Aihearkisto: Dekkari

Jo Nesbø: Jano

Kerron vaarin tarinan miehuusvuosilta. Mummun synnytystuskien huuto järsi vaaria mureniksi. Sitä jatkui tuntikausia. Vaari ei kestänyt vaan tarvitsi jotain, missä hänellä oli käyttöä. Hän valjasti hevosen auran eteen, aurasi vimmalla kunnes hevonen uupui, ja sen jälkeen vaari veti itse auraa. Mummu ja vauva selvisivät hengissä, vaarikin, mutta hevonen löydettiin pilttuusta kuolleena.

Tarina ei ole minun, vaan referointi Jo Nesbøn sankarin Harry Hole isoisän tarinasta, josta Harry imee voimaa pahimman edessä: ”Niin vaari oli aina sanonut hänelle: tarvitset vain jotain, missä sinulle on käyttöä.” Kylmät väreet nostattava vaarijuttu ei ole ainoa hieno yksityiskohta erinomaisen onnistuneessa jännärissä Jano (Johnny Kniga 2017).

Myönnän, että olen dekkareissa aika kyllästynyt sarjamurhaajiin, moraalittomiin poliiseihin ja mediahäikäilemättömyyksiin. Samoin minua yleensä riepoo se, jos poliisisankari joutuu hullun rötöstelijän tähtäimeen. Mutta nyt, nyt iskee! Edellisen Hole-romaanin latteahko rutiinimaku väistyy, sillä Jano – etten sanoisi – saa verenmaun suuhun.

Romaanin vampyrismiin liittyvät iljettävyydet ovat kyllä sietokyvyn rajoilla. En ole varma, onko paikallaan Janon tapainen julmuusyksityiskohtien revittely. Mietin, mahtuuko mukaan tarpeetonta hirvittävyyksien estetisointia. Ainakin väkivalta tuntuu kauhealta.

Jano

Juoni perustuu jahtaamiseen ja harhautuksiin. Yksi taso on se, että Kinder-yllätysten sijaan sattuu karmaisevia Tinder-yllätyksiä. Pirullisesti myös Harryn läheiset ovat (aina) vaarassa, enkä lukijana voi luottaa onnellisiin loppuihin. Tässä osassa tulee aikamoisia hätkähdyksiä, ja loppuosa vetää vauhdilla. Vallan näppärästi pitkin matkaa vihjaillaan kaiken pahuuden takapiruun; arvuuttelen kolmen ehdokkaan välillä, ja on se sitten se, jota alkuun ounastelin mutta silti minut yllätetään. Ja paha jää kytemään. Ei ihme: Nesbø on luvannut sarjan jatkuvan.

Nesbø osaa kertoa. Henkilöt hahmottuvat vaivattomasti, ja hienosti sivuhenkilöitä sävytetään. Ainoa, joka jää kummasti sisäistä kuvaussäteilyä vaille, on Raakel, Harryn aurinko ja kuu.

Kielellistä taitoa on: suoraan ei kaikkea sanota vaan viedään tunnelmaan. Janossa psykologisoidaan paljon, myös Holen itsetutkiskelu luotsataan syville vesille. Harry heiluu touhuilun ja itsepetoksen hauraalla pinnalla, lisäksi häneen vaikuttaa alkoholismin vaihtaminen työnarkomaniaan. Levoton poliisi puskee töitä, jottei tarvitse pysähtyä oleellisen ääreen. Rakkaus sisältää aina menettämisen mahdollisuuden, eikä sitä kaikki meinaa kestää.

»En tiedä. Tiedän vain, että kun kävelen onnellisuuden ohuella jäällä, minua pelottaa ihan sairaasti, minua pelottaa niin paljon, että toivon että se olisi ohi, että hulahtaisin jo veteen.»

Harry Holen seikkailut pysyvät pinnalla minun jännityssuosikkilistoillani. Sen uskallan sanoa –  muuta tämän kummempaa paljastamatta. On se hyvä.

– – –

Jo Nesbø
Jano
suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2017
471 sivua.
Ostin e-kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

HarjunpääRomaanista voi näemmä rakentaa maatuskanuken, jonka kuoria ovat jännitys-, poliisi- ja rikos-romaani. Omat kuorikerrokset siinä on varattu perhe- ja ihmissuhderomaanille. Pikkunukkena koko rakennelman sisällä on psykologinen romaani. Nukkemaakarina on askarrellut Matti Yrjänä Joensuu, ja maatuskaksi osoittautuu vuoden 1993 teos Harjunpää ja rakkauden nälkä (Otava 1993).

Harjunpää ja rakkauden nälkä on Harjunpää-sarjan yhdeksäs osa, ja se sai ilmestymisvuonnaan 1993 Finlandia-palkintoehdokkuuden. Sen jälkeen sarjassa ilmestyi harvakseltaan enää kaksi osaa. Tässä vuoden 1993 osassa väreilee väsynyttä raskautta sen ohella, että teksti tehoaa tuoreena, ajallisuudestaan huolimatta melko ajattomana. Hyvin se sopii Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen 101 kirjaa-sarjan vuoden 1993 kirjaksi: kansalaiset kärvistelevät lamassa, työpaikoilla on väärää vallankäyttöä ja perheissä selvittämättömiä suhdemöykkyjä.

kirjojen-suomi

Kerronta kulkee

Juonen tiivistän näin: stalkkaaja tiirikoi tiirailemaan naisia; kytät kyttäävät tätä naistenkyttääjää ja toisiaan, perheenjäsenet toisiaan. Kaikki ovat olosuhteiden uhreja. Asiat jäävät usein retuperälleen. Jokunen asia kyllä tavallaan selviää, mutta monet jutut jäävät vaiheeseen tai sattumankaupaksi.

Nykyisin vähintään joka toinen (rikos)romaani noudattaa rakennetta, jossa lomitetaan eri näkökulmia. Näin teki Joensuukin: yhtäällä on rajatilainen Tipi-Asko ja hänen pankkiryöstäjäveljensä, toisaalla Timo Harjunpää peheineen ja kitkaisine poliisiyhteisöineen. Sivuille vilkaisten näkyy myös rikosuhrien elämäntilanne.

Vasta tällä toisella lukemalla (ensimmäinen 1990-luvulla) ymmärrän kerronnan koko komeuden. Romaanissa kommentoiva kaikkitietävä kertoja selostaa tapahtumia ja henkilöiden mielenliikkeitä. Henkilöiden merkityksellinen menneisyys välittyy, vaikka keskiössä on nykyisyys. Kertoja välillä vihjaa tulevasta, lisäksi jätetään aukkoja, jopa loppuratkaisu aukottuu. Modernia siis – ja ihan ehtaa kaunokirjallisuuskerrontaa.

Sitähän se kaikki on

Joensuu teki poliisityötä eläköitymiseensä asti, vuoteen 2006. Ammattitausta vaikutti poliisityökuvausten uskottavuuteen, ja varmasti myös tarkkanäköisyys tutkia ihmistä on työkokemuksen peruja.

Rakkauden nälkä on monelta osin nimihenkilö Harjunpään kriisikuvausta. Työtoivottomuuden lisäksi suhde työpari-Onervaan on jonkinmoisella kynnyksellä, ja kotona on pakka sekaisin: vaimo on hurahtanut uskoon, lapset kasvavat etäälle ja kauan sitten hylätty isä on dementoituneena palannut lähelle, liian lähelle.

Tässä Harjunpää-romaanissa pidän riitaisen ja kavalan työyhteisön sekä etenkin leväperäisen pahojen kyttien osuutta väsyneenä. Väsynyttä ei sen sijaan ole päähenkilö Harjunpään uupumuksen kuvaus.

– – hän oli väsynyt tappajiin ja murhapolttajiin ja raiskaajiin ja siihen että kammottavimpienkin tekojen takaa löytyi aina joku tavalla tai toisella rampa, inhimillisellä tyhmyydellä tai rakkaudettomuudella runneltu. 

Rakkaudettomuudella runneltu – siinä se tuli, koko romaanin ydin. Päähenkilön lapsuudesta löytyy teemaan resonoivaa, nykyisyydestä myös. Käynnissä oleva rikostutkinta sisältää silkkaa rakkauspuuteasiaa yhdestä itsensä puukottajasta tirkisteltäviin naisiin ja Tipin elinpiiriin asti. Harjunpään suulla todetaan pessimistisesti, etteivät terapiat eivätkä lakikirjat tehoa alunalkuun vinoon vieneisiin voimiin.

Runnellun kuva

En muista, milloin ”syrjäytyneisyys” pesiytyi sanastoomme, mutta Harjunpää näyttää romaaneissaan syrjässä elävien tilanteita, tässä osassa rakkaudettomuutta ja kaltoinkohtelua kokeneen Tipin.

Tipi ei avannut vieläkään silmiään. Hän tunnusteli mitä hänen sisällään oli, mutta ei saanut siitä vielä selvää, ja niin hän jäi kuuntelemaan mitä päivä puhui. 

Todellinen kerrontataito piilee siinä, että Tipin kammottavuus ja säälittävyys säväyttävät yhdessä. Huomaan olevani usein pelottavaa Tipiä symppaamassa, vaikka tunteet ja järki sanovat muuta. Hahmon päänsisäinen verbalisoidaan siten, että kipeän terävästi selviää henkilön ajattelu ja heiveröinen ote todellisuuteen, kuten tärkeiden asioiden nimeäminen, vaikkapa jalat (Pessi ja Mooses), puukko (Liekki) ja ihmiset (Vehnätukka, Silkkipeppu, Rusko). Selviävät lisäksi syyt, miksi Tipin maailma on järkkynyt ja mikä sen lopullisesti hajottaa.

Klassikkoainesta

Joensuu sai aikanaan tunnustusta, palkintoja sekä lukijoiden ja kriitikoiden kiitoksia. Hänen romaaneissaan viehättää todentuntuinen jännitys, inhimillisyys ja yhteiskunnallisuus. Jotenkin tulee ruotsalaisen Henning Mankellin Wallander-sarja mieleen.

Tutkin asiaa, koska kierosti ajattelin Joensuun vilkuilleen naapurin tyyliin. Jos jotain sellaista on ollut, sen on toisinpäin. Sattumoisin kummatkin kirjailijat syntyivät samana vuonna 1948. Mankellin Wallander-sarjan ensimmäisen osan suomennos ilmestyi vasta 1993 (ruotsiksi se julkaistiin 1991). Siis samana vuonna, kun Harjunpää ja rakkauden nälkä ilmestyi. Joensuun sarja käynnistyi 1976, ja Harjunpää-ruotsinnoksia ilmestyi jo vuodesta 1983. Joensuuta on käännetty kaikkiaan noin 20 kielelle.

Niin tai näin, Joensuun maailmanvalloitus jäi. Suomalaiset hän vakuutti siitä, että jännärit voivat olla Kirjallisuutta, sellaista, jossa koukuttavan juonen lisäksi käytetään kekseliästä kieltä ja kerrontaa sekä loihditaan samastuttavia henkilöitä. Ja vaikutetaan sanomalla, esimerkiksi tällaisella: rakkauteen kytkeytyvät vapaus ja vastuu  – vaan väärinkäytettynä vakava vaara.

Sen sanottiin olevan hyvää, tavoittelemisen arvoista, kauneinta mitä elämässä on – mutta vaiettiin visusti siitä, että ne joiden haltuun rakkautta oli annettu olivat saaneet samalla salaisen valtuutuksen tappaa ne jotka rakkautta heiltä anelivat.

– –

Matti Yrjänä Joensuu
Harjunpää ja rakkauden nälkä
Otava 1993
romaani
313 sivua.
Ostin e-kirjan.
Kirjan saa lainattua Kirjojen Suomi -sivuston kirja-esittelystä, jonka videoklipissä poliisikirjailija Marko Kilpi keskustelee kirjasta toimittaja Nadja Nowakin kanssa.

101_kirjablogit_pysty

Sarjan kirjablogijuttuihin pääset klikkaamalla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

JP Koskinen: Maaliskuun musta varjo

maaliskuun mustaJP Koskisen kuukausisarjan kolmas osa Maaliskuun musta varjo (Crime Time 2017) paneutuu minkkitarhan tapaukseen. Eikä kaikki ole sitä, miltä näyttää. Sen etsiväpari Arosuo-Tulikoski selvittää. Kalevi Arosuo on poliisihommien jälkeen perustanut etsivätoimiston, jossa työskentelee myös sisarenpoika Juho Tulikoski. Hommien hoitamisen tapaan tutustuin edellisessä osassa Helmikuun kylmä kosketus.

Romaanin päärikos ei juuri jännitytä, vaikka siihen sisältyy harhautuksia ja viattomien menetyksiä. Sivujuttu kirjassa on eläinsuojelurikos, jonka ratkaisua jouduttaa raju koiruus. Yllätyksekseni eno-Arosuo selvittää jo tässä osassa Bodom-järven surmat – oletin, että siinä menisi joulukuuhun asti. Muutenkin sarjan tyyliin sopivat pienet jäynät, kuten rikoskirjailija Tapani Baggen cameo-rooli.

Tavallaan Juho Tulikosken letkeä kertojaääni viehättää minua, vaikka naisasiat tuntuvat tutuilta monista kirjoista. Mieshän ei voi välttää yllärinaisia, ja ”se oikea” on tavoittamaton. Tämä kuvaa etsiväparin dynamiikkaa hyvin:

Arosuo ylpeili aina sillä, että hänen muistikirjansa oli korvien välissä. Ehkä se, että hän varastoi tietojaan yläpäähän ja minä alapäähän, kertoi jotakin olennaista tavastamme tehdä töitä.

Että sillälailla. Ihan menevää välipalaviihdykettä tämä on, joskin helmikuun juttu tuntui viimeistellymmältä. Kerronnassa viehättävät etenkin tekstitäkyt. Sellaiset näppärät heitot, joilla kerrotaan sanoja suuremmin.

Punaisen mekon kangas sihisi vaimeasti. Ehkä se oli silkkiä tai sen sisällä oli suuri käärme.

Mitä pitemmälle sarja etenee, sitä kiinnostavammiksi kehittyvät etsivätoimistomiesten välit ja koko suku. Tässä osassa pomppaa uutta enosta, samoin toisen enon, jo vainaan, perheestä. Loppukoukuksi jätetään Juhon sisarsuhde. Koska tunnetusti huhtikuu on kuukausista julmin, jään jatkoa seuraamaan. Reilu vuosi pitää odottaa.

– –

JP Koskinen
Maaliskuun musta varjo
dekkari
Crime Time 2017
240 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Lisää sarjasta: Murhan vuosi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Runot

Terhi Nikulainen: Menneisyyteen tatuoitu

Rauma, Helsinki, Amsterdam ja Düsseldorf mahtuvat samaan dekkariin, samoin nykyaika ja sotavuodet. Avaanpa vihjailuja tarkemmin Terhi Nikulaisen dekkaria Menneisyyteen tatuoitu (Myllylahti 2016). On muutenkin paikallaan välillä kurkkia pienkustantamoiden tuotantoon.

menneisyyteen-tatuoitu

Murhan, tässä tapauksessa mahdollisen sarjamurhan, selvittely on kirjan keskeinen kimmoke. Raumalaistaustainen tatuoija Josefiina löytyy helsinkiläisateljeestaan surmattuna. Selviää, että Josefiinan amsterdamilaiskollegoja on surmattu samoin. Josefiinan taustojen penkomisen seurauksena ilmenee, että joskus menneisyydessä on tapahtunut selvittämätön murha. Siten päädytään sota-ajan Raumalle, jossa hyörii natseja ja desantteja.

Rikosromaani ei ole mitään ilman rötösten selvittelijöitä, joten ylikonstaapeli Vera Ranta astuu näyttävänä esiin. Ulkonäkö ja viileä tyyli korostuvat, ja yhtenä selittävänä tekijänä on Veran tausta.

Hän tiesi ylittävänsä liikaa. Hän tiesi haluavansa näyttää. Hän halusi näyttää sen, että venäläinen nainen pärjää paremmin kuin suomalainen nainen. Ja sen, että venäläinen poliisinainen pärjää paremmin kuin suomalainen poliisimies. Ja hän oli onnistunut hyvin.

On tervetullutta, että suomalaisdekkarihenkilöiden etninen kirjo lisääntyy. Esimerkiksi Kati Hiekkapellon Anna Fekete on monisyinen naiskuva, Matti Rönkän Viktor Kärppä kiinnostava puolimaailmanmies, ja Samuel Davidkin vie juutalaisyhteisöön. Verasta voi kehkeytyä vaikka mitä, vaikka tässä sarjan aloituksessa hahmo jää vielä esittelyasteelle, potentiaalia kyllä on ulkopuolisuuden, sisäisten ristiriitojen, ulkoisten uhkien ja kylmäntulisen persoonallisuuden käsittelylle.

Veran työpari kuusikymppinen Voitto osoittautuu hetkittäin aika maukkaaksi poliisipulleroksi, mutta kovin paljon hän ei saa tilaa. Sanonkin dekkarikokonaisuudesta seuraavaa: siinä on varsin näppärää juonipudontaa ja rikoksen taustatekijöissä on jujua, mutta keskittyminen tiettyihin juonisäikeisiin voisi tehostaa tunnelmaa ja syventää henkilöitä. Nyt ohittuvat melko nopeasti sekä henkilöt että aikoihin ja paikkoihin haarottuvat juonenkäänteet.

Motiivin haku kaukaa menneestä askarruttaa välillä minua, mutta pidän kuvauksesta, sillä raumalaisperheen sota-ajan elämässä jännite väreilee. Jäin jopa miettimään sitä, että siitä olisi syntynyt itsessään intensiivinen perhetarina, jossa psykologinen näkökulma vaikuttaa hiotulta. Poliittiset ristiriidat ja vakoiluosuus sen sijaan ohittuvat kevyesti.

Menneisyyteen tatuoitu on ihan viihdyttävä perusdekkari, joskin jotkut tarinankuljetukset jäävät touhuilun asteelle, ohuiksi tai kesken. Hienoinen lisäys seuraavissa osissa tekstin hiontaan ja toimitustyöhön muokkaisi tarinaa ja kerrontaa tehokkaasti ja nostaisi Veran vetäväksi poliisidaamiksi.

– – –

Terhi Nikulainen
Menneisyyteen tatuoitu
Myllylahti 2016
jännitysromaani
214 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Kovin on rummutettu Clare Mackintoshin psykologista trilleriä Annoin sinun mennä (Gummerus 2017). Kirjailijalla on poliisitausta ja kirjan taustalla tosielämätapaus.

Kirjan kansia koristavat innostuneet sitaatit. Esimerkiksi kirjailija Jojo Moyes on sanonut: ”Annoin sinun mennä on juonenkuljetuksen mestarinäyte, ja siinä on mieletön käänne.” Olen samaa mieltä käänteestä, joka paljastuu romaanin ensimmäisen ja toisen osan vaihteessa. Olen iloisen yllätetty, vaikka raskaita asioita trillerissä selvitetään.

annoin-sinun-menna

Pieni poika jää auton alle. Siinä lähtötilanne, ei lukemista tuhoava juonipaljastus. Yliajaja on kateissa, pojan äitikin katoaa. Romaanissa seurataan  tapausta tutkivia Rayta ja Katea, myös Rayn kotitilanne kulkee mukana, mutta silti kuin käsivarren mitan päässä.

Lisäksi kirjassa tarinoi kaksi minäkertoja, etenkin pakosalla oleva Jenna; myöhemmin naista sinutellen kertova mies. Tällä tavalla lukijaa johdatellaan eri näkökulmiin ja erilaisiin juonipolkuihin.

Kerrontavaihtelevuus on virkistävää, ja olenkin puoliväliin asti aika innoissani. Joku sisäinen ääni kyllä mutisee Rayn perhe-elämäkuvausten kökköyksistä (en voi ymmärtää, miksei Ray kertaakaan keskustele teinipoikansa kanssa) ja Jennan uuden uran helpohkosta käynnistyksestä ja… Loppua kohti mutinani muuttuu äänekkäämmäksi, ja pidän monia ratkaisuja kömpelöinä. Teksti tavanomaistuu sivu sivulta.

Syyllisyyteen jähmettymistä kirja kuvaa kyllä käsitettävästi. Vasta vähitellen lukijalle raottuu, että Jennalla siihen sisältyy monenlaista syytä, myös kokonaisvaltainen kokemus muserretuksi joutumisesta.

Olin ollut typerä kuvitellessani, että pystyisin pakenemaan menneisyyttä. Vaikka juoksisin kuinka kovaa tai kauas tahansa, en pääse milloinkaan sitä pakoon.

Trilleriksi Annoin sinun mennä on sarjaa ”ihan kiva”, mutten erityisesti intoudu, sillä en pääse kenenkään henkilön nahkoihin. Ystävystymiset, romanssit, romanssien välttämiset ja sen sellaiset siunaantuvat jotenkin kepoisesti. Eikä minulle riitä jännärihuipennukseksi se, että pahis on yksinomaan paha, sairas narsisti. Tietysti uskon, että tuhoavan nujertavia pahiksia maailmassa on – tässä kirjassa yksi prototyyppi – ja että romaanissa joku onneton, tai itse asiassa useampi, on joutunut sellaisen kakkiaisen kynsiin, mutta kirjan loppupuolen yksioikoistus vie kirjalliselta kokemukselta tehoja.

– –

Clare Macintosh
Annoin sinun mennä
suomentanut Päivi Pouttu-Delière
Gummerus 2017
418 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Kirsin Book Clubissa tykättiin, niin teki  Lukutoukkakin ja Leena Lumi ja monet muut. Hyvin on Mackintoshilla lukijoita.

8 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Beth Lewis: Suden tie

Suden tie (Like 2017) sisältää trillerityyppisen selviytymistarinan. Elka ajautuu seitsenvuotiaana Ansastajan hoteisiin. Kymmenen vuotta myöhemmin hänelle vähitellen selviää, minkälaisen miehen huomassa hän on majaillut. Pikku hiljaa Elkan muisti palaa pätkittäin.

Muistot eivät ole kenenkään ystäviä. Ne näyttävät kaikki hyvät asiat, joita ennen oli, kaikki hyvät asiat, jotka on menettänyt, eivätkä anna unohtaa siinä välissä tapahtunutta kamalaa. Ansastaja kertoi kerran, että pää voi suojella, jos jotakin todella pahaa tapahtuu. Se voi tehdä mustia täpliä ja tyhjiä paikkoja kauhun tilalle. Luulen, että minun pääni teki niin.

Vedän juonilangat suoriksi: Elka lähtee etsimään vanhempiaan, kohtaa Ansastajaa metsästävän ja henkilökohtaista kostoa hautovan seriffin sekä saa seurakseen mukavan tytön. Esikoiskirjailija Beth Lewis taitaa perinnetietoisen tarinakuvioinnin, ja samalla hän onnistuu joukkoon tuuppaamaan omiaan.

suden-tie

Kerronta on rempseänrentoa. Elka sanailee kovaksikeitetyntyyppisesti, hän on tyttövariaatio yksinäisestä ratsastajasta ja ratkaisijasta. Hän kertoo, näkökulma on hänen, joten hänen päätösvallassaan on, mitä kertoo ja mitä ei. Jännittävästi aikaa ei voi määrittää: ollaan kuin villissä lännessä, mutta neukut ovat pommeillaan pilanneet vettä, muoviroinaa käytetään ja muitakin modernin maailman asioita esiintyy.

Pidän Suden tien alkupuolesta. Kompastelen sitten aika helppoihin käänteisiin, esimerkiksi siihen otsikossa mainittuun suteen. Jännitys pysyy enemmän tai vähemmän kaikissa käänteissä, inhottavuuksiakin kuvaillaan. Jotain kuitenkin kertoo se, etten jättänyt kirjaa kesken, eli Elkan kerronnan imussa halusin kulkea loppuun asti.

Tämän haluan vielä sanoa: kirja on mielestäni nuortenkirja enemmän kuin monet nuortenkirjoiksi mainostetut. Ei se johdu päähenkilön iästä vaan tarina-aineksista ja käsittelytavasta. Eikä se ole millään muotoa moite joustavajuoniselle jännityskirjalle.

– –

Beth Lewis
Suden tie
Suomentanut Elina Koskelin
Like 2017
trillerityyppinen psykologinen romaani
410 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus

Aika hauska idea tuo JP Koskisen Murhan vuosi -sarja. Kallentoft kerää vuodenaikoja, Sue Crafton aakkosia, Koskinen kuukausia. Tammikuu on jo ilmestynyt, minä sain käsiini osan Helmikuun kylmä kosketus (Crime Time 2016).

Helmikuun kylmä kosketus.jpg

Pakkanen paukkuu ja huopatossujen pohjat narskuvat Hämeenlinnan lumisilla kaduilla, hautausmailla ja Aulangon maastoissa. Kaupunginjohtajan lukiolaispoika on kidnapattu, mutta jotain muuta kaiken takana vaanii.  Tapausta ei haluta viedä poliisille vaan yksityisetsivä Arosuolle.

Olen kirjan alkupuolen aika innoissani. Kieli on hallitun nasevaa, kerronta etenee vaivattomasti ja juoni hölköttelee pikkuhiljaa yritysten, erehdysten ja viivyttelyiden polkuja. Hivuttaen jokunen ilmeinen juonisäie tai -harhautus vähän verottaa intoa, mutta kaikkiaan viihdyn todella mainiosti, ja epilogin loppu on maukas.

Pidän kovasti kolmikymppisen kertojan tyylistä. Juho Tulikoski selostaa, millaista on puuhailla enonsa etsivätoimistossa. Hän puhuttelee oudosti sukulaismiestään sukunimellä Arosuo ja hakee paikkaansa etsintähommissa. Eno hoitelee persoonallisesti bisneksiään ja luonne vaikuttaa särmikkäältä. Juho itse nuorena miehenä on turhan pikaisten johtopäätösten ja femme fatalien vietävissä. Tunneskaalaan mahtuu ironiaa, aitoa järkkymistä ja tilannekomiikkaa.

Rakennetta punotaan siten, että välillä hullunylpeä kriminaali pääsee ääneen ja viekoittelee lukijaa arvailemaan, kuka hän mahtaa olla. Kyllä Juhonkin sanailuissa on sattuvia sanomisia, mutta pahis tiivistää ikävää ihmiskäsitystään ja havaintojaan nasevasti.

Maailmasta näkyy vain pieni osa, jäävuoren huippu. Pinnan alla on toinen maailma, suurempi ja vaarallisempi. Kirkon alla on kellari, kellarin alla katakombi. On, vaikka et nähnyt niitä. Leipurin silmästä on tippunut rähmää kanelipullaasi. Kannattako kaikkea edes tietää?

Tiedä häntä, kuinka paljon Hämeenlinnassa riittää joka kuukaudelle yksityisetsiväparille hommia, mutta aion ottaa siitä selvää. Sen verran pähee pari sisarenpoika ja eno ovat. Ajelevat bussilla ja taksilla (eivät omalla Volovolla tai muulla tavallisesti genressä käytössä olevalla merkkipelillä), kyttäävät toisiaan ja oppivat toisiltaan. Aikansa kuluksi he pähkäilevät Bodom-järven muinoisia murhia. Ehkä JP Koskinen selvityttää äijillään sen kuukausisarjansa aikana.

– – –

JP Koskinen
helmikuun kylmä kosketus
Crime Time 2016
dekkari
244 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa: Kirjan vuoksi ja Luetut.net.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Ilkka Remes: Kiirastuli

101_kirjablogit_vaakaKirjojen Suomi -hankkeen 101 kirjaa käynnistyy osaltani romaanilla ja genrellä, jotka poikkeavat mielitietyistäni. Yle on valinnut kutakin itsenäisyyden vuotta kuvastamaan kirjan, ja vuoden 2016 teos on Ilkka Remeksen Kiirastuli (WSOY 2016). Ymmärrän syyn: Remes on painosten kuningas. Lisäksi trillerin aihepiiri polttelee ajankohtaisena.

Tapoihini kuuluu juoniselostusten välttäminen, mutta taustoitusta en voi ohittaa. Kiirastulessa eletään lähitulevaisuutta, jolloin Sipilän hallitus on helisemässä: Suomen maaperällä on kaksi Venäjän tukikohtaa, ja USA tuo Nato-kansanäänestyksen alla Suomeen sotavoimiaan. Venäjä avaa itärajan, josta seuraa pakolaisten vyöry. Siispä ei jännitteitä eikä erilaisia poliittisia intohimoja puutu, sillä nyt kolisevat Suomen itsenäisyyden kohtalonhetket. Romaani rakentuu monisyisestä vakoilu- ja vaikuttamistoiminnasta.

kiirastuli_remes

Kun trilleri ei jännitä

Odotan, että käteni hikoavat ja imaisen tarinan. Käy kuitenkin niin, ettei Kiirastuli iske kipinää, vaan samastun sitaattiin:

Palapelin osat alkoivat loksahdella paikoilleen, eikä mieleen muodostuva kuva ilahduttanut häntä vähääkään.

Arvostan epäröimättä Remeksen taitoa punoa faktaa mahdolliseen maailmaan. Kaikkiin kirjan kotimaan ja maailmanpolitiikan aihelmiin löytyy syitä siitä, mitä juuri nyt tapahtuu. Remeksen dystopia ei siis ole kaukana, eikä se ole epäuskottavakaan. Ongelma on lähinnä siinä, miten se minulle kerrotaan.

kiirastuli_tuijata

 

Kun kerronta ei polttele

Olen repaleisen rakenteen ja haaroittuvien tarinoiden ystävä, silti Kiirastulessa kärvistelen kurimuksessa, kun pätkitysti poukkoillaan paristakymmenestä henkilöstä ja poliittisesta intressistä toiseen. Ja vaikka palapelin osat alkoivat loksahdella paikoilleen, juoni jää keskeneräiseksi. Syynä on varmasti se, että jotain (jota en ole lukenut) on tapahtunut ennen Kiirastulta – ja jatkoa seuraa, lupaa kirjailija.

Olen lukenut Remestä aiemmin, esimerkiksi kirjat Karjalan lunnaatPedon syleily ja Ikiyö, joissa juonta kuljetellaan liukkaasti mutta joita ohentaa vakava selittely ja haalea henkilökuvaus. Sama vaivaa Kiirastulta, ja lisäksi siinä on tolkuttoman paljon hahmoja, eikä niihin malteta paneutua.

Kaikki kirjan tyypit sananmukaisesti totisesti toimivat, ohimennen miettivätkin toimiaan, muttei yksikään hahmoista elä itsenään. Tarvitsisin kipinän seurata, mitkä ovat esimerkiksi entisen sotilastiedustelija-Larin syvät intressit tai mitä venäiläisvakoojan puolisossa Eveliinassa tapahtuu, kun totuus on tarua ihmeellisempää. Näistä mainituista henkilöistä kaipaisin jännityksen sytyttävää seurattavaa.

Kun aihelmissa on ainesta

Tiivistän, että Remeksen kannattaisi fokusoida, syventää ja sykähdyttää – vaan mikä minä olen mestaroimaan. Lukijoita riittää: isänpäiväkirjamainosten päämies porskuttaa tällä tyylillä, jota lukijat osaavat odottaa. Sen Remes on jo yli 20 kirjallaan ja noin kahden miljoonan kirjan myynnillä pohjustanut.

Lopuksi haluan jakaa Remekselle muutakin tunnustusta kuin toteamuksen hyvästä kirjamyynnistä. Kiinnostavasti Kiirastulessa sivutaan sitä, miten kansalaisten tietämättömyys on parasta reserviä. Tässä ajassa manipulointi jyllää. Ja ennen kaikkea voidaan vehkeillä ja lietsoa pelkoja sekä vääristellä tietoja, oi trollien ja valeuutisten luvattu aika.

Informaatiovaikuttamisen yksi strategia oli mahdollisimman runsas ja laaja valheiden levittäminen vihollisen siviiliväestön keskuuteen. Eikä se ollut koskaan ennen ihmiskunnan historiassa ollut niin helppoa kuin nyt, kun kuka tahansa tavoitti reaaliaikaisesti valtavan ihmisjoukon sosiaalisessa mediassa. Kun julkinen keskustelu saatiin täysin saastuneeksi, ei kukaan uskonut enää mihinkään – ei edes totuuteen.

Hei, Remes, tätä aihetta lisää! Ei selitellen vaan näyttäen. Kiirastuli alkaa lupaavasti juuri siten, miten somehuhuin valhe lavastetaan totuudeksi. Tämä hyvin kytevä käynnistys tukahtuu muuhun aihevyöryyn, joskin myöhemmin juoneen punotaan mahanpohjassani muljahtavan inha valesometus. Teen tilauksen: toivon teosta, jossa pureudutaan yhteen henkilöön, jolla ei ole yksituumainen maailmanpelastusmissio vaan vaikeita valintoja, joiden puolesta puhua, sillä

– – taistelua ei voitettaisi asein vaan mielipiteisiin vaikuttamalla.


Jälkisanat

Myönnän, että Ilkka Remeksen Kiirastuli sopii hyvin 101 kirjaa -valikon kriteereihin: kirja kuvastaa aikansa Suomea. Vaikka romaani on jo askeleen edellä dystopiaan vivahtavasti, ammentaa se kirjoitusajan poliittisista jännitteistä ja sosiaalisen median vaikutusvaaroista. Kiirastuli linkittyy itsenäisyystaisteluteemalla moneen 101 kirjaa -listan teokseen. Tämä vielä: tänä mediavaltaisena aikana Remes on mielenkiintoisesti kirjailija, joka ei näy eikä kuulu eli kieltäytyy haastatteluista, paitsi tästä yhdestä Yle:lle.

Vuoden 2016 kirjaksi valitsisin silti jotain muuta. Remeksen tyyliin en ole valtiota pelastavien sankareiden perään. Näyttäisin nuorten aikuisten Suomen, jossa on vaikea kiinnittyä tai sitoutua ja jossa pätkittyjä ovat niin työ- kuin ihmissuhteet. Kriteerini täyttää ainakin kaksi vaihtoehtoa. Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun on puheromaani, illuusio mobiililaitteella äänitetystä tai tallennetusta tekstistä, jossa kaiken dokumetointi on keino olla olemassa. Paperi T:n post-alfa -runokokoelma syöksee popularikulttuurikerroksia ja riuhtaisee hajatunnelmiin. Väliaikaisuuden tunne puhuu, eikä puhujalla ole yhtä minää eikä kieltä. Sitä on nyky-Suomi.


Ilkka Remes
Kiirastuli
WSOY 2016
trilleri
419 sivua.
Sain kirja kustantajalta.

kirjojen-suomiKirjabloggaajat ovat mukana YLE:n Kirjojen Suomi -hankkeessa otsikolla Kirjablogit ja 101 kirjaa. Minun lisäkseni  hankkeen käynnistävästä Kiirastulesta julkaisevat tekstinsä Kirsin Book Club (7.1.), Kirjallisia (8.1.), Kaiken voi lukea (9.1.) ja Ja kaikkea muuta (11.1.). Lähes kaikki 101 kirjasta on lainattavissa Kansalliskirjaston verkkokirjastosta – vaan ei Remeksen romaani.

12 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Vuosikatsaus 2016

Aikamoinen vuosi on takana. Muusta viis – perinteiseen tapaan kokoan vuoteni kulttuurihuiput. Sanomattakin on selvää, että jouduin vaikeisiin valintoihin. Onhan esimerkiksi eri lähteissä moninkertaisesti mainittu kotimaisen proosan kova taso. Listauksesta jäävät pois monituiset hienot kohtaamiset kirja- ja blogi-ihmisten kanssa; ne pysyvät sydämessä. Tällaiseen otokseen päädyn.

Kotimainen esikoisromaani

Vaaka kallistui tällä kertaa Lempin puoleen. (Toinen nainen oli toisessa vaakakupissa.) Minna Rytisalon romaanin rakenne miellyttää kovin, sillä ristiin katsovat näkökulmat tarjoavat vivahteita tapahtumiin ja henkilöihin. Omaperäinen ratkaisu on myös se, että päähenkilöä ei tavallaan ole, vaikka häntä puhutellaan. Tunnekylläinen tarina tempasi minut kesällä täysillä mukaansa ja on jättänyt väkeviä muistijälkiä.

Kotimainen proosateos

Nyt kyllä peesaan reippaasti Finlandia-kisavoittoa. Vaikka mieli tekisi valita toisin, en voi. Jukka Viikilän romaani vei helmikuussa jalat altani, ja yhä siis konttailen sen edessä. Akvarelleja Engelin kaupungista hidasti ja hiljensi. Toistan tuolloisen ajatuksen: romaani ei tee yksityisestä yleistä vaan sisäisestä julkista. Vaikuttavaa kerrontaa, vangitseva tunnelma.

Kotimainen dekkari

Jari Järvelä sai Metro-trilogian päätökseen sellaisella kierteellä, että annan kaikki epäuskottavuudet anteeksi. Päätösosassa Tyttö ja seinä on entistä enemmän merkillisiä henkilöitä ja yhteensattumia, mutta jännite ei siitä notkahda. Nyrjähtänyt meno ei kätke sitä, että tämä kotkalainen kostosinfonia kannattelee romanttista pääteemaa. Miltä tuntuisi loihtia jonkun vuoden jälkeen Metron paluu, kirjailija Järvelä?

kotimaiset

Kotimainen runokokoelma

Processed with Snapseed.

En pyri jou-räppipiireihin, en hae katu-uskottavuutta, en poimi keski-ikäisten tätien nuorekkuuspisteitä. Kunhan vaan tykkään Paperi T:n runoista, joissa on sattuvaa sanaa, kulmikasta kuvaa, ajatuksia liikuttelevaa. Joka päivä hätkähdän ilon puolelle Post-alfan vuoksi, sillä liimasin allakkani kanteen kokoelman viimeisen runon: nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin

 

Lapset ja nuoret

naondelLuin tänä vuonna hävettävän vähän lastenkirjallisutta, joten en voi siitä mitään lausua. Nuortenkirjallisuuskin jäi muutamaan niteeseen. Valitsen kuitenkin suosikikseni rajatapauksen, Maria Turtschaninoffin Naondelin, jonka mieluusti luokittelen (nuorten) aikuisten fantasiakirjallisuudeksi. Synkeähkö saaga selvittää, mitä tapahtui ennen Maresia. Erilaisten naisten tarinoista askelletaan alistamisen rappusia pitkin vapauden mahdollisuuteen. Kirja loihtii mahdollisia maailmoita.

Käännösromaani

nora-websterColm Tóibín tekee sen taas. Kerronta imee itseensä, vetää puoleensa. Nora Webster on kiteytettävissä lyhyesti: Nora jää leskeksi ja koittaa pärjätä sen jälkeen perheensä kanssa. Hillitysti ja hallitusti aukeaa mielettömän hienot näkymät henkilöihin toiminnan keinoin. Tätä on, kun proosassa ei selitetä vaan näytetään ihminen.

 

Käännösdekkarisarja

ireneKoska ahmin Pierre Lemaitren dekkarit siinä järjestyksessä, kuin ne käännettiin, jouduin tinkimään kronologiasta. Suosittelen lukujärjestykseksi Irène, Alex ja Camille. Alex ilmestyi jo viime vuonna, kaksi muuta tänä vuonna. Jännärikonventioita noudatetaan pieteetillä ja sopivasti varioiden. Kauheudet kuuluvat genreen, ja ne kuvataan niin, että tuntuu. Kerronta vakuuttaa ja henkilöihin kiinnittyy, joten siedän jopa sen, että päähenkilö sotketaan jännärijuonen keskiöön muutenkin kuin selvittäjänä.

Äänikirja

jarjen-ja-tunteen3Vasta tänä vuonna olen tottunut kuuntelemaan äänikirjoja. Koska olen ytimeltäni visuaalinen, asetan äänikirjalle kovia ehtoja: kerronnan tulee olla etenevää, henkilöt kiinnittäviä ja lukija ärsyttämätön.  Enni Mustosen viisiosainen romaanisarja Järjen ja tunteen tarinoita kuvaa itsenäistymiseen päätyvää historiaa naisnäkökulmasta: se koukuttaa, viihdyttää ja jopa liikuttaa. Muista valinnoistani poiketen, tämä on ”vanha” tuote, sarja vuosilta 2004-2008.

 

Tieto

h-niin-kuin-haukka

Helen Mcdonald työstää isän kuoleman aiheuttamaa kriisiä haukkaa kesyttämällä. Tiedän vähemmän eksentrisiä tapoja surun käsittelyyn, mutta tiedän nyt tällaisenkin. H niin kuin haukka -kirjan kerronta tavoittaa yksityisen matalalennon vaiheet älykkäästi ja tunteikkaasti. Hyvät kirjat ovat tällaisia: etukäteen ei  voi uskoa, että kirja kannattelee.

 

Asiaa

100-syyta-lukea2Vuoden viimeisen viikon asiaproosalukukokemuksen nostan myös listalleni. Uskallan sanoa, että tämän kaiken tiedän, mutta se ei estä lukunautintoa: 100 syytä lukea. Marika Helovuo kokoaa mutkattomasti hyvät syyt nauttia kirjoista. Sanonpa, ei ole kenelläkään yhtään syytä olla lukematta tätä kirjaa.

 

Draama

olive-kitteridge-9781471149047_hrSeulon tässä teatteri-, elokuva- ja tv-draamakokemuksiani, ja tv:n puoleen käännyn, vaikka on ollut suuri ilo ollut osallistua esimerkiksi Bloggariklubiin ja nähdä sen myötä kiinnostavia teatteriesityksiä. Katselin HBO:n välityksellä hienon sarjan Olive Kitteridge, ja huomaan, että sen jälkeen YLE on esittänyt sen kolmesti. On kyllä komeasti näytelty draama perheestä, jossa tömäillään tunteissa ja puheissa niin että kolisee. Kiehtova tunnelma kuorruttaa kaiken.

Näyttely

kusama3Taidenäyttelyissäkin on ollut runsaudenpulaa. Joudun arpomaan muutaman huippukokemuksen kesken. Japanilaisen Kusaman näyttely In Infinity HAMissa tuotti iloa. Peilihuoneiden äärettömyydessä nautiskelin perusmuodoista, -väreistä ja -olemisesta. Kumarran sille, että mielenterveyden horjunta ei ole mitta tai este taiteen tekemiselle.

Kirjallisuustapahtuma

Helsinki LitOnhan Helsingin kirjamessut hieno kokonaisuus, ja siellä hellitään kirjabloggaajia esimerkiksi kustantajatilaisuuksin ja kirjapiirein. Viihdyin tapahtumassa joka aukiolopäivä. Siitä huolimatta nautintollisin kirjatapahtuma oli toukokuinen Helsinki Lit. Sain istua rauhassa salissa, kuunnella hienoja keskusteluja, joissa pureuduttiin teksteihin, kirjailijat keskenään. Lisäksi oli ilo tavata kanssabloggareita (niin kyllä kirjamessuillakin).

Kulttuurimatka

Julian parveke

Kesäreissu Veronaan ja ympäristöön virkisti ja viritti. Juhlistin sillä samalla Shakespearen 400-juhlavuotta haahuillen fiktiohenkilöiden oletetuilla olinpaikoilla ja lukien mestaria. Itse Italia ihastutti myös historiakerroksillaan, kesäsäällään ja herkuillaan.

 

 

Runoni

Hoksasin, että kymmenkunta vuotta olen vuosittain julkaissut jotain, usein porukan osana pedagogista tekstiä. Siitä poiketen toukokuussa ilmestyi  runojani: Kierrän vuoden. Haastetta ei puutu, sillä rustasin runot selkoksi, kielellä ja tyylillä, jonka on tarkoitus avautua myös lukijoille, jotka ovat runoon tottumattomia. En halua tinkiä tulkintakerroksista, mutta runoista pitää myös saada nauttia vain tunnistaen ja jakaen puhtaan havainnon – vaikkapa vuoden vaihtumisen:

 Vaihdan vuotta.
Se koskee kaikkia.
Koskee, ei satuta.

Pitääkö luvata jotain?

Lupaan:
Herään joka aamu,
käyn illalla nukkumaan.
Siinä välissä elän.

tuija_kierran-vuoden

Jos kahlasit juttuni loppuun, on todella syytä kiitellä siitä, että seuraat blogiani! Toivotan tulevalle vuodelle antoisia kulttuurihetkiä ja jakamisen iloa!

20 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Runot, Tietokirja

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

En malta luopua jännärimarraskuun tempauksestani. Kerta kiellon päälle!

marrasjannitysta-2016

 


Jopa harvalla kammalla luulisi juuttuvan takkuihin: 11-vuotias mestarietsivä, rappeutuva kartano pullollaan salaisuuksia ja kylällinen eksentrikkoja. Vaan Alan Bradley on kehittänyt suoristajan, joka silottaa epäuskottavuuksia eli hilpeänhirveän kertojan ja kuvaustyylin.

Viides Flavia de Luce -suomennos on nimeltään Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar 2016). Bradleyn sarjan kirjanimien monisanaisuus henkii tietynlaista viehkoa vanhanaikaisuutta, jota muutenkin tyylissä tavoitellaan. Elellään 1950-luvun alkua brittimaaseudulla, jossa kirkko ja kartano ovat keskiössä. Mennyt sota vaikuttaa yhä, ja kyläläisiä kohdanneet tragediat tykyttävät taustalla.
loppusoinnun
Vaikka monenmoisia murheita ja murhia kertyy, sävy on kepeä. Viattomankarmeissa Flavia-kirjoissa kukoistaa tilannetajuinen komiikka. Lisäksi tässä osassa kanttorin kalmon ja vanhan pyhimyksen arvoitus aiheuttavat jopa kauhuromanttisvivahteisia tilanteita hautuumaan ja kirkon liepeillä. Hieman pitkitetty tästä osasta paisuu, ja aika rajoilla jo mennään sen suhteen, miten Flavia vie ja aikuiset vikisee.

Kaikesta huolimatta minäkertojalapsen kerronta tempaa mukaansa, sillä sielun säröt inhimillistävät muuten mahdottoman ylivoimaisen neropatin. Aiemmissa postauksissani olen jo pureutunut Flavian poikkeushahmoon, joten sananen tulevaisuudesta.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa päättyy koukuttavaan loppulauseeseen, joten lukijoita pidetään tiukassa otteessa. Mutta miten Bradley pystyy jarruttamaan ajan etenemistä? Kovin kauaa ei päätähti voi enää iältään säilyä 11-vuotiaana. Koska viehätys piilee juuri siinä, miten ihmetyttö sukkuloi sosiaalisesti taitavana jallittajana lapsen rooli turvanaan, mitä tapahtuu, kun murrosikä koittaa? Nyt on jo useita viittauksia siihen, että jotain on muuttumassa.

Mitä maailmalleni oli tapahtumassa? Kaikki oli mullin mallin. – – Voiko olla, että hyvyys kasvaa ja pienenee niin kuin kuu mutta pahuus pysyy vakiona?

– –

Alan Bradley
Loppusoinnun kaiku kalmistossa
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2016
407 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Tuulevi ja Ulla ovat kirjan lukeneet monen muun lailla.


Marraskuun ensimmäisen viikon aikana julkaisin näistä:

marraskirjat

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää 

marrasjannitysta-2016

Takakannessa tituleerataan Christian Rönnbackaa dekkaristikomeetaksi. Siispä tiirailen, minkämoinen vana jännäritaivaalle jää kirjasta Kaikki mikä kiiltää (Crime Time 2016).

Olen aiemmin lukenut Antti Hautalehto-sarjasta osan Rakennus 31. Omaperäinen ote uupui ensi kokemuksestani, enkä alkanut sarjaa ahmia. Nyt toivon, ettei tämä tapaaminen kyseisen komisarion kanssa jää viimeiseksi.

Antti laittoi puhelimen taskuunsa ja katsoi vielä kerran ympärilleen huoneessa ja hymyili.
– On se hienoa olla rakastavassa ja välittävässä työympäristössä, hän sanoi.

Pomo lausuu noin joukolleen kiperän keissin ratkaisuhetkien lopuksi sarkasmia tavoitellen mutta sisimässään tosissaan. Siinä yksi poliisiromaanin viehätyksen syy. Porvoon poliisiporukalla on hyvä meininki: toverillinen tuttuus välittyy. Erikoisen syvälle ei henkilökuvauksessa mennä, mutta silti persoonat erottuvat niin, että heitä houkuttuu seuraamaan. Ja kieltämättä Hautalehdosta huokuu karismaa.

Poistan yleensä varmistimen, kun kohtaan testosteronihuumoria, sellaista karskiutta kumartavaa läppää. Se vaara näyttää olevan Rönnbackan tyylissä, mutta kuin ihmeen kaupalla tilanteisiin tuupatut tölväisyt tuntuvat toimivan. Tulkitsen niin, että pintahuumori ja sanailu peittävät aidot tunteet, joita poliisin työssä täytyy piilottaa selvitäkseen kaiken kauhun, kalmojen ja kurjuuden kohtaamisesta. Ja joskus heitoilla puhtaasti huvitetaan, liimataan porukkaa yhteishenkeen.

kaikki-mika-kiiltaa

Juonivetoinen dekkari edellyttää seuraamishoukuttimia. Kaikki mikä kiiltää nojaa moneen tukipilariin: vetovoimaisen komisarion työn ja privaatin sekä johtamansa osaston toiminnan seuraamiseen, kolmen nuoren kuriirikommelluksiin ja kahden takaa-ajajan kyttäämiseen. Näitä vuorotellaan. Tarina etenee joutuisasti, kieli on sutjakkaa ja dialogi taipuisaa. Siitähän syntyy – no, kerron sen lainaten:

– Tässä on vielä yksi juonenkäänne, Moisio sanoi. – En tiedä oletteko puhuneet siitä.
– No, Antti odotti jo lähes malttamattomana mitä seuraavaksi tulisi.

Vaikka romaanin lopuksi maiskutellaan kesän ensimmäistä metsämansikkaa, sopii Kaikki mikä kiiltää hyvin marrasjännitysviikon sarjaani. Myös muita lukijoita ja juttujulkaisijoita on mukana teemaviikossa (katso aloituspostaus).


Nämä blogit ilmoittautuvat marrasjännitysviikolle yhden tai useamman postauksen voimin:

Mustien kansien metsä http://mustienkansienmetsa.blogspot.com/
Katvealue http://kalmannos.blogspot.fi/
Kirjakaapin kummitus http://kirjakaapinkummitus.blogspot.fi/
Kirja vieköön! https://kirjaviekoon.blogspot.fi/
Kirjan pauloissa https://kirjanpauloissa.blogspot.fi/
Luetut.net https://luetutnet.wordpress.com/
Lumiomena (ehkä mukana) http://luminenomena.blogspot.fi/
Pieni kirjasto http://pieni-kirjasto.blogspot.fi/
Tuijata https://tuijata.wordpress.com/
Tuulevin lukublogi https://tuulevi.wordpress.com/
Ullan luetut kirjat http://ullankirjat.blogspot.fi/
Yöpöydän kirjat http://kirjakissa.blogspot.fi/

SUURI KIITOS MARRASJÄNNITYSVIIKKOON OSALLISTUNEILLE!


Marraskuun ensimmäisen viikon julkaisulistani on tässä:

marraskirjat


Christian Rönnbacka
Kaikki mikä kiiltää
Crime Time 2016
dekkari, sarjan viides osa
287 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat

marrasjannitysta-2016

Armoitettu kertoja, niin haluan Håkan Nesseristä sanoa. Arvostan nimenomaan jännärigenressä häntä henkilökuvaajana ja juonenkuljettajana. Inhimilliset erheet ja murheet jäytävät ja johtavat käännekohtiin. Mukana on usein outo osatekijä, joka tempaa tunnelmaan. Mainio Barbarotti-sarja on nyt on paketissa, joten on mielenkiintoista, mitä Nesser seuraavaksi avaa.

Uusi suomennos Carmine Streetin sokeat (Tammi 2016) on alunperin ilmestynyt jo 2009 eli syntynyt sarjan lomassa ja poikkeaa siitä hengeltään. Carminen (sallinet lyhyennyksen) minäkertoja on eurooppalainen kirjailija Erik Steinbeck (!), jolla on kirjoitusjumi, eikä sen syy ole vähäinen. Erikin nelivuotias tytär on siepattu 1,5 vuotta aiemmin, arvoituksellinen kuvataiteilijavaimo on yrittänyt itsemurhaa ja surun sumentamina puolisot ovat etääntyneet toisistaan. Pariskunta on muuttanut New Yorkiin, ehkä paeten pahaa oloa, elätellen silti hiljaista toivetta lapsen löytymisestä. Mutta miksi muuttaa kauas?

Täysin hyödytöntä; mutta koska en kestä olla tekemättä mitään, minun on parempi tehdä mitä tahansa; se on yksinkertainen ja hyväksi havaittu toimintamalli jahkailevalle agnostikolle. Kun järjetön elämä näyttää kaikesta huolimatta jatkuvan, kannattaa hypätä kyytiin. Tajuan yhtäkkiä miten yksinäinen olen, mutta toisaalta: itsehän olen kaivanut kuoppani.

Kertomus käynnistyy verkalleen, mikä ei kuitenkaan tunnu viivyttelyltä. Näin vedetään mukaan salakähmäiseen tunnelmaan. Perhetragedian piinaava pohjavire saadaan väreilemään erityisemmin sitä osoittelematta. Minäkertoja kelailee menneitä yhdistäen ne onnistuneesti eteneviin tapahtumiin. Yksi outouselementti kiehtoo: kirjailijan runo, joka voi olla myös jonkun muun.

Carmine Streetin sokeat

Romaani alkaa parisuhdetarinana ja hivuttautuu jännäriksi, jossa asiat ratkaistaan asein. Yllätyskäänne ja loppupuoli ovat makuuni turhan suoraviivaisia – taipumukseni tuntevat tietävät, että psykopaattiratkaisut eivät ole suosikkejani.

Carminessa minua viehättää se, miten kertoja tekee havaintoja henkilöistä ja ympäristöstä. Tyylissä on tarkkuutta, jopa armottomuutta. Murheelliset vaeltelut suurkaupungin yössä, satunnaiset kohtaamiset ja eläköitynyt yksityisetsivä jäävät luonteikkaina mieleeni. Se on todettava, että romaanin alkukielinen nimi Maskarna på Carmine Street on käännosnimeä osuvampi.

marraskirjat

Teemaviikon aloituspostaukseen ja osallistujailmoituksiin pääset tästä.

– – –

Håkan Nesser
Carmine Streetin sokeat
Maskarna på Carmine Street
Suomentanut Aleksi Milonoff
jännitysromaani
Tammi 2016
292 sivua.

Muita lukijoita: Leena Lumi suoittelee psykologisen otteen vuoksi ja Järjellä ja tunteella ihailee sujuvaa sanomista – ja listaa muita kirjan lukeneita blogeja.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

marrasjannitysta-2016

Olen lukenut Liane Moriartylta aiemmin Mustat valkeat valheet ja Nainen joka unohti. Etenkin Mustat valkeat valheet viehätti hämäystekniikallaan, enkä ihmettele, että kirjasta on tekeillä tv-sarja ja elokuva tähtitykityksenä (rooleissa Nicole Kidman ja Reese Witherspoon). Kirjailijalla on oma tyyli, etenkin juonet soljuvat sukkelaan erilaisia näkökulmia sekoittaen. Sama menestysresepti pätee romaaniin Hyvä aviomies (WSOY 2014).


Romaani seuraa Tessin aviokriisiä, Rachelin vuosia jatkuneen perhetragedian psyykkisiä vaikutuksia ja Cecilialle selviävän salaisuuden seurauksia. Henkilöitä on sellainen liuta, että tarkkana pitää olla. Hienosti pyöritetään eri-ikäisiä ja elämäntilaiteissa olevia henkilöitä, joista kirveleviä asioita sikiää: lapset, vaimot, miehet, sisarukset, miniä, serkku, ex-poikaystävä…

Muikeasti jokaiseen henkilöön äkkiä sutaistaan persoonallisuus, joten lukijana nauliinnun selvittämään, kuinka tässä käy. Ja kun juonta jäntevöittävät jännityselementit, sehän koukuttaa kovasti. Tapahtumat sijoitetaan pääsiäisen piinaviikolle – vinkeää. Pääsiäispulla on juuttua monen kurkunpäähän, kun sidneyläisestä lähiöonnelassa menneet muhivat ja tulevaisuus tuleentuu.

Perinteinen dekkari tai jännitysromaani ei Hyvä aviomies ole. Se hyödyntää selvittämätöntä rikosta, mutta päähuomio on ihmissuhteiden ja käytöksen kuvauksessa. Taas tavataan Moriartylle tyypillisesti kotirouvien touhotusta lasten kouluasioissa, mutta se on pintaa. Pinnan alla porisee pohdintaa perheistä, rakkaudesta ja syyllisyydestä. Tykkään totisesti kerrontatavasta, näkökulmavaihteluista, tunnelmasta ja tunteiden palastelusta – vaikkapa tällaisesta:

Tessistä tuntui, että hän oli oivaltamaisillaan jotakin tärkeää. He voisivat rakastua uusiin ihmisiin, tai heillä voisi olla rohkeutta ja nöyryyttä karistaa itsestään jokin ratkaiseva kerros ja paljastaa toisilleen aivan uusi »toiseuden» taso, joka oli paljon musiikkimakua syvemmällä. Vaikutti siltä, että kunkin ihmisen itsesuojeleva ylpeys esti riisumasta sielua paljaaksi pitkäaikaisen kumppanin edessä. Oli helpompaa teeskennellä, ettei enempää tiedettävää ollut, oli helpompaa vaipua vaivattomaan kumppanuuteen.

Kunnollisten ihmisten ratkeamispisteiden äärelle viedään varkain: olemisen sietämättömyys on viihdyttävää luettavaa olematta pinnallista. Moriarty osaa ilmentää henkilöidensä naurettavuutta ja raadollisuutta sydämellisesti ja siten mukaansa tempaisevasti. Sen haluan vielä sanoa, että epilogi on riemukkain pitkään aikaan.

marraskirjat

Teemaviikon aloituspostaukseen ja osallistujailmoituksiin pääset tästä.

– – –

Liane Moriarty
Hyvä aviomies
suomentanut Helene Bützow
WSOY 2014
(jännitys)romaani
358 sivua.
Ostin e-kirjana.

Hyvän avioimiehen tuntevat myös ainakin HennaKirsi, Leena ja Paula.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Alicia Giménez Bartlett: Petra Deligado ja kodittomat

marrasjannitysta-2016Ai kun on kiinnostavaa piipahtaa eri maiden poliisivoimissa! Tällä kertaa kertaa käyn Barcelonassa, jossa työajat näyttävät olevan todella liukuvia, ja poliisiasemalla pistäydytään hommia hoitamassa kosteiden pirskeiden välissäkin. Työporukan juhlissa maristaan ruuasta, koska muuten lounaat ja päivälliset ovat päiväjärjestyksen kohokohtia. Paljon puhetta, toimintaakin piisaa.

Kyllä Alicia Giménez Bartlettin Petra Deligado -dekkareissa on paljon perusaineistoa: ylin pomo hengittää niskaan, työporukassa on jännitteitä, eikä murhajuttu ota selvitäkseen. Tavallista on myös tiiviin työparin naljaileva ystävyys. Roolit ovat tässä sarjassa pikkuisen epäperinteiset, sillä ponteva Petra Deligado on pomo ja yrmyilevä pullukka Fermin Garzón alainen. Vakiintuneen työparin dynamiikkaa hieman sotkee uusimmassa osassa Petra Deligado ja kodittomat (Tammi 2016) innokas tyttöpoliisi, Petran romanssinpoikanen ja Ferminin perheasiat.

petra-deligado

Sosiaalista omaatuntoa viritellään, sillä kodittomien hyljitty asema viistää rikosjuonta. Varakkaiden suhmurointi ja sumentunut oikeudentunto luuraa konnahommien taustalla. Juoni ei tällä kertaa kuitenkaan ole kovin kaksinen. Sarjan suola on – niin kuin kovin monesti kronologisesti etenevissä sarjoissa – päähenkilöiden henkilökohtaisen elämän käänteet.

Minäkertoja-Petra on kiinnostava tyyppi, eikä hän todennäköisesti ilman luottamustyökaveruutta Ferminin kanssa väläyttäisi persoonaansa eri puolia. Ferminin rooli on olla sovinnainen, Petran ei. Kerronta kulkee, ja jotkut tilanteet ja sutkaukset naurattavat. Pohdintojenkin paikkoja on:

Miksi meidän kaikkien mielestä rumuudessa on enemmän totuuden tuntua kuin kauneudessa, visuaalisessa enemmän kuin kirjoitetussa, eletyssä enemmän kuin kuvitellussa? Mieletöntä sovinnaisuutta. Halusin välttämättä välittää nämä mietteet Garzónille; arvostin häntä niin paljon, että minun täytyi edes yrittää.

Voihan kliseiseksi kutsua sitä, että pärjätäkseen äijähommissa naisen pitää olla kovapintainen. Petra äkäilee ja kulkee omia teitään. Sähäkkyys näkyy työnteossa ja privaattielämän ratkaisuissa. Lisäksi keski-ikäinen nainen asemoi itseään suhteessa katoavaan aikaan. Pidän siitä, miten Petra tekee valintoja omannäköisen elämän elämiseksi. Tinkimätön joutuu tinkimään – ja on sinut sen kanssa. Ja kun viime sivulla prätkän pyörät raapivat asvalttia, jään odottamaan, mitä leidille ja hänen apurilleen seuraavassa osassa sattuu.

YLE, hoi: sarjan romaaneista on Espanjassa tehty tv-sarja.


Pääset jännäriviikon aloituspostaukseen ja kommenttikentässä mukaan ilmoittatuneiden viesteihin tästä. Viikon aikana postaan näistä:

marraskirjat


Alicia Giménez Bartlett
Petra Deligado ja kodittomat
suomentanut Matti Brotherus
Tammi 2016
dekkari, sarjan 4. osa
390 sivua.
Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

marrasjannitysta-2016Antti Tuomaisen rikosromaania Mies joka kuoli (Like 2016) luen kuin katselisin kaurismäkiläistä elokuvaa. Kyllä. Kertoja vaikuttaa tyynen ilmeettömältä, korrektia kieltä käyttävältä mieheltä. Hän toimii hallitusti, vaikka kohtaa odottamattomuuksia. Hän on kuolemassa mutta on enemmän elossa kuin koskaan. Se ei juuri näy ulospäin.

Tapahtumapaikkana on Hamina. Kesäinen kuumuus väreilee kaarevilla kaduilla, omakotipihoilla ja merenrannoilla. Pikkukaupunki hönkii sisäänpäinlämpenevästi. Sammalikossa suhisee, eli lähimetsissä kasvaa  kaupattavia sieniä.

Näennäisen seesteisessä aviossa elelevät Jaakko ja vaimonsa Taina pyörittävät japanilaisten varassa menestyvää sienibisnestä. Jaakko alkaa vähitellen tajuta toimintoja, joilla häntä siirretään aisaa kannattelemaan, toista viulua soittelemaan, ennenaikasta viikatemiestä vartoamaan. Jaakko ryhtyy kaikessa hiljaisuudessa ratkomaan myrkytystä, petosta ja yrityspulmia.

mies-joka-kuoli

Henkilöt luonnehditaan tarkasti tiiviillä tyylillä. Herkkuhahmoja syntyy näin nopeasti. Suosikkini on kertojan ohella poliisimies Tikkanen. Iloitsen juonen sujuvasta soljuvuudesta. Toiminta harhauttaa minua siinä kuin kertojaakin, eli käänteet yllättävät. Eniten riemastun hirtehisestä sävystä. Se tuulettaa Tuomaisen kirjailijakuvaa, sillä aiempien kirjojen välillä jopa tosikkomaiselta vaikuttava vakavikko virittyy nyt komiikkataajuuksille. Mies joka kuoli hykerryttää ja hyytää.

Virkkeet virtaavat virkistävän veden lailla. Lukeminen on nautinnollista, sen helppous näennäistä. Viihdyttävä rikosromaani rakentuu taitavasti niin, että sanontatavan selkeys viettelee älyämään jotain, joka on pinnanalaista.

Tällaisista rikosromaaneista nautin. Ääritilanteissa kertojasta irtoaa kylmäverisyyttä, mutta merkittävintä on psykologisen tilan ja totuuden selvittäminen. Uskon kaiken. Jopa puun takaa pomppaavan rakkauden. Tuomainen virittää Mies joka kuoli -romaaniin houkuttavan loukun käsitellä isoja asioita pilke silmäkulmassa.

Ehkä ihminen elää vaikka kuolee. Ehkä hänestä jää tänne jotakin, henkäys tai ajatus, jokin, jotakin.

– –

Antti Tuomainen
Mies joka kuoli
Like 2016
rikosromaani
301 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Monissa muissa blogeissa, kuten Arde arvioi, Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirsin Book Club, Kirja hyllyssä ja Kirjoista ja muista kertomuksista.

Teemaviikon aloituspostaukseen ja osallistujailmoituksiin pääset tästä.

marraskirjat

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus