Päivittäinen arkisto: elokuu 3, 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kallandin romaani onnistuu yllättämään, sillä etukäteen veikkasin, ettei aihe kuulu houkuttelevimpiin. Uskonyhteisökuvaukset eivät yleensä saa minua valtoihinsa. Nyt käy toisin. Vien sinut kotiin (Atena 2017) nappaa kyytiinsä kerrontansa vuoksi.

Kirjan kertoja Markus kuvailee elämäänsä lapsuudesta tähän hetkeen aikatasoja vaihdellen. Nykyhetkeen liittyy merkittävä ja yllättävä taite, isoisyys; menneisyyteen viulistisisaren Ellenin aivan alkuunsa päättynyt soittoura. Menneisyys on sakeanaan kaikkea muutakin perheeseen ja ihmissuhteisiin liittyvää.

Romaanin aloitus vie selittelemättä nykyhetken tapahtumiin, ja toinen luku kertoo todella hyytävän tapahtuman nuoruusvuosilta. Ja siitä jatketaan niin, ettei etukäteen voi paljoakaan arvailla. Kerronnan kermaksi kuorin päältä juuri sen, että asioita ei paisutella eikä puhki pakista, ne kuvaillaan kuin matkan päästä ja näytetään. Siksi poimin tämän pitkän sitaatin.

Mitä musiikkia tuo on?”

En voinut valehdella, mutta en halunnut tunnustaa käyttäväni aikaa katolisen musiikin soittamiseen. Tunsin paniikin kasvavan. Paljonko isä oli kuullut? Säestys muodostui vain peräkkäisistä tersseistä ja kvarteista ennalta arvattavassa rytmissä. Ellenin soitossa ei ollut jälkeäkään alkuperäisestä melodiasta. Sointukulku oli kuitenkin niin tunnistettava, että äiti olisi tunnistanut säveltäjän ja kappaleen ensimmäisen tahdin perusteella. Onneksemme isä ei ollut musikaalinen. Hän vain epäili.

  Silloin oivalsin jotain totuudesta ja kertomatta jättämisestä. – – Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin, sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa.

Sissos! Siinä singahtaa monta romaanin teemaa: perhesuhteet, uskonto, musiikki ja totuus – ja suurin niistä on totuuden ja sääntöjen vääristely.

Vien sinut kotiin

Totuus

Markus kertojana antaa itsetutkiskelevan ja menneitä perkaavan kuvan, mutten voi olla varma totuudellisuudesta. Hän voi aivan hyvin värittää asioita omaksi edukseen, vaikkei tunnu peittelevän ikäviä puoliaan. Hänessä on kolkkoa kyynisyyttä ja harkitsevaa oman edun etsintää. Kiinnostava hän on kertojana ja päähenkilönä juuri siksi, että hän ei ole kaikkiaan miellyttävä eikä läpinäkyvä. Kertojan kehitys kaltaisekseen saa selityksen uskosta ja perheestä sekä nuoruudessa koetuista menetyksistä.

Uskonto

Romaani kertoo jehovantodistajista ja Markuksen etenemisestä liikkeen johdon liepeille USA:ssa. Hienointa on tässäkin se, ettei Markus opeta lukijaa lahkon ominaispiirteistä vaan kuvaa tilanteita ja toimintaa. Siten pääsee tarkkailemaan ihmisten kehittämiä alistusdoktriineita. Kaksinaismoralismi, patriarkaattinen vallankäyttö ja hierarkinen arvojärjestelmä eivät tarjoa kaunista katsottavaa.

Vaikka kaikenlainen kyttääminen ja heikkouksien hyväksi käyttö värittää lahkolaisten uskonelämää, kuvaus ei kuitenkaan osoittele. Lukijalle annetaan tilaa tehdä johtopäätöksiä. Eikä Markus säästele itseään, sillä oman toiminnan iluusioton kuvailu ei hänestä hääppöistä uskonmieskuvaa anna.

Perhesuhteet

Markuksen lapsuudenperheessä kasvetaan ankarien uskonkappaleiden henkeen. Vastenmielistä on isänvalta ja uskontoon nojaava ylimielisyys siitä, miten jehovat ovat muita parempia. Kyseenalastamisen vaaroista pelotellaan, ja helppoa se onkin, sillä seurauksena on yhteisöstä karkottaminen tai perheyhteydestä eristäminen. Näistä kaikista romaani tarjoaa tulkittavaa, samoin sisarussuhteista.

Koko kirjan linjan mukaisesta perhesuhteista välittyy pääosin varovaisuus ja vierauden tunne. Etenkin suhde vanhempiin vaikuttaa pelonsekaisen etäiseltä, eikä vanhempien suhde voi välittää lapsille muuta kuin vieraannuttavan mallin. Tarkkailevuus, varuillaanolo ja sääntöjen salattu kierto tuntuu sen johdosta luontevalta tavalta kohdata elämä.

Musiikki

Heittäydyn tekstin valtaan musiikkikuvauksissa. Musiikki on elimellinen osa Ellen-siskon omalaatuista persoonaa, ja myös minäkertoja-Markukselle musiikki näyttää tarjoavan vapauttavan väylän muuten ahtaissa oloissa. Nautiskelen lukemisen lomassa tilanteenmukaista musiikkia. Se on mahdollista romaanin loppuun kootun soittolistan avulla, mikä onkin mainio keksintö.

Ja vielä kerran totuudesta

Vien sinut kotiin jää selvästi minua askarruttamaan, ja sehän on hyvän kirjan merkki. Hyvässä kirjassa perustan tavallisesti rakentavat rakkaus ja kuolema, niin tässäkin, paisuttelematta mutta kaikkeen vaikuttaen. Jotkut aihelmat kirjassa jäävät viitteelliseksi, jopa kesken, jotkut ihan syystä. Henkilöt jäävät vaivaamaan – nytkin mietin, miten Markuksen työ- ja perhe-elämä tänään jaksaa.

Totuus vaihtelee kertojan, näkökulman ja kokijan mukaan. Kirjan loppunousukohdassa eletyn elämän totuus ei välttämättä Markusta miellytä, kun siitä kertoo joku muu, mutta hänelle totuudellisesti vastataan:

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.”

– –

Vien sinut kotiin
Ben Kalland
Vien sinut kotiin
Atena 2017
esikoisromaani
248 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Pauliina Lindholm: Komendantti

– Kellukaa, sanoi isoisä käheästi. – Kellukaa ja kuunnelkaa. Odottakaa oikeaa hetkeä. Kaikki tapahtuu itsellään ja oikein, kun maltatte odottaa ettekä pelkää. On hulluutta luulla, että voitte ohjailla veden ja maan ja ilman väkeä mielenne mukaan. Kellukaa, katsokaa noita!

Ja komendantti Augustin Ehrensvärd katsoo meduusojen leijailua vedenpinnan alla. Ei komendantin kellumisesta tällä erää enempää, mutta minä totisesti kellun Pauliina Lindholmin kerronnan aalloilla. Komendantti (Otava 2017) on romaani, jossa kieli, kerronta ja tarina upottavat ja nostavat pinnalle miellyttävästi –  ojentaudun ja antaudun sen nautittavasti kannattelevaan virtaan, joka vie Viaporiin 1748.

Komendantti

Pitkään luin romaania sillä ajatuksella, ettei juoni ole tässä merkityksellinen vaan tarina. Romaanissa kronologisen etenemisen mukana ajelehtii tilanteita ja tapahtumia, jotka viistävät toisiaan mutta joiden yhteydestä ei niin tarvitse piitata. Komendantti kohoaa kuvailun taiteeksi, tuokiokuvien valloittavaksi kertomushelminauhaksi. Aikaan sopiva ilmaisutyyli ja voimakkaita mielikuvia herättävät väläykset usein jopa huikaisevat.

 

”Huominen suhisi ilman halki vastaan kuin tykinkuula. Enää ei ennättäisi väistää.”

 

Luen Komendanttia hitaasti, viivytellen ja maistellen. Vähittäin valkenee, että onhan romaanissa juoni, ei vain vangitsevia tilannekuvia. Siinä katsastetaan, kuinka Ehrensvärd selviää Viaporin rakentamisesta ja rahoituksesta sekä suhteesta Helsingin ja Tukholman valtaapitäviin sekä Suomenlinnan väkeen. Oikeamielisyyteen ja jonkinmoiseen säädystä riippumattomaan arvonantoon pyrkivä komendantti tutustuu myös köyhään kalastajavaariin ja hänen pojantyttäreensä Annaan. Romaanissa on toveruutta, rakkautta, valtakähmintää ja huijaamista – vaan ei aivan tavanomaiseen tapaan. Se viehättää.

Yleensä parun fokusoinnin perään. Komendantissa aiheita ja henkilöitä vilisee. Haluaisin viipyä isoisän ja tytön luona, isoisän luonnonlääkintäpuuhissa, komendantin keittiössä, makuukammarissa ja piirustustuokioissa, upseeriston juomingeissa, linnoitustyön kesäöiden valossa, rakennusurakan rapaisissa vaiheissa, kateellisen kaupunkiporvariston kamareissa ja köyhälistön arjen askareissa. Viivynkin. Ja ihmettelen, miten kirjailija saa tuon kaiken ylenpalttisen tuntumaan tarpeelliselta ja uskottavalta.

 

”- Olette eriskummallinen mies, Komendantti.”

 

Ehrensvärd kohoaa keskiöön. Päähenkilöä seuraan sivusta, mutta saan lukea myös hänen päiväkirjakatkelmiaan ja kirjeenvaihtoaan. Kiehtovan kuvan saan tästä sivistyneestä monitaiturista, jolla on strategista silmää politiikan ja ihmisten suhteen.

Velvollisuus! Minun työtäni säätelee velvollisuus. Minua raastaa se, että joudun antamaan kauneudelle periksi velvollisuuden vuoksi. Kun piirrän bastionia, minä lasken koko ajan, miten se säilyy ehjänä kun ammukset sitä kivittävät. Kun seuraan tykinputken valua, käsken valumestaria seuraavaksi tuhoamaan täydellisen työnsä poraamalla putkeen reijän. Että sillä voi ampua ja hajottaa ja tappaa. Miten minäkin halusin olla taiteilija ja luoda vain kauneutta, mutta minulla on velvollisuus. Minulla on velvollisuus ja minulla on yksinäisyys…

Lindholmin kirja saa hinkuamaan lisää tietoa Suomenlinnan rakentamisesta ja rakentajasta. Romaani kuvittaa elävästi ajan, paikan ja päähenkilön taustatekijöineen.

Tekee mieli tuoda tämän lukukokemuksen rinnalle romaani toisesta Helsingin rakentajasta EngelistäJukka Viikilän romaani Akvarelleja Engelin kaupungista, arkkitehdin yöpäiväkirja, esittelee tsaarinaikaisen Helsingin synkkämielisen rakentajan; Komendantti puolestaan kuvaa Suomen Ruotsin vallan aikaista asemaa lännen ja idän tallattavana sekä siihen liittyen pikemmin päiväpuolen eläjää, visionääri-Ehrensvärdiä. Herra Komendantin pimeä puoli on lähinnä toikkarointia valoisassa kesäyössä, moniuloitteinen henkilö silti perhe- ja urahuolineen. Kumpikin Helsingin muotoilija on totisesti fiktionsa ansainnut. Enkä lainkaan ihmettele, miksi Komendantti-romaani voitti Suomi 2017 -romaanikilpailun.

 

– –

Pauliina Lindholm
Komendantti. Viapori 1748
Otava 2017
esikoisromaani
300 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja postaa kirjasta samaan kellonaikaan. Kurkista Arjan arvioon!

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani