cleevesin kirjoihin (joita olen jokusen lukenut). Vera Stanhope -sarjaa on aiemminkin YLE1 esittänyt, nyt on menossa neljäs tuotantokausi (ITV 2013), ja viides on tulossa.

Vera Stanhopea kulmikkaampaa naishahmoa saa hakea. Aluksi vierastin Vera Stanhope tutkii -sarjan Brenda Blethyn jopa karikatyyrisesti esittämää naamanmutristelijaluomusta, mutta olen tottunut häneen samoin kuin fiktiohahmon alaiset, jotka tavoittelevat pomonsa kanssa jonkinmoista kauhun tasapainoa. Kompleksisen hahmon erikoista lapsuutta väläytellään persoonan perusteluksi.

Työsuhteessa Joe Ashworthin kanssa on tiettyä nyrjähtäneisyyttä. Pomo pompottaa mutta mukana on hermostunutta äidillisyyttä ja pingottunutta mustasukkaisuutta. Nuorehko komistusetsivä (David Leon) on hieman pökkelö roolissaan muttei haittaa. Tunnelma on riippuvainen kiukkuisen Stanhopen tuulenpuuskista. Ja taaskaan en vaivaudu mainitsemaan mitään itse dekkarijuonista; ihan kelpo kuljetusta niissä on, mutta päähenkilö ja sivuhenkilöpoliisit peittoavat ne kiinnostavuudellaan.

Kesän iloksi Hercule Poirot (BBC:n 70 jaksoa vuodesta 1990 lähtien) palaa perjantai-iltojen kotoiluseuraksi 19 tv-elokuvassa. Katsoin ensimmäisen osan, Stylesin tapaus, ja voin vain kumartaa syvään pieteetillä toteutetulle ajankuvalle. David Suchetin luoma Poirot on todella huolellisesti Agatha Christien kirjoista elävöitetty salapoliisi. Roolityön tarinan voi tv-sarjan täydentäjäksi lukea näyttelijän kertomana. Minäkin luin, ja pitkäpiimäisyydestä huolimatta kirja on oiva tausta tv-seurannalle; David Suchet: Hercule Poirot ja minä (Minerva 2015).

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Elokuvat

Linklater-maraton

Kun Helsingin Sanomissa julkaistiin joulukuun alkupuolella elokuvatoimittajien laatima Vuoden 2014 parhaat elokuvat -koonti, lähes kaikkien suosikki oli Richard Linklaterin Boyhood. Kirjallisuustoimittajilla ei ollut lähimainkaan sentapaista konsensusta vastaavissa kirjalistauksissa.

Boyhood-innostukseni (blogissani 11.11.2014) seurauksena vietin yhtenä joulukuun viikonloppuna varsinaisen Linklater-maratoonin katsomalla putkeen Before-sarjan. En uupunut, vain hieman hengästyin. Trilogiasta kehittyy samankaltainen fiktioon verhottu seurantadokumentti kuin Boyhood-elokuvastakin. Yhdeksän vuoden välein tehdyt kolme elokuvaa etenevät päähenkilöiden ikääntymisen ja kehityksen tahdissa, mikä on kerrassaan kiehtovaa. Luulen että oli eduksi, että uusintakatsoin elokuvat peräjälkeen enkä pitänyt taas niiden katsomisvälinä yhdeksää vuotta.

Rakkautta ennen aamua (Before Morning 1995) kertoo amerikkalaisen Jessen ja ranskalaisen Celinen kohtaamisesta junassa ja yhdestä yöstä Wienissä. Parikymppinen pari on raikas näky. He säteilevät nuoruuden seikkailua, sattumalta syttynyttä ihastusta ja spontaaniutta. Kaikki on vielä edessä, silkkaa mahdollisuutta.

Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset 2004) sijoittuu Pariisiin, johon Jesse on tullut markkinoimaan menestyskirjaansa, joka on romaaniksi taivutettu tarina yöstä Wienissä. Pari tapaa ja kävelee pitkin Pariisia puimassa kuluneita vuosia. Kolmikymppisissä näkyy jo hienoinen elämänpettymys: kaikki ei ole edennyt toivotusti, silti voi valita, mihin suuntaan edetä.

Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight 2013) on keski-ikäisen parin pajatusta arkihuolista ja suhteen väljähtymistunnoista. Myös uusperhekuvio antaa ajateltavaa. Loma lumoavissa Kreikan maisemissa ei vastaa täysin odotuksia, mikä kirvoittaa pariskuntaa tilityksiin.Linklater

Elokuvat tempaavat parin pariin, vaikka ne ovat epäelokuvallisia: lähinnä pelkkää puhetta ja kahden päähenkilön lähikuvaa. Kyse on rakkaudesta – vaan ei ällösti makeillen. Elokuvat koskettavat muullakin elämään kuuluvalla. Jesse (Ethan Hawke) ja Celine (Julie Delphy) tekevät henkilöistään tosia: he vetävät rooleja, purkavat niitä, herkistyvät, avautuvat ja läikkyvät tunnelmien mukaan. Keskinäinen kipinä, huumori ja rytmi ihastuttavat. Hawke on välillä jäädä Delphyn lennokkuuden jalkoihin vaan ei haitaksi asti.

Hawke ja Delphy ovat käsikirjoittaneet elokuvat ohjaajan kanssa, mikä varmasti vaikuttaa dialogin luontevuuteen. Vaikkei itse olisikaan samassa elämänvaiheessa, hahmoihin on helppo eläytyä. On myös nerokasta, että joka elokuva rajoittuu vain muutamaan tuntiin, sillä tiivistetyssä ajassa henkilöt pääsevät aika vähin kaarteluin tärkeisiin aiheisiin.

Vaikka joka elokuvassa ympäristö vaihtuu ja miljööllä on tietty merkitys, se on lopulta vain harkittu jokapäiväisyydestä erottuva kulissi kohtaamisille. Ensimmäisen osan tuoreutta on vaikea ylittää. Seuraavien osissa ajan vääjäämätön kulku on tavoitettu aidosti näyttelijöiden olemuksessa ja puheenaiheissa. Toisessa osassa on hitusen häirtisevää poseerausta ja kolmannessa hienoista hermoiluhapuilua, mikä johtunee siitä, että pääpari ei voi enää keskittyä vain toisiinsa. Aikajatkumo on ainutlaatuinen – en voi kuin toivoa, että vuonna 2022 tapaan viisikymppiset Jessen ja Celinen.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat

Aina on nyt: Boyhood

Boyhood virtaa ajassa. Elokuva (ohj. Rickhard Linklater, 2014) seuraa yhden perheen ja etenkin perheen pojan kehittymistä 12 vuotta kronologisin arkitilanneotoksin. Katsojalle ei väännetä rautalankaa siitä, milloin vuosi tai vuosia on vierähtänyt, vaan siirtymät vievät suoraan tilanteisiin.

Jo se on vaikuttavaa, että kuvausprosessiin sitoutunut ensemble muuttuu ja kypsyy pitkän kuvausjakson aikana luonnollisesti. On liikuttavaa seurata lasten kasvua aikuisiksi lähes kolmetuntisen elokuvan pikakelauksella. Ei ole yhtään vähemmän kiinnostavaa nähdä elokuvan aikuisten kehityskaari. Henkilöt ovat kaiken ikää keskeneräisiä – kuten ihmiset tuppaavat olemaan.

Boyhood kertoo paljon perhesuhteista, joissa sosiaalistutaan ja kytkeydytään toisiin usein vailla mahdollisuuksia valita. Tunne- ja valtasuhteet eivät ole helppoja, ja vastuunoton ja vapauden välillä on vaihtelevia kiputiloja. Perheen äiti (Patricia Arquette) haksahtaa toistuvasti huonoihin suhteisiin, mutta koittaa huoltaa kodin ja lapset. Harvoin läsnä oleva lasten isä (Ethan Hawke) on epäreilusti valloittava – sen hetken, kun piipahtaa. Mason (Ellar Coltrane) ja Samantha (Lorelei Linklater) sopeutuvat muuttoihin ja muutoksiin aikuisten ehdoilla. Erolasten osa on niellä kokkareisia kokemuksia. Kaikki näyttelijät ovat rooleissaan vakuuttavia, joten elokuva vaikuttaa kovin todelta olematta sitä.

Lasten ja nuorten haavoittuvuus ja mukautuminen aikuisten valintojen seurauksiin on tässä elokuvassa pysäyttävää. Lisäksi elämänmenovariaatiot on terävästi esitetty. Vanhempien ja isovanhempien kanssa elellään eri tavalla; lasten ja nuorten pornosivu- ja bilekuviot lymyävät omassa salamaailmassaan. Joka tilanteessa pitäisi osata käynnistää sopiva rooli päälle. Parhaiten elokuvassa pääsee herkistelemään Masonin rinnalla: poika ei tunnu sopivan muotteihin. Hänen kanssaan saa elää monia asioita ensimmäistä kertaa.

En malta olla kertomatta johtoajatuksesta, joka sanallistetaan elokuvan loppupuolella. Muuten Boyhood lähinnä keskittyy näyttämään, selittelemättä, luottaen katsojan oivalluksiin. Mutta loppuhuipennuksessa, jossa täysi-ikäinen Mason varsinaisesti aloittaa elämän tapailun (toivottavasti) omana itsenään, hän käy keskustelun, jossa hetkessä eläminen käännetäänkin toisin päin: hetket elävät meissä.

Näkökulman muutos ei ole suuri mutta kuvaava. Kun astun ulos elokuvateatterista, yhden fiktiivisen perheen 12 vuotta on hetken osa minua. Nytkin.boyhood

2 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat

Puutarhaunelmia, elämäntotuuksia: Eedenistä pohjoiseen

Virpi Suutarin dokumenttielokuva Eedenistä pohjoiseen (2014) on puutarhaympäristössä kuvattu parisuhde-elokuva. Dokumentissa kuvataan muutamaa pariskuntaa keväästä myöhäissyksyyn, kasvukauden valmistelusta pihakasvien maatumiseen.

Puutarha sopii moniulotteiseksi symboliksi. Ilmeistä on puutarhapuuhailun terapeuttinen puoli, virkistys ja henkireikä, myös kääntöpuolena sen orjuuttava työleiriluonne. Puutarhaan kiteytyy myös elämän kiertokulku, kasvun ihme ja kukoistus, sadonkorjuu ja talven lepoon vaipuminen, kuolema. Luonto uudistuu vuosittain, ihmiset elävät vain kerran. Tai niin voisi luulla; dokumentissa on evoluutiouskoisen näkökulman lisäksi myös jälleensyntymäkäsitys.

Kuvatut puutarhat ovat kovin erilaisia, ja niin ovat myös puutarhojaan hoitavat pariskunnat. Virpi Suutari kertoi Malmitalon elokuvaesityksen (2.10.) jälkeen, että kuvausten alettua parisuhdetematiikka loksahti paikoilleen. Minuun teki vaikutuksen se, miten kuvatut pariskunnat antavat puolisoittensa touhuta tavallaan. Tietysti elokuvaan valitaan kohtaukset ja kerrotut asiat ohjaajan fokuksen perusteella – tukeudun luonnollisesti vain näytettyyn ja rakennettuun toteen.

Dokumentissa on paljon humoria, joka syntyy pariskuntien suhteesta toisiinsa ja puutarhaan. Kainuulaisen kukkapellon emäntä kitkee hyttysverkkoon kätkeytyneenä päivät ja yöt läpeensä, isäntä seuraa aherrusta ikkunan takaa huvittuneesti kommentoiden. Puistomaisten tilusten isäntäpari puolestaan on ollut aviossa 68 vuotta; sivistyneesti taukoamatta selostava herra täyttää tilan, rouva välillä aika jylhästi vilkaisee miestään. Miesparin toinen puolisko viuhahtelee alituiseen vaatteitta ja nyplää pitsisiä peniksiä, toinen puolisko huokailee ja hoivaa puolisonsa tytärtä. Näissä huvituksissa on tietysti toinen puoli, paras komediahan kätkee tragedioita. Suru, luopuminen ja kipu näytetään elokuvassa koskettavasti ja hienovaraisesti.

Kuvat ovat kauniita, hetkille annetaan valoa ja tilaa. Kuvakulmat ovat harkittuja, esimerkiksi yläviistosta kuvatut paritilanteet jäävät mieleen. Äänimaailma korostaa luonnonääniä ja tunnelmaa, sitä tukee myös kohtauksiin valittu musiikki. Kertojaäänien käyttö lipuu kohti draamamonologeja. Elokuvan keskivaiheen jälkeen on viipyilyä, mutta loppua kohti tunnetiivistymät ja kontrastit jäntevöittävät kuvausta.

Elokuvaesityksen jälkeen Virpi Suutari perusteli lähestymistapaansa siten, että hän halusi tehdä luontoelokuvan ihmisestä, ei missään nimessä puutarhaohjelmaa. Tämä tavoite onnistuu erinomaisesti. Elokuvasta lähdin kuopsuttamaan omaa myöhäissyksyyn maatuvaa pikkupuutarhaani elämän kummallisuudesta ilahtuneena sekä kiertokulun vääjäämättömyyttä surren ja sen hyväksyen.

Kevät

Kevät


Kesä

Kesä


Syksy

Syksy

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat

Tähdet, tähdet

Tähtiin kirjoitettu virhe on kaunis nimi romaanille. Siinä asettuvat nätisti rinnakkain romanttisuus ja elämän epäreiluus. John Greenin kirjan suomennos (Helene Bützow, WSOY 2013) saa heti vuoden päästä ilmestymisestään toisen tulemisen uusine kansineen. Syynä on elokuvan ensi-ilta 11.7.Tähtiin kirjoitettu virhe 1

Kaksi syöpäsairasta nuorta tapaa ja rakastuu. Hazel on 16- ja Augustus 17-vuotias, joten heille soisi elämää ja rakkautta moniksi vuosikymmeniksi. Augustus elättelee myös toivetta jättää jälkeensä jotain unohtumatonta. Sen lisäksi, että romaani kertoo nuoresta lemmestä kuoleman varjossa, se kertoo vanhempien rakkaudesta lapseen ja tuskasta vakavasti sairaiden lasten tukijoina.

Romaani lähestyy aihettaan rempseästi: syövän ja kuoleman hokemisella poistetaan vaikeisiin asioihin kytkeytyvää mystiikkaa ja varovaisuutta. Ymmärrän tavoitteen, mutta välillä väsyn näppärään ja pakko-oireisen vitsailuun. Lisäksi tietynlainen puleerattu amerikkalaisuus silottaa toisinaan kiusaannuttavasti rosoisia osuuksia.

Myönnän, ettei aiheen käsittelyssä sentimentaalisuutta voi välttää, ja niinpä lukiessa nenäliinaan tulee niiskutettua muutamaan otteeseen. Myönnän, että leukailu ja siihen kytketyt sairauden tosiasiat ovat linjassa älykkäiden ja ääritilanteessa sinnittelevien teinien muun kuvauksen kanssa. Myönnän vielä, että päähenkilöissä on koskettavuutta, ja senkin tunnustan, että nuortenkirja antaa välineitä käsitellä elämän arvoa ja rajallisuutta.

Kauniit, sanavalmiit ja älykkäät rakastavaiset ovat lukeneet ”Viistoa valoa” -romaanin, jossa on heitä askarruttava, aukinainen loppu. Sen perässä käväistään Amsterdamissa. Vimmainen lempikirjan loppuratkaisun selvittäminen on paljain asia, joka kertoo siitä, miten nuoria henkilöt ovat ja miten ahdistavaa heille on avoin loppu, on sitten kyse fiktiosta tai omasta elämästä. Pari tapaa alkoholisoituneen kirjailija Van Houtenin, jonka omassakin tähtikartassa on ollut käänteentekevä virhe. Kyynistyneen kirjailijan kyyti on kylmää:

”- – Mutta jos suoraan sanon, tuo lapsekas kuvitelma siitä että romaanikirjailijalla on jotakin poikkeuksellista tietoa henkilöistään… se on naurettavaa. Se kirja syntyi raapustuksista paperille. Kirjan henkilöillä ei ole elämää niiden raapustusten ulkopuolella. Mitäkö heille tapahtui? Kaikki lakkasivat olemasta sillä siunatulla hetkellä, kun kirja loppui.”

Tähtiin kirjoitettu virhe 2
Jääkö kenestäkään jälkiä, oikeasti eläneistä? Kun kirja loppuu, sadattuhannet ovat sen lukeneet ja fiktiiviset henkilöt jatkavat siten elämäänsä. Lisää elinaikaa Tähtiin kirjoitetun virheen hahmot saavat elokuvaversiossa, jossa on karsittu kirjan pikkurönsyjä mutta edetään muuten romaanin mukaan. Imelyydeltä ei vältytä, mutta päälleliimauksia väistellään, joten koskettavuus säilyy, vaikka loppu venyttyy kuten kirjassakin. Painopiste on nuoressa rakkaudessa syöpää unohtamatta. Elokuvassa on ehkä vielä romaania terävämmin se, että fiktio (kuten Van Houtenin fiktio fiktiossa -romaani) voi antaa elämälle merkityksellisiä kokemuksia, mutta silti fiktio on vain fiktiota, kun taas elämä, keskenkin jäävä, on uskallettava elää kipuineen ja iloineen.

Elokuvaa on jo tituleerattu tämän aja Love Storyksi, ihan syystä, eikä vertausta vähennä se, että Augustuksen roolissa Ansel Elgort on kuin 18-vuotias Ryan O’Neal. Hän ja Hazelia esittävä Shailene Woodley ovat sangen suloisia ja aitoja. Hazelin meikittömien kasvojen ilmeet liikkuvat tunneskaalalla elävästi. Elokuva on varsinainen itkettäjä, mutta niinhän sen pitääkin olla: nuoruus, rakkaus ja kuolema – ei niistä itkemättä selvitä.

– –
Sain kirjan ja elokuvaelämyksen Blogat Teamin kampanjassa SF Film Finlandilta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus

Kirja ja elokuva sotaorvosta

Kirjavaras on tunteellinen kertomus lukutaidon merkityksestä ja kanssaihmisistä välittämisestä. Se on viihteellisesti viritetty mutta hyvää tarkoittava muistutus siitä, ettemme hyväksyisi sotaa, ihmisyyden riistoa tai rodullista eriarvoisuutta.

Orpotyttö Liesel saa kodin lempeän Hansin ja kipakan Rosan luota 1930-luvun lopun Saksan köyhässä pikkukaupungissa. Liesel kamppailee painajaisten ja lukutaidon kanssa, saa ystäviä ja otteen elämään ajassa, jossa Kuolemalla pitää kiirettä. Natsiaalto ja sota vaikuttavat kaikkeen, ja kirjan päätapahtumat päättyvät vuoden 1943 pommivyöryyn. Natsikauhut ovat tuttuja tuhansista kirjoista ja elokuvista. Miten Markus Zusakin Kirjavaras (suom. Pirkko Bisrtöm, Otava/Seven 2008/2014) erottuu saman teeman muista tuotoksista?

*** PAPAN ILME ***
Se vaelsi ja ihmetteli,
mutta ei paljastanut vastauksia.
Vielä.

Hänessä oli tapahtunut muutos.
 Lisel näki sen mutta tajusi sen vasta myöhemmin, kun kaikki tarinat kutoutuivat yhteen. Hän ei nähnyt kuinka papa soittaessaan katseli, koska ei tiennyt, että Hans Hubermannin harmonikkaan liittyi tarina. Tulevina aikoina samainen tarina ilmaantuisi Himmelstrassen numero 33:een aamuyöllä, hartiat rypyssä ja viluinen pikkutakki yllään. Se toisi mukanaan matkalaukun, kirjan ja kaksi kysymystä. Tarina. Tarinan tarinan jälkeen. Tarina tarinan sisällä.

Muista kaltaisistaan Zusak eroaa siten, että hän tarjoilee tarinansa tyylittelevän sadunomaisesti. Kerronnassa on tiettyä söpöilyä, sillä päähenkilöperhe edustaa korostetusti hyviä ihmisiä. Aiheen käsittelyssä ei vältetä vastakkainasetteluja: pahat natsit ja natsimieliset / suvaisevaiset ja juutalaisia pelastavat hyväsydämiset. Häikäilemättömän tietoiseksi ja kaikkitietäväksi kertojaksi on valikoitunut itse Kuolema. Hän harhautuu jutuissaan menneeseen ja tulevaan, johdattelee mielensä mukaan, tekee yhteenvetoja ja muistilistoja sekä siteeraa kirjavaras-Lieselin muistiinpanoja. Hän kertoilee korostetun kepeästi, mutta sen ohella sodan julmuuksista ja juutalaisten sekä muiden ei-arjalaisten kaltoinkohtelusta hän sivaltaa suoruuksia. Pelkoa ja kärsimystä ei pimitetä, mutta se kääritään Lieselin selviytymistarinaan, toivon mahdollisuuteen ja siihen, miten tarinat, lukeminen ja kirjoittaminen pitävät yllä lohtua – ja siten elämää.Kirjavaras

Henkilöt ja tilanteet asetellaan kovin tietoisen oloisesti kuin näyttämölle. Kovin eläviksi eivät henkilöt kasva, ja juoni on tietyllä tavalla puhtaaksi puleerattu. Tunteita tarjotaan laidasta laitaan, ei kuitenkaan erityisen paisutellusti. Maltillisesti ja kuin ihmeen kaupalla murrosikäisen tytön heräävän naiseuden annetaan olla rauhassa.

Luin Kirjavarkaan heti suomennoksen ilmestyttyä, ja siitä jäi silloin kaihertava pettymyksen tunne. Nyt viisi vuotta myöhemmin suhtaudun tekstiin huomattavasti suopeammin: sodan aiheuttamat miljoonat turhat kuolemat ja kärsimykset pistelevät mieltä. Hyväksyn siten tämän satusävyisen selviytymistarinan, jottei maailman pahuus aivan nujertaisi. Kirja on rakenteeltaan kohtauksiin pilkotun elokuvallinen, joten ei ole ihme, että se sai tänä keväänä leffaensi-iltansa.

Elokuvatulkinta (2013, ensi-ilta Suomessa 4.4.2014) on uskollinen romaanille, vain pikkuruisia oikaisuja tapahtuu. Pääroolitus on onnistunut, mikä estää sokeria paakkuuntumasta sulamattomiksi kokkareiksi. En ärsyyntynyt saksalta sorahtavasta englannista. Sanojen mahdin osuus nousee hienosti esille: tulee nätisti todistetuksi, että kuoleman ja sorron alla sanat – luetut, kirjoitetut, kerrotut – pitävät ihmisyyttä elossa. Tunteisiin vetoaminen osataan hyvin, sillä suurisilmäisen Lieselin kohtalo koskettaa. Ja miksi pitäisikään kyynistellä sitä, että elokuva ja sitä edeltänyt romaani tarinoi hyvistä ihmisistä, ystävyydestä ja elämänuskosta, vaikka kertojana on kuolema.

– –
Sain pokkarin ja leffaliput Blogat Teamilta, ja kokonaisuuden tarjosi SF Film Finland. Muista blogeista löytyy Kirjavarkaan tuottamia monia, erilaisia luku- ja katsomiskokemuksia.

PS. WordPress teki rivitys- ja tavutuskummallisuuden ihan itse – en minä, en minä!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus

Minkä taakseen jättää

Menneisyys (Le Passé, 2013) on totinen ja raskas elokuva. Murheellinen perhedraama sitoo hievahtamatta teatterituoliin: huomasin välillä hengittäneeni heikosti, koko kehoni jännittyi seuraamaan tapahtumia. Nyt ei olla katastrofielokuvassa amerikkalaiseen tapaan vaan Pariisin esikaupunkialueelle sijoittuvassa ihmissuhdesotkussa.

Marie on kutsunut Ahmadin avioeropäätöksen tekoon. Miehen lähdöstä Iraniin on neljä vuotta. Mariella on uusi miesystävä, ja talossa on myös miehen vikuri pikkupoika. Marien tyttäret ovat olleet Ahmadille läheisiä, mutta muuttuneessa tilanteessa tunnelma talossa on jännitteinen. Etenkin murrosikäinen Lucie on äidin uuden suhteen vuoksi tolaltaan. Pahaa aavistamaton Ahmad joutuu koko ajan mutkistuvan tilanteen välikädeksi ja selvittelijäksi.

Asghar Farhadin ohjaus on paljasta ihmiskuvausta. Henkilöt ovat rasittavia, äkkipikaisia, ahdistuneita ja hämmentyneitä. He olettavat, päättelevät, luulevat ja ovat puhumatta painavista asioista. Se kaikki purkautuu hermostukseen ja painostavaan ilmapiiriin. Tilanteita ei silotella eikä selitellä. Etenemistä seuraa kuin dokumenttia, joka tuntuu keskivertodokumenttia vähemmän käsikirjoitetulta, enempi elämältä.

Keskeistä on henkilöitä riivaava syyllisyys. Sen vaikutukset ovat tuhoavia kaikissa ihmissuhteissa, on sitten kyse miehistä ja naisista tai aikuisten suhteista lapsiin tai lasten väleistä aikuisiin. Farhadin ohjauksessa kaikenlainen yksioikoisuus vältetään. Ei voi olla kenenkään puolella, ei ketään vastaan, ei löytää toimivinta ratkaisua, ei selitystä. Tuloksena on mieltä vaivaava kokonaisuus, jonka loppuratkaisukin jättää tukun lisäkysymyksiä, ei laukaisevaa vastausta.

En muista nähneeni montaa elokuvaa, jossa aikuisten ihmissuhde- ja mielenterveysongelmien seurauksia näytetään näin alastomasti. Jos aikuisnäyttelijät ovat todentuntuisia, elokuvan lapset ovat kertakaikkisen riipaisevia. Mitenkään osoittelematta tarina paljastaa lasten heittopussiosan. Aikuisten tunnevyöryt edellä menevä elämänjärjestys jättää jälkiä. Elokuvan pikkupoika on käsittämättömän herkkävireinen ylivoimaisessa tilanteessa. Keskimmäinen ”helppo” lapsi jää huomiotta. Vanhimman lapsen syyllisyys, oikut ja pelot ovat tuskaisia. Aika pitkään aikuiset yrittävät selittää parhain päin tunnetekojensa oikeutuksia ja peitellä jopa itseltään motiivejaan ja toimiensa seurauksia.

Ankeaa ja synkkää realismikuvaa pukkaa, mutta on etuoikeus nähdä elokuva, joka on näin tinkimätön. Ihmisten elämässä on vaikeita, jopa ylipääsemättömiä tilanteita. Ne eivät läheskään aina selviä, niiden kanssa yritetään elää.

Ihmisten elämä saattaa olla yhtä lailla menneiden kerrostumien ja haarautumien vallassa kuin Kuusiston ikitammi.

Ihmisten elämä saattaa olla yhtä lailla menneiden kerrostumien ja haarautumien vallassa kuin Kuusiston ikitammi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat

Painovoimattomuudesta

Avaruudessa ei ole painovoimaa, ei happea, ei elinmahdollisuutta. Avaruudessa on hiljaisuus ja äärettömyys. Jos pääsee avaruustukikohtaan 600 kilometrin päähän maapallolta, avaruudessa on huikeaa kauneutta: auringonnousut, jatkuvuuteen ulottuva tähtimeri ja näkymä maapallon pinnalle.Alfonso Cuarón elokuvassa Gravity (2013) näytetään avaruus kauneimmillaan ja osin kauheimmillaan. Kuvauksen painopiste on nimenomaan näkymissä, jotka korostavat ihmisen mitättömyyttä maailmankaikkeudessa. En muista nähneeni mitään vastaavaa aiemmin: leijuntaa yhden napanuorantapaisen vaijerin varassa taustana jatkuva tyhjyys, yhden virheliikkeen mahdollisuus hiipua ikuisuuteen ja linnunradan ääriin.

Harvinaisen hieno äänimaailma tukee teosta. Alku jysäyttää: kovenevan äänen katkaisu pitkään hiljaisuuteen vie oitis avaruusnäkymiin ja etenkin tunnelmiin. Hiljaisuuden hyödyntäminen jatkuu muutoinkin. Musiikkia käytetään onneksi melko säästellen tunnelmiin annostellen. Huippuhetkiä on Arvo Pärtin Spiegel in Spiegel -sävellys avaruudellisen leijunnan vahvistajana. Ollakseen hetkittäin enintään kahden henkilön draama, puheelle annetaan tilaa. Eleetön radioyhteystyyli sopii tarinan tavoitteisiin.

Elokuvan visuaalisuus vaikuttaa. Avaruusnäkymät hiljentävät, ja painottomuuden tuntu saadaan leijuntakuviin. Etenkin elokuvan alkuosassa käytetään loistokkaasti hyväksi heijastuksia. Kun päähenkilöistä näkyy vain avaruuskypärän läpi kuultavat kasvojen osat, ne ja visiirilasin kuvajaiset näyttävät ihmistä ihmisenä. Mitä pienempi kasvonäkymä, sitä syvemmälle näkemyksessä päästään.

Kerrankin elokuva hyödyntää täydesti 3D-ominaisuuksia. Nopeaa toimintaa sisältävissä elokuvissa kolmiulotteisuus sekoittaa näkymiä, mutta nyt universumileijailussa ovat lasit katsojan päässä todella paikallaan. Kun pitää valita, haluaako tästä elokuvasta nauttia kodin rauhassa vai teatterisalin laajakankaalta vieressä istuvan levottoman teinin rapistellessa väärissä kodissa namupussiaan, kannattaa kuitenkin vääntäytyä elokuvateatteriin. Vain siten 3D-elämys pääsee oikeuksiinsa ja kuvauksesta syntyy elokuva.

Kaiken avaruussälän keskellä draamassa käsitellään elämän merkitystä ja elämänhalua – juonesta en halua paljastaa mitään. Sandra Bullockin esittämä tohtori joutuu ääritilasta toiseen, ja George Clooneyn tähdittämällä avaruuslentäjällä on ratkaisun paikka. Elokuvaan kasautuu pikkuhiljaa avaruusromun kaltaisesti sentimentaalisuutta ja turhan tuttua katastrofielokuvakliseistöä. (Trailerikin on valjastettu vain toimintakohtausten markkinointiin.) Aivan loppuun asti ei pääosan esittäjän karisma riitä kannattelemaan tyhjyyden täyttymistä. Annan silti paljon anteeksi avaruuselämysten vuoksi, eikä paljon paina, vaikka elokuva uhmaa fysiikan ja avaruustieteen faktoja. Ison osan katsomisaikaa seurasin kädet hikoillen ja jännittyneenä, mitä tuleman pitää. Eläydyin. Ei huono.

PS. Elokuvan katsoneille voin paljastaa hai-ratkaisuehdotukseni. Tässä en voi sitä tehdä pilaamatta juonta.

Tämän etäämmälle en maanpinnasta juuri pääse kuin elokuvissa.

Tämän etäämmälle en maanpinnasta juuri pääse kuin elokuvissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat

Morsen aakkoset

Ensimmäisiä hurahduttavia poliisidraamoja ovat minulle olleet Komisario Morse -tv-elokuvat. En ole koskaan ollut kovin otettu Colin Dexterin rikosromaaneista, mutta tv-versiot (1987 – 2000) mieleenpainuvine henkilöineen ovat ottaneet valtaansa. Siksi olen katsonut vuosien varrella useat tv-uusinnat ja jokusen tallenteenkin.

Komisario Morsen (jo edesmennyt John Thaw) hahmo on liikuttava. Pinta on ärtyisä ja itseriittoinen – oxfordilaissivistys purusuaa aksentista, kirjallisuusviittauksista, musiikkikalssikoista ja sanaristikoiden verbaalipeleistä. Yksinäinen olutta ja viskiä nauttiva herrasmies vetoaa kuitenkin katsojan helliin tunteisiin, sillä hänen olemuksestaan aistii herkkyyden, surun ja lempeä kaipaavan romatikon.

Ei haittaa, että joka jaksossa Morse ihastuu mahdottomiin naisiin. Ei haitta sekään, että ympäristöään ymmärtämäton Morse maksattaa oluensa muilla ja muutenkin kohtelee ylemmyydentuntoisesti alempiaan ja ylempiään. Oopperamusiikki pauhaa, Morse järkeilee ja junttiapulainen Lewis (Kewin Whately) pelastaa tilanteet.

Morse ei olisi mitään ilman uskollista apulaistaan Lewisia. Luonnollisesti on kyse ikiaikaisesta isäntä-renki-asetelmasta. En ole silti nähnyt tv-draamassa vastaavaa kollegiaalista rakkautta, jota Lewis osoittaa esimiestään kohtaan. Hän suojelee ja tasoittaa komisarion pahimpia särmiä. Vastavoimien yhteispeli ja välittämisen väreily on sarjan salaisuus.

Ajankohtainen Morse on Yle1:n esittämän Nuori Morse -pilottijakson vuoksi. Se lämmittelee etsivähahmon eloon paljastaen uran alkuvaiheet vuoden 1965 henkeen. Aluksi Morsen esittäjän (Shaun Ewans) nälkiintynyt ja kulmikas olemus tökkii, mutta vähitellen se muuttuu uskottavaksi: tuollainen totinen, arrogantti, eristäytymiseen taipuvainen neropatti Morse on nuorena tietysti ollut. Ja tietysti saavuttamattomat ihastukset ovat olleet alusta alkaen vähintään klassisia sopraanoita. Lisäksi pilottijaksoon on ripoteltu muutakin sisäpiiriroinaa Morse-entusiasteille. Jakso on nähtävissä Arenassa koko toukokuun.

Muutamia vuosia sitten tv:ssä esitettiin ikääntyneen ja synkistyneen komisario Lewisin nimikkosarja. Asetelma on käänteinen, sillä Lewisin aisapariksi päätyy morsemainen, kompleksinen nuorimies James Hathaway (Laurence Fox), jonka persoonan saloja paljastetaan vähitellen. Sarja toimii henkilöasetelmiltaan, vaikkei se aivan samaa antautuvaa lämpöä hohkaa kuin alkuperäisdraama. Valitettavasti rikosjuonet kangertelevat pahasti ja ruumiita tehtaillaan yli tarpeen.

Miesvaltaisten poliisisarjojen viehätystä sopii pohtia. Oman innostukseni perustelen vivahteikkaalla näyttelijätyöllä, joka takaa henkilöiden uskottavuuden ja heihin viehättymisen. Hahmot kehittyvät, heissä on epätäydellisyyttä ja vähitellen avautuvia puolia. Lisäksi Oxfordin maisemat ja pahantahtoiset yliopistoälyköt tarjoavat omaleimaisen ympäristön. Rikos on äärimmäinen tilanne kuvata ihmisiä: alhaiset tunteet johtavat peruuttamattomiin tekoihin ja seurauksiin. Vaikka kuolema viihteellistetään, uhrien läheisten tuska lähes sivuutetaan ja keskitytään ulkopuolisten tekemään selvitystyöhön, rikosdraama parhaimmillaan on ihmisen asialla ja elämästä selviämisen puolella.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Draama, Elokuvat

Kultahatut

F. Scott Fizgeraldin Kultahattu (The Great Gatsby 1925, suom. 1959, Otava) rajaa tarinan kesäkuukausiin vuonna 1922. New Yorkin tienoilla elellään, ja ihmisenä oleminen on epäselvää.

Kiehtovasti kertoja kronikoi rakkaus- ja rikosjuonen, joka ei juurikaan koske häntä itseään, mutta oma ulkopuolisuus ja yksinäisyys jouduttavat ajautumista äveriäiden ja joutilaiden tuttavien sotkujen seuraajaksi. Kalvavista asioista hän kertoo vain vähän suoraan: menneen sodan varjostamasta elämänhallinnasta, rikkaan ympäristön katvealueista ja selvittämättömistä lemmenrasitteista. Ne ovat pintaporeilun pohja. Kertoja luo kokonaisuuteen taianomaisen tunnelman terävien yksityiskohtien avulla.

Suhdedraama kieputtaa Gatsbya, Daisya, Tomia ja Wilsoneita. Henkilöt ovat vaikeita, hermostuneita ja ailahtelevia, ihmissuhteet hapuilevia ja jännittyneitä. Charleston soi kevyesti taustalla, mutta hippailuhuolettomuus on vain kulissi. Menneisyyteen jumittuminen on kohtalokasta: eläminen kangistuu tai tuhoutuu.Toiset torjuvat tylsyyttä häikäilemättömällä pelillä. Kultahatut ovat heitä, jotka rikkovat ihmisiä ja edesvastuuttomina jatkavat taakseen katsomatta, kun sivulliset siivoavat jäljet.

Luin Kultahatun parikymmentä vuotta sitten ensimmäisen kerran. Teos sai tällä lukukerralla pinnalleen patinaa, mutta jalometallinen loiste säilyi. Tunnelman elegisyys ja tyylikkyys korostuvat; art dego -ajassa on selittämätöntä vetoa. Toisaalta tarina tehoaa ajasta ja paikasta irrotettunakin, sillä kerronta ja kieli imaisevat pyörteeseensä.

Katsoin myös toistamiseen Coppolan käsikirjoittaman elokuvaversion, jossa on viileänkiihkeä tunnelma mutta turhaa 1970-luvun pinnistelevyyttä. Roolitus toimii hyvin kovin romaaniuskollisessa tulkinnassa. Vain suomalaiskotiapulainen on leffakäsikirjoituksesta poistettu.

Baz Luhrmanin ohjaus saa ensi-iltansa lähiaikoina. Ennakkopätkien perusteella on luvassa tyyliteltyä menoa. Mielenkiinnolla odotan uustulkinnan lopputulosta, vaikka julkaistuja trailereita vaivaa kosiskeleva vauhdikkuus. Luvassa taitaa olla kaupallinen kokonais(taide)teos. Musiikkivalinnat vahvistavat sitä: Florence, Lana ja Beyonce ovat nykyajan vahvoja tunnelmatulkkeja ja sopivat Kultahatun latautuneeseen maailmaan, ja etenkin Sian Kill and Run tiivistää romaanin hengen todella vangitsevasti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus

Palazzojen katveessa

Venetsia välkähtelee syksyisessä valossa. Kirkkaalla ilmalla pohjoisen vuoristo siintää kaupunkiin. Komisario Brunettin mukaan alati muuttuvaan ja ihmisen pilaamaan veteen ei ole niin luottamista, mutta vuoret säilyvät hyvin ihmisen jälkeenkin. Ihminen siis tarvitsee jotain pysyvänkaltaista kestääkseen.

Brunetti-sarjassa Turvasatama (Otava 2013) on Donna Leonin tuotantoa parhaasta päästä. Aikuisten viisikkotyyppinen ateriakokonaisuuspainotteisuus ei tällä kertaa varasta kaikkea mielenkiintoa, vaan nyt tematiikka hallitsee. Kun on dekkarista kyse, kuolema edellä mennään, tosin rakkaus sen vierellä kulkee. On olemassa hyvien ja lojaalien ihmisten pyyteettömiä tekoja, mutta on myös petoksia ja huijauksia.

Turvasataman kieli ja kerronta ylittää taidokkaasti tavanomaisuuden. Brunettin ajatteluun pureudutaan, samoin hänen suhtatumiseensa kanssaihmisiin. Rakkaus vaimoon on vilpitöntä, ja siinä on ripaus kipinää kannattelevaa epävarmuutta. Rakkaus kietoutuu selvitettävään rikostapaukseenkin, ja sen erilaiset ilmenemismuodot näyttäytyvät moniselitteisesti. Lisäksin ymmärrys kommunikaation kiemuroihin ja ihmisten ilmaisupeleihin kuvataan hyvin.

Myös työsuhteita käsitellään kirkkaasti. Pattan ja Scarpan johtajatyylien rasittavuus luonnostellan tarkkanäköisesti. Brunettin luottomiehen Vianetton merkityksellisyys ja yhteistyön sujuvuus piirretään vivahteikkaasti. Ylittämätön on viehättävä sihteeri Elettra, joka tiedonhakutehtävissään runnoo sumeilematta lakeja, ja Brunetti antaa sille ristiriitaisen mutta hiljaisen tukensa. Ovathan eritasoiset huijaukset maan tapa. Leon antaa kovin kyynisen kuvan politiikasta, kaupankäynnistä ja työnteosta, mutta lukija ei kyynisty, sillä kirjailija panostaa luottamusta herättävästi henkilökuvaukseen.

Kevään ajan Ylen Teemalla on saatu viikottain ihmetellä saksankielistä Bunetti-tv-sarjaa. Alkuosien roolitus oli onnistunut, joten väärä kieli meni siinä sivussa. Merkillinen päähenkilöiden roolitusvaihdos neljän ensimmäisen jakson jälkeen pisti kakistelemaan, sillä tv-toteutus alkoi vaikuttaa tyypillisen ilmeettömältä tv-krimiltä. Onneksi Vianellon näyttelijä on säilynyt samana lempeänä jättinä. Kun pääosan esittäjäksi ajattelee itse vetisen kaupungin, sohvamatkailu kanavakaupunkiin on viihdyttänyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Elokuvat, Kirjallisuus

Vie vuorille tää viesti

Cristian Mungiu on käsikirjoittanut ja ohjannut elokuvan uutiseen pohjautuen: romanialaisessa luostarissa pyrittiin poistamaan paha mieleltään järkkyneestä naisesta rukoillen ja kahliten. Fakta voi olla mielikuvituksellisempaa kuin fiktio, ja fiktiona siitä kuoriutuu uskomaton ja uskottava tarina.

Yli vuorten (2012) kertoo kahdesta nuoresta naisesta. Kovia kokeneet orpotytöt ovat valinneet erilaiset aikuiselämät. Alina saapuu siirtotyöläisjakson jälkeen nunnaksi kääntyneen ystävänsä luo laitakaupungin luostariin. Hän on vieras karussa, sähköttömässä ortodoksiyhteisössä, jossa tiivis nunnajoukko tottelee sumeilematta karismaattista pappiaan. Maallinen rakkaus ei sovi luopumiseen perustuvaan yhteisöön. Monen muunkin asian rajana on luostarin ja kaupungin välinen vuori.

Alina on pakkomielteinen, kiivas ja särkynyt. Hän on ikävän ikoni: ei mahdu mihinkään, ei kelpaa kellekään. Hänen läsnäolonsa on kestämätön ristiriita pakopaikantyyppisessä luostarissa. Verkkaisen elokuvan piinaava jännite rakentuu siihen.

Elokuvassa ei ole yhtään samastuttavaa henkilöä tai tilannetta. Silti moni asia kääntyy ymmärrettäväksi. Lähestymistapa on dokumentaarinomainen, ja lähes mustavalkoiset kuvat kuraisesta tai kuuraisesta maisemasta lataavat tunnelmaa. Vakavat ja ankeissa oloissa jotenkuten sinnittelevät ihmiset pitävät tarinassa mukana. Jokainen henkilö on tosi, aivan pikkurooleissakin. Jokainen dialogi on merkityksellinen. Ja jokainen katse.

Mungiu on taituri vähien mutta täysien tapahtumien kuvaajana. Hän kertoo tunteista, ihmissuhteista, uskomuksista, yhteisöistä ja yhteiskunnasta. Elokuva oli jopa työlään pitkitetty, mutta silti katsomiskokemuksen jälkeen se yhä kasvaa ja paljastaa uusia puolia itsestään. Edellinen ohjaajan työ 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää oli sekin totinen ja tyhjentämätön. Uutuusfilmi heitti lopulta kurat katsojan silmille: kirkaastusta ei elokuva tarjoa, elämän rapaa sitäkin enemmän.

1 kommentti

Kategoria(t): Elokuvat