Aihearkisto: Elämäkerta

Vuosikatsaus 2016

Aikamoinen vuosi on takana. Muusta viis – perinteiseen tapaan kokoan vuoteni kulttuurihuiput. Sanomattakin on selvää, että jouduin vaikeisiin valintoihin. Onhan esimerkiksi eri lähteissä moninkertaisesti mainittu kotimaisen proosan kova taso. Listauksesta jäävät pois monituiset hienot kohtaamiset kirja- ja blogi-ihmisten kanssa; ne pysyvät sydämessä. Tällaiseen otokseen päädyn.

Kotimainen esikoisromaani

Vaaka kallistui tällä kertaa Lempin puoleen. (Toinen nainen oli toisessa vaakakupissa.) Minna Rytisalon romaanin rakenne miellyttää kovin, sillä ristiin katsovat näkökulmat tarjoavat vivahteita tapahtumiin ja henkilöihin. Omaperäinen ratkaisu on myös se, että päähenkilöä ei tavallaan ole, vaikka häntä puhutellaan. Tunnekylläinen tarina tempasi minut kesällä täysillä mukaansa ja on jättänyt väkeviä muistijälkiä.

Kotimainen proosateos

Nyt kyllä peesaan reippaasti Finlandia-kisavoittoa. Vaikka mieli tekisi valita toisin, en voi. Jukka Viikilän romaani vei helmikuussa jalat altani, ja yhä siis konttailen sen edessä. Akvarelleja Engelin kaupungista hidasti ja hiljensi. Toistan tuolloisen ajatuksen: romaani ei tee yksityisestä yleistä vaan sisäisestä julkista. Vaikuttavaa kerrontaa, vangitseva tunnelma.

Kotimainen dekkari

Jari Järvelä sai Metro-trilogian päätökseen sellaisella kierteellä, että annan kaikki epäuskottavuudet anteeksi. Päätösosassa Tyttö ja seinä on entistä enemmän merkillisiä henkilöitä ja yhteensattumia, mutta jännite ei siitä notkahda. Nyrjähtänyt meno ei kätke sitä, että tämä kotkalainen kostosinfonia kannattelee romanttista pääteemaa. Miltä tuntuisi loihtia jonkun vuoden jälkeen Metron paluu, kirjailija Järvelä?

kotimaiset

Kotimainen runokokoelma

Processed with Snapseed.

En pyri jou-räppipiireihin, en hae katu-uskottavuutta, en poimi keski-ikäisten tätien nuorekkuuspisteitä. Kunhan vaan tykkään Paperi T:n runoista, joissa on sattuvaa sanaa, kulmikasta kuvaa, ajatuksia liikuttelevaa. Joka päivä hätkähdän ilon puolelle Post-alfan vuoksi, sillä liimasin allakkani kanteen kokoelman viimeisen runon: nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin

 

Lapset ja nuoret

naondelLuin tänä vuonna hävettävän vähän lastenkirjallisutta, joten en voi siitä mitään lausua. Nuortenkirjallisuuskin jäi muutamaan niteeseen. Valitsen kuitenkin suosikikseni rajatapauksen, Maria Turtschaninoffin Naondelin, jonka mieluusti luokittelen (nuorten) aikuisten fantasiakirjallisuudeksi. Synkeähkö saaga selvittää, mitä tapahtui ennen Maresia. Erilaisten naisten tarinoista askelletaan alistamisen rappusia pitkin vapauden mahdollisuuteen. Kirja loihtii mahdollisia maailmoita.

Käännösromaani

nora-websterColm Tóibín tekee sen taas. Kerronta imee itseensä, vetää puoleensa. Nora Webster on kiteytettävissä lyhyesti: Nora jää leskeksi ja koittaa pärjätä sen jälkeen perheensä kanssa. Hillitysti ja hallitusti aukeaa mielettömän hienot näkymät henkilöihin toiminnan keinoin. Tätä on, kun proosassa ei selitetä vaan näytetään ihminen.

 

Käännösdekkarisarja

ireneKoska ahmin Pierre Lemaitren dekkarit siinä järjestyksessä, kuin ne käännettiin, jouduin tinkimään kronologiasta. Suosittelen lukujärjestykseksi Irène, Alex ja Camille. Alex ilmestyi jo viime vuonna, kaksi muuta tänä vuonna. Jännärikonventioita noudatetaan pieteetillä ja sopivasti varioiden. Kauheudet kuuluvat genreen, ja ne kuvataan niin, että tuntuu. Kerronta vakuuttaa ja henkilöihin kiinnittyy, joten siedän jopa sen, että päähenkilö sotketaan jännärijuonen keskiöön muutenkin kuin selvittäjänä.

Äänikirja

jarjen-ja-tunteen3Vasta tänä vuonna olen tottunut kuuntelemaan äänikirjoja. Koska olen ytimeltäni visuaalinen, asetan äänikirjalle kovia ehtoja: kerronnan tulee olla etenevää, henkilöt kiinnittäviä ja lukija ärsyttämätön.  Enni Mustosen viisiosainen romaanisarja Järjen ja tunteen tarinoita kuvaa itsenäistymiseen päätyvää historiaa naisnäkökulmasta: se koukuttaa, viihdyttää ja jopa liikuttaa. Muista valinnoistani poiketen, tämä on ”vanha” tuote, sarja vuosilta 2004-2008.

 

Tieto

h-niin-kuin-haukka

Helen Mcdonald työstää isän kuoleman aiheuttamaa kriisiä haukkaa kesyttämällä. Tiedän vähemmän eksentrisiä tapoja surun käsittelyyn, mutta tiedän nyt tällaisenkin. H niin kuin haukka -kirjan kerronta tavoittaa yksityisen matalalennon vaiheet älykkäästi ja tunteikkaasti. Hyvät kirjat ovat tällaisia: etukäteen ei  voi uskoa, että kirja kannattelee.

 

Asiaa

100-syyta-lukea2Vuoden viimeisen viikon asiaproosalukukokemuksen nostan myös listalleni. Uskallan sanoa, että tämän kaiken tiedän, mutta se ei estä lukunautintoa: 100 syytä lukea. Marika Helovuo kokoaa mutkattomasti hyvät syyt nauttia kirjoista. Sanonpa, ei ole kenelläkään yhtään syytä olla lukematta tätä kirjaa.

 

Draama

olive-kitteridge-9781471149047_hrSeulon tässä teatteri-, elokuva- ja tv-draamakokemuksiani, ja tv:n puoleen käännyn, vaikka on ollut suuri ilo ollut osallistua esimerkiksi Bloggariklubiin ja nähdä sen myötä kiinnostavia teatteriesityksiä. Katselin HBO:n välityksellä hienon sarjan Olive Kitteridge, ja huomaan, että sen jälkeen YLE on esittänyt sen kolmesti. On kyllä komeasti näytelty draama perheestä, jossa tömäillään tunteissa ja puheissa niin että kolisee. Kiehtova tunnelma kuorruttaa kaiken.

Näyttely

kusama3Taidenäyttelyissäkin on ollut runsaudenpulaa. Joudun arpomaan muutaman huippukokemuksen kesken. Japanilaisen Kusaman näyttely In Infinity HAMissa tuotti iloa. Peilihuoneiden äärettömyydessä nautiskelin perusmuodoista, -väreistä ja -olemisesta. Kumarran sille, että mielenterveyden horjunta ei ole mitta tai este taiteen tekemiselle.

Kirjallisuustapahtuma

Helsinki LitOnhan Helsingin kirjamessut hieno kokonaisuus, ja siellä hellitään kirjabloggaajia esimerkiksi kustantajatilaisuuksin ja kirjapiirein. Viihdyin tapahtumassa joka aukiolopäivä. Siitä huolimatta nautintollisin kirjatapahtuma oli toukokuinen Helsinki Lit. Sain istua rauhassa salissa, kuunnella hienoja keskusteluja, joissa pureuduttiin teksteihin, kirjailijat keskenään. Lisäksi oli ilo tavata kanssabloggareita (niin kyllä kirjamessuillakin).

Kulttuurimatka

Julian parveke

Kesäreissu Veronaan ja ympäristöön virkisti ja viritti. Juhlistin sillä samalla Shakespearen 400-juhlavuotta haahuillen fiktiohenkilöiden oletetuilla olinpaikoilla ja lukien mestaria. Itse Italia ihastutti myös historiakerroksillaan, kesäsäällään ja herkuillaan.

 

 

Runoni

Hoksasin, että kymmenkunta vuotta olen vuosittain julkaissut jotain, usein porukan osana pedagogista tekstiä. Siitä poiketen toukokuussa ilmestyi  runojani: Kierrän vuoden. Haastetta ei puutu, sillä rustasin runot selkoksi, kielellä ja tyylillä, jonka on tarkoitus avautua myös lukijoille, jotka ovat runoon tottumattomia. En halua tinkiä tulkintakerroksista, mutta runoista pitää myös saada nauttia vain tunnistaen ja jakaen puhtaan havainnon – vaikkapa vuoden vaihtumisen:

 Vaihdan vuotta.
Se koskee kaikkia.
Koskee, ei satuta.

Pitääkö luvata jotain?

Lupaan:
Herään joka aamu,
käyn illalla nukkumaan.
Siinä välissä elän.

tuija_kierran-vuoden

Jos kahlasit juttuni loppuun, on todella syytä kiitellä siitä, että seuraat blogiani! Toivotan tulevalle vuodelle antoisia kulttuurihetkiä ja jakamisen iloa!

20 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Runot, Tietokirja

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi

Riad Sattoufin sarjakuvaromaani Tulevaisuuden arabi (WSOY 2015) on aloitus omaelämäkerrallisesta sarjasta, jota on tulossa kolme osaa lisää. Ensimmäisen osan alaotsikko on kuvaavasti Lapsuus Lähi-idässä (1978-1980). Riad on ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän poika. Isä väittelee Ranskassa historiasta  ja hakee sen jälkeen yliopistotöitä arabimaista. Reissaaminen alkaa Gaddafin Libyasta, kun Riad on kaksivuotias, ja pari vuotta sen jälkeen perhe siirtyy Syyriaan. Välillä käydään sukuloimassa äidinäidin luona Bretagnessa.

Sarjakuva onnistuu hienosti yhdistämään poliittishistoriallisia faktatietoja ja Riadin perheen vaiheita. Myös lapsen kokemus välittyy hyvin, etenkin paikoista ja ihmisistä jää voimakkaat hajumuistot. Aluksi valkotukkaista pikkupoikaa ihaillaan, iloisessa isässä on sankariainesta ja äiti on tyyni hoivaaja. Äiti pysyy tyynenä, vaikka entistä väsyneempänä, mutta pikkuveljen synnyttyä ihailun kohde muuttuu ja isästä erottuu yhä enemmän onttoja kohtia.

Isä on Ranskassa eurooppalaistyylinen maailmanmies mutta arabikulttuureissa hänestä tunkee kasvuympäristönsa ennakkoluuloja ja toimintatapoja. Hän on mies talossa ja kohkaa yksioikoisesti, sivu sivulta yksioikoisemmin. Kummastuttaa Riadin ranskalaisäidin laahautuminen miehensä mukana masentavista olosuhteista toiseen. Kummastuttaa arabiäitien poika- ja vääryyssuosiminen.

Arabikulttuureista annettu kuva ei ole mukavaa katsottavaa. Ideologinen sumutus on räikeää ja eriarvoisuus eri kulttuurien/uskontosuuntien ja sukupuolien välillä sovittamatonta. Eniten minua järkyttää väkivaltaisuuden suvaitseminen ja siihen kannustaminen. Kiusaaminen ja syrjintä on sallittua, jopa toivottavaa.

Olen lamaantunut ja toivoton: onko mitään konstia, että muslimien keskinäinen kahinointi sekä eriuskoisten ja naisten halveksunta kääntyisi suvaitsevaksi ja erilaisuuden sallivaksi? (Onko mitään konstia, että länsimaiset suvaitsemattomat oppivat hyväksymään tasa-arvoisesti moninaisuutta?) Ei taida olla Sattoufin sarjakuvamaailmassa. Aluksi Riadin isä julistaa vallankumousta, jossa koulutuksella ja valistuksella parannetaan (arabi)maailma, mutta kirjan lopussa isää vain naurattaa moinen mahdollisuus/mahdottomuus.

– Minä kannatan vapautta mutta… Kansojen pitää saada valita. Länsimaalaiset haluaisivat, että koko maailma toimisi heidän tavallaan… Vain siksi, että he ovat vahvimpia. Mutta se on vain väliaikaista. Jonain päivänä minä teen vallankaappauksen.. Ja ammun kaikki. HIH HIH.

Herää kysymyksiä: Miten autenttinen sarjakuvan antama kuva on? Miten lähellä totta ovat sarjakuvan henkilöt? Onko tekijällä takana poliittinen tai henkilökohtainen agenda? Niin tai näin, Charlie Hebdo -pilalehtiporukoissa pyörinyt ja isänsä kanssa välirikkoon joutunut Sattouf provosoi pohtimaan.

tulevaisuuden arabi

Haluan arvostaa kaikkia kulttuureita ja uskontoja, yhä haluan. En vain kestä sitä, että joka puolella maailmaa lietsotaan oikeutusta vahingoittaa ja alistaa muita. Näin väkevästi kirjan sisältö syöksyy päälleni, että sanon sarjakuvanvisuaalisuudesta vain sen, että kerrassaan hienosti se myötäilee tarinaa yksinkertaisin mutta tehokkain keinoin: väri muuttuu kulttuurin vaihduttua, ja muutama muu tehosteväri tietyissä tilanteissa säväyttää. Piirrosjälki on karikatyyrimaista, silti ilmeikästä ja selkeää.

Juuri ennen Tulevaisuuden arabia luin Pertti Jarlan omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin Jäätävä spede (Like 2015). Se on oivaltavan humoristinen kertomus hömelön pikkupojan kasvusta pikkupaikkakunnalla ja yhä vain hömelön nuorukaisen vaelluksesta pääkaupunkiin ja miehen elämän kokemuksiin. Jarlan sarjakuvakertomukset ovat novellistisia ja hilpeitä makupaloja. Lukujärjestykseni vuoksi ne jäävät ohimeneviksi pilakuviksi, sillä Sattoufin kulttuuripläjäys painaa asiallaan. Pikku-Pertin pulmia kun vertaa Riadin kasvuympäristökipuihin – no joo.

– – –
Riad Sattouf
Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978-1980)
suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY 2015
sarjakuvaromaani
158 sivua.
Lainasin kirjastosta.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, sarjakuva

Helena Ruuska: Eeva Joenpelto

Elämän kirjailija – oivallinen alaotsikko Eeva Joenpelto -elämäkerralle (WSOY 2015)! Tahtooko kirjoittaja Helena Ruuska upottaa siihen monimerkityksellisyyttä samoin kuin Joenpelto romaaninimiin? Ensinnäkin Joenpelto esitellään ihmisten elämän psykologisena kuvaajana, toisekseen Joenpelto venytteli omissa jutuissaan totuutta eli kirjaili elämään omasta päästä kuvioita niin sanoakseni mielin määrin. Ja viittaahan se yhteen Joenpellon romaanin nimeen, Elämän rouva, rouva Glad.
Eeva Joenpelto
Joenpelto halusi olla sekä rouva että kirjailija. Rouvuus koki kolauksen, mutta sen jälkeen kirjailijuus kukoisti. Ruuska ripottelee Joenpellosta privaattitietoja ja kytkee niitä tuotantoon. Teosanalyyseja ei parane tältä kirjalta odottaa, vaikka tuotannosta hyvin kerrotaankin, sillä tavoitteena on tavoittaa Eeva. Sen verran ylväs hahmo hän on ollut, että heti nolottaa mainita hänet vain etunimeltä.

Komeus ja kopeus tulevat teoksessa liki, Joenpellon persoona ei. Se olikin hänen ydintään: varauksellisuus ja etäisyys. Tunteet piti peittää, paitsi kiukku. Ulkopuolisille ei aikanaan traagiset perhetapahtumat näyttäytyneet, nyt ne levittäytyvät lukijan nähtäväksi. Pitkä ja katkennut avioliitto jää kuitenkin kutkuttavan arvoituksellisena, samoin Joenpellon muu suhde-elämä.

Kirja ilmestyi sopivasti Joenpellon 100-vuotissyntymävuotena. Muuten ei paljon ole ollut melskettä aikanaan suositun kirjailijan tuotannosta. Missä ovat juhlapainokset Lohja-sarjasta tai uusintaesitys siitä tehdystä tv-sarjasta? Tämä elämäkerta muistuttaa, että Joenpelto oli myyvä ja luettu kirjailija. Se myös kertoo lähivuosikymmenten kirjallisesta kentästä kohdettaan enemmän. Ruuska on selvitellyt ansiokkaasti valtavaa aineistoa. Jotain toisteisuutta olisin karsinut, mutta sujuvaa teksti on, ja mukavasti kohteen oma ääni kuultaa rivien välistä.

Joenpelto oli arvonsa tunteva ja selvästi kilpailuhenkinen. Monesti häntä verrataan lähihistorian kuvaajana Väinö Linnaan. Antaa kirjailijan itse vastata siihen:

”En itsekään pidä siitä, että minua toistuvasti verrataan Väinö Linnaan. En ole hänen veroinen, en parempi jos en paljon huonompikaan. Olen aivan erilainen, koko kirjoittamiseni perustuu ihmiskuvaukseen eikä laajoihin eeppisiin kaariin.”

Luin lukioaikana useita Joenpellon kirjoja pakollisen kirjallisuustutkielman vuoksi. Valitettavasti tutkielma on hävinnyt, muisto ei. Paniikissa etsin lainaksi juuri ilmestynyttä viimeistä osaa Lohja-sarjasta, ilman sitä ei tutkielmasta olisi mihinkään. Lempiaineeni historian (oli myös Joenpellon lempiaine) lehtori lainasi oman kappaleensa Eteisiin ja kynnyksille -romaanista vannottaen haluavansa lukea sepustukseni. Jo olin otettu. Yksi nuoruuteni talviloma meni Joenpelto-tulkintoja naputellen vanhanaikaisella kirjoituskoneella.

Elämäkerran innoittamana palaan nyt Joenpellon kirjoihin. Vetää kaikista ovista on jo iPadiini ladattuna. Miltä mahtaa maistua Lohja-sarja vuosikymmenten jälkeen? Voinkin lukea hitaasti, sillä käynnistän kirjabloggaajien Joenpelto-haasteen 27.1. ja postaukset paljastuvat vasta Joenpellon syntymäpäivänä 17.6. Tule mukaan!
Joenpelto-haaste
– – –
Helena Ruuska
Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija
WSOY 2015
elämäkerta
498 sivua.
Ostin itselleni joululahjaksi.

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus

Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies

Peilikuva on minäkuvan raamit. Kun kehys rikkoutuu, on mahdotonta pitää muutakaan ehjänä. Väkevä todiste siitä on Kimmo Oksasen kirja Kasvonsa menettänyt mies (2015).Kasvonsa menettänyt mies

Oksanen kertoo kirjassaan vakavan virus- ja bakteeritulehduksen puhkeamisesta ja piinaavista toipumisvaiheista. Sairaus jättää jälkensä monin tavoin, kyse ei ole vain ulkonäön menettämisestä. Kuvaus on kovaa konkretiaa siitä, miten ihminen on fyysis-psyykkis-sosiaalinen kokonaisuus, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Etenkin koskettaa paljas kuvaus mielentiloista, masennuksesta ja yksinäisyydestä.

Rakenne on ottanut mallia Dantelta: kirja jakautuu kuvaavasti osiin Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi. Yhtä helvettiä ja kiirastulta henkiin jääminen ja sairastumisesta selviäminen ovat. Oksasen kuvaus hoitoympäristöistä on terävää sekä potilaan huolenpidon että hoitohenkilökunnan vuorovaikutustaitojen suhteen. Mutta sinuksi tuleminen muuttuneen ulkomuodon ja ympäristön suhtautumisen kanssa on erityisen manalahenkistä. Ulkonäkökeskeisyyttä hän joutuu pohtimaan pohjamudissa.

Oksanen on avoin, mutta luonnollisesti hän valitsee kerrottavansa. Läheiset jäävät diskreetisti etäälle, vaikka tärkeinä mainitaan. Lapsuudenperheen tilanne ja vanhempien elämänvaiheet lomittuvat omaan toipumisprosessiin – pieniin askeliin kohti paratiisia. Kirjan kohottavinta antia on oivallus taivaasta: se on arvostusta ympärillä olevaa hyvää kohtaan. Tavallisesta arjesta paratiisi on rakennettu. Ja toivosta, irreaalipilkahduksista ja hyväksymisestä.

Mutta minä olin elossa ja osa maata jo nyt. Hengitin ilmaa ja join vettä, joka on peräisin maan sisästä. Tunsin ihokarvoillani tuulen, sen saman, joka ravisutteli lehtiä puissa. Olin valoa. En yhtäkkiä ollutkaan mielestäni ruma, vaan kaunis. Olin samalla tavalla kaunis kuin ikivanha maapallo, sen pinta kallioineen ja kasveineen, heinineen ja hiekanjyvineen. Olin tähtipölyn yksi ilmentymä miljardien ja miljardien muiden ohella.

Sujuvasanainen toimittaja osaa kirjoitushommat. Henkilökohtainen tilitys on tietysti eri genreä kuin lehtijutut, mutta ammattikirjoittajan tekstivarmuus on osa vakuuttavuutta. Joidenkin asioiden toisteisuus hieman häiritsee minua, mutta nielen narinani, sillä monesti toistuvaan asiaan kytketään jotain uutta tai eri näkökulmaa. Ymmärrän, että elämänymmärryksen etsinnässä palaa kynnyskysymyksiin.

– – –
Kimmo Osanen
Kasvonsa menettänyt mies
WSOY 2015
asiaproosa, henkilökuva
269 sivua.
Sain kirjan lainaksi työkaverilta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Kirjojen maailmat ja Kuvanveistäjän tytär

Astun ulos kirjakaapista. Kerron, millainen lukija olen. Olen feministilukija, joka kurkkii kaikenlaisiin kirjamaailmoihin, sukupuolia rajoittamatta. Onko sillä väliä?

Pohdintaan minut ponnistuttaa Suvi Ahola aamun HS:n kolumnissaan ”Kirjojen maailmat” (HS 11.1.2015). Siinä hän argumentoi, että kirjallisuuden eli elämän tulkinnoista olisi syytä tutustua kummankin puoliskon näkemyksiin. Suomalaiset tilastot kertovat, että miehet lukevat miesten kirjoittamia kirjoja, naiset lukevat sekä miesten ja naisten kirjoittamia. Maailma ei ole kaikille sama, joten kannattaa havahtua, jos vaikkapa kirjoista valitaan vain toisen sukupuolen esittämiä näkemyksiä.

Aholan tarkoittama ”toinen” on tässä yhteydessä ”mies”. Ahola siteeraa hänelle aiheesta kirjoittanutta lukijaa, joka nimeää tunnustettuja kirjailijoita, joiden näkemys maailmasta on miehen, ja siksi erilainen kuin naisen tai lapsen. Heidän joukossaan mainitaan esimerkiksi turkkilainen Orhan Pamuk.

Olen lukenut ja ihastunut Pamukin kirjoihin (viimeisintä suomennosta en ole lukenut). Hän on tarinankertoja, joka kuvaa turkkilaista elämänmenoa henkilövetoisesti. Sen ohella olen lukenut turkkilaisen Elif Shafakin kirjoja, joiden kuvaustapa on joka suomennoksessa vaikuttanut minuun väkevästi. Hänkin kuvaa henkilöiden kautta maailmaa. Mies- ja naiskirjailija siis kuvaa turkkilaisia ja heidän kulttuuriaan eri tavalla. Tietysti niin. He ovat nähneet, kokeneet, ajatelleet ja tunteneet eri tavalla, eri persoonat.

Näiden esimerkkikirjailijoiden myötä tiivistän: jokainen edustaa sukupuoltaan ja sen lisäksi kaikkea näkemäänsä, tuntemaansa ja tärkeäksi kokemaansa. Uskon, että kirjailijan näkemykseen vaikuttaa hänen sukupuolensa. Uskon, että siihen vaikuttaa myös kaikki muu, mistä koostuu hänen elämännäkemyksensä, arvonsa ja kirjallisuustavoitteensa.

Pidän tärkeänä, että kaikilla sukupuolilla ja sukupuolista riippumatta on mahdollisuus toteuttaa itseään, esimerkiksi näkemyksensä ja taitojensa mukaan kirjoittaa kullekin tärkeistä asioista. Samaan hengenvetoon totean: onneksi naisten mahdollisuudet kirjoittaa ja julkaista ovat lisääntyneet. Onneksi voin valita naisten ja miesten kirjoja. Siksi minua ovat onnistuneet heilauttamaan joka sukupuolen edustajien tekstit.

Olen kasvatukseni, kokemani ja arvojeni summa, enkä sulje siitä pois naiseuttani, lukijanakaan. En punnitse tekstiä pääsääntöisesti sukupuolivaa’alla vaan puhuttelevuus- ja innostusteholla – tietoisesti ja tiedostamatta tähän vaikuttavat persoonani kaikki sekavat kerrokset, sukupuolikin. Aholan tapaan toivon, että maailmojen kirjavuus saa kukoistaa ja että kirjailijoita ja lukijoita riittää sekä-että-periaatteella.

Kuvanveistäjän tytärViimeisin lukemani kirja on Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär (WSOY 2014). Jo otsikko sukupuolittaa. Se kertoo myös aseman, roolin jonkun lapsena, tässä tapauksessa miehen jälkeläisenä, sillä Kuvanveistäjä on mies.

Kuvattu perhe on alisteinen isän työlle, menoille ja mielialoille. Muullakin perheellä on merkityksensä mentaliteettiin, mutta isä on pomo, idolikin. Piirtäjä-äiti on tytölle turva ja leikittäjä, jonka kanssa tehdään työtä ja hupsutellaan.

Jansson tavoittaa valloittavasti lapsen tavan tehdä havaintoja. Lisäksi kirjassa on upeita kohtia, joissa lapsen mielikuvitus kuljettaa arkinäkyjä fantasian puolelle. Mielikuvitus lentää ja kertoja lentää mielikuvituksessaan. Kapoisen kirjan luvut ovat kuin novelleja, hallittuja kokonaisuuksia, joissa on jokin näkemys. Taiteilijuus on johtoajatuksena, se on elämäntapa, johon ailahteleva ja heittäytyvä tyttö kasvaa. Janssonin virke on kirkas, kerronta raikasta kuin saaristohuvilaa pyyhkivä merituuli.

Tove Jansson on ollut nainen, kyllä. Hän on kirjoittanut muistelmatyyppisen ja kaunokirjallisuuteen loksahtavan teoksensa menneenä tyttönä ja aikuisena naisena. Ja mitä kaikkea muuta hän on ollut! Hänen veljensä olisi kertonut lapsuudestaan samassa taiteilijaperheestä toisin, eikä vain siksi, että on mies. Hän olisi kokenut asiat tavallaan. Lukisin ja nauttisin ehkä siitäkin. Ei siksi, että se olisi miehen kirjoittamaa, vaan siksi, jos se olisi henkilökuvaukseltaan kerronnaltaan, teemoiltaan ja ajatuksiltaan kiinnostavaa. Haluan lukea jatkossakin hienoja kirjoja sekä naisten että miesten kirjoittamina.

_ _ _
Tove Jansson
Kuvanveistäjän tytär
Suomentanut Kristiina Kivivuori
WSOY 2014, ruotsinkielinen ensipainos ilmestyi 1968
117 sivua
Kirja on hyllyssäni.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Ville Haapasalon 2000-luku, usko pois!

En voinut ihan kaikkea uskoa viime joulukuussa lukemistani Haapasalo-sattumuksista, en näistä uusimmistakaan. Se on jutun tietoinen juju. Kauko Röyhkän kirjoittama ja Juha Metson kuvaama kirja on nimeltään vähintään yhtä runsas kuin kohteensa: Ville Haapasalo. ”Et muuten vieläkään usko…” Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä (Docendo 2014).

Ensimmäisen muistelokirjan hyväksi havaituilla linjoilla pysytään. Totta kai touhussa on laskelmoinnin makua, menestyskirjan toisintamista, mutta on niinkin, että kiinnostavasta pääpukarista jäi vielä paljon kertomatta. Venäjä on maailmanpolitiikkavinkkelistä tällä hetkellä kimurantti konstruktio, mutta kirja on pitkälti poliittisesti korrekti. Kyllä outouksia kerrotaan, mutta koska henkilökuva on keskiössä, toimintaympäristö ikään kuin raamittaa erikoisuudet. Taiteilijan on turvattava selustansa, sillä ilmeisesti Venäjältä tulee hänen leipänsä, sen päälle voit kertyvät kotimaisista tv-sarjoista; tammikuussa alkaa taas Teemalla uusi, Ville Kaukasiassa.

Haastattelijan ja haastateltavan dialogi on tallennettu kirjaan autenttisen oloisena. Röyhkä lisäksi kuvailee havaintojaan haastatteluympäristöstä. Keskustelut on käyty Villen yhdessä lempipaikassa, Tbilisissä.

Keskusteluissa nousee esille tiettyjä teemoja. Yksi on Haapasalon julkisuuskuva ja suosio. Kirjassa on kiinnostava särmä, sillä tavallaan päähenkilöstä saa avoimen kuvan, ja toisaalta hän vain vihjailee tietyistä asioita ja on kertomatta monista puolista elämässään. Terävänä hän on julkisuuskuvastaan: se on rooli, jonka hän on rakentanut ja puvustanut.

VILLE: Julkisuuteen on helppo päästä, mutta siellä pysyminen on taidelaji. Se vaatii ihmiseltä uhrauksia ja sulla pitää olla jokin juttu, millä sä pysyt siellä. Mulle julkisuus ei ole koskaan ollut itseisarvo. Julkisuus on puutarha, sitä pitää hoitaa. Se lähtee helposti rehottamaan: tuonne kasvaa iso puu, jossain vaiheessa se on maailman isoin puu, mutta ei enää, koska viereen on kasvanut uusia puita. Sun täytyy pitää itsesi kiinnostavana.

Juha Metson kuvat tekevät taitelijakirjasta taidekirjan. Kiinnostavien Ville-kuvien lisäksi on venäläisyyttä ilmentäviä henkilötutkielmia. Venäjä on laaja, ja vaikka kirjassa kerrotaan paljon ökyrikkaista, kuvissa näyttäytyy toisenlainen venäläisyys.

Kirja ei yllätä, mutta lupsakka tunnelma tekee siitä viihdyttävän. Ja totta kai uskomattomat sattumukset Shotsissa, Siperiassa ja monessa muussa maankolkassa huvittavat ja pistävät puistelemaan päätä. Totta tai tarua, miten vain, ainakin tarttuvaa tarinointia.Ville Haapasalo

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Stephen Fry aikakirjailee

Nuoruuteni mukaviin muistoihin kuuluu Woodhousen kirjoihin perustuva Kyllä Jeeves hoitaa -sarja. Hovimestari Jeevesin järkkymättömät tapataidot yhdistettynä hömelön isäntänsä Bertie Woosterin kommelluksiin synnyttivät hykerryttävää huumoria. Valloittavaksi koko touhun loihti tv-sarjan näyttelijöiden Stephen Fryn ja Hugh Laurien yhteispeli. Mutta nyt menen aivan ratkaisevasti asioiden edelle. Stephen Fryn omaelämäkerrallisten muistelmien toinen osa Fryn aikakirjat (suom. Titia Schuurman, Schieldts & Söderströms 2014) rajautuu vasta aikaan, jolloin komediatyöpari tutustui ja aloitteli menestysuraansa.

Muistelmien ensimmäinen osa Koppava kloppi (2013) on viihdyttävä lapsuus- ja nuoruuskatselmus. Koulupoika Stephen Fry on lahjakas kelmi, jota muistelija ruotii terävästi. Kaikki ovat olleet lapsia ja nuoria, jotenkin töppäilleet (jotkut vähemmän, jotkut enemmän, Stephen tosiaan enemmän), joten brittiläisestä yläluokkakulttuurista riippumatta kuvauksessa on tarttumapintaa. Samalla voi ihastella originellia persoonaa ja taitavaa sanailijaa. Vaan harva on ollut cambridgelainen muistihirviö ja esiintyjäkyky.

Hei, en minä koko ajan voi pyydellä anteeksi, mutta sanon nyt vielä kerran, että tiedän miten kamalaa luettavaa tämä varmaan on. Kissa joka putoaa jaloilleen kerran toisensa jälkeen ei ole kovin kiinnostava tai ihailtava sankari, vaikka sen pentuikä olisikin ollut varsin ongelmallinen. Minun täytyy esittää tosiasiat sellaisina kuin ne muistan, vaikka hyvin tiedänkin etteivät ne imartele minua paljonkaan, jos ollenkaan.

Anteeksipyyntöön ei ole tarvetta, mutta kakkososa on välillä puuduttavaa nimi- ja tapahtumaluetteloa englantilaisista viihdyttäjistä. Minua ällistyttää se, miten täällä Suomessakin tunnistaa kymmeniä kirjassa mainittuja tyyppejä. Lyhyessä ajassa muistelija lunastaa paikkansa kirjoittajana, esiintyjänä ja laajassa tuttavapiirissä, johon kuuluu nykypäivän keski-ikäisten brittitähtien kerma. Fry latelee: onnistumiset ja menestymiset seuraavat toisiaan, työtarjouksia ja rahaakin alkaa virrata.Stephen Fry

Onneksi ”ja sitten minulle soitti, ja sitten minuun otti yhteyttä” -virran välissä on suvatoja, joissa Fry pysähtyy nuoren miehen persoonaansa. Tällaiset erittelyt ovat muistelun merkityksellistä ainesta, sillä silloin ollaan ihmisille yhteisellä alueella. Taas: vaikka kertoja on englantilaisten kansallisaarre ja fiksuudessaan häkellyttävä, hän on samastuttava, ihminen, ihmisten kaltainen. Se on kiinnostavaa, julkkiksen ja taviksen yhdistäminen.

Siihen aikaan huomasin, että ulkopuoliset näkivät Stephen Fryssa päältä katsoen miehen, joka oli saanut elämältään lottovoiton. En näyttänyt pystyvän ilmaisemaan sitä haavoittuvuutta, pelkoa, turvattomuutta, epäilyä, riittämättömyyttä, hämmennystä ja selviytymyskyvyttömyyttä, jota niin usein tunsin.

Ihastelen sitä tapaa, jolla Fry antaa itsestään vilpittömän kuvan. Lisäksi ihastelen hänen taitoaan paneutua ja kiinnostua. Jeevesin lisäksi hän on minulle tv-dokumenttijuontaja, joka tutkii BBC-sarjoissa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vempaimia, kieltä, homoutta – ihan mitä vain inhimillistä ja hänelle läheistä. Hän on muikean QI-visailun charmantti vetäjä. Hän kirjoittaa, hän näyttelee, hän lukee äänikirjoiksi Potterit ja omat kirjansa ja… Fry on käsittämättömän ahkera.

Kakkososa muistelmista päättyy vasta 1980-luvun alkupuolelle, joten urasta ja elämänkulusta saan todennäköisesti lukea vielä useita niteitä – toivottavasti nimipudottelua ja pikkutapahtumia karsien. Englanninkielinen kolmas osa on juuri ilmestynyt, ja julkaisutilaisuus näytettiin suorana ympäri maailmaa. Aika kaveri, aikakirjansa ansainnut.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja