Aihearkisto: Draama

Kansallisteatterin ja Maijalan Canth

hella-herkka-hehkuvainenSyksyllä luin Minna Maijalan monipuolisen ja avartavan Canth-kirjan Herkkä, hellä ja hehkuvainen (Otava 2014). Elämäkerta kiedotaan Minna Canthin teoksiin, ja siten kohdehenkilöstä saadaan irti enemmän kuin vain kertaamalla kauppiasleski-kiistakirjoittaja-yksinhuoltaja-asioita. Hienosti Maijala osoittaa, ettei Canthin teoksista voi erottaa toisistaan yhteiskunnallista ja psykologista puolta. Eikä Canthia voi lukea vain poliittisina manifesteina, vaan synteesinä ajan eurooppalaisista virtauksista.

Useimmat Canthin teoksista voidaan tällä tavoin lukea eräänlaisina sairaskertomuksina, joissa esitetään, kuinka henkilöhahmon intohimot syntyvät ja kehittyvät ja kuinka ne tuhoavat ihmisen. Yhteiskunnalliset olosuhteet ja muut ympäristötekijät sekä henkilöhahmon luonne muodostavat materiaalin, jota naturalistinen kirjailija teoksessaan tutkii ja tarkastelee.

canthMiten Kansallisen Canth-näytelmä näyttää kohteensa? Miten siinä esitetään intohimot, olosuhteet ja luonteet? Seppo Parkkisen käsikirjoittaman näytelmän on ohjannut Kaisa Korhonen, ja esitys on saanut alaotsikon Kertomus uuden ajan ihmisestä. Maijalan uustulkinta Minna Canthista on inspiroinut tekijöitä, ja siten Canthia katsotaan ajan aaltoja seuraavana teatterintekijänä.

Draama juoksuttaa vikkelästi Minnan vaiheet ennen draamatöitä, myös muu monipuolinen tuotanto ohittuu. Mielenkiintoisesti Minnan kauppiaspuoli näytetään vain äidin kautta. Canthin äitiys ja ystävyys ilmenee näytelmässä lähinnä menetyksinä. Kohututtavuus Juhani Ahon kanssa ohitetaan huitaisten. Pääosin näytelmä on Canthin teatteriteosesittely, näytelmäkatkelmia näytelmässä. Jos ei Canthin draamoja tai elämänkertaa tunne, en tiedä, miten esityksessä pysyy kärryillä.

Intohimo Minnan (Cécile Orblin) hahmossa läikkyy, luovan työn kuume välittyy, myös se, miten Minna oli ajan hermolla. Uskon, että siitä syystä myös esimerkiksi puvustusta ei kahlita aikaan, vaan ikään kuin Canthin moderniutta korostetaan siten, että välillä Minna keikkuu voimistelurenkaissa alusvaatteisillaan, välillä hehkuu hihattomassa glamouriltapuvussa. Myös Papin perhe -pätkä on modernisoitu alleviivaten Canthin draaman käypyyttä tänään.

Monet lavasteratkaisut toimivat, ja ne ilmentävät teatteria teatterissa. Jotain huikeita valaistuksella korostettuja kohtia on myös. Kaikki palaset eivät kuitenkaan loksahtele kohdilleen, eli kokonaisuus tuntuu hajanaiselta. Tsehovin Lokki-näytelmän kohtaus vaikuttaa perustelemattomalta.

Maijalan Canth-elämäkerrasta saa käsityksen Canthin ja suomalaisen teatterin puuhamiehen Kaarlo Bergbomin jännitteisistä suhteista. Kansallistetatterin näytelmässä annetaan paljon tilaa Canthin ja Bergbomin sisarusten kohtaamisille, eikä lähestyminen ole niin pistävä kuin voisi odottaa. Canth-näytelmä onkin enemmän näytelmä suomalaisen teatterin kehityksestä kuin Minna-näytelmä. Myös Ida Aalbergin voimahahmo on näytelmässä tärkeä, vaikka Maijalan kirjan perusteella rouvilla ei oikein synkannut.

Näyttelijäporukka tuntuu puhaltavan samaan hiileen, ja moni vetää usean roolin. Pikantti erikoisuus esityksessä 10.2.2017 oli se, että Aalbergin näyttelijä oli sairastunut ja roolin paikkasi pikahälytyksellä Maria Kuusiluoma. Hän luki osin roolinsa plarista, ja hyvin lukikin. Itse asiassa olisi alunperin ollut nerokas ohjausratkaisu, että toteutuksessa superdiiva olisi vetänyt roolinsa paperista!

Kosolti esityksessä oli kiinnostavia yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena se jätti minut kylmäksi. Jälkikirjoituksena en malta olla mainitsematta, että Canth ansaitsisi kunnon epookkielokuvan, sillä niin merkittävä, värikäs ja häkellyttävän monipuolinen kulttuuripersoona hän on ollut.

– –

CANTH. Kertomus uuden ajan ihmisestä
Kansallisteatteri
Käsikirjoitus Seppo Parkkinen
Ohjaus Kaisa Korohonen
Pääosassa Cécile Orblin
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/canth/
Tietopaketti esityksestä tässä.

Minna Maijala
Hellä, herkkä ja hehkuvainen. Minna Canth
Otava 2014
289 sivua.
Ostin e-kirjana, Elisa Kirja.
Muuta: Kokemuksiani Canthin novelleista tässä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Tietokirja

The Crown

Jos sodanjälkeisen arvomaailman ja poliittisen ilmapiirin tallennus kiinnostaa, tämä on sarjasi. Jos tykkäät tirkistellä kuninkaallisia, tämä on pakko katsoa. Jos sinua kiinnostaa 1950-luvun tyyli ja muoti, liimaudu sohvaan. Brittiepookkifanina et voi tätä sarjaa ohittaa: The Crown (Netflix 2016).

the-crown2

Tapahtumat käynnistyvät kruununprinsessa Elisabetin häävalmisteluista 1947 mutta keskittyvät 1950-luvun alkuvuosiin, etenkin kuningattaren valtakauden alkuhaparointiin ja perheasioihin. Kymmenosainen ensimmäinen tuotantokausi päättyy vuoteen 1954, mutta ei huolta, sillä Netflix on kai lupaillut filmata koko Elisabet II hallintokauden.

Ennen Elisabetin isästä kertovaa elokuvaa Kuninkaan puhe (2010) ihmettelin, miten jonninjoutavan kunkun, hyväosaisen aristokraatin, elämä voisi koskettaa. Vaan kosketti se, sillä lopulta kuvattiin haavoittuvaa ihmistä. Nyt ajattelin taas aluksi: tunnen imperialistisen hovin käänteet, joten mitä näistä patsastelijoista voi saada irti. Voi voi! Vaikka mitä!

Politiikka

Sarjassa nerokkainta on se, että kokonaisuus kytketään aikaan sidottuun politiikkaan ja muuttuvaan maailmaan, jonka vauhdissa instituutiot eivät liiku. Vaikka yhteiskunnasta näytetään vain ohutta yläpilveä, paljastuu myös muuta: valta- ja palvelussuhteita sekä valtaapitävien taustalla humiseva harmaa kasvoton tavismassa.

Perustuslaki määrää hallitsijan toiminnan, mutta myös käytöksen. On piinaavaa seurata nuorta kuningatarta, joka tekee pikku päätöksiä ja joutuu perumaan ne aina jonkun muun instanssin tai intressin edun nimissä.

Churchillin (John Lithgow) vallankahvassa sinnittelevä hahmo on vaikuttava. Hän muuttaa lihaksi sisä- ja ulkopolitiikan, mutta samalla näkyy särmikkään voimahahmon laaja tunneskaala, jopa tyylikästä komiikkaa. Lisäksi häneen peilautuu epävarma nuori kuningatar, joka vähitellen juntataan rooliinsa.

Perhe

Eläneitä ja vielä eläviä henkilöitä on jokseenkin kumma seurata fiktiona. Kokonaisuus ei ole kumarteleva eikä kiusallinen, vaan se onnistuu olemaan sekä korrekti että paljastava.

Perheensisäiset jännitteet kehitellään uskottavasti. Roolinmuutokset isäkuninkaan kuoltua ottavat koville kaikille hallitsijaperheen jäsenille, ja se esitetään poikkeuksellisen monisyisesti. Elisabethiin kilpistyy se, miten kaikkien pitää joustaa ensimmäisen naisen aseman vuoksi, eniten hänen itsensä. Eivätkä sisarkateus tai aviosuhteen voimasuhteet ole pieniä pulmia missään perheissä. Myös rakastuminen oikeisiin tai vääriin kohteisiin kalvaa jokaista keskeishenkilöä. Kiinnostavasti kolmen polven voimin kuvataan äitiyteen liittyviä sävyjä, joissa on paljon tummia vivahteita.

the-crown3

Pariskunta vuonna 1954

Persoona

Roolitus onnistuu hienosti. Näyttelijät muistuttavat esikuviaan, mutta eivät tee näköispatsaita, vaan saavat vakuuttumaan aidonkaltaisuudesta. Asioita ei selitetä, ne näytetään hienovireisesti. Katsojalle tarjotaan vihjeitä, joista voi itse tulkita psykologisia liikahduksia.

Churchillista jo mainitsinkin, ja lisään, että Elisabetiä esittävä Claire Foy tekee huikeaa roolityötä, hienoisten silmänliikkeiden taidetta. Jaksojen aikana kukkea nuori aviovaimo alkaa osa osalta kuivettua valtataakkansa alla. Hän tosiaan näyttää, mitä on olla aina puoliksi jotain, lisäksi aina riittämätön, aina vastuussa, virheettömältä vaikuttava.

the-crown1

Piinaa

Onhan kuninkaallisten kuvauksessa myös puistattavaa arroganssia. Mieleeni jää kohtaus kuningasparin makuukammarista, jossa juhlien jälkeen pariskunta on käymässä yöpuulle ja keskustelee palveluskunnasta piittaamatta. Philip pudottelee vaatteitaan lattialle, koska on itsestään selvää, että aina joku näkymättömältä vaikuttava palvelija korjaa jäljet. Eikä vierailut eri kulttuureissa tee mieltä hyväksi, sillä brittiylemmyydentunto suhteessa muihin ei jää epäselväksi.

Parasta

Silmäkarkkia tarjoavat kampaukset, ehostukset, puvustukset ja lavastukset. Etenkin upeat leningit herättävät ajan ja naiset henkiin. Lisäksi kuvaus on harkitun taidokasta. Katsopa vaikka valon siilautumista, kun Churchill maalaa ja kun hänestä maalataan potrettia. Entäpä komea musiikki, etenkin aina jaksojen loppujen paisutus koukuttavien loppusekuntien tukena! Eikä resursseja ole säästetty kuvauspaikkojen valinnassa tai autenttisuusvaikutelmien tuottamisessa.

Kruunu kuulemma painaa kaksi kiloa. The Grown on sitäkin painavampaa draamaa. Katso traileri tästä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Just filming ja bloggariklubilla Hanna Weselius

Hämärässä Willensaunssa savuaa sakeasti, joten henkilökunta avustaa katsojia taskulampun valossa oikeille istuinriveille. Sitten draama alkaa. Noin vartin verran nökötetään hiljaisuudessa, kun naisesiintyjää kammataan ja meikataan.Tämän jäkeen mieshenkilö tulee kertomaan väritettyä lapsuusmuistoa virolaisteatterin väliverhojentakaisesta kokemuksesta. Muistelossa näyttämön lattialle leviää aidonkaltaisia sieniä, niin hienoja, että pieni poika haluaa niitä poimia kesken esityksen. Siitä seuraa – no, siitä seuraa Just filming -näytelmän johtolanka, luulen: kulisseissa tapahtuu varsinainen draama, ja teatterissa tai filmissä on tukuttain tekijöitä, joita ei (yleensä) näytetä.

Annamária Láng ja Juhán Ulfsak ovat esityksen takana kokonaisuuden ja näyttelijätyön osalta, ja Kristian Smeds on teoksen ohjannut ja dramatisoinut. Lisäksi näyttämöhenkilökunta esiintyy oleellisessa, näkyvässä roolissa, sillä kuusihenkinen porukka tuo tarpeistoa esille, siivoaa roinaa ja rompetta, tekee tilaa tapahtumille.

Vaan mitä tapahtuu? Irrallisia tilanteita näyttelijäparin kesken vailla aikaa ja paikkaa, otoksia kuin joistain muista konteksteista napattuina. On hiljaisuutta, ei-kielellistä äänimassaa, hämmentävää jankkaamista englanniksi, toistoa ja viittauksia muihin draamoihin. Lopun venäjänkielinen dubbaustilanne kiteyttää yhtä puolta monimerkityksellisestä filmaamisesta, eli se on todistus siitä, miten taiteellinen lopputulos voi syntyä epäaidosta jäljittelystä.

Esityslehtisestä nappaan lauselman ”ja vanhan koulukunnan kelanauhuri pyörii tyhjiin”, ja tunnistan kuvauksesta itseni. Valitettavasti aihelmien hämärässä hapuilu ja pitkästymisen vaara vaani minua lyhyehkön esityksen ajan, sillä sirpaleinen kooste ei saanut minua kiinnittymään siihen, mitä näyttämöllä tapahtui tai pysähtyi. Hetkittäin kyllä jokin näyttämökuva tai tunnelma kiehtoi. Etenkin Verneri Pohjolan haikea trumpetti kuulosti kutsuvalta.

Jos teatterilta kaipaa arvaamattomuutta, Just filming sopii siihen tarpeeseen. Ja jos oikein olen teatteri-sceneä tulkinnut, Smedsillä on ohjaajana jonkin sortin poikkeusgurun maine, sellainen ”mikäs sieltä nyt tuli, sieltä tuli…” Joskus osuu maaliin, joskus ohi. Siksi on aika komeaa, että Kansallisteatteri ei ota varman päälle vaan antaa tilaa epäkonventionaalille estradistatementille. Eikä kaikkien tarvitse tykätä kaikesta.

Lisää Kansallisteatterin sivuilta: Just filming


Kansallisteatterin ja Bonnierin bloggariklubi vei ennen teatteriesitystä tutustumaan teatterin isoon harjoitushuoneeseen. Eikä siinä kaikki. Siellä WSOY:n kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson haastatteli hienon esikoisromaanin julkaissutta Hanna Weseliusta.

bloggariklubi_marraskuu

Kirjailija (vasemmalla) ja kustantaja (oikealla).

Valokuvaaja- ja tutkijataustainen Weselius kuunteli kerran radiota, pysähtyi kanavan Alma Mahler -aiheeseen  ja sai idean romaaniin Alma!. Otsikon huutomerkki syntyi kustannusprosessin aikana, ja lukija saa pohtia, komennetaanko siinä vai kutsutaanko.

Käsikirjoitus syntyi melko pikaisesti, parissa vuodessa, ja se voitti WSOY:n käsikirjoituskilpailun. Kirjailijailija kertoi kiehtovasti, miten teksti ja tyyli lähtivät viemään mennessään. Etenkin kaikkitietävän kertojan rooli riemastutti häntä itseäänkin: sillä on valta ja voima hakea kuvakulmat, jotka ovat mahdollisia ja mahdottomia, sillä on pääsy pääsemättömään. Ja totean tähän väliin, että todella taitavasti tuo kerrontakeino toteutuu, sillä ilmaisutapa on liukasta ja lennokasta.

Alma!-keskustelussa tuli useasti esille tekstin rihmastomaisuus. Kertyneestä positiivisesta lukijapalautteesta todettiin se, ettei kirjan henkilöitä erityisen symppiksinä pidetä eikä varsinaisesti samastuvuutta löydy. Tähdennän: ei aina lukija kaipaakaan samastumiskohteita, mutta sitä hamuaa, että teksti valloittaa kerrontakoukuin, odottamattomuuksin ja tekstivoimaelämyksin. Siitä syystä sopii suositella Almaa!

Lisää: blogissani Alma!-romaanista

canth_viini

Näillä näkymin seuraavan kerran käyn teatterissa katsomassa Canth- näytelmää. Tässä esimakua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja

Tarkkaavainen lukija havaitsee, että tässä kirjaesittelyssä on nimikaimuutta kirjan otsikon ja minun kesken. Heti kärkeen kerron, että olen matalissakin koroissa noin 180-senttinen tummatukkainen viiskymppinen kalkkuna. Kirjan Tuija on vaalea, pieni, pyöreä leskirouva, joka pakoilee 70-vuotispäiväjuhlallisuuksia. Henkisestä yhteydestä en san mittä.

sylvia-tuija-ja-laulava-patja

Heli Laaksosen draamateksti Sylvia, Tuija ja laulava patja (Kynälä 2016) tutustuttaa lukijan kahteen hurmaavaan lounaismurteiseen ladyyn, naisiin aina parhaassa iässään. Tuija on paennut ikiystävänsä Sylvian hoteisiin, kun suku väsää näyttäviä syntymäpäiväkalaaseja. Naiset sulkeutuvat (some)maailmalta ja suunnittelevat runoiltaa yhden murrerunoilijan värssyistä. Samalla setvitään elettyä elämää.

Kirjan alaotsikko on Kaunokirja. Tulkitsen näin, että teksti on tuumattu luettavaksi, vaikka se sopii myös esitettäväksi. Syntysysäyksen kirjailija sai näyttelijä Marjatta Rinteeltä, joka kaipasi esitettävää. Pidän kovasti siitä, että on loihdittu kamarinäytelmä, jossa kulttuuritapahtumien kantavat voimat eli (keski-ikäiset tai sitä) varttuneemmat naiset ovat pääroolissa ja kohderyhmänä. On samastumispintaa. Eikä tässä mitään miehiltä kiellettyä ole.

Alussa hahmot tyypitellään ja tilanne hahmotellaan asetelmallisesti. Mietin, miten kokonaisuus pysyy kasassa, eli kuinka Laaksosen runot ympätään tarinointiin. Nopeasti lämpenen Sylvian ja Tuijan sanailulle ja etenkin sille, miten kuljetun matkan menopelit, kyydit ja mutkat luonnehditaan. Ja kyllä runot paikkansa löytävät lupsakan latelun lomassa.

Luvut/kohtaukset nimetään mukavasti, ja sisällöltään ne ovat napakoita, jämäkästi rajattuja, minkä myötä draaman kaarta pitkin kuljetaan joutuisasti. Elävä lounaissanailu yhdistää maukkaasti kitkerät, kipeät, kivat ja kauniit asiat. Sävyjen sotkeminen sopii Laaksosen tyyliin. Tässä teoksessa käydään hetkittäin puskafarssin puolella ja sitten sulatetaan sydämiä tummilla tunteilla ja tunnustuksilla. Komediallinen ote säilyy alusta loppuun, ja elämännäkemys pysyy lämpimänä, rakastavana. Katkeruudelle ei anneta tilaa, keskenään erilaisten henkilöiden ystävyydelle kyllä.

SYLVIA
– -. Kaikest muust mää voin luappu. En Sinust.

TUIJA
Eik sitä sanota, et syräme mahtu vaa yks ämmä? Mun syrämes o yks äijä. Ja se yks ämmä olet sää.

Kyllä olisi mukava nähdä tämä viihdyttävä kaunokirja esityksenä. Näin se alkaa (parenteesit yleiskielisinä):

On juhlien juhla, kun Sylvia ja Tuija kahden, mitään kenelläkään esittämättä, toisilleen todistamatta, pojille poseeraamatta, ovat olemassa tässä. Muusta maailmasta antaa merkkinsä vain keittiönurkkauksen kaappiin unohtuneen avatun kahvipaketin rauhoittava lemu.

Sylvia ottaa Tuijan palleroiset voitaikinakädet omiinsa, luisiin ja varmoihin.

SYLVIA
Nyy alkaa meijä oma aik!

TUIJA
Juu! Joko syätäis?

– –

Heli Laaksonen
Sylvia, Tuija ja laulava patja
Kaunokirja
kaunis kansi: Heli Laaksonen
Kynälä 2016
95 sivua.
Sain kirjan kirjailija-kustantajalta.
Kirjailijan kotisivut: http://www.hulimaa.fi

Marjatta Rinne ja Eija Nurmio ovat tekstin pohjalta valmistelleet kamarinäytelmän. Se starttaa kirjan tapaan syyskuun lopussa Turun kirjamessuilla. https://www.facebook.com/Sylvia-ja-Tuija-kamarinäytelmä-574358942766382/

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Lady Susan & Zlatan

Sitä menee elokuviin fiilistelemään Jane Austenin säätyläislaatukuvia ja tulee leffateatterista vaikuttuneena Zlatan Ibrahimovizista.

Austenin romaanista Lady Susan ei aiemmin ole filmattu sarjaa tai elokuvaa. En enää ihmettele. Samoja aineksia siinä on kuin suuresti ihailemassani Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjassa tai Järki ja tunteet -elokuvassa, ja miksei Emmakin viehättänyt etenkin sarjaversiona. Olkoon, kyllä Neito vanhassa linnassakin puri. Luettelot sikseen: kaikissa on kyse naimakaupoista, säädyistä ja kärjistetyistä henkilöhahmoista, mutta tässä viimeisimmässä versiossa vähemmän vetävästi.

lady-susanElokuvassa Love and Friendship ehdoton päähenkilö on leskeytynyt Lady Susan, joka luistavaan tapaan kuppaa tuttuja ja sukulaisia ilmaisella ylöspidolla. Siinä sivussa hän koettaa naittaa teinityttöään mestariluokan ääliölle ja pelata omia lemmenpelejään. Lady Susanin amerikkalainen ystävätär ja miesvainaan veljen perhe sekoitetaan toteuttamaan armoitetun vehkeilijäleidin pyrkimyksiä.

Kyllä toteutus on ”ihan kiva”, tyypit selkeitä ja roolisuoritukset vakaita. Siinä pulma: tarvittava vitosvaihe hahmojen vauhditukseen ja juonikurvailujen hiekan pöllytykseen puuttuu. Lopputulos on valitettavan tasainen ja yllätyksetön.


Elokuvaa ennen näytetään tavalliseen tapaan puuduttavia mainoksia. Paitsi yksi, tämä Volvo-mainos. Ehkä sen vuoksi Austen-filkka vaipui varjoihin. Valkokankaan täyttää Zlatan, joka poistuu pariisilaiselta stadionilta. Alkaa matka kotiin. Volvoon pakataan koko perhe: niin pojat kuin vaimokin katsovat sankariimme 100 %:n varmuudella. Volvo lipuu halki Euroopan, yli SEN sillan, parkkeeraa ruotsalaiseen lähiöön. Häpeämättömästi perhearvoja ja fudisfanikulttia kumartavaa – häpeämättömän tunteellista!

Huippukäsikirjoitettu tuotos on koristeltu tyyneyttä, vakautta, rauhallisuutta ja turvallisuutta huokuvalla musiikilla melankolisin somistein ja harmaansävyisellä kuvauksella – vain sinikeltainen pelipaita tunnustaa väriä. Katson suu auki. Naurattaa. Kehtaanko tunnustaa, että lopussa kuitenkin vetistelen – siis automainoksen lopussa. Zlatan on sanonut jotenkin niin, että vaikka Zlatan lähtee lähiöstä, lähiö ei lähde Zlatanista. Tämä näytetään Volvo-mainoksessa. Ja sen kyljessä paljon muuta.

No huh! Katso ihmeessä tämä Epilogue-mainos. Katso myös Prologue ja vanhempi kansallislaulueepos, jonka netistä kaivelin leffailtani lopuksi ja joka jo aiheuttaa överit. Ja saa sen harmittoman Love and Frienship -leffankin käydä katsomassa.

zlatan

Okei, tulen ulos kaapista, eli työhuoneeni kirjakaapin oven sisäpuolella on tämä selkokirja-Zlatan…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Elokuvat, Kirjallisuus

Kansallisteatteri: Sumu

Sumu leijuu katsomossa esityksen alkaessa. Laskeutuu se sittenkin, kun Kansallisteatterin Sumu päättyy. Siinä välissä on viritelty kauppasuhteita venäläisten kanssa, neuvoteltu ulkoministeriössä ja tehty työtä tutkimusprojektissa, joka valmistaa terveydenhuoltoteknologiaa. Tai lähinnä on puhuttu, paljon.

Mikä ilo on seurata luontevaa dialogia, jossa asiat polveilevat mutta sanat sinkoilevat selkeinä! Näyttelijöiden kemiat kohtaavat, ja roolihenkilöistä syntyy tunnistettavia persoonia, monisärmäisiäkin. Etenkin alkupuolella ilmeisyydet vältetään. Ilahdun siitä, miten monipuolisesti politiikka, kaupankäynti, tiede ja identiteettipohdinnat yhdistyvät.

Juha Jokela on aiemminkin onnistunut toimistoympäristössä. Jo tv-komedia Pulkkisessa heitettiin huulta liikeväen kustannuksella, ja Mobile Horror toimi iskevänä konttorikamarinäytelmänä. Sumu sanoittaa tiiviin työyhteisön kriittisiä hetkiä.

Tutkija-Taisto (Jani Karvinen) haluaa pitää kiinni humaaneista periaatteistaan, mesoaa Venäjän suurvaltapolitiikasta ja Putinista. Firman kauppaneuvottelija ja Taiston ”aivosolukaveri” eli teekkariaikojen kimppakämppääjä Olli (Timo Tuominen) joutuu pulaan joviaalina jees-miehenä, kun taas markkinointihenkinen Jone (Kari Ketonen) on valmis myymään periaatteet. Tästä viriää monenmoista vääntöä, mehukasta sanailua.

Firman venäläinen tulkki (Elena Spirina) tuo teokseen filosofisen teemalisän. Hivenen luennoivasti esitellään identiteetin häilyvyyttä: minuus on tunne, muuttuva, jopa ruumiista irtautuva. Leijuva sielunhetki esityksessä koetaan, ja siinä iso, paloista koostuva videoseinä esiintyy edukseen.

Näytelmän alaotsikko on Itsesensuurikomedia. Mikään kuoliaaksi naurattaja ei esitys ole, mutta taitavan viihdyttävästi vakavaan asiaan ujuttuu ihmisten naurettavuus, jolle voi hymähdellä, ja osuuhan muutama pyrskähdyttävä heitto.

Itsesensuuria näytelmä käsittelee monelta kantilta. Jutun juonena painottuu uussuomettuminen, se, miten talouden nimissä moni haluaa joustaa eettisissä kysymyksissä. Kotimaan politiikka näytetään kyynisessä valossa: kun ministeri vaihtuu, kaikki alkaa alusta, vain jarruttelevat virkamiehet jatkavat samalla tyylillä. Venäjän tilannetta katsotaan kriittisesti valloituspolitiikan ja ihmisoikeuksien kannalta.


Isolle näyttämölle ladataan esitys, jossa on vähän toimintaa, rajallinen henkilöjoukko ja riisuttu tummanpuhuva lavastus. Etenkin ensimmäisessä näytöksessä jännite rätisee mainiosti. Toinen puoliaika on hieman hajanainen, hetkittäin vire löystyy ja lopussa on makuuni turhaa suoraviivaisuutta. Tämän pienen marinaosuuden jälkeen tähdennän, että Sumu on virkistävää, näppärää ja nautittavaa ajankohtaisdraamaa, jossa arvostetaan kieltä, sykkii sydän ja säteilee äly.

Lopusta paljastan sen, että ikoninen ”suo, kuokka ja Jussi” -mielikuva vinksautetaan. Kuokka pysyy mutta käyttötarkoitus vaihtuu – ja suossa ollaan. Joskin siellä on taidettu olla jo pitkään; hienosti Ollin suulla esimerkiksi mietitään sitä, miten hyvinvointivaltiomme on mahdollistanut maajussien kouluttautumisen tutkijoiksi mutta maa makaa tilanteessa, jossa kaikkien tulevaisuus on udun peitossa.

Siispä Sumu on draama, josta löydän koko ajan uusia puolia, kun sitä jälkikäteen tuumailen, se ei tyhjene helposti. Tunnen olevani kyllä vähän sumussa: ymmärsinkö kaiken sen, mitä pitäisi tietää viime vuosista, oivaltaakseni kaiken draamassa kuvatun? Haastava, kiehtovaa.

– –
Sumu. Itsesensuurikomedia
Juha Jokela, teksti ja ohjaus
Kansallisteatteri, ensi-ilta 14.9.2016
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/sumu/
Käsiohjelmassa on kosolti taustainformaatiota, muun muassa kirjailija-ohjaajan komea YYA-aikojen juhlallista puhetyyliä myötäilevä esittelyteksti.
Suuri kiitos Bloggariklubin tarjoamasta ensi-illasta!

sumu4

Bloggariklubi tarjosi moninaista hyvää, esimerkiksi kirjailija-ohjaaja kävi tapaamassa meitä ennen ensi-iltaa. Kuvassa Juha Jokela ja Kirsin Book Clubin Kirsi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista -haaste

Sain Saralta (P. S. Rakastan kirjoja) villin haasteen, jonka alkuunpanija on Irene (Kingiä, kahvia ja empatiaa): höpötä vapaasti kulttuuriharrastuksestasi. Otsikko vähän viittaisi siihen, että valita voi kolme asiaa, mutta kaikkihan on suhteellista. Hanakasti tartun haasteeseen, onhan blogini alaotsikko Kulttuuripohdintoja.

Kulttuuri on herkullisen väljä käsite. Blogissani kirjoittelen eniten kirjallisuudesta, mutta kovasti minua kiinnostavat myös kuvataide, elokuvat, tv-draamat, teatteri ja musiikki. Kulttuurimatkat ovat elämäni suola. Kaikista näistä on postauksia piisannut. Koska kirjajuttuja julkaisen tavallisesti 2-3 viikossa, viipailoin tähän haasteeseen muita kulttuurilohkoja, niistä viimeisimpiä kokemuksia.

1. Kulttuurimatkat

Arkeen aukkoja antavat lyhyetkin reissut. Keväällä kävin Tukholmassa ja kesäkuussa Veronassa sekä vähän sen ympäristössä. Kulttuurimatkoillani käyn taidemuseoissa, joskus konserteissa. Nautin katuvaeltelusta ja etenkin vanhojen keskustojen arkkitehtuurin tutkailuista. Virkistyn pienistä baaripiipahduksista, jolloin voi pysähtyä katselemaan asukkaiden tapaa olla, liikkua ja kohdata.

Viimeisimmät kesän kulttuurimatkat tein heinäkuussa Turkuun ja Loviisaan.Turussa olen aikanaan asunut 9 vuotta. Kaupunki on tavallaan tuttu mutta muuttunut kiehtovan vieraaksi. Se on turistisilmini vireä ja värikäs. Jokirantoja pitkin kuljeskelu on aina yhtä antoisaa, ja melkein aina käyn tuomiokirkossa fiilistelemässä vuosisatojen vierintää. Vakiokohde on myös Turun taidemuseo. Tänä kesänä katsastin Baltiska speglningar– ja Sadan vuoden kuvia -näyttelyt.

Turku

Loviisassa en ole aiemmin käynyt. Heinäkuun kuumimpana päivänä tuijotin merelle makasiinialueella ja puikkelehdin puutalokortteleissa. Pistäydyin sattumalta sympaattisessa putiikissa Krinti, jossa ihastelin röökaajavalokuvia: seinällä on valokuvaaja Clas Olav Slotten teoksia. Kotimatkalla tein vielä mutkan viehkoon vanhaan ruukkialueeseen Ruotsinpyhtäällä.

Loviisa

Todellinen kulttuurikaupunki: Loviisan puistonpenkit on koristeltu runoin.


2. Kuvataide

Taidemakuni on väljä. Ihailen keskiaikaisia maalauksia, etenkin tyyniä muotokuvia, joissa on pysäyttävää ajattomuutta. Flaamilainen taide keskiajalta 1700-luvulle on sykähdyttävää, suosikkejani ovat mm. Jan van Eyck, Pieter Brughel ja Johannes Vermeer. Art deco, impressionismi, symbolismi ja ekspressionismi kiinnostavat myös. Tyylikausista rokokoo ja romantiikka ovat minulle vieraimpia. Nykytaiteessa olen melko kaikkiruokainen, mutta videoteoksia harvoin jaksan katsoa.

Kesän kovin on Sara Hilénin taidemuseon Ron Mueck -näyttely. Viimeksi visiteerasin vuoden nuoren taiteilijan näyttelyssä. Reima Nevalaisen töistä sanotaan, että vähän värejä mutta paljon tunnetta. Tunnevirtauksesta en ole varma, alakulo töistä minuun levisi; näyttelyteoksissa on paljon puhuttelevaa. Sivellinjäljen viitteellisyys viehätti, irtonaiset raajat mietityttivät. Tarkkuuden ja harkitun suurpiirteisyyden liitto.

Nevalainen

Nevalaisen maalaus Strange Words

3. TV-draamat

Elän sellaista jaksoa, että välillä on vaikeuksia vääntäytyä elokuviin tai teatteriin. Ryhmäteatterin Kesäyön uni sentään sai minut liikkeelle, onneksi. Kotoilusyistä laadukkaat tv-draamat innostavat.

suokki

Suomenlinna, hetki ennen esitystä.

Kevään huippukokemus oli Olive Kitteridge, joka sitten kesällä näytettiin Teemalla. Kesäisinä parvekeiltoina  katsoin putkeen iPad-koossa Happy Valleyn ensimmäisen tuotantokauden, ja siihen jatkoksi seurasin uudet YLE:n näyttämät jaksot. Jo on käsikirjoituksen ja näyttelijätyön huikeutta! Sarjassa on sensorttisia asetelmia, etten ole ennen kokenut. Hieno!

Verona2

Morse meni kauan sitten katsomaan Aidaa… Ehkä minäkin joskus.

Sitten on aikuisikäni jatkunut tv-tuotanto, Komisario Morse ja sen jatkot. Veronassa fiilistelin Arenan edustalla  yhtä sinne sijoittuvaa Morse-jaksoa jostain 1990-luvulta. Nuori Morse on koettu, ja nyt on Komisario Lewisin finaalijaksojen vuoro. Luvalla sanoen käsikirjoitusten taso on Lewis-tuotantokausilla ollut laskeva – mutta nämä miehet. Tämä poliisien miestenvälinen ystävyys, synkkien menneisyyksien hautominen, se vetoaa. Eikös BBC voisi kuitenkin pykätä komisario Hathaway -sarjan?

Lewis

Ai niin, George Gently -sarja on myös kerrassaan hieno 1960-lukukuvaus (poliisimiestenvälinen ystävyys), ja kesän uudet jaksot terästyivät naisvahvistuksella. Brittiepookit hivelevät silmääni ja mieltäni (oi DA), mutta kesän tv-epookkitarjonta ei ole vakuuttanut – siksi bloggareiden klassikkohaasteen imussa olen löytänyt Netflixistä ja vastaavista silmäkarkkia. Myös rempseät tanskalaissarjat pakottavat aina tv:n katsontaan, viimeisimpänä epäuskottava mutta vetävähenkinen Dicte.


Kulttuuri, kulttuuri, kulttuuri. Viikon päästä pääsen yhteen barokkikonserttiin, Paula Vesalan uutuuslevyä ei voi liikaa hehkuttaa, ja Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel -biisiä soitan, jos kaipaan pysähdysrentoutusta. Josko Kansallisooppera kutsuisi syksyllä johonkin sykähdysesitykseen. Ja kirjasyksy on kohta kuumimmillaan. Voi mitä kaikkea voisi vielä kulttuurijaaritella!

Koska kulttuuri kukoistaa, haastan omiin kulttuurikertomuksiin Kulttuuri kukoistaa -Arjan. Tähän ihastuttavaan haasteeseen kuuluu, että ei tarvitse haastaa eikä vastata haasteeseen  – mutta voi.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Musiikki, Sekalaista, Taide

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa. Klassikkohaaste 3

Klassikkohaasteeseen kolmannella kierroksella valitsen yhden brittiproosan peruskivikirjailijan teoksen. Jane Austenin Northanger Abbey (valmistui 1803) on suomennettu söpösti Neito vanhassa linnassa (WSOY 1950/2015). Kirja ja suomennosnimi suuntavat jopa satiiriin, sillä päähenkilön goottiromanttiset odotukset rapautetaan surutta. Silti mukaan mahtuu myös suloista onnen odotusta.

Klassikkohaaste 3

Klassikkohaasteen muut postaukset löytyvät täältä. Haastetta emännöi blogi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Northanger Abbey on tyyppitarina vaatimattoman pappisperheen nuoresta, sievästä ja viattomasta neitosesta rakastumassa varakkaan linnanherran poikaan, ja lopussa koetaan odotettu kosinta. Kaikki, jotka tuntevat lajityypin, tietävät, ettei tämä juonipaljastus tuhoa mitään. Kaupan päälle saa survontaa säätyläis-smalltalkista, terävän tietoiskun tapakulttuurista ja jopa tölväisyjä romaanikirjallisuuden turmelustilasta.

Austen vakuuttaa minut pisteliäsyydellään. Alku on huikeaa kaikkitietävän kertojan tarinavirittelyä. Ei epäilystä, kuka on niskan päällä: tietoinen sepittäjä, joka tekee valintoja ihmisluonteen kuvaamiseksi. Välillä kertojan ylivoima häivyttyy, ja silloin teksti viettelee seuraamaan henkilösuhteiden etenemistä. Kyllä kertojan tietoisenironen ote muistuttaa tasaiseen tahtiin olemassaolostaan.

Kantava teema on romaanikirjallisuus, joka turmelee kokemattomien arvostelukyvyn. Etenkin kauhuromanttinen novellistiikka on kertojan hampaissa. Päähenkilö Catherine ahmii kiihottavaa fiktiota, ja sen tuottamat tunnekuohut hämärtävät hänen ajatteluaan. Se halutaan romaanissa osoittaa, ei sormea heristäen vaan vinosti virnistellen. ”Mad woman in the attic” -pilkka suunnataan Catherinen nilkkaan ja siitä kimpoaa potku aikalaiskirjailijoihin. (Silti vasta vuosia myöhemmin ilmestyy varsinainen ullakkokauhuromantiikkaklassikko Kotiopettajattaren romaani.) Ja miten hauskaa: Austen osoittaa osaavansa konventiot, sillä hyvin hän tuottaa linnaromantiikan kauhukuvitelmat – ja sitten murtaa ne.

Austenin muusta tuotannosta tutut teemat ja tyypit ovat tässä kirjailijan ensimmäiseksi kirjoitustyöksi arvioidussa romaanissa jo loistossaan. Säädyn ja omaisuuden merkitys naimakaupoissa on ohittamaton ainesosa. Henkilögalleriaan kuuluvat hölmöt onnenonkijat, hupsuina höpöttävät naiset ja miehet sekä jäyhät ja/tai turmeltuneet upseerit. Piinaavan yksityiskohtaisesti Austen näyttää rasittavat tyypit, ei juuri selittele. Siitä tunnistaa klassikkoaineksen: aika ei ole rapauttanut elämisen kummallisuuksien tarkastelun terävyyttä eikä himmentänyt ilkikurista pilkettä. Kerronta koukeroisenakin viehättää ja viihdyttää.

Catherine on oman kylän säätyläisparin Allenien seuralaisena Bathissa, jossa seuraelämä tanssiaisineen esitellään lukijoille muikean monisanaisesti. Rouva Allen on hupsu, ja hänen vanhan tuttunsa tytär Isabel tekopyhä sanailija. Kiusallisin jaarittelija on Isabellan veli John, joka on myös Catherinen veljen ystävä. Nautiskellen kuuntelen kiemurtelevaa sosieteettipuhetta ja kohteliaisuuskäytäntöjä, joissa usein todelliset ajatukset peitetään, mutta silti ne sieltä rivien välistä räikeästi raikaavat.

Catherinen kehitys kuvaillaan kirjassa sekä ymmärtäen että ironisesti – vaativa yhdistelmä. Austenin teksti tuottaa iloa, sillä tunteilemattoman selkeästi piirtyvät 17-vuotiaan pappilantytön ajatuksenjuoksu, mielikuvitus ja vähittäinen muutos. Toisin kuin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin älytön äiti, Catherinen äiti säteilee tyyneyttä todeten realistisesti: ”Eläminen on oppimista.” Ja Catherinen onneksi komea Henry (hyvä saalis linnan sivutiloineen) ymmärtää neidon hyväuskoista naiiviutta. Koska Henry äityy välillä hirtehiseksi kiusoittelijaksi ja vakavaksi oppimestariksi, loppusuukon odotus sisältää särmiä.


 

Tavoistani poiketen nautin Neito vanhassa kartanossa äänikirjana. Erja Manto lukijaäänenä sopii tekstin tulkitsijaksi hienosti. Hän sävyttää muttei osoittele; siis kuuntelijalle jää tulkinnanvaraa. Aiemmin äänikirjakuuntelua vieroksuneena tämän kokemuksen ajan jopa toivoin automatkojeni jatkuvan. Se kertoo hyvää sekä tekstistä että toteutuksesta.

Kirjan kuuntelun perään katsoin ITV-elokuvan samaisesta teoksesta, kyseessä on vuoden 2007 versio. Tulkinta on mainio, vaikka ironian terä on melko tylsä. Esimerkiksi rouva Allen ei vaikuta aivan yhtä hölmöltä eikä Thorpen sisarukset ihan niin sietämättömiltä kuin romaanissa, sillä kirjan puristaminen 1,5 tuntiin säästää esimerkiksi Isabellan runsailta veikistelypuheilta ja Johnin kiesihöpinöiltä, joskin myös juonimutkia suoristetaan reippaasti. Kirjallinen metataso siirretään Catherinen uniin, jotka saadaan näyttämään lähinnä eroottiselta alitajunnalta. Catherine on raikkaan viaton ja Henry lempeän ilkikurinen eli kemia kuplii kivasti. Epookkiviihde vetoaa minuun, eikä taida siinä olla Austenin voittanutta.

– – –
Jane Austen
Neito vanhassa linnassa
Northanger Abbey
Suomentanut Eila Pennanen
WSOY 2015 (ensimmäinen painos 1950)
romaani
Lukija Erja Manto, noin 9 tuntia.
Ostin äänikirjana (Elisa Kirja).

Filmatisointi: Northanger Abbey, ITV 2007


Myös Luettua elämää on kuunnellut äänikirjan – ja kas: samankaltaisia huomioita hän on tehnyt (kirjoitan aina juttuni muiden postauksia lukematta); muita tämän Allenin blogikokijoita: Kasoittain kauniita sanoja, Matkalla mikämikämaahan, Sonjan lukuhetket, Kirjaneidon tornihuone, Hannan kirjokansi, Aikakirjoja ja L´amie de l´ ABC.

Klassikkohaaste 1: luin Saatana saapuu Moskovaan.

Klassikkohaaste 2: luin Romeon ja Julian.

12 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Draama, haaste, Kirjallisuus

Shakespeare ja Suomenlinna: Juhannusyön uni

Nimi on enne, eli luin Shakespearen Juhannusyön unen (1595 – 1596, WSOY 2005) juhannusyönä. Matti Rossin suomennos vie keskikesän kuunpaisteisen yön lemmenjuoniin vaihtelevalla poljennolla. Huomaan nauttivani ennen kaikkea kielestä, sanomisen rytmistä, joka muuttuu tilanteen ja sanojan mukaan. Loppusointuosuudetkin tuntuvat tuoreilta.

Voi kuolevaisten narrinäytelmää,
kun hupsut itseänsä esittää.

Juoneenkin päätän suhtautua otsikon mukaan – kuin uneen. Antiikin taruston tyypit, muut mytologiahahmot ja nuoret rakastavaiset ovat sekamelska. Lisäksi näytelmässä on sisänäytelmä, käsityöläisten päätön hääesitysprojekti. Monet hahmot välistä unohdetaan tai jäävät irrallisen tuntuisiksi ja joku on vain kuulopuheissa (ihme intialaispoika). Tässä hässäkässä neljän nuoren lempi roihuaa ristiin (samoin kuin Kaksi nuorta veronalaista -komediassa) ja keijukuningaspariskunta kisailee oudon etäisen hallitsijaparin häiden alla. Menninkäis-Puck sotkee sen, mitä eivät muut ole vielä sotkeneet. Kaikesta voi sanoa:

Mutta niinhän se on, täytyy myöntää, ettei järki ja rakkaus nykyään toistensa seurassa viihdy. Ja sääliksi käy, kun muutamat kunnon ihmisetkään eivät pysty niitä ystäväksi saattamaan.

Juhannusyön uni

Kun olen draaman lukenut, minua jäytää tunne, etten ymmärtänyt puoliakaan, että rivien välissä on sellaista sanomaa, josta en saa selvää. Luenkin näytelmätekstin jälkeen kirjasta Mirkka Rekolan ja Nely Keinäsen alkusanat, jotka antavat osviittaa merkityksille ja tarkoituksille (ja huomaan poimineeni samoja sitaatteja kuin Keinänen). On hienoa, että kirjallisia viittauksia, ajankuvaa ja draamatapoja välitetään valistuneesti näin, aikojen päähän.

Silti hiertää, etten osaa heittäytyä hulvattoman suvihoureen vietäväksi; tuppaan etsimään järkeä, kun minun pitäisi seurata unen logiikkaa. Kun se ei tekstin voimin täysin onnistu, testaan teatteria, sillä sopivasti Ryhmäteatteri tuo Kesäyön unen Suomenlinnaan Lauri Siparin suomennoksena.

Kesäyön uni
William S:n kielellä sanoisin well done: unien kudelma kahmaisee vähitellen kaiken mahdollistavaan taikaan, jota näyttämölle levitetään. Lavastus avaa esitykseen kahden maailman tasot, puvustus ruokkii mielikuvitusta ja musisointiosuudet tehostavat tunnelmaa. Joukossa on hulvattomia näyttämökuvia ja kohtaamisia.

Juonen hullutukset käyvät laatuun näin esitettynä: tyylittelyn taidetta on rutkasti. Jos jotain toivoisin toisin, soisin vähemmän huutamista – hämmästystä, leiskuntaa ja hölmöyttä voisi kai tulkita välillä vaihtelevin äänensävyin. No, joka tapauksessa taiat ja lemmensotkut kerityvät viihdyttäväksi esitykseksi elastisten esittäjien myötä.

Pidän erityisesti siitä ratkaisusta, että kuningasparia esittävät samat henkilöt antiikin ja mystiikan maailmoissa, samoin (tonni)keijut muuntuvat puskateatteriryhmäksi. Rinnakkaistodellisuudet ruokkivat toisiaan ja tekevät osaltaan unen mahdottomasta maailmasta mahdollisen. Nuoret rakastavaiset ovat oivallisen teinikiihkoisia, ja vanhoissa pareissa on ripaus kyynistä elämännäkemystä. Roolituksessa ei sukupuolella ole väliä; vastaan sanomattomasti ja osoittelematta se todistaa, ettei pikkuseikoilla ole väliä lemmen ja unen maailmoissa.

Iloitsen siitä, että Suomenlinnaan on tuotu klassikkodraama tuoreena toteutuksena. Toivon jatkoa viime ja tänä vuonna valitulle linjalle.

– – –

William Shakespeare
Juhannusyön uni
Suomentanut Matti Rossi
WSOY 2005
135 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Ryhmäteatteri, Kesäyön uni

http://www.ryhmateatteri.fi/ohjelmisto/kesayon_uni

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Neljäntienristeys Logomossa

Neljäntienristeys Logomossa

DRAAMAKÄSIKIRJOITUS: NAISET KATSOMOSSA

Kaksi keski-ikäistä naista pääkaupunkiseudulta on matkannut Turkuun katsomaan Tommi Kinnusen romaaniin pohjautuvan näytelmän Neljäntieristeys.

Ensimmäinen näytös

(Naiset kuiskailevat katsomon eturivissä toisilleen. Taustalta kuuluu dialogia, pääosin kovaäänistä, rakennustyön pauketta, vaimeaa Suomi-tanssimusiikkimelodiaa.)

Nainen 1: Miksi tuo kätilö huutaa noin, ettei saa mitään selvää?
Nainen 2: Mitä? En kuule enkä saa selvää. Miksi noilla on puolikkaita vaatteita? Ovathan henkilöt vaillinaisia, puolitekoisia elämään toistensa kanssa, silti voisivat vermeet olla esityksessä ehjät.
Nainen 1: Näin on. Onneksi olen lukenut kirjan, pysyy henkilöissä ja aikatasoissa kärryillä.
Nainen 2: Aika hienosti saadaan joitain kohtauksia lomitettua simultaanisesti vähän kuin dialogiin keskenään. Esimerkiksi tuo kahden sukupolven äpäryys on hyvin toteutettu.
Nainen 1: Totta. Romaanissa pidin siitä, miten rauhallinen ja perhettä kärsivällisesti koossa pitävä Kaarina-miniä selviää anopin ja miehensä välissä. Tämä keikistelevä draama-Kaarina on aika kaukana romaanimielikuvastani.
Nainen 2: Ehkä hahmon avulla koitetaan keventää tunnelmaa? Juoni on muuten romaaniuskollinen, mutta kaipaan draamaa: aika paljon on tepastelua kohtauksesta toiseen.
Nainen 1: Jotenkin kulmikasta menoa. Mutta todella vaikuttava loppukohtaus!

(Naiset poistuvat väliajalle jotain epäselvää jupisten.)

Toinen näytös

(Naiset kuiskuttelevat katsomossa vasaran paukkeen yltyessä sekä tulen sytytyksen, veden lotraamisen ja kovaäänisen vuoropuhelun aikana. Taustalla soi säröisesti Sinitaivas-iskelmä.)

Nainen 2: Lavastus sopii esitykseen, rakentamisen pakkomielteinen meininki tulee esille, symbolisuus kanssa.
Nainen 1: Totta. Ja se, että hiiltynyt pytinki on koko toisen näytöksen näkyvillä, rinnastuu tuhkaksi meneviin suhteisiin. Ja tuli ja vesi -elementeillä on esityksessä suuri rooli.
Nainen 2: Rooleista puheen ollen, kokonaisuus on aika epätasainen. Toinen näytös on selkeästi ensimmäistä parempi, mutta kyllä ilmaisu voisi olla sävykkäämpää. Etenkin kähisevä huutotyyli epäilyttää.
Nainen 1: Samaa mieltä. Taas kehkeytyy joitain onnistuneita kohtauksia tällä yhtäaikaisuustekniikalla, kuten tämä: kaksi eri ajan paria kesämökillä unelmoimassa tietäen tosielämän ahtaat realiteetit. Se ylti jo tunteisiin.

Nainen 2: Kinnusen teksti koskettaa juuri siinä, miten pettymykset, torjutuksi tuleminen ja oman ytimen peittäminen vaurioittavat. Joitain siivuja siirtyi dramatisointiin.
Nainen 1: Kyllä Onnin ja Lahjan tragediat välittyvät.
Nainen 2: Minä ymmärrän hyvin, että esityksessä Lahjan osuus korostuu. Mahdottoman ihmisen taustalla painavat asiat antavat selityksen jäätävälle tyypille. Se oli romaanissa vähitellen avautuvaa, teatterilavalla ilmeistä mutta käsitettävää, näytelmän loppupuolella riipaisevaakin.
Nainen 1: ”Ei paha ole kenkään ihminen vaan…”
Nainen 2: Ei paha. Aina kannattaa Turussa käydä, vaikkei esitys nappisuoritus olekaan.

(Aplodit kaikuvat katsomossa, joku yksittäinen katsoja hihkuu. Naiset lähtevät tilasta, selät etääntyvät ja häviävät Turun kevätyön pimeneviin varjoihin, hiljainen rupattelun ääni vaimenee.)

– –
Yhteys todellisiin henkilöihin on olemassa, mutta postaaja kantaa vastuun kirjoitetusta.
– –
Neljäntienristeys 
Turun kaupunginteatteri, Logomo
Näytelmä perustuu Tommi Kinnusen samannimiseen romaaniin
Dramaturgi Paula Salminen
Ohjaus Susanna Airaksinen
Rooleissa Joonas Saartamo, Kirsi Tarvainen, Ulla Reinikainen, Riitta Salminen, Mika Kujala, Stefan Karlsson, Kimmo Rasila (ja lapsirooolit)

Tuokiot Tommi Kinnusen Lopotti-romaanin yhdestä tapahtumapaikasta:

Aurjajoki kuvajaisineen

Aurajoki narsisseineen

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Loukussa

Andri lumimyrskyssä jossain geysirien ja jäisten tulivuorten tuolla puolen. Andri etsimässä ratkaisua merestä löytyvälle torsoruumiille. Andri erotuskissaan, vihkisormus vielä sormessa, nähden vilauksen ex-vaimosta yöpymässä uuden miesystävän kainalossa talossa, jonka toisessa huoneessa yhteiset kouluikäiset tyttäret valvovat miettien, kenelle pitäisi olla lojaali. Tätä on Loukussa, islantilainen tv-dekkari. Olen loukutettu.

Tv-sarja etenee nauhana hienoja kuvakulmia, rajauksia, otoksia kalseanviimaisesta Pohjolan perukasta. Murha, perhesuru, kuntapolitiikka ja valtapeli vaikuttavat tilanteisiin, ja ratkaisemattomia ihmispulmia putkahtelee niin poliisien piiristä kuin muiltakin juttuun sekaantuneilta. Tunnelmassa, henkilöissä ja tarinassa on kutkuttavassa suhteessa tavallisuutta ja kummallisuutta.

Vasta kolme jaksoa on YLE Femma Loukussa-sarjaa näyttänyt. Hienosta käynnistyksestä on pakko kirjoittaa ja houkutella muitakin loukuttumaan. Toivottavasti tulevissa osissa taso jatkuu yhtä kovana. Loukussa on tanskalaisen Rikoksen sukua. Piinaavaa ilmapiiriä levittävä toteutus hajaantuu eri suuntiin, ei sotkuisesti vaan mieltä sopivasti sekoittaen. Kuvatut ihmiset murheineen, pettymyksineen ja pyrkimyksineen ovat totisen tavallisia, joten ymmärrys herää ja kiinnostus pysyy.

Loukussa

Kuva muokattu YLE Arenan Loukussa-sivulta.

Nallekarhumainen Andri vetää vääjäämättä puolelleen, eikä tehoa vähennä romanttisriutuva perheenisämäisyys eikä tunturionkaloista resonoiva matalasointinen puheääni. Puheessa kalisee islannin kieli, kivikkoiselta kuulostava murina. Sitäkin kuuntelen nautiskellen, niin myös sarjan tunnusmusiikkia. Andrin vastapainona on hellyttävän pikkuruinen ja pehmeäkasvoinen naispoliisi, kiehtovan mutristeleva hahmo. Voisihan noita henkilöitä tuumailla pitkään, muitakin, vaikkapa Andrin ex-vaimoa, ex-appivanhempia tai koulukiusaajatyttäriä.

Henkilövetoinen jännitys komeasti kuvattuna rajatussa äärimiljöössä vetoaa jälleen kerran minuun. Eikä tuo juonenkuljetuskaan hullummin suju. Olen siis Loukussa.

Traileri: http://areena.yle.fi/1-3251642

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Olive Kitteridge

olive-kitteridge-9781471149047_hrAlkuvuoden tv-draamakohokohtani on Olive Kitteridge, neliosainen sarja, joka perustuu Elizabeth Stroutin samannimiseen romaaniin. Pulizer-palkittua kirjaa ei ole suomennettu. Sarja on HBO-tuotantoa (2014) ja tuottajina ovat toimineet muun muassa Tom Hanks ja Frances McDormac. Jälkimmäinen vetäisee nimihenkilönä huikean roolityön.

Jo alkutekstiosuus musiikkeineen ja kuvaleikkauksineen vakuuttaa perosoonallisuudesta. Tapahtumat aloitetaan lopusta, peruuttamattomalta vaikuttavasta päätöksestä, mutta oikopäätä siirrytään 25 vuotta taaksepäin. Katsojalle tarjoutuu useiden päivällishetkien todistajana kuva pienen perheen dynamiikasta. Olive on ilmapiirin kalseuttaja, Henry leppoisa tunnelmatasoittaja ja Christopher-poika kahden tuulen välissä.

Sarja on kuvattu mainelaisen rantakaupungin kauniissa maisemissa. Vuodenajat erottuvat, pikkukaupunki on idyllinen, silti todellinen. Seutukunnan ihmiset ovat tavallisia, enemmän tai vähemmän ahdistuneita. Oudoin kaikista on Olive.

Sarjan roolitus osuu niin oikeaan kuin mahdollista. Etenkin Olive (Frances Mc Dormac) ja Henry (Richard Jenkins) loistavat persoonina, joiden pienet suupielen värähdykset tai silmäkulman liikkeet kertovat enemmän kuin dialogi. Vaikka asetelma on selkeä, se ei ole yksioikoinen. Kauheassa Olivessa on hienoja piirteitä ja ystävällisessä Henryssä rasittavia. Erityiskiitoksen esitän juuri draaman välittämästä inhimillisyydestä, jota korostaa se, että rooleissa on tavallisen näköisiä henkilöitä, riutuneita ja ryppyisiä. Botox- ja silikonisilotellut epähenkilöt loistavat poissaolollaan.

Draamakerronnan hienous on siinä, että asioita näytetään, ei selitetä. Tilaa jää katsojan tekemille täydennyksille ja johtopäätöksille. Juonta ei pysty ennakoimaan. On kyse siitä, millaisia henkilöt ovat toisilleen, mikä pitää heitä yhdessä tai erossa. Perhesuhteet jäytävät. Pohjavireenä kulkevat mielenterveyden ja kuoleman synkät pohjavirrat. Toteutus ei ole ahdistava, joskaan ei erityisen hilpeäkään. Omaperäinen tunnelma vangitsee.

Voin vain toivoa, että YLE hankkii Olive Kitteridgen. Tai voi olla, että sen esitykset ovat livahtaneet minulta ohi. Laatudraaman ystäville suosittelen empimättä tätä hienoa sarjaa, johon pääsee käsiksi HBO Nordicin avulla tai kirjaston DVD:n lainaamalla. Trailerin voi katsastaa Youtubesta.

– – –

Olive Kitteridge

Yhdysvallat 2014 (HBO Nordic)
Ohjaus Lisa Cholodenko
Käsikirjoitus Jane Anderson
Pääosissa Frances McDormand, Richard Jenkins, John Gallagher Jr., Peter Mullan, Bill Murray

 

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Romeo ja Julia: Klassikkohaaste 2

Tammikuu on päätöksessä, samoin KLASSIKKOHAASTE 2. Ensimmäisen klassikkohaasteen lukukokemukset kokosi 31.7.2015 Omppu blogiinsa. Tänään bloggaajat lisäävät klassikkopostauslinkkinsä minun keräyspostaukseeni. Klassikothan eivät tähän lopu. KLASSIKKOHAASTE 3 alkaa pian ja sitä emännöi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Mari.
klassikkohaaste2


Klassikkovalintani on William Shakespearen Romeo ja Julia (WSOY 2006). Jokusen Shakespearen näytelmän olen vanhoina käännöksinä lukenut, mutta siitä on aikaa. Valitsin satoja vuosia vanhan rakkaustragedian kolmesta syystä. Minua kiinnostavat aikojentakainen tunnepuhe, uusi käännös ja näytelmäteksti. En juuri lue draamoja enkä ensisijaisesti rakkaustragedioitakaan.
Romeo ja Julia 1
Romeo ja Julia on keskeinen konteksti lukuisille sen jälkeen ilmestyneille rakkaustarinoille. En muistanut sitä, että Shakespearen 1590-luvulla synnyttämä näytelmä jo itse päivitti klassikkotarinaa. Siitä ja paljosta muusta valistaa suomentaja Marja-Leena Mikkolan esipuhe. Suosittelen Mikkolan pohjustustekstiä: se avaa draaman kulttuurikerroksia sekä tulkitsee niitä suhteessa Shakespearen tekstiin.

Voidaan sanoa, että yhtäältä Romeo ja Julia on rakkaustarina, jonka ovat muokanneet 1500-luvun lopun Englannin sosiaaliset ja kirjalliset konventiot; ne tuovat tarinaan poliittista särmää ja suitsevat idealismia. Toisaalta Romeo ja Julia dramatisoi rakkaustarinan, joka ylittää ajan ja paikan; nuori intohimo välähtää ohi nopeana ja järkyttävänä kuin salama, mutta heijastaa samalla jotakin absoluuttista, ideaalista.

Mikkola tekee pätevää analyysia, siksi minä valotan lyhyesti vain kokemustani. Draaman kieli ja kerronta lumoavat. Vaihtelevat tunnelmat imeytyvät erilaisiin kielimuotoihin, jotka sopivat kunkin roolihahmon suuhun. On runollisuutta, suorasanaisuutta, navanalusvihjailuita, keskenkasvuisten juippien rehvastelua ja höynähtäneiden lemmenluritusta. Ja niin paljon kauniisti puettua tunnetta!

ROMEO
Oma sieluni äänessäsi kutsuu minua.
Kuinka hopeisina helähtävät yössä
rakastavaisten äänet, kun hento sointu
sille, joka osaa kuunnella.

Kaiken lisäksi henkilöiden muuttuvuus välittyy sanomisen tavoista. Ikivanha teksti on siis kaikkea muuta kuin pölyinen – kiitos komean käännöksen. Kielen lisäksi hämmästelen draamaleikkauksia, sillä kohtaukset todella tehokkaasti lisäävät jännitystä sekä läväyttävät tunnelmavaihdoksia sanan säilän sinkautuksista toimintakohtauksiin ja komiikasta traagiseen romantiikkaan.

JULIA
Rakastavaisten oma kauneus
valaisee heidän rakkautensa riitit;
tai jos rakkaus on sokea, se viihtyy
parhaiten yössä. Tule jo, yö vakava,
hillitty mustiin pukeutunut vaimo,
neuvo, kuinka kaksi tahratonta neitsyttä
pelissä voitetaan ja menetetään.

Julia ei ole vielä täyttänyt 14 vuotta ja Romeokin on ailahteleva murkku. Lasten naimapuuhat hirvittävät, mutta draaman tapahtuma-aikoina tyttöjä naitettiin jo 12-vuotiaina. Tosin tekstissä teinilemmen tunnustukset tuntuvat kovin sivistyneiden sanailijoiden kaunopuheilta, mutta luen niitä ilmaisuvoimaa ihastellen. Nuoren rakkauden kohteiden ailahtelu, tunteiden leimu ja vaihtoehdoton kiihkeys välittyvät äärimmäisenä – ja totena. Myös jätkäjengien älytön uho on uskottavaa ja valitettavan ajatonta. En nyt takerru draaman vihapuheeseen ja yhteiskuntaa horjuttavaan vihan lietsontaan. Sekin on kovin totta nykyään niin isossa kuin pienessä mittakaavassa. Ja vanhassa draamassa huhut ja juorut leviävät kuin konsanaan somessa.

Draamassa kuvataan terävästi ihmistä yksilönä ja yhteisön osana. Tyylittely ei haittaa, nauttia voi eloisista tilannehahmotuksista. Kieltämättä jo kokemani R&J-tuotekerrokset vaikuttavat lukukokemukseeni: Imettäjänä näen silmissäni komiikkaa lisäämässä Rakastunut Shakespeare -elokuvan ”DA-Carsonin”, Romeon kasvoiksi välistä lehahtaa Leonardo di Caprion naamataulu toisesta elokuvasta – näitähän piisaa. Mutta suomennoksen kieli vyöryy kaiken yli. Nautin.
Romeo ja Julia 2

Jari Järvelän Romeo ja Julia (Tammi 2007) on räyhäkkä uudisversio. Jos haluaa tutustua vain klassikkotarinaan, suosittelen Mari Elomäen mukauttamaa Romeo ja Julia -selkokirjaa (Opike 2012). Karsittu kokonaisuus säilyttää ihmeellisen hyvin alkuperäisteoksen hengen. Muuten suorasanaista kerrontaa katkaisevat Cajander-käännöstyyliset säkeet, ja ne säkenöittävät kokonaisuutta. Lisäksi kirjan kuvitus lisää esteettistä nautintoa. Toisille siis sopii selkoversio, toisille modernisaatio ja toisille Mikkolan käännös. Tai ne kaikki. Klassikko toden totta elää.

– – –
William Shakespeare
Romeo ja Julia
Suomentanut Marja-Leena Mikkola
WSOY 2006
191 sivua.
Lainasin kirjastosta.

William Shakespeare
Romeo ja Julia
Selkokielelle vapaasti mukauttanut Mari Elomäki,
lähteenä käytetty Paavo Cajanderin suomennosta (WSOY 1907)
Opike 2012
74 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

16 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Selkokirja

Juha Hurme ja Töppöhörö

Kansallisteatterin bloggariklubi mahdollisti Juha Hurmeen tapaamisen pari tuntia ennen Töppöhörön ensi-iltaa. Käsikirjoittaja-ohjaajassa ei ollut jännityksen häivää:
– Tästä esityksestä on levollinen olo. Näyttelijät ovat taiturimaisia. Teatterintekijöillä on velvoite, että esitys paranee esitys esitykseltä. Esityksessä pitää olla kehittymisen varaa. Tietysti ensi-ilta on tarpeeksi hyvä, mutta se ei ole kiveen kirjoitettu. Esitys on yleisölle aina ensi-ilta, niin sen pitäisi olla esiintyjillekin.

Hurmeella on maine hyvän ilmapiirin tuojana. Töppöhörössä on ollut iso työryhmä, mutta näyttämöllä nähdään vain kaksi näyttelijää. Ensimmäinen näytös on hommafoorumityylistä miesmonologia, toisessa näytöksessä miehen rinnalla on keijuhenkinen ihmetyttö. Esityksen on ohjannut Hurmeen kanssa tanssija-koreografi Hanna Brotherus. Hurme kuvailee yhteistyötä siten, että hän kirjoitti ja Brotherus ohjasi.
– Hanna on ihmiskehon filosofi, ja se on avannut aivan uuden mahdollisuuden ja tuottanut esitykseen kehollista viihdearvoa. Ohjaajana olemisen paine vähintäänkin puolittui. Kummallakin on ihmisnäkökulma.

Juha Hurme

Juha Hurme: ensi-iltaan tunti.

Töppöhörön ensi-illan jäljiltä olen hämmennyksen tilassa, joten teen lyhyen katsauksen esitykseen siten, että yhdistelen muokkaamiani siteerauksia Juha Hurmeen puheesta ja tunnelmiani näytöksestä. Otsikot ovat epätarkkoja muistikuvia esitysrepliikeistä.

Mää nään mieluummin nälkää kuin nykytaidetta

Vikin näyttelijä Jarkko Lahti ja Juha Hurme alkoivat jo vuosia sitten kehittellä Tony Halme -tyyppistä hahmoa.
– Lähtökohtana viisi vuotta sitten oli tavattoman tympeä mies, joka luotiin Jarkon kanssa. Ja se laajeni työryhmän käsittelyssä. Katsoja päättää, mistä Töppöhörö kertoo. Mää en tiedä. Hyvä esitys ei ole tyhjenetty yhdellä analyysilla. Haluan tehdä töitä, jotka ruokkii jokaisen omaa ajattelua.

Näytelmä ei kerro vain suomalaisesta miehestä vaan yhteiskunnallisesta tilasta ohi sukupuolirajojen. Päähenkilöön on silti kasattu kaikki änkyrä-äijän ominaisuudet: eronnut, alkoholisoitunut, työtön, kaikessa ennakkoluuloinen, naisvihamielinen, rasisti, taidetorjuja, sivistymätön, omahyväinen ja ruokoton.

Monologin aikana yleisö tyrskähtelee kaikelle kuonalle, jota mies latelee. Leijuin kummiin tunnelmiin. Klisemies lavalla lätisee ennalta arvattavaa sisältöä, joka on muotoiltu kirjalliselta kuulostavaksi draamatekstiksi. Sivistysyleisö katsomomontussa lukee päässään monologin käänteistä alatekstiä eli oikeasti haluaa olla suvaitsevainen ja taidemyönteinen. Kurkimmeko sieltä pimeästä katsomosta valaistulle näyttämölle niin kuin tirkistelisimme kansan syvien rivien edustajaa eläintarhan häkissä? Olemmeko olevinamme parempia ihmisiä?

Missä näette tyhmyyttä, perustakaa sinne kirjasto

Toinen näytös on kahden orientaation ja liikekielen erillisyyttä ja hetkellistä kohtaamista. Mies on niin sanotusti ostanut sian säkissä. Tarjouspossun sijasta kauppakassista pompahtaa eloisa neitonen. Alina Tomikovin suloinen symbolihahmo on kerrassaan valloittava ja hänen tapansa liikehtiä kuin sulaa vahaa. Myös Vikin liikkuminen monipuolistuu ”Helinä-keijun” myötä.

Toppöhörö

Töppöhörön käsiohjelman taustalla teemaan sopivaa verkkohöröilyä.

Varsinaista yhteyttä ei kahden hahmon välillä tapahdu. Ihmetyttökin lähinnä pulppuaa itämurteista monologia. Esimerkiksi kokkiohjelmien yleisyyden pohtimisesta kumpuaa huikea katsaus koko ihmiskunnan miljoonavuotisesta historiasta. Taidokkaasti se tapahtuu, jälleen kovin kirjallishenkisesti. Löydän perustelun Hurmeen orientaatiosta:

– Draamateksti on kaikin tavoin rajoitettua. Kun kirjoitan draamaa, kirjoitan sen nuotitettuna omaan ohjaukseen, tiettyyn aikarajaan ja kaupalliseen tarkoitukseen. Draamateksti syntyy kommunikointisuhteesta, on se sitten monologia tai dialogia. Sen sijaan proosan kirjoittaminen on vapauttavaa, sillä silloin on vapaa draaman rajoitteista. Se jatkuva riemu, että sinne voin laittaa, mitä vain.

– Mulla on ajatus, että kirjallisuus on korkeampaa kuin teatteri. Kivi ja Shakespeare pyörii koko ajan mielessä. Vanhempi maailmankirjallisuus on aarteisto. Luen vuosittain myös uutta kotimaista kirjallisuutta. Teatteri on kiva käytännön projekti kirjallisen viestin kohtaamisesta.

Mä oon niin yksin

Töppöhöröön on istutettu katharsis. Totuusseerumin vaikutuksen aikana protomies tulee ulos roolista ja on ihminen. Sitä seuraa ihmetytön julistusosuus, josta yhden repliikin jo anastin: ”Missä näette tyhmyyttä, perustakaa sinne kirjasto.”

– En ole kovin sanomahakuinen. Mulla on oikeus tehdä vain hyvä taideteos. Jotta saan kasaan teoksen, sinne työntyy tärkeitä teemoja. Asialle tekee hallaa, jos sanoma on pinnalla ja näkyvä. Esimerkikiksi Töppöhörössä on moniarvoinen idea letkeästi purtavana, ei opettavaisesti.

Näin sanaili Hurme ennen esitystä. Itse näen esityksessä häpeämätöntä saarnaa hyvän elämän puolesta. Hyvään elämään kuuluu ihmisen ja luonnon harmonia sekä ihmisluonnon mahdollisuus parempaan. Loppupaatoksesta on kaukana kyyninen älykkömäisyys, mikä tuntuu virkistävältä. Siinä annetaan täydesti palaa sen puolesta, että asioille VOI tehdä jotain. Viesti koskee sekä yhteiskuntaa että yksilöä. ”Ei jäädä tuleen dokaamaan”Töppöhöröä lainatakseni.

– – –
Töppöhörö
Kansallisteatteri, ensi-ilta 28.1.20016
Ohjaus Juha Hurme ja Hanna Brotherus
Käsikirjoitus Juha Hurme
Alkuperäisidea (kapakassa Kokkolassa helmikuussa 2011)
Esiintyjät Jarkko Lahti ja Alina Tomikov
Lisätietoja Kansallisteatterin kotivisuilla.

Kiitos Kansallisteatterin bloggariklubille tilaisuudesta!

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Downton Abbey: sarja ja kirja

Epookki-intoilijana olen saanut nautiskella usean vuoden Downton Abbey -sarjasta, joistain tuotantokausista useaan otteeseen. Vaikka juoni ja henkilökuvaus ovat latistuneet kausi kaudelta, on ajankuvassa ja sen ulkoisessa koreudessa sitä jotain. Ajan rekvisiitalla, asuilla ja asusteilla herkuttelu ei ole makuaan menettänyt.

Matka ennen ensimmäistä maailmansotaa 1920-luvun puoliväliin on ollut vaihteleva. Erottuvat tyypit ja sattumukset ovat sarjassa kiehtoneet yhteiskuntaluokkakuvauksen ohella. Samaa tähdennetään kirjassa Downton Abbey. Kartanon vuosi (Readme.fi 2014) käsikirjoittaja-tuottaja Julian Fellowesin kannalta:

Julian on kiintynyt hahmoihinsa ja näiden perimmäiseen kunnollisuuteen. Julianin palavan kiinnostuksen kohde on kuitenkin Downtonin tapahtuma-aika ja sen myötä yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset. Muutos onkin sarjan keskeinen teema.

Ehkä sarja olisi saanut jo päättyä aiemmin, sillä Batesin pariskunnan oikeustaistelut ovat olleet uuvuttavia, Thomasin törttöily surkeaa, Maryn kalseus yksioikoista, Edithin epäonni lamaannuttavaa ja Bransonin säätyloikka epäuskottava. Vanhojen rouvien sanailu on sen sijaan ollut pistämättömän piristävää, kuolemantapaukset pakahduttavia ja Carsonin kosinta itkettävän ihana. Kaikkea kokeemaani voisi luetella rivikaupalla. Sarja on siis tehnyt tehtävänsä eli viihdyttänyt ja herättänyt tunteita.

Kaksiosainen lopetusdraama päättyi juuri. Haikeaksi vetää. Ja jokunen kyynelkin tirisi. Sopuisasti solmittiin kohtaloita ja otettiin askelia muutokseen.
DA


 

Joulunpyhät ja vuodenvaihteen selailin viidennen tuotantokauden ympärille koottua ”coffee table” -kirjaa Downton Abbey. Kartanon vuosi. Tällaisia oheistuotteita voi pitää rahastuksena, mutta fanille laadukas painotuote runsaine valokuvineen mahdollistaa miellyttävän fiilistelyn. Alkusanat ovat käsikirjoittaja Julian Fellowesin kynästä, ja hänen terävää ja kulttuurihistoriatietoista tekstiään lukisi enemmänkin. Varsinaisesti kirjan on kirjoittanut veljentytär Jessica Fellowes. Hänen tekstissään kerrotaan kiinnostavia asioita tuotantoprosessista. Johtava tuottaja Gareth Neame esimerkiksi toteaa ytimekkäästi sarjasta sekä paineista säilyttää laatu ja kiinnostavuus:

”Se voi olla vaikeaa, sillä sarjassa on niin paljon kerrontaa. Meidän on löydettävä tuoreita toteutustapoja, mutta säilytettävä asiat, joita katsojat rakastavat. Sarjan tuttuus on suurin osa viehätystä. Meillä on nyt selkeä käsitys siitä, miten Violet, Carson tai Tom Branson suunnittelemissamme tilanteissa käyttäytyvät. Meidän on silti löydettävä tasapaino odotetun ja odottamattoman välillä.”

Yllätyn, miten monipuolinen kirja kaikkineen on: taustat tuodaan napakasti näytille. Koko sarja on tehty pieteetillä ja huolelella, ja kaikki mahdollinen tarkistetaan asiantuntijoilla. Tietoiskuja on muun muassa maanomistuksesta, töistä, matkailusta, ulkoliikuntaharrasteista, lastenhoidosta ja koulutuksesta. Vaikka luokkaerot voivat Briteissä yhä paksusti, 1920-luvulla alkoi merkittävä murros, jota Downton Abbey heijastelee:

Käsitys, jonka mukaan jokainen tiesi yhteiskunnassa oman paikkansa ja sitoutui siihen, oli vihdoin kumottu. Robertin, Violetin ja Carsonin kaltaisille ihmisille tästä saattoi seurata vain kaaos. Muille se merkitsi toivoa.

Kartanon vuosi -nimensä mukaan etenee kuukausi kerrallaan. Vuodenkierron tapahtumia ja juhlia on näin luonteva kuvailla sekä ympätä teemaan sopivia reseptejä. Hauskoja yksityiskohtia kerrotaan ateriointikohtauksien järjestämisestä ja tuntikausia kestävistä kuvauspäivistä.DA kirja

En ole muihin vastaaviin oheistuotekirjoihin tutustunut, mutta tämä minulle päätynyt opus on hupaisan hellyttävä fanituote. Sopii minulle. Vaikka kirja on lopullisista tapahtumista jälkijunassa, voin siitä lehteillä menneen tv-kartanoelämän tunnelmia ja 2010-lukuni tv-todellisuuspakohuippua. Vielä pitäisi tallentaa tunnusmusiikki läikyttämään sarjamuistoja.

Jos Downton Abbeyn maailma tuntuu todelliselta, se johtuu siitä, että aikoinaan se on sitä ollutkin.

– – –
Downton Abbey
Carnival Films & Television Llt 2010-2015

Jessica Fellowes (esipuhe Julian Fellowes)
Downton Abbey. Kartanon vuosi
Suomennos Irma Rissanen
Readme.fi 2014
319 sivua.
Sain kirjan joululahjaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus