Aihearkisto: Dekkari

David Lagercranz: Tyttö joka etsi varjoaan

marrasjännitystäMillenium-sarja jatkuu, ja viides osa Tyttö joka etsi varjoaan (WSOY 2017) taitaa vakiinnuttaa David Lagercranzin paikan Stieg Larssonin menestyssarjan jatkajana. Tai mitä minä muiden puolesta mitään sanon, omasta puolestani totean, että uskomattoman tarinan jatko-osa tuntui nyt astetta uskottavammalta.

Heti kärkeen tähdennän, että Millenium-sarjan uskottavuutta ei mitata realiteetilla vaan juonipunonnan kekseliäisyydellä. Periruotsalaiseen dekkari-trilleri-tyyliin siinä kuuluu olla raharikkaiden mädänneisyyden tongintaa. Sitten täytyy tarinaan lomittaa häikäilemättömiä salaliittoja, joiden alkuperä on synkeässä menneisyydessä, johon liittyy rotubiologian ja poliittis-tieteellisten tutkimusten nimissä tehtyjä häijyyksiä. Ja jos on oikein onni matkassa, kuvioon kuuluu arjen yli kohoava hahmo. Ja se on kaikkien peppipitkätossujen aikuisikoni, Lisbeth Salander – ylittämätön selviytyjä.

Oi, miten komeaksi kohoaa tämän viidennen osan yksi selviävä salaisuus, lohikäärmetatuoinnin symbolisuus. Sen kummemmin paljastamatta totean, että kaikkia kaltoin kohdeltuja hivelee mielikuva hahmosta, joka maahan poljettuna, tikari kaulalla ponnahtaa ylös – ja pelastuu. En muutakaan lähde juonesta avaamaan, sillä Tyttö joka etsi varjoaan pelittää vain juonivetoisena aikuisjännärisatuna.

Välillä juoni junnaa ja toisto vie tehoja. Lagergrantz ei täysin luota lukijan hoksottimiin. Silti jännitysosuus toimii mainiosti, sillä fokus on Lisbethissä. Koukuttavasti leikataan päätähden näkökulmasta Mikael Blomqvistin, Herman Palmgrenin ja myöhemmin poliisivoimien näkökulmiin. Koska Millenium-kirjoissa vilautellaan myös yhteiskunnallisia kysymyksiä, yksi näkökulma on oleellinen: fanatismin uhrin. Ja näissä kirjoissa pistetään väkivaltatilanteissa hyväksymään verikekkerit, kun niissä biletetään hyvien puolella. Kuka esimerkiksi tohtii kyseenalaistaa Lisbethin väkivaltaisuuden?

Lagergrantz pistää pahan saamaan palkkansa. Sitä avittavat tutkivat journalistit, jotka kilpailevat lööpeistää ja ovat staroja, mutta lunastavat paikkansa paljastamalla yksiselitteisesti pahoja. Siinä ovat mukana luotettavat poliisit, jotka paikkaavat sössineiden kollegoiden tekoja. Sitä tukevat hakkeriporukat, jotka kiertävät lakeja, jotta pahuuksia paljastuu. Ja siihen joukkoon lukeutuu poikkeushenkilö, jolle sallii kaiken: Lisbeth.

Vaan jatkoa seuraa. Yhä kana on kynimättä Lissun kaksosen kanssa. Tyttö joka etsi varjoaan -Lisbeth ei ole ehtinyt vielä viimeiseen kostoonsa.

– –

tyttö joka etsi varjoaanDavid Lagergrantz
Tyttö joka etsi varjoaan
suomentanut Outi Menna
WSOY 2017
trilleri
Millenium-sarjan 5. osa (osat 4 ja 5 Lagercrantzin, alkuperäisteokset Stieg Larssonin)
Kuuntelin osin äänikirjana (lukija Antti Jaakola, noin 14 t)
ja osin luin e-kirjana, BookeBeat, 297 sivua.

Mainokset

8 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

E. O. Chirovici: Peilien kirja

marrasjännitystä

”Pelkkä hupsu, arkinen todiste ihmismielen huikeasta kyvystä muunnella ja vääristellä muistamaansa – mutta siitä lähti itämään tämä romaani.”

Näin alkusanoissa kuvailee kirjailija E. O. Chirovici dekkarityylisen romaaninsa lähtökohtia. Ja minähän olen yleensä heikkona juuri tällaiselle muistipelille, tai sanottakoon nyt muistipeilille: Peilien kirja (Otava 2017). Olen myös heikkona kerronnalle, jossa eri näkökulmista kelaillaan samaa tarinaa. Ei heikotuksesta nyt jalat mene alta, mutta viihdyn kirjan kanssa erinomaisesti.

Lainaan lisää kirjailijan alkusanoja: ”Minusta tämän romaanin varsinainen arvoitus ei ole, kuka murhaaja on, vaan miksi.” Olen samaa mieltä. Minua ilahduttaa se, että tarinaan lomittuvat henkilöt välkkyvät eri suunnista kaleidoskooppisesti. Kun etsitään murhalle syytä, minua harvoin tyydyttää, jos ratkaisuna on vain rötöstelijän psykoottisuus. En tosin paljasta, onko kyse tässä romaanissa siitä, mutta sen sanon, että tulkittavaa kirjan henkilöissä riittää. Se sopii, sillä dekkarigenressä minua kiinnostavat henkilövetoiset ja motiiveiltaan pinnan alle kurottavat jännitystarinat.

Antaa mennä nyt vielä tämäkin kirjailijan kommentti – eli hyvin E. O. Chirovici myy minulle kirjakäsityksensä: ”Olen myös aina ajatellut, että kirjailijan tulisi tavoitella tarinan salaperäistä ydintä tinkimättä kirjallisesta kunnianhimosta.” Siksi dekkaristisuosikkejani ovat esimerkiksi Atkinson, Nesbø, Nesser ja Vargas. Siksi myös pysyin vireänä Peilien kirjan sivuilla.  Teksti soljuu mainiosti, vaikkei se kovin syvälle vie kertojiinsa tai kerrottaviin.

Peilien kirja

Se vielä juonesta, että romaanissa kirjallisuusagentti kiinnostuu selvittämättömästä murhasta yhden käsikirjoituksen perusteella. Se käynnistää vanhan rikosjutun kerimisen, ja kolmesta eri kertojan näkökulmasta kuvataan juttuun liittyneitä henkilöitä ja tapahtumia. Se nimenomaan peilaa eri suunnasta, miten henkilöt asioita näkevät, peittävät tai vääristävät. Ja rakkaus ja kuolema – niistä taas on kyse, niin kuin on lähes aina kiinnostavassa kirjallisuudessa. Niistä on kyse myös tänään: hyvää pyhäinpäivää 2017!

– –

E. O. Chirovici
Peilien kirja
The Book of Mirrors
Otava 2017
Suomentanut Inka Parpola
dekkari
266 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. DekkaritaloKirja vieköön! ja Kulttuuri kukoistaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus

marrasjännitystä

Jännärikirjallisuuden kummallisimpiin päähenkilöihin lukeutuu Flavia de Luce. Tyttöetsivän edesottamuksissa yhdistyvät agathachristietyyliset murhamysteerit hivenen parodiseen rappiokartanoromantiikkaan, puoliorposentimentaalisuus reippaaseen edithblytonhenkiseen lapsikekseliäisyyteen. Noin voin heittää viitteitä, mutta kyllä Flavia ylittää kaiken kuviteltavissa olevan.

Suloisensärmikäs myrkynkeittäjätyttö on Alan Bradleyn sarjan seitsemännessä osassa Nokisen tomumajan arvoitus (Bazar 2017) entistä lähempänä murrosikää, jolloin ei enää lapsiroolin vetäminen käy yhtä luontevasti. Erikoisetevä Flavia on saavuttanut jo 12 vuoden iän.

Tiedän nyt, että on olemassa tarkkaan rajattu hetki, jolloin päätös on tehtävä: pysyäkö vielä vähän aikaa lapsena vai astuako rohkeasti toiseen maailmaan.

Yhä hän pitää yllä lapsenroolia vaikka hoksnokkaa aikuisten asioihin riittää. Ja yhä myös pysytään 1950-luvun alkuvuosissa, vaikka brittimaaseudun kartanosta siirrytään tässä osassa torontolaiseen tyttökouluun. Aika paksua on neitosen vihkiminen kansainyhteisön salaiseen vakoilurenkaaseen, mutta kun muukin Flaviaan liittynyt liikkuu uskottavuuksien tuolla puolen, päätän viihtyä piipahduksessa Kanadassa.

Nautin kirjan alun merimatkakuvauksesta, terävistä ihmistarkkailuhuomioista ja sanavalmiudesta. Flavia houkuttaa tietoisella tilanteisiin soluttautumisella ja kanssaihmisten sumuttamisella; samalla hirvittää neitosen häiriintyneisyys. Hänellä on aina agenda, jota päin hän monomaanisesti puskee. Hän on ylivertainen – se on vain hyväksyttävä.

Meno hiipuu kirjan kuluessa ja toivon savupiipusta putkahtaneen ruumismysteerin vauhdittamista. Koska kirjassa ollaan uudessa ympäristössä, väkeä on viljalti eikä heihin paneuduta, pintaraapaisua on siis turhan paljon. Kirjan hienot hetket liittyvät minäkertojan itsetutkiskeluun. Välimatka kotiväkeen puristaa Flaviasta herkkyyttä ja ikävää. Ei se ole ikänsä äitä kaivanneelle tytölle vierasta, mutta uusi ympäristö voimistaa sitä. Voin iloita myös siitä, että yksin kasvanut tyttö kokee joitain samastumiskokemuksia.

Mädäntymistä? Hajoamista? Happoja? Tämä nainen puhui kanssani samaa kieltä. En ehkä osaa ranskaa mutta kuolleiden kieltä kyllä, ja tällaisesta keskustelusta olin unelmoinut koko elämäni.

No niin, Flavia-fabula saa jatkoa ja huojennuksekseni se tapahtunee taas vanhalla mantereella. Jaksan jatkaa Falvian kasvun seuraamista, vaikka olen erottavinani pientä väsymyksentapaista juonikuljetuksessa. Mutta missä viipyy Sam Mendesin tv-sarja?

 

– –

Alan Bradley
Nokisen tomumajan arvoitus
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2017
dekkari
218 sivua.
Luin eKirjana BookBeatin kautta.

Linkki kaikkiin Flavia-postuksiini: tässä.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Pierre Lemaitre: Silmukka

marrasjännitystäRanskaa en osaa, joten en tiedä varmasti, mitä tarkoittaa Trois jours et une vie. Se on Pierre Lemaitren romaanin alkuperäisnimi. Viittaisiko se kolmeen elämän päivään? Kolmesta Antoinen elämän päivästä eri-ikäisenä romaani Silmukka (Minerva Crime 2017) toden totta kertoo.

Romaania hallitsee kertojan valta ja voima valita tapahtumia ja tuntemuksia. Vaikkei kerronta tapahdu minämuodossa, tuntuu kuin näkökulma lähtisi suoraan Antoinen sisuksista. Romaanin lähtökohtana on yhden yksinäisen varhaisnuoren tolaltaan saava kokemus, joka johtaa tekoon, joka on peruuttamaton. Kirja kertoo seurauksista, jotka vaikuttavat nuorukaisen ja sittemmin miehen toimintaan, tunteisiin ja valintoihin. Rajaus kolmena päivänä kerrottuihin tapahtumiin lisää intensiteettiä.

Silmukka

Kuulkaa, en voin paljastaa edes sitä, mitä kirjan takakansi paljastaa. Tämä kirja kannattaa kokea sana sanalta, sivu sivulta Antoinen kanssa. Piina on silloin yhteinen, vaikutus väkevä. Sanankäyttäjänä Lemaitre miellyttää suoralla tyylillä, jossa ulkoinen ja sisäinen kohtaavat.

Hän oli kuluttanut yön tunnit kuvitellen, millaiseksi nyt väistämättömäksi muuttunut katastrofi muodostuisi. Hän makasi sängyssään kuunnellen myrskyä. Ikkunaruudut helisivät luukkujen takana, ilmavirta syöksyi savupiippuun kumeasti suhisten. Hän huomasi hämmentävän yhteyden myrskyn kourissa tutisevan talon ja oman elämänsä välillä.

Suomennosnimi Silmukka sopii tuntemuksiini: syyllisyyden silmukka kuristaa päähenkilöä ja siinä sivussa sijaiskärsijänä minua. Pierre Lemaitre on piinaava jännityskertoja. Olen nauttinut viime vuosin hänen romaaneistaan täysin tehoin, sillä tunnelmien ja toiminnan yhteispeli onnistuu niissä todella hyvin. Silmukka ei tee poikkeusta. Valttina pidän tarkkaa psykologista silmää, joka näkee pintaa syvemmälle.

Silmukka ei ole tavanomainen dekkari, vaan sen jännitys keskittyy kertojan sisäiseen tilaan. Se todistaa todenperäiseksi sanonnan: minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Juonen osittainen yllätyksellisyys lisää lukukokemuskierroksia, ja lopputuloksena on kertaistumalta ahmittava teos.

– –

Pierre Lemaitre
Silmukka
suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Crime 2017
jännitysromaani
270 sivua.
Lainasin bloggaajakollegalta.

22 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Marrasjännitystä 2017

Viime vuonna kokosin marraskuun alkuun jännärijuttuja, joita en lukemistani dekkareista ollut julkaissut. Huomaan niitä kertyneen tänäkin vuonna.

Viime vuodesta valveutuneena kutsun muita kirjabloggaajia mukaan pyhäinpäiväviikon kirjakekreihin. Jos sinulla on postaamaton jännitys- tai kauhukirjakokemus, tule mukaan levittämään marrasjännitystä:

marrasjännitystä_info

Minulla on viikon varalle varastossa jutut seuraavista jännäreistä. Sattumalta valikoimani on käännöskirjallisuutta. Näin tänä vuonna:

marrasjännitystä

 

Jännityslukemisiin!

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Jussi Adler-Olsen: Vartija

Yksi postauskommentoija voittaa Vartija-kirjan. Lue ohjeet jutun lopusta.

Jussi Adler-Olsenin sarja kööpenhaminalaisen rikostutkinnan kellariporukasta jatkuu tuttuun tapaan. Osasto Q setvii vanhoja, selvittämättömiä rikoksia. Vartija (Gummerus 2017) käynnistyy bornholmilaisen poliisin itsemurhasta, mikä juontaa juurensa lähes kaksi vuosikymmentä vanhasta, ratkaisemattomasta nuoren tytön liikennekuolemasta.

Vartija paljastuu mutkikkaan psykologiseksi perhe- ja ihmissuhdetutkielmaksi mustasukkaisuudesta. Nimi Vartija on osuva, sillä kirja kuvaa ihmispolojen monenlaista vartiointia: kytätään toisia, suojellaan totuudelta ja koetetaan pitää loitolla muita oma etu pyhittäen. Moitin hieman juonen pitkittämistä, mutta toisaalta hapuilu ja junnaaminen sopivat siihen, että vanhaan juttuun kuuluvien henkilöiden tunnistaminen ja löytäminen pakostakin vie aikaa. Lopulta etsitty asia löytyy ja lisäksi paljastuu rikoksia, joista lukija saa näkökulmakerronnan vuoksi etukäteen tietää, tutkijat eivät.

Vartija

Q-sarjaan oleellisesti kuuluu päähenkilön Carl Mørkin lähimenneisyyden poliisioperaatio, jossa kollega Hardy neliraajahalvaantui. Sarjan joka osassa nytkähdetään sen tapauksen selvityksessä askel eteenpäin. Samalla käsitellään Hardyn ja Mørkin suhteen kehittymistä, suhteen, jossa sekottuvat syvä ystävyys, syyllisyys ja uhriutuminen. Tämä on kiinnostava juonne Mørk-kirjojen juonissa.

Pidän henkilövetoisista dekkareista, ja sitä herkkua Adler-Olsenin sarjasta saa. Osasto Q:n värikäs henkilöstö keskinäisine suhteineen viihdyttää minua jälleen kerran. Mørkin mörkki persoona vetoaa, ja arvoituksellinen Rose jaksaa hämmästyttää. Uusi jäsen Gordon tuntuu vielä aika hailealta, mutta ei se haittaa, sillä aina ällistyttämään pystyvä Assad pelastaa kirjan. Assad harjoittelee tanskankielisiä sanontoja, vaihtaa kuulustelustrategioita ja seuraa Mørkia kuin hai laivaa – ja säilyttää yhä perimmäiset salaisuutensa. Solidaarisuus työpariin hitsautuu tiiviiksi:

Vaikka tieto olikin julma, heitä oli kaikesta huolimatta kaksi.

Toivoisin Adler-Olsenin löytävän seuraaviin sarjan osiin jysäyttäviä aiheita, kuten romaanissa Tapaus 64, tai virittävän piinaavan jännityksen kuten aloitusosassa Vanki. Aurinkokultti ei aiheena oikein minulle tässä osassa polttaen porota.

Lopuksi on vielä mainittava yksi kiinnostava asia, hitusen henkilökohtainenkin. Isäni alkupuolen elämän kotipaikka oli Kangasala, ja siellä visiteerattiin lapsuudessani tiuhaan. Jotenkin sykähdyttää, kun Vartija-romaaniin ilmestyy yhdeksi keskeiseksi henkilöksi kangasalalainen Pirjo, vaikkei hän taida aivan auvoisaa Suomi-kuvaa välittää…

Kirjamessut 2017 banneriSarjan soisin tulevan monille jännityksen ystäville tutuksi. Siinä yksi syy, miksi arvon  kommentoijien kesken yhden Vartija-kirjan. Vastaa postaukseeni viimeistään 26.10. klo 12 – voit voittaa kirjan omaksesi. Muista myös, että Jussi Adler-Olsen vierailee Helsingin kirjamessuilla 28.10. klo 14.30 Aleksis kivi -lavalla. Arvonnan toiseksi tulleelle lahjoitan Camilla Greben Kun jää pettää alta.

Kiitos Gummerukselle arvontakappaleista! 

P. S. Ennakkotietona tämä: marraskuun alussa vietän jännitysviikkoa. Tule mukaan!

marrasjännitystä (3)

– –

Jussi Adler-Olsen
Vartija
suomentanut Katriina Huttunen
Gummerus 2017
Osasto Q -dekkarisarjan 6. osa
570 sivua.
Sain kirjan kustantajalta lukijoille arvottavaksi.

Juttuni sarjan aiemmista osista:
Vanki
Metsästäjät
Pullopostia
Tapaus 64
Poika varjoista

115 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kilpailu, Kirjallisuus

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Antti Tuomaisen veijarijännäri Palm Beach Finland (Lika 2017) vaatii asemoimaan odotukset uuteen asentoon. Tuomaisen uutukainen jatkaa revittelylinjaa, mutta kovin toisin tavoin kuin edeltäjäromaani Mies joka kuoliAi että, miten viimevuotinen myrkytysmysteeri hykerrytti ja ihastutti tavallisten ihmisten yllätyksellisillä ja hissukseen avautuvilla rötöstelyillä.

Tätä uutukaista joudun sulattelemaan, sillä pala kerrallaan pitää hyväksyä monenmoiset epäuskottavuudet ja rajattujen ominaisuuksien henkilöt. Ymmärrän niiden sopivan kirjan mustanpuhuvan koomiseen tyylilajiin, jonka Tuomainen saa mainiosti haltuunsa. Ja se on kyllä uskottavaa, että pastelliväritetyssä  Palm Beach Finland -rantalomakohteessa lämpöä riittää kesällä vain +16 asteeseen.

Palm Beach Finland

Helsingin läheisen pikkukaupungin rähjäistä turistikohdetta isännöi Leivo, venkula mieheksi. Hän hamuaa upean rantavahti-Olivian perintöhuvilaa loma-alueensa jatkoksi ja palkkaa kaksi toheloa pelottelemaan naista, jolloin tuloksena on ulkopuolisen miehen kuolema. Vainaja sattuu olemaan yhden kostoa hautovan sosiopaattirikollisen veli. Selvittämätöntä kuolemaa saapuu salaa tonkimaan poliisimies Jan Nyman, jota pidän romaanin keskushenkilönä. Henkilökuvaus on tällä kertaa Tuomaisen kirjaksi aika suoraviivaista, silti hahmoista tiristetään mehukkaita yksityiskohtia ja jokunen ydinmakukin.

Tuomainen on irrottanut hanan ja antanut tarinan valua vuolaana. Juoni virtaa henkilöstä toiseen, mutta kerronta pitää hahmojen pinta- ja pohjavirtaukset hallinnassa – ehkä kaikessa auttaa se, ettei täällä pohjoisilla Itämeren rannikoilla lasku- ja nousuvesi sotke vedenpinnan eli tason vaihtelua. (Kirjaan sopivaa sisäpiiriläppää, valitan.)

Koko tapahtumaketju saattoi olla yhdistelmä niistä kahdesta tulkintalinjasta, joita oli edistetty kutakin taholtaan: se oli sopiva sekoitus puhdasta sattumaa ja kunnianhimoista suunnitelmaa, jonka molemmat toteutushaarat lepäsivät täydellisten amatöörien harteilla.

Juoni todellakin nojautuu sattumiin ja amatöörien puuhasteluun. Niillä tyylitellään ja leikitellään. Tässä kirjassa juju on siinä, että lukijalle tarjoillaan asiantiloja suoraan, mutta kirjan henkilöt ovat niistä ja toisistaan pitkään tietämättömiä.

Tuomaisen laatutakeena pidän nautinnollisia kielikohtia, taitavaa ajatusten ja sanojen asettelua. Tuomainen on nyt entistä roisimpi, mutta tuttu romanttinen pohjavire pysyy. Palm Beach Finlandin teema on unelmat. Kaikille unelma ei tarkoita 10 000 eroa, vaikka siihen monen kirjan henkilön kohtalo kilpistyy. Onnen tavoittelusta jännäri kertoo kaihtelematta, samoin muutoksen mahdollisuuksista.

Nyman ajatteli että tuossa hetkessä, siinä silmänräpäyksessä, kun unelma muuttuisi joksikin konkreettiseksi pyrkimykseksi, oli jotakin niin alkukantaisen selkeää, jotakin niin voimakasta, että se ei pelkästään muuttanut unelmaa toiminnaksi. Se muutti ihmisen itsensä, ja se teki sen jo ennen kuin unelma oli lähelläkään toteutumistaan.

Siis viihdyn kirjan seurassa, mutta huomaan tekopalmujen katveessa kaipaavani edellisen Tuomais-romaanin sienimetsiin Haminaan. Sen sanon vielä, että oikeaan osuu Sofi Oksanen kirjan kansilehtikommentissa, jossa hän vertaa tätä romaania Coenin veljesten Fargoon. Tarina on loogisesti mahdoton ja silti viihdyttävä väläys ihmisten toiminnan sattumanvaraisuudesta ja ahneudesta sekä mahdollisuuksista pahaan, hyvään – ja onneen.

– –

Antti Tuomainen
Palm Beach Finland
Like 2017
jännitysromaani
333 sivua.
Sain yllätyksekseni kustantajalta signeeratun kappaleen.

Muissa blogeissa: Kirsin Book Club.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Lukutaitopäivä & Komisario Palmu selkokielellä

Kansainvälinen lukutaitopäivä 8.9. muistuttaa siitä, miten merkityksellinen lukutaito on ihmisen hyvinvoinnille. Viidennes maailman aikuisista on lukutaidottomia, mikä on monitahoinen terveyteen, toimeentuloon ja tasa-arvoon vaikuttava riskitekijä. Myös lukemisen vaikeudet tuottavat samanlaisia riskejä. Suomessa kuvitellaan, etteivät lukutaito-ongelmat juurikaan koske meitä ja unohdetaan, että täkäläisistä on ainakin 10 % lukijoita, jotka eivät selviä kirjallisista lomakkeista, ohjeista tai muista asiointiteksteistä.

Lähes 30 vuotta on Suomessa kehitetty selkokieltä, kielimuotoa, joka tukee osallisuutta ja tasa-arvoa. Selkokieli on sanastoltaan, rakenteeltaan ja sisällöltään yleiskieltä helpompaa. Näin mahdollistuu mahdollisimman monille tekstien ymmärtäminen ja siitä nauttiminen. Selkokielellä esimerkiksi Yle julkaisee päivittäin uutisia, ja myös selkokieliset esitteet ja verkkosivut ovat yleistyneet. Selkokielisiä tieto- ja kaunokirjoja ilmestyy vuosi vuodelta enemmän. Silti esimerkiksi selkokirjat eivät juurikaan ylitä medianäkyvyyskynnystä, joten selkomateriaalit jäävät suurelta yleisöltä piiloon. Moni lukemisesta kiinnostunut mutta vaikeisiin teksteihin kompastuva hyötyisi selkokirjojen myötä tunteesta: lukeminen sujuu, teksti on ymmärrettävää ja kirjan lukeminen herättää elämyksiä.

Selkokirjailija Pertti Rajala on noin sadan selkokirjan tekijä. Hän on kirjoittanut kaikenikäisille kaikenlaista. Viimeisimpiä tietokirjoja on esimerkiksi kotimaan juhlavuoteen sopiva 100 totuutta Suomesta. Viime vuosina häneltä on ilmestynyt useita klassikkomukautuksia kuten Juhani Ahon Rautatie tai Stevensonin Aarresaari. Viimeisin selkokielelle kääntynyt klassikko on Mika Waltarin Komisario Palmun erehdys (Avain 2017).

Komisario Palmun erehdys

Selkokirjaksi Komisario Palmun erehdys ei ole helpommasta päästä esimerkiksi jo siksi, että se on lähes 200-sivuinen. Kappaleet ja osin myös virkkeet ovat aika pitkiä, eikä tekstin rivitys aina etene perusselkoperiaattein. Jännitysjuoni on tietysti melko polveileva, mutta lukija autetaan alkuun henkilöluetteloin ja joka luvun alun johdattelutiivistyksin. Jälkimmäiset toimivat oikein hyvin tarinan kannattelijoina.

Pidän kirjassa siitä, että siinä säilyy mainiosti alkutekstin henki. Seuraavan sitaatin alkuvirke voisi olla selkokirjoittamisen määritelmästä mutta onkin Palmun rikostutkintametodiikkaa:

Erotetaan jutusta kaikki epäolennaiset asiat
ja henkilöt, jotka eivät kuulu asiaan.
Kuta pidemmälle pääsemme, sitä enemmän
murhaaja alkaa pelätä.
Nyt hän on tehnyt jo kaksi ratkaisevaa erehdystä.
Ne eivät riitä osoittamaan murhaajan
syyllisyyttä, mutta ne osoittavat,
että hänen hermonsa tulevat pettämään.

Henkilöt välittyvät särmikkäinä ja eloisina. Komisario Palmun persoona erottuu ilahduttavan ärhäkkänä, ja murhatarinan muut henkilöt vilahtavat sopivan erikoisina hahmoina. Minäkerronta sopii mainiosti kuvailemaan tapahtumia ja henkilöitä tarkkailijan tavoin. Myös muiden ääni kuuluu sujuvassa dialogissa, ja takautumakertomukset erottuvat kursivoituina.

Teksti etenee liukkaasti, joten uskon kirjan innostavan lukijoita, jotka haluaisivat lukea dekkareita, mutta kavahtavat tiheätekstisiä romaaneita lukemisen hitauden ja hahmottamisen vaikeuksien vuoksi. Rajalan Palmu on helppolukuinen kirja, joka toivottavasti lisää Waltari-lukijakuntaa.

Komisario Palmun erehdys on tunnettu riemastuttavana elokuvana, ja siitä on napsaistu muutama pysäytys kirjan kuvitukseksi. Iki-ihana lounaskohtaus, jossa Palmun apuri Kokki puhkeaa laulamaan ”Silmät tummat”, on kirjassa mukana – tilanteesta voi myös nauttia tekstin rinnalla vaikkapa Youtube-klippinä.

Infonurkka

Selkokirjauutuuksia löydät Selkokirjaesitteestä ja Selkokeskuksen selkokirjasivuilta, jossa voi selata tietoja uutuuksista ja tehdä hakuja selkokirjatietokannasta.

Esimerkkejä selkokaunokirjoista

Jännitys, kauhu ja seikkailu
Tapani Bagge, Alligaattori (Avain 2017)
Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarjasta viisi osaa, viimeisin Tuulen puolella, mukautus Leena Kaivosoja-Ukkola (Avain 2017)
Reijo Mäki, Pimeyden tango;  Vares-dekkari, mukautus Ari Sainio (Opike 2015)
Salla Simukan Lumikki-trilogian kaksi ensimmäistä osaa Punainen kuin veri ja Valkoinen kuin lumi, mukautus Hanna Männikkölampi (Avain 2017)
Bram Stoker: Dracula, mukautus Ari Sainio (Opike 2017)

Fantasia
Maria Turtschaninoffin Helsingin alla, mukautus Leena Kaivosoja-Ukkola (Opike 2016)
Satu Leisko, Unohtuut maa (Opike 2014)

Klassikot
Juhani Aho, Rautatie, mukautus Pertti Rajala (Opike 2016)
Anna-Leena Härkönen, Häräntappoase, mukautus Johanna Kartio (Opike 2013)
Rudyard Kipling, Viidakkopoika, mukautus Pertti Rajala (Avain 2016)
R.L. Stevenson, Aarresaari, mukautus Pertti Rajala (Avain 2015)

Huomaa myös selkokieliset Raamattu, Kalevala, Seitsemän veljestä, Romeo ja Julia, Robin Hood – ja monet muut.

Novellit
Panttivanki ja muita kertomuksia, nykykirjailijoiden novelleista selkomukautuksia, mukautus Ari Sainio (OPH 2015)

Runot
Tuija Takala: Kierrän vuoden (Opike 2016)
Tuija Takala: Onnen asioita (Avain 2017)

Muista myös tämä: Turun ja Helsingin kirjamessuilla on selko-ohjelmaa.

– –

Mika Waltari
Komisario Palmun erehdys
Selkomukautus Pertti Rajala
Avain 2017
192 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Selkokirja

Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina

Melkein tosi tarina (Like 2017) on melkein erilainen dekkari. Siinä on murhaksi oletettu katoaminen ja vahva epäily siitä, että teosta istui 12 vuotta väärä henkilö. Eipä tuossa ole mitään genreyllätystä, eikä siinäkään, että murha-aikaa ja nykyaikaa kuljetellaan vuorotellen. Mutta lähestymistavassa ja tyylissä on jotain kirpeän virkistävää – jopa virnistävää.

Melkein tosi tarina

Nykyhetken Zackarias Levin saa potkut tukholmalaislehdestä ja palaa äidin hoteisiin Skåneen uraan ja rakkauteen pettyneenä. Rahattomuuteen hän ei keksi muuta ratkaisua kuin bestsellerin kirjoittamisen. Laskelmoinnin tuloksena menestysreseptiin pitää yhdistää rikos, henkilökohtaisuus ja tosipohjaisuus sekä optimipituus 413 sivua. Näin käy. Oma luovan kirjoittamisen kurssi Lundissa 12 vuoden takaa ja opiskelukaverin tuomio menestyskirjailijan murhasta täyttävät kaikki kriteerit.

Tämähän on herkullisen satiirista kirjamaailmapilkkaa ja vieläpä ilmaistu viihdyttävän vilkkaasti osana dekkarijuonta. Minäkertoja on sekä liukas luikku että säälittävä, mutta mielenkiinnolla seuraan vuosientakaista kirjoittamiskurssia, samoin tätä romaanikirjoittamisprojektia. Mennyt keriytyy sopivan säästellen, ja nykyhetkessä minua ilahduttaa etenkin takapajuinen äiti. Opiskelukavereiden kanssa jutustelussa on jotain naiivia ja asetelmissa ilmeistä, mutta innostuneesti kirjan kanssa vietin aikaani.

”Kaikki kirjat kertovat tavallaan samasta asiasta: miten selviytyä elämästä ja säilyttää silti ihmisyytensä.”
”Ai se on sellainen kirja?”
”Ei mikään dekkari”, minä sanoin. ”Paitsi ehkä sittenkin. Tavallaan.”

Tavallaan Melkein tosi tarina on muutakin kuin dekkari. Se hellästi kuvaa nuoria opiskelijoita tunnemyrskyissään, vaikutuksille alttiina. Se kertoo ammattikirjoittamiseen liittyvästä tuskasta ja tunteettomuudesta sen ohella, että parhaimmillaan sepittelyyn sisältyy sanomisen pakkoa, ja pahimmillaan sen puutetta. Jännittävyys ei henkeä salpaa, mutta tämä kirja huvittaa ja kiskoo mukaansa selvittämään, mikä mahtaa olla totuus.

 ”Hyvä tarina menee kaiken muun edelle. Näinä postmoderneina aikoina totuus on äärettömän suhteellinen käsite.”

– –

Mattias Edvardsson
Melkein tosi tarina
suomentanut Tiina Ohinmaa
Like 2017
413 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Moni kirjablogi on kirjan jo esitellyt, esimerkiksi Leena Lumi, Kirjaluotsi, Kirsin kirjanurkka, Kirjakko ruispellossa ja Reader, why did I marry him?

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Trilleristi-dekkaristeja Ruotsista sikiää, nyt on vuorossa Camille Greben sooloilun vuoro. Aiemmin hän on ollut kirjoittamassa kimppadekkareita. Sormiharjoittelut on siis suoritettu, nyt on aika omaehtoisen psykologisen jännityksen: Kun jää pettää alta (Gummerus 2017).

Romaanissa on kolme kertojaa. Peter vaikuttaa elämään pettyneeltä puurtajalta, joka tunnollisesti toteuttaa poliisityötään, mutta muuten hän ei uskalla kiintyä eikä sitoutua. Emma on nuori vaatemyyjä, joka rakastuu firman isoon pomoon. Hanne on tutkija, joka joskus on avustanut poliisia ja avustaa taas, mutta häntä piinaa etenevä, fataali sairaus.

Kertojia yhdistää eletyn elämän vaikeudet. Peter ja Hanne ovat jopa kolhineet toisiaan. Peteriä ja Emmaa painavat lapsuusaikaiset perhetragediat, ja Hannen riippakivenä roikkuu epäonnistunut avioliitto. Ai niin, onhan kirjassa myös ainakin yksi murha.

Murhatutkinta on samanlaista kuin elämä: siinä on alku, keskikohta ja loppu. Ja aivan kuin elämässä muutenkin, ne tunnistaa oikeastaan vasta jälkikäteen. Välillä tulkinta loppuu ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan, kun taas toisinaan se vaikuttaa jatkuvan ikuisuuden, kunnes se kuivuu kokoon tai siitä luovutaan.

Kun jää pettää alta -trillerissä keritään vähitellen murhatapausta ja muita mutkallisuuksia eri näkökulmista, niin edeltävistä tapahtumista kuin sitten tutkintaan liittyvistä. Pidän tässä niin kuin monessa muussakin kirjassa kertojien eri-äänisyydestä ja vuorottelusta. Peterin poikkeuksellisen ikävä persoona vaikuttaa virkistävältä, ja Hannen toimintakykyisenä säilyminen herättää sympatiani. Emman psykologinen profiili hahmottuu lapsuudesta aikuisuuteen. Paikoitellen tekstissä on keskivertojännäristä korkeammalle kohoavia kohtia, esimerkiksi Emman lapsuudenaikainen, symboliselta vaikuttava perhosenkasvatus on sellainen.

Kun jää pettää alta

Pettymyksen ailahduksia koen sen suhteen, mikä piilee tappotyön taustalla. Voin vain ratkaisua kierrellä ja kaarrella, sillä en suin surmin halua pilata tapahtumia tulevilta lukijoilta. Sanon vain, että kirjan pääratkaisu ei ole ainutlaatuinen, eikä minua moinen ole koskaan saanut hihkumaan. Mutta meitä lukijoita on monenlaisia, ja uskon kirjan ahmijansa löytävän.

Kaiken kaikkiaan Kun jää pettää alta sopii sateisten (kesä)päivien lepäilijän puuhakirjaksi. Lukija pääsee askartelemaan romaanipersoonien pään sisälle ja arvuuttelemaan minäkertojien luotettavuutta, sillä kirjassa on paljon psyykkisiä patoutumia ja ihmissuhdeongelmia. Ehkäpä siitä syystä myös varsinaiset tapahtumat etenevät hitaasti. Tunnelma on synkkä, mutta osoittautuu, ettei tavoitteena ole toivottomuus. Siispä päätän Peterin säväyttävään opetukseen:

Rakkaus ja kauneus ovat katoavaisia.

Paska taas on ikuista. Toisinaan syntyy lyhyitä, kirkkaita onnenhetkiä. Ja kun sellainen sattuu kohdalle, on parasta antaa sen edetä omalla painollaan.

– –

Camilla Grebe
Kun jää pettää alta
suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2017
trilleri
506 sivua.
Sain oikolukemattoman ennakkokappaleen: kirjabloggaajien yhteisisku 20.7.2017 klo 10. Tutustu muiden tempaukseen osallistuneiden trillerikokemuksiin:

Kun jää pettää alta2

Osallistun kirjalla myös naistenviikon kirjablogihaasteeseen: romaanista välittyy kasvuympäristön ja elämäntilanteen vaikutus eri-ikäisten naisten naiseuteen ja sen toteuttamiseen. Muut ihmiset ympärillä vaikuttavat paljon siihen, särkyvätkö vai eheytyvätkö unelmat – ja elämä.

Naistenviikko2017

17 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

Juoniplajastushälytys! Flavian äiti on löytynyt ja tuodaan kotiin. Flavia de Luce -sarjan kuudennessa osassa Kuolleet linnut evät laula (Bazar 2017) pian 12 vuotta täyttävä lapsinero selvittää äitinsä menneisyyttä ja tupsahtaa keskelle suvun suuria salaisuuksia. Flavia saattaa olla jopa Englannin sota-aikana pelastaneen ketjun osanen.

Alan Bradley on kehittänyt ainutlaatuisen dekkarihenkilön. Ränsistyvän brittikartanon sivusiivessä kemiallisia kokeita kyhäävä tyttö ei missään nimessä muistuta tavanomaisia dekkarihenkilöitä. Herkullisesti hänen hahmoaan on kehitelty sarjan aikana. On saatu esille ainakin tällaista: Flavian psyykkinen kehitys on rikkonainen, rakkaudettomuus ja puoliorpous jäytävät; tarkkanäköinen ihmelapsi lukee muita kuin avoimia kemiankirjoja; neitosella on manipuloijan supertaidot; salamannopeasti sukkuloiva älykkö on muita askeleen edellä mysteereiden selvittämisessä.

Kuolleet linnut eivät laula

Kuolleet linnut eivät laula on edeltäjiään jahnaavampi teos. Siinä myös ylletään entistä epäuskottavampiin ylilyönteihin. Se johtunee siitä, että Flavia availee henkilökohtaisesti kipeää mysteeriä. Flavia on tolaltaan oleva lapsi ja valmis äärimmäisiin tekoihin. Toisaalta romaanin loppupuolella hän kylmäpäisesti harkitsee ja päättelee mutkikkaita vakoilu- ja murhajuonia. Itsetuntoa riittää, esimerkiksi ikuisuuskysymysten pohdinnassa.

Minun lisäkseni ei ollut mitään. Mitään muuta ei ollut olemassa.
Valoa ja lämpöä: siitä vain oli kysymys.
Tähtien salaisuus.
Mutta kun alkoi miettiä tarkemmin, valohan on energiaa ja niin on lämpökin.
Eli loppujen lopuksi energia on Suuri Herra ja Ylhäisyys: se mistä kaikki alkaa ja mihin kaikki loppuu, kaiken alku ja juuri.

Pikantin säväyksen romaaniin tuo se, että siihen ilmestyy Flavian kaltainen pikkuvanha pikkuserkku, joka tavallaan auttaa katsomaan Flaviaa peiliin. Toisella tapaa sen tekee äiti ja muu suku. Tämä osa myös nytkäyttää sarjaa uuteen suuntaan, sillä Flavian on aika vaihtaa maisemaa. Jännittävää. Se on jännittävämpää kuin mikään tässä viidennessä osassa.

Helppoa hölynpölyä kesälukemistoksi on Flavia-sarjan osa kuusi. Vakuutan, että sarja kannattaa lukea järjestyksessä, silloin Kuolleet linnut eivät laula livertelee oikeassa Flavia-sävellajissa, siirtymäsävelenä entisestä tulevaan.

– –

Alan Bradley
Kuolleet linnut eivät laula
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2017
336 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa, ainakin Hyllytontun höpinöitäKirjojen keskellä, Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön! Tuulevin lukublogi ja Yöpöydän kirjat. Dekkariviikolla 12. – 18.6.2017 kirjabloggaajat postasivat kymmenistä dekkareista, ja osallistuneista blogeista saa tietoa ja koonnin Yöpöydän kirjat -blogista.

Sarjan muut osat – myös linkit postauksiini:

Piiraan maku makea
Kuolema ei ole lasten leikkiä
Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Filminauha kohtalon käsissä
Loppusoinun kaiku kalmistossa
Kuolleet linnut eivät laula
Nokisen tomumajan arvoitus (ilmestymässä)

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Malin Petersson Giolito: Suurin kaikista 

Rakkaus? Ei, en kaipaa rakkautta. Rakkaus ei ole suurin eikä puhtain, siitä ei ole täydelliseksi sekoitukseksi, se on vain likaista sohjoa. Sitä kannattaisi haistaa ennen kuin maistaa. Vaarana on, ettei sen myrkyllisyyttä huomaisi sittenkään.

Mikä saa 18-vuotiaan Majan näin kyyniseksi? Vastaus on karu: poikaystävä toteuttaa koulusurman, jossa Maja laukoo kaksi henkeä hengiltä. Tätä purkaa Malin Petersson Gioliton jännäri Suurin kaikista (Johnny Kniga 2017). Aluksi lukijalle läjäytetään koulusurmatilanne, sitten sitä keritään auki Majan muistumien ja oikeuskäsittelyn järjestyksessä.

Suurin kaikista

Minäkertoja Malin kuvaa suhdetta ystäväänsä Amandaan, kaveripiiriin, poikaystävään Sebastianiin ja omaan perheeseen. Siinä samalla näkyy ruotsalaisen raharikkaiden elämänpiiri ja siirtolaisten sinnittely. Loppujen lopuksi lähtökohdilla ei ole merkitystä vaan vanhempien osoittamalla rakkaudella tai rakkaudettomuudella.

Syylliset ja rikos tuntuvat selviltä, ja sen tietää hämäykseksi. Rikos on lopulta se, että teini-ikäisten annetaan melskata omillaan, toimia toistensa kannattelijoina vailla aikuisten tukea ja aitoa välittämistä. Huomaan tämän huutavaksi sanomaromaaniksi ja psykologisen trillerin sekä oikeussalidraaman tehokkaaksi konstiksi julistaa pintapuolisia ja näytelmällisiä aikuisia ontoiksi.

Kiinnostun ensin tarinasta ja sen hivuttavasta aukaisemisesta. Valitettavasti kirja on pitkitetty. En ole oikeussalitarinoiden fani, ja se kostautuu. Minäkertojalla on psykologista silmää, mutta tapahtumia pantataan liiaksi, ja se on herpaannuttaa. Vaikka minäkertoja on terävä, tarkkailuasema napakka ja otteessa jännitysgenrestä poikkeavaa, tekisi mieli harppoa.

*

Sillä suurin kaikista on kuolemanpelko. Rakkaus ei merkitse mitään, jos luulee kuolevansa.

Sandemose sanoi, ettei muusta kannata kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta, ja Henning Mankell lisäsi listaan rahan. Persson Giolito toteuttaa sääntöä, mutta olisi voinut tiivistää. Suurin kaikista on ison äärellä. Raamattu-sanonta otsikkoon pätkäistynä antaa ymmärtää, ja romaani ymmärtää antaa siitä monia tulkintoja. Jos edes yhteen näistä pienimmistä – rikkaista tai köyhistä tai siltä väliltä – rakkaudettomista lapsista ja nuorista saamme kontaktin ja näytämme välittävämme, ihan aikuisten oikeesti, se olisi jotain.

Päätän osaltani dekkariviikon tähänYöpöydän kirjat tekee yhteenvedon kirjabloggaajien dekkaripanoksesta. Olipa jännitysviikko! Viva la Adamsberg!

Dekkariviikko

– –

Malin Petersson Giolito
Suurin kaikista
suomentanut Tarja Lipponen
Johnny Kniga 2017
psykologinen trilleri
414 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kulttuuri kukoistaa avaa kirjaa hienosti ja linkkaa muihin kirjan lukeneisiin blogeihin.

Dekkariviikolla julkaisin jutut seuraavien kirjailijoiden dekkareista tai trillereistä:

Fred Vargas
Donna Leon ja Arnaldur Indriđason
Eppu Nuotio
Samuel Davidkin
Geir Tengen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen

Jumala tuhosi Sodoman, koska sieltä ei löytynyt edes kymmentä kelvollista miestä. Koska maailma on tuhouhkien vallassa, kunnollisten määrän laskemisesta muistuttaminen sopii tähän aikaan täällä pohjoisessakin. Otsikkoviittaus siis toimii Samuel Davidkinin toisessa romaanissa Sodomasta pohjoiseen (Johnny Kniga 2017).

Amerikkalaismies tarkka-ammutaan Helsingissä kauppatorin sillanpieleen, mutta muuten monikaan asia ei ole sitä, miltä se aluksi näyttää: siihen kiertyvät kirjan juoni ja jännitys. Jonkin verran uutuudessa viitataan edelliseen kirjaan Esikoisten lunastus, joten sen lukeminen on juonen seuraamisessa eduksi muttei välttämätöntä. Ilokseni huomaan, että esikoisen kankeudesta kerronta on selvästi kehittynyt. Totisen melankolista tarinointi yhä on ja juonenmutkia riittää, mutta nyt tempaudun päähenkilöiden tilanteisiin.

Sodomasta pohjoiseen

Ilkka Remestä löydän romaanin poliittisesta vakoilu- ja asekauppa-asetelmasta, ja Dan Brownia tunnistan klassikkotaiteeseen kätkeytyvien salaviestien selvittämisestä. Keskushenkilöhin Davidkin luotaa verrokkeja tarkemmin. Ehtaa Davidkinia on juutalaismystiikan ja -mytologian silmukointi jännityskudelmaan. Vaikka vanhatestamentillisten ja erilaisten juutalaisuustulkintojen selostuksia ympätään tekstiin, huomaan kiinnostuvani, enkä tuomitse niitä luennoinniksi.

Kahmin kerronnasta paloja, jotka jollain tavalla loksahtavat Lähi-idän, Israelin ja Palestiinan tilanteeseen. Minulla on siitä oma kantani, romaanin asekaupittelussa omansa, niin myös Daniel Janovskyllä, suomalaispoliisilla. Hyvä, että julistuksilta pidättäydytään. Merkillepantavaa Davidkinin trillerissä ovat mietinnät hyvästä ja pahasta. Ne liittyvät niin politiikan, taiteen ja kulttuurin herättämiin tunteisiin kuin myös ihmisen olemukseen.

Sisuksissamme on myös pahaa. Tai sitten siellä ei ole varsinaisesti kumpaakaan, mutta sinne voi kehittyä molempia tai kumpaa tahansa. Sen kuitenkin uskon, että vain hyvät ihmiset voivat tulla Shakespearen koskettamaksi, ymmärtää hänen teoksiaan. Voisi sanoa, että hän asettaa kokeeseen.

Vaikka mainitsen romaanin totiseksi, silti saan itseni kiinni paikoitellen hykertelemästä. Ihmeellisellä tavalla esimerkiksi pohjoisen poliisi nappaa kiinni Shakespeare-sitaateista ja jouduttaa niiden johdosta rikostutkintaa. Olen ymmärtänyt, että juutalaiseen perinteeseen liittyy kyseenalaistaminen ja paradoksaalisuus. Sellaisia sävyjä välillä tekstiin putkahtaa.

– Olet Israelissa. Jos et usko ihmeisiin, et ole realisti.

Mielenkiintoista romaanin helsinkiläisissä poliisipäähenkilöissä on heidän vakavanpessimistinen suhtautumisensa elämään. Elämännäkemyksessä on myös  jotain vanhahtavan kilttiä. Daniel Janovsky uskoo rituaaleihin sekä potee sieluntuskia entisen rakastetun vaikutuksen ja raskaana olevan vaimon suhteen. Leo Asko uskoo toisaalta intuitioon ja toisaalta faktapohjaiseen päättelemiseen, lähentyy varovaisesti naisystäväänsä ja perhettään, ehkä jopa hellittää pettymyspelosta, romaanin päätunnelmasta.

Minä tahansa muuna hetkenä Asko ei olisi ikinä myöntänyt sitä, mutta nyt hänen oli pakko, koska hän näki sen. Hänessä oli kytenyt ajatus, vakaumus, piilotettuna luuhun ja ytimeen, että kaikki on turhaa, koska mitä enemmän rakentaa, sitä enemmän tuhoutuu. Sitä enemmän kärsii. Ja on vain ajan kysymys, että kaikki olevainen lakkaa.

*

Kiteytän lopuksi kirjakokemukseni. Naissuhteiden kuvaajana toivon Davidkinin löytävän sävyjä, joita hän jo saa päähenkilömiehiin. Nyt naiset ovat vielä kaavasta karanneita ja kovin etäisiä. Toivoisin myös, ettei poliisivoimien keskinäinen kieroilu olisi niin ilmeistä. Helsinki elävöittyy tekstissä mainiosti, ja ympäristöelämyksiä välittävät myös pistäytymiset Berliinissä ja Israelissa. Vaikka esimerkiksi kellunta Kuolleessameressä hätkähdyttää epäuskottavana, on se mojovasti kerrottu. Aivan uuden ulottuvuuden juoniainekseen antaa juutalaisuuden variaatiotulkintojen sisäpiiritieto, jota tihkuu osa osalta enemmän.

Palaan ajatukseen Sodomasta. Asko ja Janovsky ovat niitä peräänkuulutettuja kunnon miehiä, joita tarvitaan tuhon estoon. Kasassa on siis kaksi, vain kaksi… Naisia ei taideta tässä traditiossa laskea lukuun. Minun makuuni olisi riittänyt trillerin taideteosjuoni, mutta ymmärrän, että asekaupat lisäävät yleistä poliittisjännitteistä kiinnostusta. Davidkin jättää tahallisen kiusaavasti paljon auki, ja koska hän on saanut minut koukkuun, haluan tietää lisää Asko(vitsie)n suvun salatuista vaiheista, Janovskyn (itse)tutkiskelusta ja kristityn Rembrantin viesteistä tuleville juutalaissukupolville.

– –

Samuel Davidkin
Sodomasta pohjoiseen
Johnny Kniga 2017
trilleri-dekkari
363 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikko

Dekkariviikolla on ilmestynyt jo juttuni Fred Vargasin, Donna Leonin, Arnaldur Indriđasonin ja Eppu Nuotion dekkareista. Ja lisää seuraa…

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

NUOTIOEppu Nuotio aloittaa uuden dekkarisarjan ”Ellen Lähteen tutkimuksia”. Ensimmäinen osa Myrkkykeiso (Otava 2017) ilmestyy sopivasti kesälukemiseksi ja tutustuttaa nimihenkilöön.

Verevä ja rento 58-vuotias Ellen, leskirouva ja eläköitynyt kartanpiirtäjä, ei ole tavallinen jännärihahmo. Nuotio haluaa selvästi karistaa tätiysmielikuvaa tiettyyn ikään päässeistä naisista. Ellen nauttii vapaudestaan, puuhailee pihamaalla ja lähestyy avuliaana kaikenikäisiä pulaan joutuneita. Sosiaalisesti sutjakka Martta-aktiivi touhuaa itsensä katoamistapauksen keskiöön ja naapurin menneisyyssalaisuuteen. Katoamisen ohella keskeisteema on perhesuhteet.

Ellenin tehokkaan verkostoitumisen ja muiden henkilöiden yhteyksien vuoksi kirjassa on melko monia henkilöitä. Ellenin lisäksi lähimmäksi päästään lukioikäistä Samuelia. Hänen kasvupyrähdystään seuraan mielelläni, muuten henkilöitä pidän aika pintapuolisesti kuvattuina. Poliiseja hädintuskin mainitaan, eli selvityshommat jäävät Ellenin ja hänen henkilökohtaisena atk-tukena toimivan Samuelin varaan.

Kerkeäksi kerronnan tekee lyhyet luvut. Seuraamista houkuttamaan loikitaan henkilöistä toiseen, ja kokonaisuus sidotaan Ellenin väliintuloihin. Aluksi vierastan aika selittelevää tyyliä, mutta loppua kohti teksti muuttuu alkua sävykkäämmäksi.

Aloitusosan energiataso suuntaa päähenkilön esittelyyn, ja jännitys jää sen jalkoihin. Alku antaa odottaa, että puutarhanhoidolla olisi merkittävä rooli, mutta eipä olekaan. Seuraava osa suuntaa Andalusian puutarhoihin, joten jospa flooran ja fiktion aluskasvuston merkitys kasvaa ja jännitysmomentit voimistuvat. Nyt lähinnä nautiskelin pelotta ja surutta omassa puutarhassa lojuen kirjan välittämistä Turun seudun maisemista ja kevyestä kesäkivasta.

– –
Eppu Nuotio
Myrkkykeiso
Otava 2017
dekkari
233 sivua.
Lainasin kirjastosta e-kirjana.

Myrkkykeisosta muissa blogeissa: Jännitystä elämään, Hyvähuomen ja Kirjan pauloissa (kotimaisten sarjojen esittelyn lomassa).

Dekkariviikko

Dekkariviikolla on ilmestynyt jo juttuni Fred Vargasin, Donna Leonin ja Arnaldur Indriđasonin dekkareista. Ja lisää seuraa…

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Jännitystuttavat: Brunetti ja Erlendur

Dekkariviikko

Dekkariviikko on alkanut! Tällä viikolla jännitetään kirjallisesti, ja siinä täpinässä ovat kirjabloggaajat mukana. Yöpöydän kirjat -blogi kokoaa mukana olevat blogit ja viikon päätteeksi tekee yhteenvetopostauksen.

Eilen aloituspäivänä ilmestyi tunnin välein dekkarijuttuja. Aloitin Adamsbergillä, nyt jatkan muiden etsiväherrojen seurassa.

Tarkennus pääotsikkoon ”Jännitystuttavat” on paikallaan: italialainen Brunetti ja islantilainen Erlendur eivät ole keskenään tuttavia, mutta monivuotisia dekkarikavereita he ovat minulle. Kummankin tapaamista odotan, ja pitkään heitä olen lähes vuosittain päässytkin treffaamaan.

Tuntematon ihailijaDonna Leonin luoma Brunetti, työpaikan ydinhenkilöt ja perhe leppostelevat entiseen tapaan. Tuntematon ihailija (Otava 2017) tuo sarjasta tutun opperalaulajattaren Venetsiaan. Diivaa piinaa fani, jonka ihailu muuttuu väkivaltaiseksi. Tarvitaan Brunettia sotkua selvittämään.

Leon on varma kertoja, jopa rutiininomainen. Oopperakuvauksissa hän nyt ylittää itsensä, muuten mennään entiseen malliin. Vakaa ja varma Brunetti miettii inhimillisiä, vaimo uppoutuu kirjallisuuteen, kotona on kivaa, vaikka muualla velloisi (naisiin kohdistuva) väkivalta, korruptio ja vallankäyttöilkeydet. Ei ole tarkoitus kuulostaa kyyniseltä tai vähättelevältä. Venetsialainen viihdejännitysannos maistui ehkä eiliseltä tiramisulta mutta maistui silti siltä, mitä odotinkin. Kelpo viihteeltä.

Muistin piinaamat2Sitten Islantiin. Mukavaa tavata vanhat työtoverit, sillä hyvin pohjustetut henkilöt ovat jatkuvuuden tae. Arnaldur Indriđasonin lukijoille tutut poliisit työskentelevät entiseen tapaan verkkaisen harkitusti dekkarissa Muistin piinaamat (Blue Moon 2016).

Vaikka sarja on edennyt lähelle tätä päivää (pomo-Marion on sairastunut ja kuollut, Erlendurkin taitaa lähennellä eläkeikää), Indriđasonilla on vapaat kädet pomppia ajassa. Muistin piinaamat vie vuoteen 1979, jolloin Erlendur on vielä melko tuore poliisi ja Marionin etsiväkunto tikissä.

Erlendur kiehtoo minua melankolisen estyneenä mutta humaanina henkilönä. Omat traumat painavat ja johtavat häntä selvittämään yhä vain katoamistapauksia. Sellainen on tässäkin osassa, vaikka pääagendalla on lämminvetisestä tulivuorimaaston lammikosta löytynyt ruumis. Marionillakin omat salaisuutensa, ja tässä sarjan osassa nuoruudentuttavuuden tilanteeseen saadaan selvyys.

Hitaasti edetään – mutta varmasti. Siten kerronnan imu ottaa valtaansa, sitä huomaa haahuilevansa islantilaisissa maisemissa ja kodeissa. Sitä huomaa toivovansa jotain iloa Erlendurin ja monen muunkin kirjan henkilön elämään. Haluaisi syöttää sanoja Erlendurin suuhun, esimerkiksi lähentyä murheillaan isälliseksi pomoksi sopivaa Marionia. No, hyvä työsuhde se on noinkin. Kahdella sanalla sanoen: ihmismäistä jännitysproosaa.

– –

Donna Leon
Tuntematon ihailija. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2017
dekkari
285 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita Brunetti-juttujani: Ansionsa mukaan, Kultamuna, Turvasatama ja Ystävä sä lapsien.

Arnaldur Indriđason
Muistin piinaamat
suomentanut Seija Holopainen
Blue Moon 2016
295 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita juttujani Arnaldur Indriđasonin kirjoista: Varjojen kujat, Reykjavikin yöt ja Mestaruusottelu,

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani