Aihearkisto: Äänikirja

Kaari Utrio: Saippuaprinsessa ja Vaitelias perillinen

Joskus teininä luin Kaari Utrion romaaneja. Historia oli lempiaineitani koulussa, ja siksi menneisyyteen sijoittuvat romaanit kiinnostivat (kuten yhä). Muistan pitäneeni romansseja hieman kihelmöivinä, mutteivät ne silloin HugoaDumas’ta tai Dickensiä peitonneet. Sittemmin luin Utrion tietokirjan Eevan tyttäret, jota pidin mainiona naishistoriakoontina. 

Nyt kun tarkistin kirjailijan kotisivuilta julkaisulistan, en voi kuin häkeltyneenä kumartaa Utrion tuotteliaisuudelle. Ja uskon joka kirjan taustalla olevan määrätietoista lähdetyöskentelyä. Toivon totisesti, ettei romaanien ”viihde”- tai ”hömppä”-puolta ymmärretä negatiivisesti. Ainakin minulle seuraavat Utrion äänikirjoina kuuntelemani romaanit olivat hyvää viihdykettä.

Pitkän tauon jälkeen siis palasin Utrion tuotantoon. Olen havainnut, että äänikirjoina voin käyttää lähinnä henkilövetoisia ja juonipainotteisia tarinoita, joissa ei kerrontateknisesti kikkailla. Arvioin Saippuprinsessan (Tammi 2004) ja Vaiteliaan perillisen (Tammi 2009) sopivan kriteereihini. Oikeaan osuin.

saippuaprinsessa

Juonia punotaan rakkauden ja rahan välillä 1830-40 -luvun aatelispiireissä. Kummassakin kirjassa on aika alusta asti selvä lemmenpari, joiden tunteiden paljastamiselle nousee vuoren kokoisia esteitä. Esteinä toimivat määrätietoiset ahneet naiset ja ikävät sukulaiset. Kaava vaikuttaa kankealta, mutta eteneminen on mutkatonta.

Saippuaprinsessassa kunniallisen Mauritz Ekestolpen paroniperhe sinnittelee rahavaikeuksissa, kopea Viktoria voin Sperling Herman-hulttioveljineen väijyy perintöä, ja sydämellinen orponeito Ulrika Rutenfelt joutuu näiden intressien väliin. Lajityypin tunteva ei varmaan pety, vaikka kiteytän juonen romaanin loppulauseeseen:

Täydellinen pari: saippuaprinsessa ja juurikaskuningas.

Vaitelias perillinenVaiteliaan perillisen päähenkilö on kapteeni ja paroni Robert, viisas ja hyvä mies, joka on kasvanut vailla äidin rakkautta. Koppava äiti ahneine sukulaisineen ovat todellisia ylimystökammotuksia, mutta tarinaa tasoittaa köyhä, nuori paronitarleski, jolla on suuri sydän ja salaisuus. Vaikka ääripäät ilmaistaan karusti, on romaanissa myös hienovaraista köyhtyneen aateliston, palkallisten ja ammattimiesten aseman esittelyä.

Romanttisen historiaviihteen kaavan mukaan monenmoiset kiemurat tarvitaan, kunnes heti romaanin alussa selvä pari saa toisensa. Kaavahan toimii, jos henkilöissä on kiinnostavat puolensa, ja juonenkulkuihin ympätään pikkuyllätyksiä piristämään perinteitä. Valitettavasti Utrio ei erityisemmin uudista lajia. Turhan odotuksenmukaisesti kaikki sujuu parhain päin. Hitusen kyllä yllättää Saippuaprinsessassa yksi nauruun kuoleminen.

Olen huomaavinani Jane Austenin säätyläiskuvausten hengittävän niskaan, sillä samansorttista purevuutta tavoittelee Utrion tapakulttuurikuvaus, mitä tulee varallisuuteen, säätyyn ja sopivaisuuteen liittyviin käsityksiin. Austenmaisuutta näen myös karikatyyrieissa, kuten omahyväisen yksioikoisessa tyypeissä. Jokin Utriota jarruttaa sävyttämästä henkilöitään persooniksi, sen sijaan hän kunnostautuu asujen ja ympäristön kuvaajana.

Huomaan nauttivani romaanin matkustuskuvauksista, niistä välittyy aidontuntuinen ajanmukaisuus. Vaitelias perillinen hahmottelee hienosti kartano- ja ruukkiympäristöä, ja Helsingin muotoutumista provinssipääkaupungiksi kumpikin romaani esittelee mielenkiintoisesti. Löydän rinnakkaiskuvia Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista Helsinki-näkymiin, sillä  Saippuaprisessassa kerrotaan elävästi Senaatintorin ympäristöstä, Suurkirkon kohoamisesta ja muiden kaupunginosien rakentamisesta Engelin suunnitelmien mukaan.

suurkirkko

Historiaviihteen soisin saavan hieman enemmän huomiota, ja Utrion pioneerityö ja tuotantourakka tarkkoinen faktataustoituksineen ansaitsisi arvostusta. Kiteytän näin: Utrio hallitsee ajat, tavat ja paikat. Vaikkeivät nämä romaanit henkilöiden ja yhteiskunnan syväluotaukseen tähtää, autoilun ajanvietteeksi äänikirjat sopivat mainiosti. (Äänikirjan lukija voisi kyllä pitää selviä taukoja lukujen ja paikkasiirtymien välissä.)

– –

Kaari Utrio
Saippuaprinsessa
Tammi 2004
romaani
äänikirjan lukija Susanna Haavisto
kesto 9.03.47.
Ostin Elisa Kirjasta.

Muita kirjan lukijoita mm. Kirsi ja Morre.

Kaati Utrio
Vaitelias perillinen
Tammi 2009
Romaani
äänikirjan lukija Kaija Kärkinen
kesto 10 t 10 min.
ostin Elisa Kirjasta.

Muita lukijoita: Morre ja Minnan lukemaa, sekä Ja kaikkea muuta kuunteli myös romaanin äänikirjana.

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Hömppä, Kirjallisuus

Christian Rönnbacka: Hautamäen joulu

Joulurevittelypalkinnon annan Christian Rönnbackalle joulukertomuksesta Hautamäen joulu (2016). Elisa Kirja jakaa sitä ilmaiseksi, mitä ilmeisimmin hyvää joulumieltä tuottamaan – ja onnistuu siinä.

Hautamäen joulu on yhdeksäs osa novellisarjaa Rikospaikka Pasila. Rikosylikonstaapeli Kiuru poliisikollegoineen törmää sananmukaisesti joulupukkeihin. Levottomasti käyttäytyvistä pukeista tulee lisää ilmoituksia. Aika nopeasti selviää, minkälainen pukkivälitys toimittaa kummallisia Korvatunturin konsultteja. Isoin ongelma on se, miten piripäisten pukkien jäljiltä monen perheen joulu on vaarassa.

Rönnbackan dekkareista tuttu sankari Antti Hautalehto astuu näyttämölle pelastajan tapaan. Loppuratkaisu on herauttaa kyyneleen silmäkulmaani, kuten kertomuksessa käy myös poliiseille ja jopa Piri-Terolle. Voin vilpittömästi todeta, että Rönnbacka saa juttuun hehkumaan joulun hyvän hengen: ”Paras lahja on hyvä joulumieli.”

Nautin siis hyväntahtoisesta tapahtumien loppuun saattamisesta, mutta kerkeä kerronta miellyttää sekin. Kyllä Rönnbacka taitaa kielellä keplottelun. Övereiden suuntaan kallistuu kyllä se, että kuvasto viittaa silloin tällöin suoraan jouluklassikoihin, esimerkiksi lahjoja jaetaan Fannille ja Aleksanterille, löytyy samasta perheestä Sylviakin.

hautamaen-joulu

Novelli on sopivasti joulupäivän kävelylenkin mittainen, sillä kuuntelin sen äänikirjana. Ulkoiluhetken miellyttävyyttä lisäsi Ville Tiihosen kuuntelijan sielua hivelevä bassoääni. Erityismaininnan annan vuoden hävyttömimmälle tekstimainonnalle, sillä sen verran selkeästi novellissa mainittiin Elisan tuotteet.

novellihaaste

Nyt on kasassa 70 novellia Ompun novellihaasteeseen.

Christian Rönnbacka
Hautalehdon joulu
Elisa Kirja ja Crime Time 2016
novelli, 9. osa sarjasta Rikospaikka Pasila
äänikirja, 0.48.08
lukija Ville Tiihonen
Ilmaistarjous Elisa Kirjalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Novellit

Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita I-V

Kesällä luin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita (Otava 2013–2016) eli neljä romaaniosaa paimenesta täysihoitolan emännäksi etenevästä naisihmisestä 1800-luvun lopulta kesään 1918. Kyökinpuoleinen historian henkiinherätys innosti. Niinpä ei ollut kynnys korkea siirtyä Mustosen aiemmin kirjoittamaan sarjaan.

Kuuntelin syksyn aikana äänikirjoina Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan (Otava 2004–2008). Havaitsinpa, että Syrjästäkatsojan tarinoiden tapaan kirjat kuvaavat lähinnä samoja aikoja mutta tarkennetusti kahden kerroksen väkeä: Järjen ja tunteen tarinoita pääosin kuljettaa rinnakkain kahden samanikäisen mutta lähtökohdiltaan erilaisen tytön kasvua naisiksi.

Juonitypistys

Hilma Maria Perämäki ja Anna Sofia Ahlstedt ovat syntyneet 1877. Ennen uuden vuosisadan vaihtumista Hilma tulee Helsinkiin piikomaan ja Anna jatkamaan opintojaan tuikean tätinsä Augusta Ahlstedtin kortteeriin. Nimettömät käynnistää tyttöjen kehitysväylät: Hilma topakoituu pätevänä kotiapulaisena sekä haksahtaa kelvottomaan Artturiin; arka Anna pettyy ensi lempeen mutta etenee opinnoissaan ylioppilastutkintoon asti.

Mustasukkaiset  jatkaa 1900-luvun ensimmäisiin vuosiin, jolloin Hilma kasvattaa perhettä ja sinnittelee ompelijana. Anna on ”saanut vapautuksen sukupuolestaan” eli opiskelee yliopistossa. Lipunkantajat kertoo sortovuosista ja naisten noususta ensimmäiseen eduskuntaan, vastakkaisista puolueista, luonnollisesti. Sidotut  käyttää Hilman perheineen Amerikassa ja Annan miehelässä – kumpikin kokee kovia. Lisäksi kansalaissota vaikuttaa heihin väkevästi, ja kirja päättyy 1918 sodan jälkimaininkeihin.

Juonitiivistykseni ei todellakaan tee oikeutta näille neljälle osalle. Se, että historian myllerrysvuodet kytketään kahden eri säädyn naisten elämänkulkuun, tarjoaa mahdollisuuden monipuoliseen yhteiskunnalliseen läpileikkaukseen. Lisäksi kahdesta erilaisesta naisesta saadaan paljon irti persoonina ja aikansa edustajina, osin edelläkävijöinä.

Yhteiskuntaoppia

Poliittiset virtaukset suodatetaan Hilman ja Annan siivilöiminä. Näin välittyy kokemuksia sortokaudesta ja vaali- ja eduskuntatyöstä sekä naisen asemasta kotona, töissä ja politiikassa. Sortovaltaa lähdetään nakertamaan mielessä itsenäisyys, esimerkiksi siten esitellään jääkärit aluksi, ei lahtarielkein. Sosialistiväki nähdään kaupunkityöläistön arjen ja onttoja iskulauseita helskyttelevien agitaattorien vinkkelien välistä, mutta luokkajako kärjistyy niin, että köyhä ompelijakin leimataan liian herraskaiseksi.

Romaanin naiset toimivat itsellisinä, vähitellen myös arka Anna. He uhmaavat perinteistä naisroolia ja tasoittavat tietä nykyaikaan, jolloin naiset eivät esimerkiksi enää tarvitse ”vapautusta sukupuolesta”. Uskottavaksi Mannisen kuvauksen tekee se, ettei irtautumista säätyjensä naismalleista tehdä Hilmalle eikä Annalle helpoksi. Silti he saavat mahdollisuuden – ja siksi tarvitaan yhä tänä päivänä lipunkantajia tällaisten tienraivaajanaisten perinnön säilyttämiseksi sekä solidaarisuuden ja tasa-arvon ylläpitämiseksi.

Kiinnostava poikkeama on Hilman perheen Ameriikan reissu. Sattumalta kuuntelin samoihin aikoihin äänikirjana Antti Tuurin Taivaanraapijat (Otava 2006). Siitä sain yllättäen rinnakkaisteoksen Sidotut-romaanin siirtolaisosuudelle. Kummassakin miehet työskentelevät ankarissa pilvenpiirtäjäolosuhteissa, ja kummassakin kirjassa on yhteyksiä sosialistiutopiaa pykäävän Matti Kurikan porukoihin. Tuuri uppoaa teosofisiin sfääreihin, Manninen pitäytyy työn raskaan raadannassa, mutta kumpikin kuvaa pistävästi suomalaisyhteisöjen elämää muilla mailla.

jarjen-ja-tunteen4

Kevyen vahvaa kerrontaa

Hilman ja Annan minäkerrontaosuudet kulkevat vuoroittaisina, kronologisesti etenevinä nauhoina. Kamarin ja kyökin näkökulmat poikkeavat ratkaisevasti toisistaan. Minua miellyttää suora tapa, jolla Hilma kuvaa työntekoa, toimintaansa ja sydämenasioitaan, ja vähitellen lämpenen Annankin varovaiselle tyylille, joka kuvaa kertojapersoonaa.

Romanttiseksi viihteeksi ei sarjaa kaikkineen voi kutsua, vaikka pariutumisen vietit tietysti henkilöihin vaikuttavat. Pidän romaanisarjaa historiallis-yhteiskunnallisena henkilökuvafiktiona. Aika, miljöö ja toiminta kuljettavat lukijaa luotettavasti tapahtumasta toiseen.

Henkilövoimaa

Vaikkei Annalla ole aluksi omia varoja sen enempää kuin piikalikalla, asema on kuitenkin toinen, vaikka asetelma on tämä: Anna on avuton säätyläistyttö ja Hilma hoksaavainen piika. Aherrus ja ihmissuhteet erottuvat erilaisina kahdesta suunnasta katsoen, mikä lisää kiinnostustani juoneen ja naisiin. Hilmaa elämänkoulu kolhii ja hänestä kehkeytyy terävä, tiukka perheenäiti, ja Anna voimistuu pikkuhiljaa uranaiseksi, joka joutuu kuorimaan itsestään pärjäävän kartanonrouvan.

Naisten käänteet ruokkivat sitä, että heistä haluaa tietää aina enemmän, selvittää, miten heidän käy. Ja komeasti kuvataan kahden erilaisen naisen varautunutta ystävyyttä, joka ailahtelee elämäntilanteiden ja aatekuohujen myötä, mutta kasvinkumppanuussäie pitää. Kädet hikoamaan pistää neljännen osan loppuosa, jolloin ystävyys todella punnitaan.

Henkilöissä vilahtaa pientä huvitusta, sen päälähde on Augusta-täti, josta piirretään teräväreunainen naisasiaesikuva, viiltävässä itseriittoisuudessaan mahtava ilmestys. Passuuttaa hän osaa, eli ei tädin tasa-arvoaatteet työväenmyönteisesti kulje, mutta ihmisyydelle hänellä on silmää. Muista sivuhenkilöistä tärkeitä ovat Hilman ja Annan miehet. Syviä luonnekuvia ei heistä kehity vaikka juonenkululle merkityksellisiä ovatkin. Eikä sarjan miehistä ole juuri sielunveljiksi – naisten pitää itse pärjätä.

 Ai niin, tämä vielä

Mainiosti Manninen päättää joka osan niin, että pakko on hyökätä seuraavaan. Sidotut lopetan itku silmässä, ja siihen virittäytyneenä säntään sarjan viimeiseen niteeseen selvittämään, löytääkö Anna vielä onnen ja miten Hilma selviää valkoisen vallan vuosista. Mutta mitä Mustonen teit!

jarjen-ja-tunteen5Sarjan finaali Parittomat hyppää 90 vuotta ajassa eteenpäin 2000-luvun luomutarkastajan ja -viljelijän kesään. Pirkules, heti arvaa, että kolmikymppiset parittomat saavat toisensa. Kerronta seuraa romanttisen viihteen konventioita toisin kuin aiemmat osat. Palkitseva puoli on se, että vihdoin Hilman ja Annan suvut yhdistyvät. Mutta pah, turkasen vähän valotetaan aiempien osien voimanaisten loppuelämän vaiheita, vähän vain tuikataan täkytietoja. Ja sehän jää kaivelemaan, vaikka tarina todistaa, että elämä jatkuu uusissa sukupolvissa.

Hyvä on, ymmärrän kyllä, että koukkaus nykypäivään näyttää, mihin on Hilman ja Annan ajoista tultu. Nyt EU kyttää säädöksiään, työnteko on muuttunut, luokkajako kutistunut ja naisilla on monenlaisia toimintavapauksia, mutta ihminen haluaa ja tarvitsee yhä ihmisen lähelleen.

Puhu äänellä jonka kuulen

Erja Manto äänikirjojen lukijana rytmittää tekstiä nautittavasti, ei elämöi turhia mutta eläytyy sopivasti. En voi kuin kiittää, miten syksyn kävely- ja ajomatkat ovat tuntuneet vähemmän raskailta Mannisen tekstiä kuunnellen. Vaikka loppuhuipennus onkin lässähdys, suosittelen sarjaa. Neljän ensimmäisen osan aatekirjo, juonivetävyys ja henkilöiden nahkoihin pujottautuminen viehättävät.

Naishistorian havina humisee korvissani äänikirjakokemuksen jäljiltä, ja näin itsenäisyyspäivänä 2016 mieluusti muistelen kirjasarjakokonaisuutta, jossa paljolti pohjustetaan nykyisen Suomen syntyä. Järjen ja tunteen tarinat välittää ihmisenkokoista yhteiskuntanäkemystä.

– –

Enni Mustonen
Järjen ja tunteen tarinoita I-V
Yksinäiset, Otava 2004 (8 t 15 min 20 s)
Mustasukkaiset, Otava 2005 (6 t 50 min 17 s)
Lipunkantajat, Otava 2006 (n. 7 t 30 min.)
Sidotut, Otava 2007 (10 t 57 min.)
Parittomat, Otava 2008 (n. 7 t 39 min)
Lukijana Erja Manto
Ostin koko sarjan äänikirjoina, Elisa Kirja.

10 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus

Kristiina Vuori: Neidonpaula

Kesällä 2015 yritin jouduttaa ajomatkoja äänikirjalla. Valitsin Kristiina Vuoren romaanin Disa Hannuntytär (Tammi 2014). Lankesin toistamiseen samaan kuoppaan: kesälle 2016 hankin kuunteluun Neidonpaulan (Tammi 2015). Miksi?

Olen pitänyt ihan viihdyttävinä historiafiktioina Vuoren Näkijän tytärtä ja Siipirikkoa. Siksi jatkoin Vuoren viitoittamalla tiellä, nyt kuunnellen autoilun ankeuden karkoitusmielellä. Mutta niin kävi, että Disa Hannuntytär -romaanin nimihenkilölle luovuttaisin ”ärsyttävin päähenkilö aikoihin” -mitalin. Senpäiväinen jahkailu ja turhanaikainen lemmenäksyily nostivat verenpainettani, mikä ei ole autoilijalle hyväksi.

Ounastelen tympeyteni johtuvan äänikirjaominaisuuksista. Äänitteen lukijan ääni nukuttaa, ja viipyilevässä koukerokerronnassa knoppaillaan liian kanssa ajan sanastolla ja  yksityiskohdilla. Pikkupiirteinen kuvailu kuunnellen ei sopine kaltaiselleni nopealle lukijalle. Ehkä Vuoren nippelityyli ei haittaisi lukien; silmäni saisivat lentää omaan tahtiini, eikä tarvitsisi viivytellä ääneenlukijan tahdissa.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta annoin siis mahdollisuuden Neidonpaulalle, jossa kerrotaan 1400-luvun loppupuolen tietäjänaisista, Ilveksen suvun jälkeläisistä (jatkoa Näkijän tytär -sukuun). Toinen kaksostytöistä, Truda, kertoo. Hänet luvataan maalliseen elämään, sisko Brita Naantalin uutukaiseen birgittalaisluostariin.

Mielenkiintoista on jännite loitsujen, taikojen, näkyjen luonnonuskon ja kristinuskon välillä, siitä siskot koittavat selvitä kumpikin tavallaan. Ja rakkaudesta tai lihan himosta. Nunnakohtalostaan huolimatta Brita on siskoksista rennoin, Truda pingottaa niin näky- kuin rakkausasioissa. (En taida oikein olla oikeaa kohderyhmää romanttisen viihteen konventioihin kuuluviin kiemuroihin, joissa sankaritar käyttäytyy ja lausuu toisin kuin tuntee.)
Neidonpaula
Kirjakokemukseni huonot uutiset siis ovat siinä, että kuunnellen tämäkin romaani oli minulle aivan liian viipyilevä. Hermoni pettivät, mutta juonen halusin selvittää, joten luin Neidonpaulan loppuun e-kirjana. En sitä sellaisenakaan historiaproosalemmikkeihini laske. Kerrontatavan selittelevyys ja tiedontodistelu on liiallista ja henkilökuvat ohuita, vaikka rouheuttakin mukaan mahtuu. Voi kun kirjailija tiivistäisi, luottaisi henkilöihin ja tarinaan!

Hyvät uutiset ovat ne, että arvostan kirjailijan paneutumista. Vankka luostarielämän, yrttilääkinnän ja tapojen tuntemus on tekstin taustana. Vaikkeivät ne ihan sulaudu luontevasti vetäväksi proosaksi, vakuutun historianäkemyksestä. Tästä syystä lupaan, että tulen vielä lukemaan uusimman romaanin Kaarnatuuli, sillä se on Vuoren ensimmäinen romaani, joka pohjautuu todelliseen henkilöön, turkulaiseen 1500-lukulaiseen vallasrouvaan. Historia- ja Turku-fanina en tohdi sitä ohittaa. Luen sen jossain vaiheessa – en yritäkään kuunnella.

– – –
Kristiina Vuori
Neidonpaula
Tammi 2015
historiallinen romaani
479 sivua.
Ostin äänikirjana, lainasin e-kirjana.

Neidonpaulan lukijoita mm. Kirjahilla, Kirjanainen, Kirjasähkökäyrä ja Vinttikamarissa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa. Klassikkohaaste 3

Klassikkohaasteeseen kolmannella kierroksella valitsen yhden brittiproosan peruskivikirjailijan teoksen. Jane Austenin Northanger Abbey (valmistui 1803) on suomennettu söpösti Neito vanhassa linnassa (WSOY 1950/2015). Kirja ja suomennosnimi suuntavat jopa satiiriin, sillä päähenkilön goottiromanttiset odotukset rapautetaan surutta. Silti mukaan mahtuu myös suloista onnen odotusta.

Klassikkohaaste 3

Klassikkohaasteen muut postaukset löytyvät täältä. Haastetta emännöi blogi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Northanger Abbey on tyyppitarina vaatimattoman pappisperheen nuoresta, sievästä ja viattomasta neitosesta rakastumassa varakkaan linnanherran poikaan, ja lopussa koetaan odotettu kosinta. Kaikki, jotka tuntevat lajityypin, tietävät, ettei tämä juonipaljastus tuhoa mitään. Kaupan päälle saa survontaa säätyläis-smalltalkista, terävän tietoiskun tapakulttuurista ja jopa tölväisyjä romaanikirjallisuuden turmelustilasta.

Austen vakuuttaa minut pisteliäsyydellään. Alku on huikeaa kaikkitietävän kertojan tarinavirittelyä. Ei epäilystä, kuka on niskan päällä: tietoinen sepittäjä, joka tekee valintoja ihmisluonteen kuvaamiseksi. Välillä kertojan ylivoima häivyttyy, ja silloin teksti viettelee seuraamaan henkilösuhteiden etenemistä. Kyllä kertojan tietoisenironen ote muistuttaa tasaiseen tahtiin olemassaolostaan.

Kantava teema on romaanikirjallisuus, joka turmelee kokemattomien arvostelukyvyn. Etenkin kauhuromanttinen novellistiikka on kertojan hampaissa. Päähenkilö Catherine ahmii kiihottavaa fiktiota, ja sen tuottamat tunnekuohut hämärtävät hänen ajatteluaan. Se halutaan romaanissa osoittaa, ei sormea heristäen vaan vinosti virnistellen. ”Mad woman in the attic” -pilkka suunnataan Catherinen nilkkaan ja siitä kimpoaa potku aikalaiskirjailijoihin. (Silti vasta vuosia myöhemmin ilmestyy varsinainen ullakkokauhuromantiikkaklassikko Kotiopettajattaren romaani.) Ja miten hauskaa: Austen osoittaa osaavansa konventiot, sillä hyvin hän tuottaa linnaromantiikan kauhukuvitelmat – ja sitten murtaa ne.

Austenin muusta tuotannosta tutut teemat ja tyypit ovat tässä kirjailijan ensimmäiseksi kirjoitustyöksi arvioidussa romaanissa jo loistossaan. Säädyn ja omaisuuden merkitys naimakaupoissa on ohittamaton ainesosa. Henkilögalleriaan kuuluvat hölmöt onnenonkijat, hupsuina höpöttävät naiset ja miehet sekä jäyhät ja/tai turmeltuneet upseerit. Piinaavan yksityiskohtaisesti Austen näyttää rasittavat tyypit, ei juuri selittele. Siitä tunnistaa klassikkoaineksen: aika ei ole rapauttanut elämisen kummallisuuksien tarkastelun terävyyttä eikä himmentänyt ilkikurista pilkettä. Kerronta koukeroisenakin viehättää ja viihdyttää.

Catherine on oman kylän säätyläisparin Allenien seuralaisena Bathissa, jossa seuraelämä tanssiaisineen esitellään lukijoille muikean monisanaisesti. Rouva Allen on hupsu, ja hänen vanhan tuttunsa tytär Isabel tekopyhä sanailija. Kiusallisin jaarittelija on Isabellan veli John, joka on myös Catherinen veljen ystävä. Nautiskellen kuuntelen kiemurtelevaa sosieteettipuhetta ja kohteliaisuuskäytäntöjä, joissa usein todelliset ajatukset peitetään, mutta silti ne sieltä rivien välistä räikeästi raikaavat.

Catherinen kehitys kuvaillaan kirjassa sekä ymmärtäen että ironisesti – vaativa yhdistelmä. Austenin teksti tuottaa iloa, sillä tunteilemattoman selkeästi piirtyvät 17-vuotiaan pappilantytön ajatuksenjuoksu, mielikuvitus ja vähittäinen muutos. Toisin kuin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin älytön äiti, Catherinen äiti säteilee tyyneyttä todeten realistisesti: ”Eläminen on oppimista.” Ja Catherinen onneksi komea Henry (hyvä saalis linnan sivutiloineen) ymmärtää neidon hyväuskoista naiiviutta. Koska Henry äityy välillä hirtehiseksi kiusoittelijaksi ja vakavaksi oppimestariksi, loppusuukon odotus sisältää särmiä.


 

Tavoistani poiketen nautin Neito vanhassa kartanossa äänikirjana. Erja Manto lukijaäänenä sopii tekstin tulkitsijaksi hienosti. Hän sävyttää muttei osoittele; siis kuuntelijalle jää tulkinnanvaraa. Aiemmin äänikirjakuuntelua vieroksuneena tämän kokemuksen ajan jopa toivoin automatkojeni jatkuvan. Se kertoo hyvää sekä tekstistä että toteutuksesta.

Kirjan kuuntelun perään katsoin ITV-elokuvan samaisesta teoksesta, kyseessä on vuoden 2007 versio. Tulkinta on mainio, vaikka ironian terä on melko tylsä. Esimerkiksi rouva Allen ei vaikuta aivan yhtä hölmöltä eikä Thorpen sisarukset ihan niin sietämättömiltä kuin romaanissa, sillä kirjan puristaminen 1,5 tuntiin säästää esimerkiksi Isabellan runsailta veikistelypuheilta ja Johnin kiesihöpinöiltä, joskin myös juonimutkia suoristetaan reippaasti. Kirjallinen metataso siirretään Catherinen uniin, jotka saadaan näyttämään lähinnä eroottiselta alitajunnalta. Catherine on raikkaan viaton ja Henry lempeän ilkikurinen eli kemia kuplii kivasti. Epookkiviihde vetoaa minuun, eikä taida siinä olla Austenin voittanutta.

– – –
Jane Austen
Neito vanhassa linnassa
Northanger Abbey
Suomentanut Eila Pennanen
WSOY 2015 (ensimmäinen painos 1950)
romaani
Lukija Erja Manto, noin 9 tuntia.
Ostin äänikirjana (Elisa Kirja).

Filmatisointi: Northanger Abbey, ITV 2007


Myös Luettua elämää on kuunnellut äänikirjan – ja kas: samankaltaisia huomioita hän on tehnyt (kirjoitan aina juttuni muiden postauksia lukematta); muita tämän Allenin blogikokijoita: Kasoittain kauniita sanoja, Matkalla mikämikämaahan, Sonjan lukuhetket, Kirjaneidon tornihuone, Hannan kirjokansi, Aikakirjoja ja L´amie de l´ ABC.

Klassikkohaaste 1: luin Saatana saapuu Moskovaan.

Klassikkohaaste 2: luin Romeon ja Julian.

12 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Draama, haaste, Kirjallisuus

Tove Jansson: Kesäkirja

Pitkät automatkat sujuvat yleensä radiokanavilla puikkelehtien. Vähitellen sisäänajan itseäni äänikirjallisuuteen. Kuuloaistin varassa kirjaan uppoaminen ei ihan luonnikkaasti minulta suju, silti yhden suvisen reissun vietin soljuvan kuulonvaraisen tekstin turvin: Tove Janssonin Kesäkirja (WSOY Äänikirjat 2014).Kesäkirja

Janssonilla on kyky taluttaa turvallisesti tarinaan, jonka kulkua ei voi ennakoida. Hän tallentaa tunnelmia, väläyksiä ja tilanteita. Selityksiä ei hän tarjoa, enkä minä niitä kaipaa. Kuljen mukana luottaen mutta valppaana, silla myös jotain vaarallista voi tapahtua.

Kesäkirja on rakenteeltaan novellimainen: jokainen luku on oma ehjä kertomuksensa, joka toimii sellaisenaan. Kokonaisuus sen sijaan tarjoaa kesän kiertokulun keväästä syksyn alkuun. Mukana on sakeaa elämäntuntua mutta myös katoavuuden haikeutta.

Pieni tyttö ja isoäiti viettävät kesän saaressa vanhassa suvun huvilassa. On mukana isäkin, vaan hänellä on vain taustarooli, ei yhden yhtä repliikkiä. Keskustelut ja toiminta kilpistyvät Sofiaan ja isoäitiin. Mitään erityistä ei tapahdu, kesää eletään luonnon helmassa, ja silti tapahtuu paljon merkityksellistä kävely- ja meriretkillä, leikeissä, sadepäivien tylsyydessä ja kuumottavien kallioiden lämmössä.

Taustalla on tytön äidin kuolema. Se vain ohimennen mainitaan, mutta se säteilee tunnelmaan ja tytön olemiseen. Jansson tavoittaa ihailtavasti elämän hahmottamista harjoittelevan lapsen ja jo siitä luopumista lähenevän vanhan naisen maailmat sekä heidän keskinäisen suhteensa. Siinä on leikkiin antautumista, lempeyttä, kiukuttelua ja ärsyttämistä. Lapsen kirje kiteyttää paljon: ”Vihaan sinua. Rakkaudella Sofia”

Kesäkirjan päähenkilöihin kiintyy, mutta heitä ei voi koskaan tuntea läpikotaisin. Heissä on ikuinen kasvunvara, iästä riippumatta. Kuvaus lumoaa, ja sitä lisää saariluonnon ja vaihtelevien säätilojen tallennus. Kesäkirjan äänenä on Tytti Paavolainen, jonka luenta vahvistaa tekstin tunnelmaa: siinä on väkevää läsnäoloa ja ajattomuutta.

Toivottavasti kaikilla on aikaa kompaktille Kesäkirjalle joko kuultuna tai omin silmin luettuna. Teoksen tunnelmista intouduin luomaan oman kirjatrailerin. Jos alla oleva kuvake ei käynnistä traileria, tämä Drive-linkki sen teke (pahoittelen kuvan laatua).

  
– – –
Tove Jansson
Kesäkirja
WSOY Äänikirja 2014
Lukijana Tytti Paavolainen, äänitys vuodelta 1998
Kesto n. 2 t 35 min
Lainasin kirjastosta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus

Kalevala 180 vuotta ja Pohjan akka

Hyvää Kalevalan päivää! Juhlakalu on jo 180-vuotias. Pääfiestaa Finlandia-talossa juontavat Duudsonit, ja ohjelmassa on räppiä. Kansallisen korkeakulttuuristatuksen saanut Kalevala on aikojen saatossa pysynyt sellaisenaan, mutta yhteiskunta sen ympärillä on muuttunut ja kulttuuri moniäänistynyt.

Kalevala on ollut sytykkeenä eri aikojen taiteen tekijöille Gallen-Kallelasta Kotiteollisuuteen. Viimeisimpiä mieleeni tulevia kansanrunomytologialähtöisiä teoksia on Jenna Kostetin Lautturi, nuorten aikuisten spefi-romaani, joka sai vuoden 2014 Blogistania kuopus -palkinnon. Alkuvuodesta on ilmestynyt Mervi Heikkilän nuortenromaani Louhen liitto. Louhesta on kyse myös muutama vuosi sitten ilmestyneessä kirjassa: alkuvuoden automatkat vietin Seija Vilénin Pohjan akka -romaanin äänikirjaversion kanssa (Avain 2012).
pohjan akka
Vilénin romaanissa on onnistuneesti varioitu Kalevalan juonta ja henkilöhahmoja Louhen näkökulmasta. Muinaista mytologiamaailmaa tarkastellaan pitkälti naisvinkkelistä, joten Louhesta, Kyllikistä ja Tytistä tongitaan uusia puolia. Päähenkilö Louhi on näistä täyteläisimmin tavoitettu. Äijät jäävät statisteiksi omiin mehuihinsa muhimaan – aika vietävissä moni ukko näyttää olevan.

Yllätyn siitä, miten mutkattomasti Kalevala-kieli istuu kokonaisuuteen. Ehkä äänikirjamuoto sopii siihen – en voi nyt arvoida, miten se luettuna limittyy kokonaisuuteen. Romaani on silti pääosin selkeää suorasanaista proosaa, vain välillä kalevalaispoljentoinen kerronta vie menneeseen aikatasoon.

Milloin aloin vastata kysymyksiin ajatuksillani?

Rinnakkaistodellisuus Kalevala-aikoina vai dementiamaailma? Romaanin kerrontatasoina vuorottelevat muistisairaan rouva Pohjan tämänpäiväinen hoitolaitostodellisuus ja kyseisen rouvan harhailevat mielenmatkat Kalevalan kankahille. Hoitolaitoksessa poukkoilevat myös rouvan vävy ja yksi kirjailijanplanttu. Välillä piipahdetaan näiden miesten ajatuksissa ja elämänpulmissa. Tämä hieman hajottaa kokonaisuutta ja pitkittää tarinaa turhaan, hitusen ehkä fokuskin hukkuu (ainakin äänikirjan kuuntelijalta). Hoitolaitosarjen kuvaus on mielestäni osuvaa: se iskee hoitajien ja hoidettavien toteen.

On kulttuurinen elonmerkki, että muinainen mytologiamme saa yhä vain uustulkintoja. Pohjan akka ei minua villinnyt, mutta sopi se kansalliseepoksen juhlavuoden käynnistykseen – se tarjosi arjen toimintaa helpottavaa ajanvietettä, sopivasti myös ajatusaskartelua. Eläköön Kalevala muodossa jos toisessa!

Voit vaikka testata, ketä hahmoa muistutat (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1305931821323). Täällä puhuu Väinämöinen.

Lukulamppu on puolestaan koonnut Kalevala-aiheisia kirjoja.

— –
Seija Vilén
Pohjan akka
Avain 2012
äänikirja, noin 6 tuntia
Lainasin äänitteen lähikirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus

Kirja ääninä

Hahmotan asioita näköaistin avulla, siksi kirjakokemukseni on sidottu painettuun sanaan. Vanhanaikainen painotuote on suosikkini, luen kyllä e-kirjojakin, mutta niissäkin kaipaan käsin kosketeltavaa selailtavuutta.

Äänikirjoja olen vältellyt, sillä olen epäillyt, etten saa tekstistä irti kuullen samaa kuin visuaalisesti kirjaimistoon upoten, lukien. Ajan säännöllisesti pitkiä matkoja autolla, eli siihen hassaantuu hyvää lukuaikaa useita tunteja kuukaudessa. Joulureissulla päätin kokeilla äänikirjaa autoilun ratoksi.

Testiäänikirjani on Terttu Autereen Sininen hatturasia (2012 Karisto, kirjana 2011). Se on episodityyppinen yhdenpäivänromaani, cd-kannen mukaan samantapainen kuin hänen esikoisromaaninsa. Voisin kuvailla sitä kertomuskokoelmaksikin, jonka lukuja yhdistää sama pikkukaupunki ja joukko henkilöitä, joilla on jonkinsortin yhteys toisiinsa. Keskiössä on rehtori Martiskainen rouvineen, ja heistä kuvaus laajenee tuttavapiiriin ja tuttavapiirin tuttuihin.

Kaikki tapahtuu yhtenä leutona alkukesän päivänä 1920-luvun alussa. Mitä tapahtuu? Ei oikein mitään. Tunnelma ja henkilöiden mielenliikkeet tavoitetaan tarinoinnissa kyllä viehkosti. Samoin ajankuva kuultaa kerrotusta, se välähtelee pienin yksityiskohdin uskottavana taustana. Kokonaisuus on nätisti vanhanaikainen.

Sininen hatturasia on tilannetajuista impressionismia. Eri yhteiskuntaluokat, henkilöiden asema ja tavat, suhde muihin ja itseensä kuvaillaan tarkasti. Etenkin naisten elämä tallentuu tunnollisesti: piian aherrus, rehtorskan muotitietoisuus ja alistetun lehtorinrouvan kotiorjuus hahmotellaan havainnollisesti.Sininen hatturasia

Äänitallenteen lukijana on itse kirjailija. Hänen äänensä on miellyttävä, luenta rauhallista ja melko eleetöntä, helppoa seurata. Kuunnellessa ennätän pohtia sitä, miten suuri merkitys on äänikirjan lukijalla. Lukijan sävyt, painotukset ja ilmaisutyyli tuovat vääjäämättä lisukkeita tulkintaan – toisin kuin äänetön oma lukuprosessi paperilta silmäillen. Lukukokemukseni ei olekaan nyt yksityinen vaan jonkun toisen välittämä, sillä minun ja tekstin suhteeseen sotkeutuu siihen vaikuttava tekijä. Huomaan, että minua hämmentää tuo minun ja kirjan kahdenkeskiseen ajanviettoon sekaantuva ”toinen”. Ääniversio lukijansa myötä voi viedä jotain pois tai tuoda lisää, mutta sama ei kirjakokemus ole.

Jatkanko äänikirjojen kuuntelijana? Mahdollisesti. Sinisen hatturasian hitaus sopii hämärän kelin ajelutunnelmaani, mutta epäröin, toimisiko se minun lukumakuuni kirjamuodossa. Luettuna Sininen hatturasia olisi toisenlainen, ja ehkä olisin nävertänyt sen kerronnasta ja rakenteesta jotain muuta kuin nyt. Mutta ainakin tämä teos sopii kokemattoman kuunneltavaksi, sillä episodimaisuuden ja harkitun lukurakenteen vuoksi sitä on helppo seurata. En vaihtanut suosikkiradiokanavalleni. Ja kävinpä mukavuusalueeni ulkopuolella, hyvä sekin.

– – –
Terttu Autere
Sininen hatturasia
Karisto 2012
Äänikirja, 5 tuntia 31 minuuttia
Lainasin lähikirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja