Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2018

Saila Susiluoto: Metropolis

Runovuosi alkaa omalla kohdallani kohottavasti. Saila Susiluodon kahdeksas kokoelma Metropolis (Otava 2018) pysäyttää tähän hetkeen ja samalla saa siirtymään lukupaikasta ja -hetkestä menneeseen ja ajan määrittelemättömyyteen. Nautin sana-annoksista, jotka täyttävät ajatuksia ja tunteita.

– – On virhe sanoa, että kauneus katoaa. Ei se minnekään mene, se pysyy
muistissa. Pysyy silloinkin kun siitä on enää surua.

Ikiaikaiset peruskuvat toimivat: lasi, avaruus, aurinko, kuu, tähdet, linnunrata, meri, simpukka, hiekka – mitä näitä on. Ja on tyttö, jonka kautta elämä jatkuu ja jatkuu. Vaikka useiden runojen ympäristössä tuoksuu sitruuna ja basilika, luen kuvia ja tunnelmia omassa ajassani ja ympäristössäni, mutta pääni sisässä liikun sekä lähiössäni että Välimeren rantojen kaupungeissa, joissa aikaa jatkavat menneiden aikojen rauniot. Liu’untaan ajasta ja paikasta johdattavat esimerkiksi runon säkeen peräkkäiset sanat ”raunio, kehätie, linnunrata”.

Metropolis

Susiluodon runoissa on kysymys ajattomuudesta, jossa ihmisessä ovat kaikki ajat ja jossa ihminen on sama: eläjä, jonka on vaikea olla oikea-aikainen ja joka haluaa rakastaa. Vaikka geenilinja voi sammua sekunnissa, aikakerrostumat merkitsevät jatkuvuutta – lohtua ja toivoa.

Puisto vuotaa: sun luistinsilmäsi terä
raapii uurteita huokoiseen muuriin
levitän käteni ja kuin kivi siirtyisi minuun
seison tässä hetken ja olen osa historiaa:
– –

– –
kaikki liittyy kaikkeen, on jatkumoa, suvun tähtikarttaa, repaleista geeninauhaa
se loistaa taivaalla kuin ledketju:
sinä, jumalasta syntynyt, ja sinä, pieni vuohi
lumi joka painuu hitaasti syvemmälle, puhtaat ajatukset
– –

– – Me emme tiedä, maailmanhistoria jatkaa kulkuaan kuin iänikuinen ratas: kaikki toistuu, toisessa puvussa ja muodossa, useimmiten samassa. Kun nyt vilkaisemme Paperipalaa, emme näe sitä enää, usva on sen nielaissut
tai ehkä jokin muu: tämä on ainut tarina joka on jäljellä.

Eivät Metropoliksen runot ole vain haahuilua ajattomuustunnelmissa, on niissä myös väkevä tietoisuus aikamme laitapuolesta kuten kodittomista ja maattomista sekä mereen uponneista, rantaan huuhtoutuneista. Runojen kaupunkien kerrostumissa elävät lisäksi merkit toistuvista sodista. Runoista silti erotan suruun kytkettynä inhimillisen toiveen kaikesta hyvästä itselle, lähimmille, lähimmäisille.

– –
ja aina putoamme utopiasta joka on paikka sielussa
niin kuin hampaassa on lääkepaikka
niin kuin amputoidussa jalassa laastari

– –
samaan mereen, kastaa jalkansa
veteen jossa viipyy ihmisten suru ja kalojen suru
teot ja seuraukset, rannan viiva ohut kuin kaikki olisi nuorallatanssia
suunnatonta virhettä, sattumaa ja täsmällistä järjestelmää
– –

– –

emmekä tahdo kuin varjelusta, suojaa
kesäpäiviä hiekalla, auringon villankuumaa
tyyntä hetkeä jossa hengähtää, että valo
että päivä puskee lämmön yöhön saakka

Metropolis sisältää paljon noin sivun mittaisia proosarunoja ja puolensivuisia moderneja runoja, joissa voi olla säkeessä monen välilyönnin aukkoja. Kuin mausteena on muutamia loppusointuja. Metropoliksessa on myös runoja, jotka asettuvat purjeveneen, tytön ja ympyrän muotoon. Joissain runoissa ailahtaa uni, myytti tai satu.

Noukin runoista ajatuksia, joita haluan pyöritellä ja säilöä. Minua puhuttelevat runojen kerrokset, kiertokulku ja vastakkainasetteluiden asettuminen sekä-että-asentoon. Ihailen sanojen ja kuvien konkreettisuutta sekä niiden laajenemista tarkoitustaan laajemmiksi.

– –
mutta maailmalla on kasvot
jotka valehtelevat ja puhuvat totta samanaikaisesti
niin kuin kirous ja siunaus poistuisivat huoneesta yhtä aikaa

Saila Susiluodon Metropolis on kokoelma, johon haluan palata. Minulla on siitä visio: poimin kokoelmasta talviyönä näkyvien tähtien rinnalle runoja, jotka sopivat myös loskakeliin; keväällä katson runoja, kun möyrin henkiin heräävässä puutarhassa; matkoilla uusilta kehäteiltä vanhoihin paikkoihin selailen runojen ajattomuuksia; ehkä matkaan myös eteläiseen sitruunapuulehtoon tai meren rantaan Metropolis kainalossani. Löydän runoja hetkiini, joissa missään ei ole mitään järkeä tai mistään ei tule mitään. Runot pitävät jalkani hiekassa ja pääni linnunradalla. Lopuksi haluan lainata kokonaisen runon, sellaisen, jossa mielestäni säkenöi kokoelman tähdistöstä yksi.

Tyttö kantaa kaupunkia selässään
se kiertyy simpukasta    niin kuin muurahainen vetäisi lasista lankaa
valokuituverkkoa talojen välille, miksi emme kantaisi tätä kaikkea
kallioiden mustia, rapistuneita rakennuksia, joutomaata
taivasta joka on käristynyt paahtoleipä, savuavia tunneleita
rakkautta joka ottaa yhä tuntemattomampia muotoja
kasvun ihme: sinä joka olit kerran trilobiitti
tai sinä joka olit pelkkä uurre kiven nahassa
minä tiesin mitä sinuun kätkeytyi: maailman kaikki sanat

– –
Saila Susiluoto
Metropolis. Merkintöjä kadonneesta kaupungista
Otava 2018
runoja
101 sivua.
Kannen suunnittelu: Tiina Palokoski (hieno visuaalinen ilme)
Lainasin kirjastosta. (Ostan itselleni.)

#runo2018

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, haaste, Runot

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin

Olavi Koistisen kirja tuottaa kihelmöivää lukunautintoa. Mies joka laski miljardiin (Kosmos 2017) sisältää 10 novellia, joissa päähenkilönä on mies. Hän voi olla teini-ikäinen tietokonepeluri yläkoulun päättäjäisrellestyksessä, nuori mies esikoistaan odottamassa tai ikääntyneempi herra kotipalveluasiakkaana. Aivan raiteillaan ei ole kenenkään elämä.

Koistisen novelleja yhdistää nyrjähtäneisyys. Tapahtumat ylittävät tavanomaisen tai niissä voi ilmetä outo käänne, mutta se ei ole välttämätöntä. Näiden novellien vinksahtaneisuus rakennetaan kerronnan ja kielen avulla. Rapsakka virke vie tunnelmaan, jota sanavalinnat tukevat. Tavallaan on totista, eikä kuitenkaan, mutta jotain merkillistä on meneillään. On ilo viihtyä omaperäisen tekstin huomassa. Se upottaa maailmoihinsa sekä kuvattuihin henkilöihin ja tilanteisiin.

Tahdon konkretisoida edellistä autenttisin näyttein. Otan kaksi poimintaa siitä, miten novellien miehet kuvaavat rakkautta. Koistinen osaa ujuttaa maanläheisen lähestymisen odottamattomaan ajattelutapaan. Pätkät ovat novelleista ”Kekkosen lasit” ja ”Mies joka laski miljardiin”.

Katselin, kuinka kaari-ikkunan valo reunusti Katjan hiukset. Tunsin rakkauteni Katjaa kohtaan erilaisen voimakenttinä. Se perustunne teki elämästä aika kodikkaan. Rakastin häntä kun voitelin paahtoleipää, rakastin kun puin takkia päälleni, ja kun puhdistin kanadanhanhien jätöksiä kumisaappaasta. Se oli perusväri, johon muut tunteet sekoittuvat, työpäivien jälkeen olin rakastunut-turhautunut-vetämätön, kun katsoin sotauutisia olin rakastunut-vetämätön.

Ei Maisa tuntunut painostavalta eikä kyllästyttävältä, mutta ei aiheuttanut myöskään vastakkaista tunnetta, ei-kyllästymistä, ei-painostavuutta. Puolisolta kuitenkin odotti jonkinlaista vastavoimaa tyhjyydelle. He muodostivat yhdessä kuvion, joka piti rikkoa, täräyttää asiat uuteen asentoon. Sädehoitokin auttoi syöpään, vaikkei se mitään hoitanut vaan pelkästään rikkoi ihmislihan sisäisen rauhan.

Huomautan, etteivät Koistisen novelleissa rakkaussuhteet ole oleellisinta – muista syistä sitaatteihin tematiikka valikoitui. Nuo edellisten sitaattien novellit ovat kokoelman suosikkejani, mutta jokaista viimeisteltyä, tarkkaa, rosoista ja yllätyksellistä novellia voisin ihastuneena retostella.

Mies joka laski miljardiin

Tämä vielä novellista ”Mies joka laski miljardiin”: se on kuin minikehitysromaani, jossa käydään läpi yhden miehen kasvu ja kehitys peilaten pakkomielteeseen. Novellin kepeyteen yhdistyy kipeys. Minua viehättää monen muun seikan ohella se, että henkilö, jolla on salainen omituisuus, löytää netistä vertaisryhmän. Ei siis ole ainutlaatuisia merkillisyyksiä, vaikka päähenkilö – miksei myös lukija – niin luulisi. Kaltaisia on, mutta jokainen elää silti ainutlaatuisesti omien kummallisuuksiensa kanssa.

Yksi suosikkini on vielä mainittava ja annettava peukutus eli novellihaasteen lukuvinkkisuositus. ”Siilit tuijottavat” kertoo lääkäriaseman omistajasta, joka etsii paineidenpurkua lypsylehmän roolissa. Ei siitä sen enempää. Lue ja nauti sellaisesta, mitä et todellakaan olisi itse keksinyt. Ehkä.

– –

Olavi Koistinen
Mies joka laski miljardiin
Kosmos 2017
10 novellia
216 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita postaajia ainakin Hannan kirjokansiKirjasähkökäyrä, Lukuisa ja Tekstiluola.

Kirja natsaa novellihaasteeseen.

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Kansallisteatteri: Masennuskomedia

Tottahan juju on siinä, että on vaikea saada samaan lauseeseen saati yhteen sanaan masennusta ja komediaa. Kansallisteatterissa niin tehdään. Masennuskomedia irrottaa mielenterveysongelmista iloa niin, ettei juurikaan naureta ongelmien kustannuksella vaan omituisille olosuhteille.

Teräksinen metalliyhtiön johtaja Eeva Ahonen hajoaa tulospaineissa, ja hänet ohjataan toipumaan mielenterveyskuntoutujien työkeskukseen. Yritysmaailman asenne ja kieli kohtaavat sosiaalityön vastaavat. Työkeskuksen työntekijät ja asiakkaat haahuilevat kiireettömässä sossusumussa – Eeva ei. Tai niin hän luulee. Tästä jännitteestä näytelmän naurut noudetaan. Uupumustaan tunnistamaton Eeva paahtaa bisnesjargonin voimin brändiä, logoa ja muuta firmapöhinää porukkaan, joka jaksaa juuri ja juuri vaihtaa ajatuksia psyykelääkkeistä.

Kärjistys tässä esityksessä osataan: vastakkainasettelu pehmeiden ja kovien arvojen välillä on ilmeinen. Hahmot tyypitellään aika karkeasti. Monessa paikkaa puhe kuulostaa luennoinnilta tai julistukselta. Ja silti dialogi useasti luistaa, esitys etenee jouhevasti ja niin kiinnostavasti, että väliajan jälkeen ilman muuta halusin nähdä, miten Eevalle ja työkeskuksen hullupupuprojektille käy.

Varmaan kaikilla on tuttava- tai lähipiirissä mielenterveysongelmia potevia, joten on paikallaan normalisoida ja kommentoida aihepiiriä komedian keinoin. On myös perusteltua, että ihmisen arvo asemasta, terveydestä ja tuottavuudesta huolimatta tunnustetaan. Toivottavasti se ulottuu Kansallisen lavalta liike-elämän ja päättäjien kabinetteihin.

Masennuskomedia

Näytelmässä yhtenä juonteena on sukupolvien ymmärryserot mielekkäästä elämästä. Äitinä Eeva painaa päälle, jotta kolmekymppinen poika ryhtyisi tavoitteellis-tuottavaan toimintaan, kun taas hipsterihemmo mieluummin ideoi, reppureissailee ja itkee orankien kohtaloa. Tämä aihepiiri jää mielestäni puolitiehen, mutta äiti-poika-keskustelut toteutuvat maukkaasti.

Masennuskomediassa on paljon puhetta ja rytmikkäästi eteneviä lyhyitä kohtauksia. Roolit istuvat esittäjilleen, mutta ei heille juurikaan anneta tilaa syventää hahmojaan. Pirjo Luoma-ahon esittämä Eeva on eittämättä keskushenkilö. Roolihahmo taiteilee hysteerisesti rajalla: meneekö yli vai ei? Täysillä menee yli – ja siksi se kantaa mainiosti esitystä. Ja asia tulee selväksi. Kuka vain voi saada särön, murtua ja kasata rosoiset palat mukavuusrajat rikottuaan.

– –

Masennuskomedia
Kansallisteatteri 2017/esitys 15.1.2018
Käsikirjoituksen alkuperäisidea: Mari Rantasila, käsikirjoitus: Kirsikka saari ja Jenni Toivoniemi
Ohjaus: Mari Rantasila
Rooleissa: Arttu Kapulainen, Maria Kuusiluoma, Pirjo Luoma-aho, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo, Pietu Wikström
Lisää Kansallisteatterin kotisivuilla.

Kiitos lipusta bloggariklubille!

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Fiona Barton: Leski

Taas on toimittaja ryhtynyt jännäritöihin. Fiona Barton näki työurallaan oikeussalidraamoja, ja häntä jäivät hiertämään tilanteet, joissa syytetyt näkyivät mediassa puoliso vierellään. Barton pähkäili, mitä sitten tapahtuu, kun pariskunta sulkee kotioven ja on kaksin. Siitä syntyi Leski (Bazar 2018).

On virkistävää lukea trilleri tavanomaisesta poikkeavasta asetelmasta. Kirjan keskiössä on leski, jonka miestä syytettiin pienen tytön katoamisesta. Mies, nimeltään Glenn, kuoli bussin alle, kun rikos oli vielä selvittämättä. Kirjassa asiantilaa setvitään lähinnä Jean-lesken, naistoimittajan ja poliisimiehen osuuksin. Niin viivähdetään välillä lesken menneisyydessä, avioliiton tilassa ja myös muiden henkilöiden menneessä ja nykyisyydessä.

Leski

Pidän luotaantyöntävinä lapsiin kohdistuvien väkivalta-, lapsiporno- ja pedofiiliaiheisiin keskittyviä jännäreitä. En tiedä, onko hyvä vai huono asia, että työnnän tässä kirjassa tuon tematiikan taka-alalle ja keskityn rikoksesta syytetyn miehen ja hänen vaimonsa dynamiikkaan. Mitä puoliso suostuu näkemään tai olemaan näkemättä? Kyllä trillerin ydin on siinä, onko mies syyllinen, mutta kiinnostavampaa on, miten epäillyn vaimo siihen ja kaikkeen muuhun suhtautuu. Trilleriä on myös se, millainen on Jeanin ja Glennin avioliitto.

Glenn olisi saanut kohtauksen. Jopa ennen niitä poliisijuttuja hän halusi pitää asiat yksityisinä. Me olemme asuneet tässä talossa vuosikausia, koko avioliittomme ajan, mutta – niin kuin naapurit vähintäänkin mielellään kertoivat toimittajille – olemme aina pysyneet etäisinä. Eivätkö naapurit aina sano niin, kun naapurista löytyy ruumiita tai pahoinpideltyjä lapsia? Mutta meidän tapauksessamme se oli totta.

Leski näyttää median mahtia ja jahtia. Mediatalojen tulee tavoitella lööppinäkyvyyttä kaikin keinoin, ja kilpailu on kovaa. Kirja pistää miettimään sitä, mitä tapahtuu ihmisille lööppikohujen takana. Tuomioistuimessa syytetty on syytön kunnes toisin todistetaan, mutta mediassa retostellaan estoitta. Mediakuluttajat kääntyvät kohuhenkilöä vastaan, ja seurannaisvaikutukset ulottuvat perheeseen, ystäviin, työhön – sosiaaliseen ja taloudelliseen tilanteeseen. Entä jos kaiken härdellin keskellä syytetty on syytön? Tai jos hän on syyllinen, miten käy läheisille?

Herald on löytänyt meidät. Löytänyt meidät ja valokuvannut meidät: ”Sieppaaja lekottelee vaimonsa kanssa auringossa eksklusiivisessa piilopaikassaan Dordognessa” sillä aikaa kun Dawn Elliot ”jatkaa epätoivoisesti lapsensa etsintää”. Seuraavana päivänä Tom lukee otsikot meille puhelimessa. ”Tom, mehän olemme täällä vain siksi, että meitä jahdataan”, minä sanon. ”Ja Glenn on tuomioistuimessa julistettu syyttömäksi.”
”Niin on, Jean, mutta lehdet ovat perustaneet oman tuomioistuimen. Mutta ennen pitkää ne siirtyvät seuraavaan aiheeseen – ne ovat kuin lapsia, niiden huomio kääntyy helposti muualle.”

Toimittajat ja poliisit ovat vakiokalustoa jännäreissä. Yleensä heidän välinsä ovat jännitteisiä, vaikka onhan noita muitakin toverillisia toimittaja-poliisi-suhteita niin kuin tässä kirjassa. Leskessä siis hienotunteisesti kaveerataan. Ammattilaisina toimittajaa ja poliisia kuvataan, ja ihan uskottavasti; hiukan pakonomaisesti raotetaan pikkaisen privaattipuoltakin.

Lopputulema on, että Leski on kelpo viihdejännäri. En sitä poikkeuksellisen erikoisena, syvällisenä tai omaperäisenä pidä, mutta tarinassa on toimivia ideoita. Jonkin verran olisin juonta tiivistänyt. Joitain juttuja arvasin aika alkuvaiheessa, mutta pitihän Leski otteessaan.

– –

Fiona Barton
Leski
suomentanut Pirkko Biström
Bazar 2018
trilleri
376 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen. Kirja ilmestyy 16.1.2018.
Moni bloggaaja on jo Lesken lukenut, esimerkiksi Hemulin kirjahyllyJärjellä ja tunteellaKirjakaapin kummitusKirsin kirjanurkka, Leena Lumi  ja Rakkaudesta kirjoihin,

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Dekkari, Romaani

Hanna Hauru: Jääkansi

Hanna Haurun romaanilla on kaunis nimi: Jääkansi (Like 2017). Ja kauniisti kirjassa kuvataan, miten hyytävät hileet peittävät Lapin perukoiden pienen poukaman:

Pakkanen on kukittanut järven pinnan. Se loistaa kuin veden alla olisi hienoja kynttilän liekkiä.

Kauneus on katsojan silmissä, sanotaan, mutta harvassa ovat kirjan perinteiset kauneusnäyt, sillä silmä suuntaa siinä lähinnä kauheuksiin. Sen sijaan kielenhallintaa voi sanoa kauniisti taitavaksi. Kirjan kieli on höylätty lyhyiksi lauselankuiksi niin, että rosoinen pinta säilyy. Kirjan luettuani kämmeniäni tarinan tikut pistelevät.

Kirja vieköön! -illassa joulukuussa Hanna Hauru kertoi hitaasta kirjoitusprosessista, joka on hänelle ominaista. Oleellista on hiominen ja poistot. Jääkanteen on jäänyt jäljelle kirjailijan kuulemista menneisyyden mielisairaalatarinoista noin 100 sivua.

Jääkansi

Jääkansi kertoo kurjimmista kurjimman perheen tarinan sotien jälkeen. Kertoja, lapsesta teiniksi varttuva tyttö, silpoo sivuiksi toinen toistaan tyrmäävän tuokion lapsuudesta ja nuoruudesta. Köyhyys, karkeus, mielten järkkyminen ja kotimökkirähjän rakkaudettomuus kiertyvät hellittämättömäksi hirttosilmukaksi. Voin tiivistää ytimen näin:

Joutuisin palaamaan mustien muistojen mökkiin, josta en ehkä pääsisi enää ikinä irti.

Siellä mökissä ja pienoisromaanin muissa ympäristöissä möyriessä mietin, onko hyvä lukea tällaista silloin, kun itse on ahdistuksen alamaissa (kirjassa todellakin ovat asiat huonoimmin, huonommaksi ei pysty edes kuvittelemaan) vai hyvässä vireessä (jolloin voisi kuvitella liikenevän myötätuntoa kovia kokeneille ja lukija jaksaa erottaa kauheuksista nyansseja). Mietin, mihin tarina pyrkii, miksi se on kerrottava.

Selkäni takaa kuuluvat kaikki mökkiin varastoituneet huudot.

Jos vanhemmat ovat nälkää nähneitä huutolaisia ja sotaleskeksi jäävä äiti taustansa takia kyvytön huolenpitoon ja vuorovaikutukseen, elämässä ei ole edes tirkistysaukkoa näköaloille. On vain hulluutta, uhkaa, pelkoja, väkivaltaa, alkoholismia, ristiriitaa seksuaalisuuden ja uskonnollisuuden kesken, julmuutta, välinpitämättömyyttä, häpeää ja hyljeksintää.

Miten minä toimin, etteivät mökkiini varastoituneet huudot määritä elämääni? Mitä voin tehdä, etteivät lähimmäiseni menneisyyden mökkimelu vie häneltä elämisen edellytyksiä? Vaikeita kysymyksiä. Vaikea romaani. Kauheusöverit vetänyt tarina pakattuna hienosti kirjoitettuun peitteeseen hämmentää, ja tunnen, että hieman pakotetusti etsin siitä tarkoituksia, noita avoimia kysymyksiä. Jos riittäisi vain tämä tarina? Jään pohtimaan sitä ja kysymyksiäni.

– –

Hanna Hauru
Jääkansi
Like 2017
Pienoisromaani, Finlandia-palkintoehdokas 2017
116 sivua.
Lainasin bloggaajaystävältä.

Otanta monista muista postauksista: Eniten minua kiinnostaa tieKirjan pauloissa, Kulttuuri kukoistaa ja Mitä luimme kerran.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kierrätysproosaa Röngältä ja Järvelältä

Viime vuosi oli oikea uusioproosan riemuvuosi. Kotimaiset klassikot jatkuvat tai muokkautuvat kokoelmassa Jatkuu!, sadut muuttivat muotoaan kokoelmassa Sadan vuoden unet, ja Toinen tuntematon taittoi Linnan klassikon Tuntematon sotilas naisnäkökulmaan. Esikuva-apajilta ammensivat myös Matti Rönkä ja Jari Järvelä.

kierrätysproosa 2017.jpg

Yyteet

Matti Röngän Yyteet (Gummerus 2017) ponnistaa Tuntemattomasta sotilaasta. Nyt liikutaan nykyajan datailuyritysmaailmassa. Henkilöt ovat tunnistettavia, vaikka nimiä ja sukupuolia on leikkisästi muuteltu. Kertojana toimii sovitteleva Koskela.

Lopputulosta pidän näppäränä. Monet hahmot toimivat mainiosti kierrätettyinä, kuten Koskela, Lammio ja Lehto, myös Rokkaan ja Suen Tassuun siirtyy kunnolla uusvipinää. Vanhala ja Rahikainen hieman nolostuttavat minua, niin yhden piirteen ”tuntemattomina” he pysyvät.

Röngän romaanissa on parodiaa tai satiiria, mutta kokonaisuus keikahtaa minusta pastissin puolella. Toisaalta illuusioton yritysmaailmakuvaus vaikuttaa kyllä uskottavalta. Lopputulos lipsuu lempeäksi: hyvät voittavat, vaikka velvoittavat perinteet edellyttävät reissun olevan paska.

Se ken tulee viimeiseksi

Jari Järvelän jännäri Se ken tulee viimeiseksi (Tammi 2017) kierrättää Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut (poliittisesti korrekti kirjan uusionimi), ja takakannessa mainitaan myös James Dickeyn Syvä joki. Kymmenen suomalaisluuseria houkutellaan rahapalkinnon toivossa vaeltamaan korsikalainen hengenvaarallinen vuoristoreitti. Ja kuinkas sitten kävikään?

Esikuvat tuntien lukija tietää jo alusta asti, mikä kohtalo henkilöitä kohtaa. Sitä tietysti sopii arvailla, miten ja milloin kullekin. Ehkä siksi, että henkilöistä joutuu pian luopumaan, keneenkään en kiinnity, heistä en saa edes sen vertaa kiinnityskohtia kuin pisimmälle päässyt vaeltaja saa kiinni vaellusreitin jyrkänteiden kielekkeistä.

Ymmärrän toki, että romaani tutkii sitä, mitä kukin on valmis tekemään äärioloissa tai oman henkensä pitimiksi. Järvelän romaanin julmuus ei ole yllätys, sen verran ovat aiemmat hienot kirjat – esimerkiksi Metro-trilogia ja Romeo ja Julia – minua opettaneet. Suoraviivaisuus uutuudessa silti yllättää: henkilöt jatkavat vaellustaan hätkähtämättä matkakumppaneiden kuolemaa. Siinä mielessä kirjan kuvaus näköalattomasta selviytymisvimmasta viiltää.

Kalmojen vaivaton karttuminen tekee minusta kuitenkin epäuskoisen koko romaanin lähtökohdan ja juonen suhteen. Jotain oleellista en nyt tavoita, ehkä luen kirjan turhan tosikkomaisessa mielentilassa. Järvelän vetävä virke ei petä, mutta muuten en tempautunut kirjan kielekkeille.

– –

Matti Rönkä
Yyteet
Gummerus 2017
romaani
251 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

Jari Järvelä
Se ken tulee viimeiseksi
Tammi 2017
jännitysromaani
270 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Dekkari, Romaani

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Kuulin Stanislauksen raskaan hengityksen soiton lomasta, ne kuuluivat yhteen, yksinäinen melodia ja hengitys, niiden pohjalla soi jokin yksinkertainen sointukulku, jonka päällä kaikki muu kulki, kunnes melodia hiljeni, sointukulku hiljeni, vain hengitys jatkui.

Näin päättyy Viktor Stanislauksen kolmastoista sinfonia hampurilaisella konserttilavalla 1980-luvulla. Ei se ole laaja orkesteriteos eli sinfonia vaan säveltäjän pianokonsertti. Ei kaikki muukaan ole sitä, miltä kuulostaa, näyttää tai sanotaan Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanissa Viktor Stanslauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus 2018).

Stanslauksen konsertista ja muustakin kertoo Max Halma, perhostutkija pohjoissuomalaisin sukujuurin. Romaanissa on lehtijuttuja, arkistoasioita, päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä ja valokuvia – siis muutakin materiaalia kuin Maxin silmin nähtyä todellisuutta. Moniaineksisuus tuo kokonaisuuteen vaihtelua. Rakenne miellyttää minua: kompakti kokonaisuus jakautuu kolmeentoista osaan Stanslauksen sifoniaosien tapaan.

Viktor Stanslauksen

Max joutuu selvittelemään äitinsä jäämistöä. Siitä käynnistyy tarina, johon kuuluvat sota-ajat, Maxin alkuperän arvoitus ja äidin salaisuudet sekä Maxin intohimo perhosiin.

Musiikissa ei ollut samalla tavalla järkeä kuin perhosissa, ei mitään erityistä mieltä tai syytä sen olemassaololle, siinä ei ollut mitään totta tai täsmällistä. Sitä ei voinut ymmärtää, koska sitä ei ollut tehty ymmärrettäväksi. Perhosilla oli sentään oma järjestyksensä, joka oli aina lopulta löydettävissä.

Musiikki on kuin elämä, välillä vaikeaa ymmärtää, sillä myös selviksi luullut systeemit saattavat sotkeutua. Maxin sysää selvityssyövereihin äidin talosta löytynyt perhonen, jota hän ei tunnista. Muikea loppuratkaisu perhospulmaan huvittaa minua, vaikka muuten romaani on vakava. Myös muita arvoituksia ratkeaa. Niihin liittyy mukavasti yllätysmomentteja, sillä paljon on romaanissa myös tuttua. Nykykirjallisuudessa on monesti käsitelty Lapin sotaa, eikä miespäähenkilön kehitys puhumattoman perheen ja oman rikkonaisen elämän paineissa ole uutta. Ja perhosasiat tunelmineen tuovat mieleen Joen Haahtelan ja sota-ajan arvoitukset Minna Rytisalon Lempin.

Kokonaisuutena romaani on viehättävä. Teksti soljuu sujuvasti, ja selvittämättömät asiat  pitävät minua sopivasti hereillä. Arvostan sitä, ettei tarinaa ole pitkitetty vaan tiiviisti saadaan yhden miehen elämä alkuperineen haaviin – ja lukija voi sen mielihyvin tunnistaa ja liittää lukukokoelmiinsa.

– –

Anna-Liisa Ahopelto
Viktor Stanslauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus (2017) 2018
esikoisromaani
175 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu

En ole aivan varma, olenko aiemmin lukenut kirjaa, joka on alun perin kirjoitettu katalaaniksi. Maria Àngels Angladan (1930 – 1999) romaani Auschwitzin viulu (Bazar 2018) on sellainen. Kirjaa kuvaillaan katalonialaiseksi klassikoksi, vaikka se on ilmestynyt vasta 1991.

Katalonia on viime aikoina ollut esillä itsenäisyyspyrkimyksien vuoksi. Senkin vuoksi Angladan kirja houkuttaa – vaikka romaanin nimi vie kauas Espanjasta. Niin vie itse kirjakin. Se tosiaankin kertoo natsien keskitysleiristä, jossa puolanjuutalaisia kohdellaan julman mielivaltaisesti. Kehyskertomuksena on kuuluisan muusikon ihastus yhden viulun erikoisen pehmeään sointiin. Viulun ja sen soittajan kautta kirja siirtyy viitisen vuosikymmentä taaksepäin viulun syntytarinaan.

Auschwtzin viulu

Välillä minusta tuntuu siltä, että olen saanut yliannostuksen kaunokirjallisuuden natsijulmuuksista. Miten Angalan romaani modistaa aihepiiriä? Uhrien runteleminen, runtelijoiden karskius ja leiriolojen jännitteet tuntuvat yhtä riipiviltä kuin muissa keskitysleirikuvauksissa, mutta tarinan poikkeavat aiheosaset – kuten soitinrakentaminen osana oman identiteetin säilymistä – antavat romaanille omaleimaisuutta.

Daniel työskenteli ajatuksissaan, tavoitteli samaa tahtia kuin Krakovan-vajassaan silloin kun kaikki oli vielä ollut hyvin. Kun ihmeen kautta hän oli saanut valmiiksi kauniin, sorjan kaulan, ja kannen, johon hän aikoi huolellisesti liimata bassopalkin. Hän pyrki tekemään sen heti aamulla ehtiäkseen pestä pyykkiä sunnuntai-iltapäivänä, heidän ainoalla viikoittaisella lepotauollaan. Hän tarkisti, että kuusen syyt kulkivat yhtenevästi, ja määritteli bassopalkin paikan kaarevan kannen alapintaan. Hän tiesi hyvin, kuinka palkki sovitettiin ja liimattiin.

Tyyliltään romaani on hiottu tiiviiksi, koreilemattomaksi kerronnaksi, jossa on harkitun ilmaisun varmuutta. Romaani rakentuu lyhyistä luvuista, jotka alkavat maailmankirjallisuusvaliositaatein ja katkelmin Reimund Schnabelin teoksesta Machte ohne Moral – Eine Dokumentation über SS. Karut raporttipohjustukset peilautuvat lukujen kertomaan; tylyt autenttiset kirjaukset muuttuvat romaaniosuuksissa personoiduksi ja kokemuksellisiksi.

Auschwitzin viulu on romaani viulusta ja etenkin viulunrakentajasta, hieman myös kahden ajan viulisteista, mutta ennen muuta se muistuttaa, ettemme unohtaisi olla ihmisiä ja ihmisiksi. Se kertoo myös taiteen merkityksestä kaikissa olosuhteissa.

Luin vasta romaanin jälkeen suomentaja Satu Ekmanin esipuheen, ja suosittelen samaa järjestystä muille: selitykset vasta oman lukukokemuksen jälkeen. Esipuheessa minun huomioni kiinnittää se, että kirjailijan idea romaaniin syntyi Bosnian sodan uutisista, ja myös Francon ajan vainot olivat vaikuttaneet häneen. Sanoma on selvä, ajasta ja kulttuurista riippumaton: ihmisarvon kunnioitus.

Koska Auschwitzin viulu pysyy alusta loppuun koruttomana, sen sisältämät ihmiskohtalot toivonhippusineen vakuuttavat. Suosittelen kuuntelemaan lukemisen aikana Corellin La Follia -sonaattia viululle. Niin minä tein, ja soi se taustalla myös nyt, kun kirjoitan postaustani. Viulun soinnin haikeus kuuluu tähän kirjaan, ja se kuuluu kirjasta.

– –

Maria Àngels Anglada
Auschwitzin viulu
suomennos ja esipuhe Satu Ekman
Bazar 2018
romaani
142 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Arcangelo Corellin La Follia (tai La Folia) on kuultavissa monenlaisina versiona YouTubessa, esimerkiksi näin: Henryk Szeryng plays Corelli’s ”La Folia”.

Angladan romaani sopii myös taiteilijaromaanihaasteeseeni.

Taitelijaromaani

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Jill Santopolo: Valo jonka kadotimme

Siinä vaiheessa, kun kirjassa taas mainitaan kuuluisa tuotemerkki, pitäisi opus viskata päin seinää. En viskannut. Jatkoin seuraavat parisataa sivua. Miksi ihmeessä luin loppuun Jill Santopolon rakkausromaanin Valo jonka kadotimme (Otava 2018)?

Tähdennän: minusta makuja saa olla monia – minulle sopimaton kirja on toiselle mainio ilon tuoja ja viihdyke. Täten taustoitan: olen kovin kranttu romanttisen viihteen lukija. Rakkausromaanissa pitää mielestäni olla Jane Austenin tervejärkistä tapakulttuuri-ironiaa, Bridget Jonesin sydämellistä hilpeyttä ja Sinä päivänä -romaanin tapaan henkilöihin tutustuttamista ja siten arkisen uskottavaa koskettavuutta. Sensorttisissa kirjoissa päähenkilöille toivon parasta. Niissä romantiikka ei tunnu imelältä, henkilöt sietämättömän yksiulotteisilta eivätkä juonenkuljetusvaiheet väkisin väsätyiltä viivytyksiltä kohti loppurutistusta.

Odotushorisonttiani vasten Valo jonka kadotimme kadotta alkusivuilla valonsa. Eikä minun osaltani pidä paikkaansa takakannen mainos: ”Jos pidit Sinä päivänä -romaanista, rakastut tähän!” Se vain antaa ymmärtää etukäteen liikaa juonenkäänteistä.

Valo jonka kadotimme.jpg

Minusta kertojapäähenkilö Lucy on mariseva, sovinnainen nirppanokka, joka ei hellitä pakkomielteisestä rakkaudesta komistus-Gabeen, vaikka maailmankaikkeus tarjoaa päähenkilökertojattarelle hyvinvointia, koulutusta vastaavan unelmauran ja palvovan kakkosmiehen. Törmään esteisiin, jotka eivät päästä minua eläytymään Lucyn maailmaan.

Vaikka romaanissa kerrotaan monesti vitsailusta, teksti on ilotonta. Toisekseen rakkaudentunteen pateettinen toistaminen ei vetoa minuun; tunne ei välity sanojen takaa. Siihen liittyy kolmanneksi ongelmaksi kokemani asia: kerronta taittuu tavanomaisesti ja henkilökuvauksen osuus jää kapeaksi. Neljäntenä himmentävänä syynä pidän amerikkalaista valkoisen ylemmän luokan arvomaailman jäljentävää kuvausta. Esimerkiksi rakkauslahjojen tunnollinen selostaminen etäännyttää minua, eikä näillä leveysasteilla se hetkauta, että nainen haluaa jatkaa töissä perheen perustamisen jälkeen.

Mitä opin? On joskus luettava tällaista, jotta tietää, millaisiin kirjoihin ei tunne vetoa ja millaisiin hullaantuu tai joita rakastaa.

Tiedän”, sanoin ja haistoin Shalimar-parfyymin hänen kaulallaan.
”Muista vain”, hän lisäsi, ”että hullaantumisen ja rakkauden välillä on ero.”

– –

Jill Santopolo
Valo jonka kadotimme
suomentanut Inka Parpola
Otava 2018
335 sivua.
Sain kustantajan ennakkokappaleen, kirja ilmestyy 2.1.2018.

4 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Kalle Lähde: Loppuluisu

Happotesti (2016) puhalsi reilusti promillerajojen yli, ja Loppuluisussa (Otava 2018) alkometrin asteikko alkaa olla tapissa. Kalle Lähde kulkee valitsemaansa tietä: alkoholistiromaanin jatko-osa näyttää sitä itseään, ryyppyrypemistä viimeiseen tippaan. Loiventavaa tarjotaan kauheuskomiikalla, jota alkoholistin rajattoman riippuvuushimon karkea kuvaus tavoittelee. Minusta toilailu tuntuu vain kauhealta, ei koomiselta. Ja minusta se on kirjan tarkoituskin: ryyppäyksen gloria karsiutuu.

Loppuluisu

Koska olen niin sanotusti Happotestin läpäissyt, huomaan, ettei minulla ole uudesta romaanista juurikaan lisättävää siihen, mitä kirjoitin Lähteen esikoisromaanista (tässä). Uutuus kyllä sisältää käänteen, ja kaksi asiaa eritteiden marinoimassa alkoholistin alennustilakuvauksessa on muuttunut.
1) Lähtötilanne vaihtuu: rouvalle on tullut raja vastaan. Vai onko? Löytyykö uusi hyysääjä?
2) Loppuluisussa on selvä draaman kaari. Joonatanilla on tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko hänen on raitistuttava ja kohdattava rehellisesti vauriot, joita hän on aiheuttanut läheisilleen ja itselleen, tai:

En jaksa nousta sohvalta ylös. Silmämunien tilalla on painosta päätellen lyijykuulat. Kuiskaan ”Pitikö minun mennä?” useasti peräkkäin, saadakseni tapahtumien reunasta kiinni. Aika ja tapahtumat tuntuvat kadonneen. Kukaan ei vastaa ja päättelen, ettei minun pitänyt ainakaan mennä mihinkään.
”Vitun kuolema, missä sää luuraat.”

En paljasta, kuinka käy. Lähteen romaanipari on inhorealistisen liukkaasti kirjoitettua valistuskirjallisuutta. Lukijalla voi näin uudenvuodenpäivänä nousta aattona kulautellut skumpat kurkkuun tai sitten lukija turtuneena painelee ympäri vuorokauden auki olevaan markettiin ostamaan lieventävää ilolientä, joka vuonna 2018 on joitain prosentteja väkevämpää kuin aiemmin. Tai sitten hän laittaa Loppuluisun kannet ja korkin kiinni.

– –

Kalle Lähde
Loppuluisu
Otava 2018
romaani
205 sivua.
Sain kirjan kustantajalta; kirja ilmestyy 1.1.2018.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Uuden vuoden 2018 käynnistys

Vuosi 2017 kului sukkelasti. Luin enemmän kuin aikoihin (ks. Luetut 2017). Sitä selittää muutaman viikon paussi, jolloin oli virkatöistä vapaata lukuaikaa. Kirjoitin myös tavallista tiheämmin, blogijuttuja ja muita pieniä kirjoitushommia.

Kurottelen tänäkin vuonna kirjataivaisiin ja muihin kohottaviin kulttuurikokemuksiin. Siksi vaihdan blogini otsikkokuvan tavoitteitani vastaavaksi. Määrää koetan korvata kaiketi laadulla, sillä ennakoin muiden aikaa vievien hankkeiden verottavan luku- ja blogiaikaa. Se jää nähtäväksi, mutta näin toiveikkaasti tavoittelen:

Haasteita pukkaa. Klassikkohaaste kulkee kuudetta kierrosta (31.1.), ja uusi runorunohaaste pyörähtää käyntiin, novellihaastekin on menossa. Syyskuussa lanseerasin taiteilijaromaanihaasteen, joka jatkuu huhtikuun loppuun. Varmasti innostun muistakin kirjakilvoitteiluista. Jo bloggaamisen alussa tekemäni päätös kyllä pitää: tämä olkoon harrastus, jossa en suorita vaan nautin voimavarojen mukaan.

Utelen. Käännän
kirjan lehden ja vuoden,
olevan, tulevan.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Sekalaista