Todellista tarinaa on ollut vaikea kertoa minun itsenikin takia. Tai ei oikeastaan minun, vaan pikemminkin niiden roolien takia joita minun on pakko esittää: päähenkilön, todenkertojan, kronikoijan, rakastajan, vihollisen, ystävän, kaikkia rooleja yhtä aikaa.
Todellinen tarina, niin sanoisin monimerkityksellisesti Kjell Westön uutuusromaanista Rikinkeltainen taivas (Otava 2017). Se on todellinen, oikea ja kunnon lukuromaani, jossa kertoja kertoo elämäntarinansa kymmenvuotiaasta kuusikymppiseksi suhteessa lapsuudenystäviin ja rakastettuihin. Se on todellinen myös siinä mielessä, että kertoja pyrkii rakentamaan aitouden illuusiota kuvaten rinta rinnan huonot, ikävät ja hyvät asiat sekä vielä niiden väliin jäävät sameudet.
Alkusitaatti viittaa romaanin kertojan vaikeaan kirjoittamisprosessiin. Palaan myöhemmin kirjan kertojaan, mutta aloitan lukijasta. Itsestäni. Koen alkuvaikeuksia päästä kertojan välittämään maailmaan. Roolinhakuun peittyvä persoona ja ulkopuolisuus askarruttavat. Haparoin varakkaan Rabellien perheen saleissa köyhän kertojan kanssa miettien: miksi tämä? Selviäähän se.
Kuvaava on romaanin nimen rikinkeltainen, alkukesän auringonlaskun hitusen levoton sävy. Rikinkeltainen taivas leviää laajalle. Romaanin voi lukea ainakin sukupolvi-, perhe-, kehitys-, taiteilija- ja rakkausromaanina. Se kertoo paljon siitä, miten onnen hetket ovat ohimeneviä, luonteeltaan ristiriitaisia ja miten vaikeita asioita väistellään, niin että tärkeät asiat tajutaan vasta aikojen päästä. Voisin tiivistää kaiken romaanin loistokkaaseen päätösvirkkeeseen, joka pistää miettimään romaania uudelleen ja uudelleen:
Mutta mitä me muistamme, ja mitä me oikeastaan rakastamme?
Romaani on myös sivusta seuraajan kuvaus ylemmyydentuntoisista raharikkaista suomenruotsalaisista, jotka kohteliaina hurmaavat ja ärtyneinä karkottavat. Se taltioi lähivuosikymmenten ilmiöitä fokusoiden ne perityn omaisuuden haltijoihin ja henkilöihin, jotka ovat sukujensa ensimmäisiä ylioppilaita. Ystävyyden kuminauhankestävistä siteistä kirja kertoo niin, että välittäminen, alistaminen, kaunat, salaisuudet ja lojaalisuus sotkeutuvat tyystin keskenään. Lähentymisen ja etääntymisen vuorottelu kuuluu oleellisesti kertojan maailmaan, ja niin Alex, Stella, Linda, Krister, omat vanhemmat ja muut pysyvät pohjimmiltaan arvoituksina.
Kerrottu ankkuroituu tukevasti paikkoihin, etenkin merenrantoihin, mutta myös aikoihin. Maailmantapahtumat tulevat kirjassa esille mainittuina uutisaiheina mutta myös henkilökohtaisesti. Henkilökohtaisuus voi syntyä myös mutkan kautta, esimerkiksi sellaisia ovat kertojalle Stella-rakkaan tyttären arabitaustainen poikaystävä tai kuvauskeikka Lampedusalla.
Ja nyt pääsen itse asiaan, kertojaan, henkilöön, joka ei ollut koskaan uskaltanut opetella tuntemaan itseään. Hän on jopa itselleen epäluotettava kertoja, mikä saa minut paradoksaalisesti uskomaan häneen. Tosin en aivan tavoita minäkertojan pätemisen tarvetta rakastajana, jotain hän sillä tietysti todistelee. Mielenkiintoni kohdistuu etenkin kohtiin, jossa kertojalle sanotaan suoraan jotain ikävää hänen persoonastaan ja käytöksestään. Ne ovat vastavaloja, oikeastaan kirkastajia. Kertojan tietynlainen määrittelemättömyys hiertää ja kiehtoo, ja vihdoin löydän oikeat sanat kuvaamaan häntä. Se tapahtuu aivan yllättävässä yhteydestä, ei siitä enempää, mutta ne sanat: ”– – te olette mato, joka kiemurtelee jokaisessa koukussa jonka löytää.”
Westön varmuus kertojana ihastuttaa. Tapahtumat, tilanteet, tunnelmat ja sanomiset seuraavat toisiaan ketjusilmukoina, jotka sitovat ajat, paikat ja tavat. Toistuvasti kertoja käyttää konstina sitä, että hän valmistelee lukijaa etukäteen siihen, että jotain käänteentekevää tapahtuu. Siten kokenut tekstivirkkaaja koukuttaa. Ja tämä vielä: Westön tuttuun tyyliin populaarikulttuuri vaikuttaa henkilöihin, resonoi mielialoihin.
Rikinkeltainen taivas on myös kirja kirjoittamisesta, siitä, miten kirjailijauransa kupruja kestänyt kirjoittaja löytää ainoan oikean tavan lähestyä tekstiä. Romaanin kirjailijaa proosan luominen auttaa ymmärtämään, mitä tapahtui ja tapahtuu. Samalla hänelle ehkä avautuu tapa lähestyä omaa itseä ja läheisiä, ja kiinnostavasti kaikki on kovin tietoista lukijalle suunnattua valikoitua tilitystä. Hieno romaani tämä on, täyteläinen ja tyhjentämätön. Rikinkeltainen taivas loistaa pimeyden ja valon välissä värjäten rakkauden auringonlaskun sävyin.
– –
Kjell Westö
Rikinkeltainen taivas
käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck
Otava 2017
romaani
459 sivua.
Ostin kirjan.
Muita blogijuttuja:
Jokken kirjanurkka
Jorma Melleri
Kirjasta kirjaan
Liukkonen
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Minulla hieman tökkii tämän lukeminen. Tarkoitus on päästä loppusivuille asti. Huoh!
Niin kuin jutussani mainitsin, alku oli minulle vaikea. Sitten annoin mennä, ”vain” kertojan elämänvirran viemäksi. Ja koko ajan parani loppua kohti.
En ole vielä aloittanut, mielenkiinnolla odotan kyllä!
Ja minä mielenkiinnolla lukukokemustasi.
Kuulostaa monella tavalla tutulta Westöltä, mutta myös siltä että mukana on myös uutta kulmaa. Kertojaääni kuulostaa kiinnostavalta.
Liisa, oikeassa olet. Tuttuja elementtejä on paljon. Nimettömän kertojan myös mielellään sotkee itse kirjailijaan. Kertoja on kiinnostava ja koko konsepti siitä, että kertoja kirjoittaa kirjaa, jota luen – ja otan kaiken todesta.
Luin tätä ennen kaikkea kuvauksena ajan kulumisesta ja se välittyi Westön kuvaamana hienosti. Samoin kuin sinulla ihan alussa tuli pelko, että tämä ei lähdekään, mutta sellaiset pelot väistyi aika nopeaan ja sitten vaan uppouduin tähän tarinaan. Hienoa myös, että Westö tuo myös luokka-aspektia esiin.
Noista kirjoittamiseen liittyvistä huomoista en niin innostunut. Tuntuivat pikemminkin vähän päälleliimatuilta ja katkoivat turhaan tarinaa.
Omppu, tarina tosiaan alkoi viedä. Kirjailijuusasiat tuntuivat välillä sisäpiirijutuilta, mutta esimerkiksi kohdat epäonnistumisesta ja tyhjien penkkien tunteesta kirjamessuilla olivat sellaisia, jotka palauttivat ajattelemaan kirjailijoita ihmisinä. Itsestää selvää toki, mutta ankeus ja apeus epäonnistumisesta ja sen pitkäaiakisvaikutuksista tuntuivat minusta kiinnostavilta.
Westön suhteen olen sangen anteeksiantavainen, niin kävi nytkin. Mielestäni romaanin keskivaiheilla on jonkinlainen suvanto, jossa jännite löystyy, mutta onneksi lopussa tarina saa kärkensä takaisin. Toisaalta oli myös lukijana totuteltava uuteen eli nykyhetkeen asti yltävässä historiassa, se kun ei ole ollut Westölle ominaista.
Se onkin tuore juttu kirjassa – siis nykyaikaan ulottuminen. Jotkut paheksuvat termiä ”lukuromaani”, mutta minusta se on kelpo määritelmä tällaisille kirjoille, joissa päähenkilö vetää selvittämään alusta loppuun, mitä tapahtuu ja miten käy. Suvannoista huolimatta hamaan loppusivuun. Näin kävi meille, näemmä.