Päivittäinen arkisto: elokuu 9, 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku (Gummerus 2017) lunastaa kaikki esikoisen, Kultarinnan, asettamat korkeat odotukset. Omat makumieltymykseni se täyttää siksi, että sukutarinat ja menneisiin aikoihin sijoittuvat romaanit kuuluvat suosikkeihini kuten myös eri näkökulmin kerrotut kerrokselliset kertomukset. Kivitaskun omaehtoinen ääni nostattaa ihon kananlihalle ja palan kurkkuun.

Romaanin käynnistävät Helena 1950-luvulla, Sergei 1850-luvulla ja Veka vuonna 2012. Heidän kertomansa ja muutama muukin ääni vievät tarinointia eteenpäin. Suvun jatkuvuus on tärkeä juonne romaanissa, jossa jatkuvuuteen sisältyvät niin ikiaikaiset loitsut kuin myös periytyvä mielen herkkyys. Minua koskettaa eritoten se, miten suvun tarinat voivat jäädä vain yhden jäsenen varaan: seuraava polvi ei ole joko kiinnostunut niistä tai edeltävä polvi ei halua niitä jakaa. Mutta silti ne vaikuttavat ja välittyvät kenties toisin kuin sanoin.

Mutta sanoilla on merkitystä. Mieltäni erityisesti myllertävä, identiteettinsä kahtia halkova ja sen muilta piilottava Sergei kiteyttää tärkeitä asioita, kuten:

Silloin en ymmärtänyt, että elämänpuussa on kaksi haaraa: toinen vankistuu ja kasvattaa alati uusia oksia, toinen ropistaa vähitellen kaarnansa maahan, katkeilee ja halkeilee. Lopulta jäljellä on tuuheaoksainen muistojen ja kokemusten runko, vieressä menetysten karsima kelo. Se kumpaa puunhaaraa ihminen keskittyy tarkastelemaan, määrittää hänen onnensa rajat.

”Tarinankerronnan himo takoo otsaluita, rakkaus ja viha, toivo ja pettymys, onni ja tuska jotka olen menettänyt.”

En lähde perkaamaan juonta enkä henkilöitä. Soisin kunkin lukijan kokevan ne suoraan Kytömäen täyteläisestä tekstistä. Pureudun lähinnä teoksen tyyliin, joka lavean romaanin edetessä jopa pakahduttaa. Hienon kirjan piirre on se, että lukijana imeydyn henkilöiden kokemuksiin, elän uskossa, toivossa ja surussa. En oikein edes saa muotoa väkevälle kirjakokemukselle.

Kivitasku

Romantiikkaa tyylivirtauksena luonnehditaan kautena, jolloin taide vetosi tunteeseen ja mielikuvitukseen. Kytömäki kirjoittaa jonkinlaista postromantiikkaa: teksti ja kerrotut ihmiskohtalot nimenomaan vetoavat tunnetasolla, ja se heittää keskelle kuvattuja aikoja, paikkoja ja elämänvaiheita. Älkää ymmärtäkö väärin, sillä ei Kivitasku ole höttöistä romanssikirjallisuutta, vaikka pitkälti se rakkaudesta kertoo. Esimerkiksi yksi romaanissa kerrottu yliluonnollisen uhrautuva rakkaus hengästyttää kuin vuoreellenousu. Vaan ei se ole kirjan ainoa anti, eikä romaanin rakkauksien odoteta johtavan pysyvään onneen.

Jalat tallaavat tajuntaan uraa, joka syvenee tuntien mittaan kanjoniksi. Meistä ei milloinkaan tule meitä, rotkossa kaikuu, mutta ylitän sen yhä uudelleen ja hymyilen taivaalle. Joskus sillan voi rakentaa mustarastaan laulustakin.

Mystiikka elää realististen ja konkreettisten asioiden rinnalla. Se lisää kirjan peruskallion päälle moreenin, joka sitoo kerronnan erilaisia kestäviä kiviaineksia. Yliluonnollisuus lomittuu luontevasti kohtalonomaiseen kokonaisuuteen. Mytologia muuttaa romaanin yli 150 vuoden kantoaikana muotoaan, mutta elää.

”Ihminen särkyy kaihoon, suruun ja taisteluihin, vuori seisoo tyynenä läpi sotien ja nälänhätien, rakkauden, syntymän ja kuoleman.”

Mielenterveyteen liittyvä problematiikka on yksi tärkeä aihelma. Kiinnostun kovasti siitä, miten sukutarinassa suvun jäsenten outoudet ovat ammoin laskettu noituuden tai muun ikiaikaisen rajatiedon piikkiin. Vielä 1950-luvulla jyrkistä mielialavaihteluista puhutaan kauniilla einoleinolaisella nimityksellä jumalten keinu, mutta medikalisointi muuttaa omituisuudet lääkinnällisten operaatioiden kohteiksi.

Symboliikkaa Kivitaskussa riittää nimeä myöten. Veka seuraa uutisia etelämantereen jäävuorten syvärakenteiden pakenevasta alkuvedestä; Sergei ja Veka kipuavat vuoren laelle, jossa lepäävät jäänteet jääkautisesta alkumerestä; Helena lumoutuu Pääsiäissaarten kivipatsaista siinä kuin kotiseudun vuorenmuodoistakin. Kallio paljastaa sen kivien taskuun haudatun kasvot, kivikasasta lehataa kivitasku kuin sanansaattaja, ja vuori pelastaa itsensä tuholta kalliomaalausten avulla. Kivimateriaali koskettaa jokaisen henkilön elämään monin tavoin, se on jopa rakkauden hinta. Iloitsen kivikuvaston luontevuudesta ja siitä, miten se kytkee sukupolvet ajattomuuteen.

Tasapainottelen kiviriutan yli kallionharjalle, joka yksitoistatuhatta vuotta sitten oli luoto. Selkää hipaisee kylmä tuuli. Jossain aikojen etäisyyksissä kohoaa hupenevan mannerjäätikön valkoinen muuri.

”Vuori kääntää kylkeä, herää ja venyttelee, taivuttaa niskaansa.”

Kivitaskun kielen kauneus koskettaa siinä kuin romaanihenkilöiden kohtalotkin. Teksti on aistillista. Metaforat tuntuvat kehossa, ruumiillisina tyyliin: Saunan ylälauteella löylyn sormet nousevat nikama nikamalta kohti niskaa. Kielikuvat leiskuvat eritoten luontokuvauksissa. Lisäksi todellisuus metaforisoituu luonnoksi:

Ummistan silmät auringolta ja kuuntelen heitä, keväänpehmeää järveä ja metsää, joka on haparoivin askelin kavunnut kalliolle mutta pysynyt sen harjalla sitkeästi. Yksinäisten päivien ohentamissa ajatuksissani ihmiset muuttuvat männyiksi ja heidän äänissään virtaa vesi.

Kivitasku on täysiveristä romaankirjallisuutta. Täyteläisiä teemoja kirjasta putkahtaa vielä pitkään lukemisen jälkeen. Hieno kirja jatkuu lukijan mielessä.

Toivon, että pääset kokemaan Kivitaskun. Siksi arvon yhden kirjan kommentoijien kesken. Kerro, miksi sinun tulisi saada Kivitasku. Arvontaan osallistumisaikaa on Kanervan päivään asti 14.8.2017.

– –

Anni Kytömäki
Kivitasku
Gummerus 2017
romaani
645 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kivitaskusta ovat kirjoittaneet myös Kirsin kirjanurkka, Tekstiluola ja Tällä toisen tähden alla.

Mainokset

45 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus