Kuukausittainen arkisto:elokuu 2017

Mervi Heikkilä & Marjo Nygård: Kissatalon asukit

Kirjoitan tietokirjaviikon (28.8. – 3.9.2017) jutun selkokielisestä kirjasta selkokielellä.

 

Tämä viikko on tietokirjojen viikko.
Viikon aikana tietokirjat ovat esillä,
jotta niiden monipuolisuus tulisi tutuksi.
Kirjan aihe voi olla esimerkiksi tiede, taide tai usko.
Tietokirjat voivat olla myös oppikirjoja,
tai ne voivat olla matkaoppaita tai keittokirjoja.
Ne voivat myös kertoa harrastuksista.
Myös elämäkerrat ovat tietokirjoja.

Esimerkiksi kirja Kissatalon asukit on tietokirja,
sillä sen tarinat ovat tosia.
Mervi Heikkilä kirjoittaa kissoista,
jotka on hylätty.
Joka vuosi 20 000 kissaa jää ilman kotia.

Kissatalon asukit kertoo 11 onnellista tarinaa,
joissa kissat saavat uuden kodin.
Kirjassa on tärkeää asiaa:
kotieläimiä täytyy hoitaa hyvin.

Jokaisen kissan tarina on erilainen.
On kiinnostavaa huomata,
että joka kissalla on oma luonne,
Esimerkiksi Jaska vaatii paljon huomiota
ja Pilli nauttii leikistä.
Kirjassa saa myös tutustua Jesseen,
joka pelastaa perheen tulipalosta.

Kissatalon asukit sopii etenkin lapsille.
Lisäksi sitä voivat hyvin lukea kaikki,
jotka ovat kiinnostuneita eläimistä.
Asiat kerrotaan helposti,
ja teksti etenee mukavan sujuvasti.
Vaikka tarinat ovat lyhyitä,
kissojen ja perheiden asiat kerrotaan elävästi.

Jokaisesta kissasta on kuva,
jonka on maalannut Marjo Nygård.
Kuvat sopivat hienosti tarinoihin,
sillä ne ovat selkeitä ja värikkäitä.
Monet kissat katsovat kuvissa suoraan silmiin.
Ehkä ne haluavat sanoa:
”Pidä hyvää huolta eläimistä.”

Kissatalon asukit

– –

Mervi Heikkilä, teksti
Marjo Nygård, kuvat
Kissatalon asukit
Avain 2017
Selkokirja
71 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Todellista tarinaa on ollut vaikea kertoa minun itsenikin takia. Tai ei oikeastaan minun, vaan pikemminkin niiden roolien takia joita minun on pakko esittää: päähenkilön, todenkertojan, kronikoijan, rakastajan, vihollisen, ystävän, kaikkia rooleja yhtä aikaa.

Todellinen tarina, niin sanoisin monimerkityksellisesti Kjell Westön uutuusromaanista Rikinkeltainen taivas (Otava 2017). Se on todellinen, oikea ja kunnon lukuromaani, jossa kertoja kertoo elämäntarinansa kymmenvuotiaasta kuusikymppiseksi suhteessa lapsuudenystäviin ja rakastettuihin. Se on todellinen myös siinä mielessä, että kertoja pyrkii rakentamaan aitouden illuusiota kuvaten rinta rinnan huonot, ikävät ja hyvät asiat sekä vielä niiden väliin jäävät sameudet.

Alkusitaatti viittaa romaanin kertojan vaikeaan kirjoittamisprosessiin. Palaan myöhemmin kirjan kertojaan, mutta aloitan lukijasta. Itsestäni. Koen alkuvaikeuksia päästä kertojan välittämään maailmaan. Roolinhakuun peittyvä persoona ja ulkopuolisuus askarruttavat. Haparoin varakkaan Rabellien perheen saleissa köyhän kertojan kanssa miettien: miksi tämä? Selviäähän se.

Rikinkeltainen taivas

 

Kuvaava on romaanin nimen rikinkeltainen, alkukesän auringonlaskun hitusen levoton sävy. Rikinkeltainen taivas leviää laajalle. Romaanin voi lukea ainakin sukupolvi-, perhe-, kehitys-, taiteilija- ja rakkausromaanina. Se kertoo paljon siitä, miten onnen hetket ovat ohimeneviä, luonteeltaan ristiriitaisia ja miten vaikeita asioita väistellään, niin että tärkeät asiat tajutaan vasta aikojen päästä. Voisin tiivistää kaiken romaanin loistokkaaseen päätösvirkkeeseen, joka pistää miettimään romaania uudelleen ja uudelleen:

Mutta mitä me muistamme, ja mitä me oikeastaan rakastamme?

Romaani on myös sivusta seuraajan kuvaus ylemmyydentuntoisista raharikkaista suomenruotsalaisista, jotka kohteliaina hurmaavat ja ärtyneinä karkottavat. Se taltioi lähivuosikymmenten ilmiöitä fokusoiden ne perityn omaisuuden haltijoihin ja henkilöihin, jotka ovat sukujensa ensimmäisiä ylioppilaita. Ystävyyden kuminauhankestävistä siteistä kirja kertoo niin, että välittäminen, alistaminen, kaunat, salaisuudet ja lojaalisuus sotkeutuvat tyystin keskenään. Lähentymisen ja etääntymisen vuorottelu kuuluu oleellisesti kertojan maailmaan, ja niin Alex, Stella, Linda, Krister, omat vanhemmat ja muut pysyvät pohjimmiltaan arvoituksina.

Kerrottu ankkuroituu tukevasti paikkoihin, etenkin merenrantoihin, mutta myös aikoihin. Maailmantapahtumat tulevat kirjassa esille mainittuina uutisaiheina mutta myös henkilökohtaisesti. Henkilökohtaisuus voi syntyä myös mutkan kautta, esimerkiksi sellaisia ovat kertojalle Stella-rakkaan tyttären arabitaustainen poikaystävä tai kuvauskeikka Lampedusalla.

Ja nyt pääsen itse asiaan, kertojaan, henkilöön, joka ei ollut koskaan uskaltanut opetella tuntemaan itseään. Hän on jopa itselleen epäluotettava kertoja, mikä saa minut paradoksaalisesti uskomaan häneen. Tosin en aivan tavoita minäkertojan pätemisen tarvetta rakastajana, jotain hän sillä tietysti todistelee. Mielenkiintoni kohdistuu etenkin kohtiin, jossa kertojalle sanotaan suoraan jotain ikävää hänen persoonastaan ja käytöksestään. Ne ovat vastavaloja, oikeastaan kirkastajia. Kertojan tietynlainen määrittelemättömyys hiertää ja kiehtoo, ja vihdoin löydän oikeat sanat kuvaamaan häntä. Se tapahtuu aivan yllättävässä yhteydestä, ei siitä enempää, mutta ne sanat: ”– – te olette mato, joka kiemurtelee jokaisessa koukussa jonka löytää.”

Westön varmuus kertojana ihastuttaa. Tapahtumat, tilanteet, tunnelmat ja sanomiset seuraavat toisiaan ketjusilmukoina, jotka sitovat ajat, paikat ja tavat. Toistuvasti kertoja käyttää konstina sitä, että hän valmistelee lukijaa etukäteen siihen, että jotain käänteentekevää tapahtuu. Siten kokenut tekstivirkkaaja koukuttaa. Ja tämä vielä: Westön tuttuun tyyliin populaarikulttuuri vaikuttaa henkilöihin, resonoi mielialoihin.

Rikinkeltainen taivas on myös kirja kirjoittamisesta, siitä, miten kirjailijauransa kupruja kestänyt kirjoittaja löytää ainoan oikean tavan lähestyä tekstiä. Romaanin kirjailijaa proosan luominen auttaa ymmärtämään, mitä tapahtui ja tapahtuu. Samalla hänelle ehkä avautuu tapa lähestyä omaa itseä ja läheisiä, ja kiinnostavasti kaikki on kovin tietoista lukijalle suunnattua valikoitua tilitystä. Hieno romaani tämä on, täyteläinen ja tyhjentämätön.  Rikinkeltainen taivas loistaa pimeyden ja valon välissä värjäten rakkauden auringonlaskun sävyin.

– –

Kjell Westö
Rikinkeltainen taivas
käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck
Otava 2017
romaani
459 sivua.
Ostin kirjan.

Muita blogijuttuja:
Jokken kirjanurkka
Jorma Melleri 
Kirjasta kirjaan
Liukkonen

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Suomi on runo

Nyt ei voi enää kukaan väittää, että runoja on vaikea löytää. Älypuhelimia on yli 90 %:lla aikuisista ja muita nettihärpäkkeitä niiden lisäksi. Jos kirjakaupan tai kirjaston runohyllyt tuntuvat olevan tavoittamattomissa, riittää googletus Suomi on runo. Yhden klikkauksen päässä on monipuolinen katsaus suomalaiseen nykyrunouteen.

Tuija Välipakka on ideoinut runosivuston, jossa itsenäisyyden juhlavuotena ilmestyy joka maanantai yksi runo nykyrunoilijoiltamme. Välipakka ylläpitää runosivustoa ja on kutsunut runoilijoita julkaisemaan uuden runon ajatuksena, että blogi taltioi tuleviin vuosiin vuoden 2017 suomalaisen, ainutlaatuisen runomaiseman nautittavaksi yhä uudelleen. Idea on loistava!

Poimin tähän mennessä julkaistuista runoista jotain käynnissä olevan Runokuun rakkausteemaan sopien. Monet runot kylläkin valottavat runojen puhujien asemointia maailmaan, silkkaa lemmenlyriikkaa en monesta runoista tunnista.

img_6860

Merja Virolaisen leikittely ilahduttaa. Yhden kirjaimen heitto sanassa muuttaa ratkaisevasti merkitystä. Sellaista kieli on. Mutta mieli voi silti tehdä tepposet. Vaikka Virolaisen runo luettelee, mitä rukkaus on tai miten se vaikuttaa, kummasti vain sanan ensimmäisen u:n haluaa kääntää a:ksi. Eläköön se pieni ero, joka muuttaa tutun riemastuttavan odottamattomaksi.

Tero Liukkosen runossa on lihallisen rakkauden tunnelmia, mutta lumoavan rakastetun hiusten värin ja heilahtelun ynnä muun konkreettisen ohella hamutaan perimmäisiä kysymyksiä: on pieni elämämme unesta laadittu / ja vain kuolemalla kuoleminen lakkaa. On rakastettuja, pieniä kuolemia ja sitten iso vääjäämätön, joka on koko ajan käynnissä

​Liu’un rakkaudesta kuolemaan. Siihen viittaavia runoja kokoelmassa on useita. Sinikka Vuolan runossa on leijailevaa ilmavuutta, kiehtovaa raskaan ja kevyen keinua. Kuolleen kanssa elokuvahetki tai lasillinen vie minut ensin miettimään rakasta vainaata tai rakasta, johon rakkaus on kuollut, mutta päädyn hetkiin, jolloin tunne hetkeksi jäätyy, peittyy lumeen. Runo päättyy pilkkuun: jotain jatkuu vielä, pisteen lopullisuus on vältetty. Ja sitten minuun hiipii epäilys siitä, että pilkun jälkeen voi seurata valkoinen tyhjyys.

Tuija Välipakan aloitusruno vie hautausmaalle. Konkreettinen paikka yhdistyy mielentilaan: hautausmaa on tila jossa aika stop. Nautin runon sanojen merkityksillä leikkimisestä, konkreetin ja abstraktin vuorottelusta. Runo johdattelee lopuksi minut Runokuun aihelmaan, rakkauteen, liikuttavasti lepattavaan toivoon kuoleman edessä: koska on jo syksy / kaksi perhosta takertuu toisiinsa /  ja sykkii ilmassa kuin sydän / stop

Välipakan runon voi kokea pelkän tekstin lisäksi visuaalis-auditiivisesti, sillä siitä on tekstin rinnalla video. Se tuo tekstin tulkintaan uusia elementtejä.

Vielä on Suomen 100-vuotisjuhlinnan viikkoja jäljellä. Mielenkiinnolla seuraan, mitä maanantaisin Suomi on runo julkaisee. Runon juhlaa ainakin.

– –

Suomi on runo: http://suomionruno.wixsite.com/suomionruno

#runokuu #runo100

Seuraa kirjabloggaajien Runokuu-virtaa:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena

27.8. haastamme kirjoittajat ja lukijat jakamaan ikimuistoisia tai muunlaisia runokokemuksia postaten tai kommentoiden.

2 kommenttia

Kategoria(t): Runot

Runokuu & Jarkko Laine: Elsassin tytön runot

– –
Mitä kirjojen sisällä on silloin kun ei niitä lueta?
– –

Näin kysyy Jarkko Laine yhdessä runossaan. Houkutteleva, himottava kysymys, samalla myös surullinen. Mitä kaikkea arvaamatonta, ennen kokematonta kaikkien kansien välissä lymyää? Mitä jos kirjaa ei löydetä luettavaksi? Mitä jos vuosientakainen kirja katoaa lukijoilta? Mitä jos etenkin runokirjat jäävät lukematta? Asialle täytyy tehdä jotain!

Tämän vuoden Runokuu-festivaali herättelee lukemaan uusia ja vanhoja runoja, jotta kirjojen sisukset välittyisivät. Minä ja muutama muu kirjabloggaaja (katso käynnistyspostaus tästä) otamme Runokuu-haasteen vastaan ja avaamme runokirjojen sisuksia pöyhien tämän vuoden teemaa, rakkautta.

Runoista

Haasteen runokirjavalintani on Jarkko Laineen kokoelma Elsassin tytön runot (Otava 2003), jossa runot otsikoidaan ytimekkäästi numeroin. Aloituskysymys on runosta numero 78. Kaikkiaan runoja on 90 ja päälle yksi bonusruno. Alkusanoissa paljastuu se, että alkupuolen runot ovat ilmestyneet jo aiemmin ja runoilija on muokannut niitä.

Mutta vielä tuosta alkukysymyksestä. Esimerkiksi tuotteliaan Laineen kirjojen sisällä muhii ajatonta ainesta, vaikkei niitä ilmeisesti enää viljalti lueta. Siellä kansien kätköissä aarteita piileksii; ovat ne olemassa, mutta pitää niitä joidenkin lukea, jotta ne ovat jaettavissa. Sillä sanoilla syntyy maailmoita, joita ei koskaan ennen.

83. RUNO

Kevät niin kuin lukutaito, peltoon joku piirtänyt, lumella multaan
tai mullan lumeen, juna kiitää, kirjaimia ei voi unohtaa
kun ne on nähnyt, mutta runous on yksinäinen paikka elää.
Vanhat puut monista vanhoista asioista viisaimmat,
itse tuntea kuin kuva vernissan alta tahtoisi vastata puheeseen,
toiset pitävät onnen aikana sitä kun suru hetkeksi unohtuu.

En yleensä siteeraa kokonaisia runoja (tunnollinen tekijänoikeusnoudattaja), mutta nyt se tuntuu pakottavalta. Ei runo 83 ole vaikuttavin kokoelman runo, mutta siinä on niin hienosti kaikkea runomaisuutta: luontosymboliikkaa, kielikuvia kielellä leikiten, monitahoisia mielikuvia, yllättäviä yhdistelyjä, monitulkintaisuuksia, avaavia ajatuksia. Koko kokoelmassa minua ihastuttaa selkeä sanominen, suoruus, tietynlainen helppous ja ankkuroituminen reaaliin, todellisuuskouraisu – eikä mitään epäilystä, etteikö sanojen painoa ole punnittu lyriikan vaa’alla.

Elsassin tytön runot

Rakkaudesta

Elsassin tytön runot hehkuvat rakkautta. Se on jopa niin polttavaa ja kuluttavaa, että minun on pakko pitää pitkiä taukoja runojen välissä. Runon puhuja puuhaa välillä jotain muutakin kuin vehtaa rakastettunsa kanssa, muistelee rakkauttaan ja ikävöi, mutta pakahduttava tunne on keskeistä. 

Miespuhujan into naiseensa hyökyy välillä jopa yli. Kestän sen, sillä siinä on aitoa iästä riippumatonta rakkaustunteen levottomuutta ja epävarmuutta varmuuden sisällä, heittäytymistä ja haavoittuvuutta. Toisaalta olen melkein kateellinen siitä, miten puhuja runojen rakastettua palvoo ja miten rakastettu on ihailtu ja hyväksytty sellaisenaan; toisaalta lemmenleiskunta äityy jopa ahdistavaksi väijymiseksi. Aivan kuin rakastettu olisi alituisen silmälläpidon alla, kaiken kestävän rakkauden pyhittämänä.

Laineen rakkausrunoissa sävyt vaihtelevat laajalla skaalalla tunteen kuolemanvakavuudesta leikkisyyteen. Runojen puhuja saattaa möyriä masennuksessa tai rakkautensa varmuudessa, toisaalla hän aloittaa runon Pusseli P.U.S. tai viittaa kevyesti populaarikulttuuriin tai tunnistettavaan aikaan ja paikkaan (katso Laineen Turku-kotiseuturakkaudesta täältä). Erotiikka on välillä suorasukaista, välillä viitteellistä. Tietyt asiat runoissa toistuvat kuten kissat, sade, kadut ja puut, mutta usein pääsen myös yllättymään arvaamattomista runokuvista.

Elsassin2

Huolimatta runojen puhujan yksityisistä, monesti yksityiskohtaisista kokemuksista, kokoelman tunne tuntuu.  Esimerkiksi seuraavan runon kieli ja kuvasto hyrisevät monin taajuuksin.

55. RUNO

Päivänvalo kielletty meiltä,
me yön asukkeja olemme, kaatosateen takana
sateenvarjotta, koskaan pysähtymättömään taksiin valmiit.

Silmänräpäys, kohtaloperhosen siiveniskut kaikki.
Putoaa lehti – helähdys hukkuu haravoimattomaan nurmikkoon.

Kummastelen sitä, että kirjastosta lainaamaani kirjaan joku lukija oli tehnyt tähän runoon KORJAUKSEN. Lyijykynällä tuntematon, tyytymätön lukija oli tuhertanut ”sateenvarjotta” sanan päälle ”sateensuojatta”. Ehei, kyllä ”varjo”-sanan konnotaatiot väkeviä ovat. Pisteet Laineelle, miinukset lyijykynäeditorille.

Runokuun haastava kuumotus

Tässä pieni yritykseni palauttaa Laineen tuotantoa luettavaksi. Nyt tiedän jotain siitä, mitä kirjojen sisällä on silloin kun ei niitä lueta. Laine kuoli kesken kirjailijauransa. Sitä suren – ja uskon runoilijan kokemukseen:

– –
olen 55 ja vasta nyt alan tietää millainen runon pitäisi olla,
kaunista kuin norjalainen villapaita, taikka pelkkä lanka – 
värjätty tai värjäämätön, makuja on niin monta;
– –

Makuja on niin monta, ja hyvä niin, samoin lähestymistapoja ja katsantokantoja. Seuraapa, miten kirjabloggaajarypäs rakkausrunoja ruotii Runokuu-festareiden aikana:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena

27.8. avoin päivä kaikkien kirjabloggaajien kirjoittaa rakkausrunoista. Haastamme kirjoittajat ja lukijat jakamaan ikimuistoisia tai muunlaisia runokokemuksia postaten tai kommentoiden. 

#runo100 #runokuu

– –

Jarkko Laine
Elsassin tytön runot. Runoja
Otava 2003
112 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Erkka Mykkänen sai päivänä eräänä idean jatkaa tai varioida fanittamansa kirjailijan teosta. Hän veti hankkeeseen mukaan muita ja päätyi toimittamaan novellikokoelman Jatkuu! (Gummerus 2017). Kymmenestä kotimaisesta klassikosta kimpoaa nykykirjailijoiden omaääniset variantit.

Novellit jakaisin karkeasti neljään kastiin. Muutama juttu on suoraa jatkoa esikuvaromaanille, ei imitoiden mutta tyyliä tavoitellen (Seitsemän veljestä ja Sinuhe). Pari kirjan tekstiä pysyy alkuperäisen proosan ympäristössä ja mentaliteetissa, mutta vie tarinaa uusille urille (Kalevala ja Ylistalon tuvassa). Jokunen kertomus ottaa alkutekstin tarinasta ytimen ja muokkaa siitä modernisoinnin (MirdjaRautatieSudenmorsian ja Taikatalvi). Neljäs joukko tekstejä on sellaisia, jotka irtautuvat alkuperäisestä leikittelemään kerronnan omistajuudella (Hanna ja Rakastunut rampa).

Pidän novellien tyylien vaihtelusta ja kirjavuudesta. Siinä missä Laura Lindstedt ja Anu Kaaja hengästyttävät kokeellisuudellaan, Antti Heikkinen naurattaa terävänleppoisasti ja Juha Hurme hurmaa tekstirytmillä. Mieli tekisi monesta novellista raapaista ajatuksia, mutta keskityn nyt kolmeen.

Jatkuu

*

Aloitan Juhani Karilan novellista ”Sudenmorsian – Halfbreed”. Aino Kallaksen intensiivisen romaanin sijoittuminen novellissa peliympäristöön viehättää. Juju on lähinnä pelaajapojan tunne-elämän lämpimässä kuvauksessa ja Sudenmorsian-romaanin teemojen tulkinnassa, joka välittyy teiniparin dialogissa. Novelli antaa aihetta miettiä nuorison kirjojen lukemista tai lukemattomuutta. Karilan tekstistä taitaa tulla ”must” äidinkielen tunneille.

– Sano yksikin kakstuhattaluvulla kirjoitettu fantasiakirja, joka on hitti itekseen? Ei semmosia vaan oo. Enkä mää tiiä, onko kirjasarjoillakaan kohta ennää mittään väliä. Tai siis, kuka muka lukkee ennää?

*

Saara Turunen on vaikuttunut Minna Canthin Hannasta. Turusen novellissa äänessä on Canthin Hanna, mutta hän tuntee samalla Turusen novellin kirjailijan. Aikaraja häviää näiden naisten väliltä: ”Hän näkee miten onnellinen minä olin, miten nuori ja hehkeä, ja miten pilalle kaikki meni syistä, joita on vaikea summata.” Hannan ja novellin kirjoittajan yksinäisyys ja sydän syrjällään olo koskettaa. Kerronta on monitasoista, tyyli tiivistä. Hanna on Hanna; Hanna on novellin kirjailijan äänitorvi niin kuin aikanaan Canthin; Hanna on novellin kirjoittajan samastumiskohde ja ponnahduslauta.

Naisten alisteinen asema Canthin aikaan, Canthin kirjoissa ja sittemmin kirjallisuuskaanonissa saa osakseen ansaittua tölmimistä. Pidän Turusen novellin eläytyvyydestä ja kiukusta.

Ja nyt kirjailija on saanut tarpeekseen. – -. Jos hän saisi päättää klassikoiden kaanonin, päättäisi hän toisella tavalla. Hän ei viittaisi elämänsä aikana enää yhteenkään sikamiehen teokseen, niihin viitataan ihan tarpeeksi joka tapauksessa.

*

Melkein tunnen piston sydämessäni siirtyessäni seuraavaan klassikkoon. Mielessäni kaikuvat Turusen novellin sanat, nämäkin: ”- – tarinani kirjoittajan talo ei olisi alituisen purku-uhan alla, vaan se olisi museoitu samalla tavalla kuin mitättömämpienkin mieskirjailijoiden mökeille on tehty.”  Eihän tuo pisto voi tarkoittaa ikisuosikkiani, kaanonin kärjessä kekkuloivaa miestä? En pidä häntä sikamiehenä enkä mitättömänä, vaikka vain miesten kehityksestä kertoi. Feministinä itseäni pidän, ja soisin entisille ja nykyisille naiskirjailijoille näkyvyyttä, silti minun puolestani paikkansa kaanonissa saa pitää myös Aleksis Kivi.

Kuinka ollakaan: Turusen novellin ajatuksiin resonoi Petri Tammisen viidestoista luku Seitsemälle veljekselle. Tamminen tavoittaa Kiven kielen ja veljesten persoonien tyylin. Novellin alku ja loppu läikähtelevät kivimäisinä luontokuvauksina, ja niiden välissä veljekset viettävät sanaillen keski-iän kesäpäivää. Eerolla on asiaa, kahteen sanaan tiivistäen: hegemoonillinen maskuliinisuus. Sen aika on ohi, ja muutakin:

Eero: Turku taikka Tukkiholma, jossakin siellä nyt leivottiin pöytäämme leipä, jossa meillä on paljon pureskeltavaa, sen myönnän. Vaan tahtoisinpa tarjota vielä paakkelssin päälle, sillä tosi on se sana ja vastaanottamisen arvoinen, että koko tämä riivatun sukupuolibinärismi on systeeminä syrjivä, sekä heteroille että sateenkaariväelle eritoten.

Novelli hyrisee huumoria – tiedä häntä, on jopa tämän ajan näkövinkkelistä anteeksipyyntö Kiven romaanin äijäily-yksipuolisuudesta. Se voi olla myös lempeän satiirinen huomio siitä, mihin veljesten olisi kyettävä päästäkseen nykykaanoniin. Joka tapauksessa veljessarjan välkyimmän johdolla seitsemän miehen voima vääntyy tasa-arvon suuntaan. Kun Kiven kehitysromaanissa veljeksistä tuli yhteiskuntakelpoisia, Tammisen novellissa heistä on tulossa nyky-yhteiskuntakelpoisia jälleen yhteisen motivoinnin ja päätöksen jälkeen.

Juhani: Juuri näin ja siitä poikki.

*

Jatkuu! -kirjan novelleita edeltää kirjailijoiden lyhyet kootut selitykset novellin pohjaksi valitusta tekstistä. Monista niistä huokuu se, että klassikot elävät tai ovat iloiseksi yllätykseksi heränneet uudelleen henkiin. Yksi kirjan tarkoitus on palauttaa novellista innostunut lukija alkutekstiin. Ainakin niin kävi minulle, sillä päivitän seuraavaksi Canthin Hannan, jonka sain suit sait sukkelaan tablettinäytölle Kansalliskirjaston nettisivuilta.

– –

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista
Toimittanut Erkka Mykkänen
Gummerus 2017
novelleja
252 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jatkuu_sisällys

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 3

Uskollisena tyylilleen Riad Sattouf jatkaa lapsuutensa kronikointia. Tulevaisuuden arabi 1 ja 2 (linkit juttuihin tässä ja tässä) on kuvannut Riadin varhaislapsuutta, ja nyt osassa Tulevaisuuden arabi 3 kouluikäinen Riad asuu perheensä kanssa alkeellisessa Tirma’lan kylässä Syyriassa. Sarjakuva kertoo 1980-luvun puolivälin syyrialaisseuduista, jotka nyt käynnissä oleva sota on raunioittanut. Vaikkei lasten kouluolot ole kummoisia Tulevaisuuden arabi 3 -sarjassa, vaikeaa on ajatella nykylasten tilanteita.

Tulevaisuuden arabi 3Piirrostyyli ja väritys pitävät kutinsa, eli piirrosjälki etenee johdonmukaisesti ja selkeästi. Pidän entiseen malliin siitä, miten säästeliäästi Sattouf käyttää tehostevärejä. Kun punaista ja vihreää roiskahtaa, se tekee aina vaikutuksen. Muuten selkeisiin piirroksiin taustavärinä käytetään vaaleanpunaista – mielenkiintoinen väri syyrialaiselämän sävyttämiseen. Kun tarinassa poiketaan Ranskaan, väri vaihtuu vaaleansiniseen.

Kuva ja teksti täydentävät toisiaan, ja ominaista ovat pienitekstiset selitykset kaunokirjoituksella, kun muu teksti on täsmällistä tekstausta. Tekstipainotteinen sarjakuva kuvailee lapsen kokemusta kahden kulttuurin välissä, jossa suuria suunnitteleva isä alkaa paljastua tyhjiä puhuvaksi jämähtäjäksi ja ranskalaisäidin pinna alkaa kunnolla kärventyä. Äiti odottaa kolmatta lasta, jolloin mukavuuksien ja omakielisten verkostojen puute hiertää.

Vaikuttavaa sarjakuvassa on pikkupoikien oman maailman tallentaminen. Kiinnostuksen kohteet ja uskomukset versovat, ja silloin kuulopuheet väärinymmärryksineen vaikuttavat lasten ajatuksiin ja tekoihin. Mietin, mitä tapahtuu, jos kasvatus ja koulutus ovat vaillinaisia ja johtopäätökset tehdään kypsymättömin huhuin ja ennakkoluuloin vailla tietoa. Siitä sarjakuva antaa viitteitä. Se säväyttää tänään, kun mietin, miten ihmiset kykenevät satuttamaan toisiaan esimerkiksi kulttuurilietsonnasta johtuvin syin.

Etenkin mieleen jäävät sukuriidat, ympärileikkausasiat ja Riadin maailman vavahtelu Gonan Barbaari -videon vaikutuksesta. Pikkuhiljaa Riad  tiedostaa kodin kahden kulttuurin eroja. Esimerkiksi syyrialaisen koulumaailman vertatuminen ranskalaiseen vastaavaan avaa aika lailla Riadin silmiä. Naisten ja tyttöjen asemaa poika ei erityisemmin pohdi, mutta silti sarjakuvassa teema on välillisesti esillä.

Eikä tämä jää tähän! Kirja päättyy jälleen tempoilevan isän järjestämään yllätykseen. Jään jännittyneenä odottamaan jatkoa. Ja se pitää vielä todeta, että Sattouf tallentaa riipivästi perhettään ja vanhempiensa kotiseutuja lapsen silmin. Hän näyttää ja jättää johtopäätökset lukijalle.

Huomaan, että Tulevaisuuden arabi monin tavoin laittaa ajatukseni levottomiksi. Tarkoitan sitä, että joudun miettimään käsityksiäni kulttuurisista tavoista ja käsityksistä sekä siitä, mitä ne minulle merkitsevät. Kiinnostava sarjakuva pakottaa pohtimaan maailman menoa – ja niin yksityisellä taiteilijan lapsuusmuistelolla on yleisiä tarkoituksia.

– –

Riad Sattouf
Tulevaisuuden arabi 3
Lapsuus Lähi-idässä (1985 – 1987)
suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY 2017
150 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa: Kirjojen keskellä, Mari A ja Oksan hyllyltä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, sarjakuva

Leena Paasio: Menetetty tyttö

Leena Paasion toisessa romaanissa Menetetty tyttö sivutaan mielenkiintoisesti esikoisromaanin Melkein äiti henkilöitä. Melkein äiti kertoi koskettavasti uusperhekuvioista, ja sen päähenkilö Anu perheineen on oleellinen osa uutukaisen henkilögalleriaa. Pidän siitä, että pääsen seuraamaan sivusta vanhojen tuttujen käänteitä, mutta pääkäsittely on jossain muualla.

Menetetty tyttö -romaanissa kertojana on kolmekymppinen Johanna, joka palaa Keniasta parin vuoden opettajapestin jälkeen. Hän siirtyy kuvismaikan sijaiseksi Anun rehtoroimaan kouluun. Paasio tuntee hyvin koulumaailman, joten lukija pääsee aitiopaikalle koulun yhteistilaisuuksiin, opetustuokioihin ja Johannan nimikkoluokan leirikouluun. Hauskasti uuden perusopetuksen opetussuunnitelman kokonaisuusajatteluun johdatellaan ilmiöpohjaisissa projekteissa, joissa Johanna on mukana.

Myös opettajahuonepersoonallisuuksia esitellään. Eläväisesti näkyvät tietyt kuppikunnat, myötäilijät ja vastustajat. Tulee mieleen Annika Lutherin Opettajainhuone, ja myös Petri Vartiaisen romaaneissa kuten Miehen ryhti näitä tyyppejä tapaa. Paasio kuvaa myös aitoa solidaarisuutta ja ystävystymistä työkavereiden kanssa. 

Mielenkiintoista on se, että romaanissa omaan yläkouluun säilyy monilla jonkinlainen napanuora: Johanna on kyseisen koulun kasvatti, ja muutamia yläkoulusta ammattikouluun siirtyneitä ja sieltä valmistuneita kuvataan hellyttävästi. Muutama nykyteini saa romaanissa äänensä kuuluviin, ja muukin kouluarkea välittyy kuten winhailu vanhempien kanssa ja oppilashuolto, aika viitteellisesti ja ennalta arvattavasti.

Romaani kertoo yhdestä lukuvuodesta, jonka aikana Johanna saa otteen yläkoulunuorista ja hajallaan olevasta elämästään. Kenia-kokemukset ovat jättäneet häneen syvät jäljet, joita hän pikkuhiljaa parantelee. Menetetty tyttö -nimi viittaa kirjaimellisesti ja konkreettisesti afrikkalaisten uskomusten vuoksi menetettyihin tyttöihin, mutta myös kotimaan tytöille tapahtuu sellaista, että menettämistä on syytä pelätä. Tyttöyden asema eri kulttuureissa ja yhteiskuntaluokissa näkyy romaanissa tarkasti.

Menetetty tyttö

Kirjassa sekottuvat sanomaromaani, taiteilijaromaani ja kouluromaani. Usein se keikkuu chick litin rajapinnalla, sillä juoniainekseen kuuluu lajityypille ominainen romanssi, jossa ensin inhotaan, sitten himoitaan, ja siinä välillä kärvistellään. Romaanissa on paljon henkilöitä ja aihelmia, ja monet niistä sivuutetaan nopeasti, mistä seuraa tietynlaista pintapuolisuutta. Dialogissa hihkutaan monesti hienoa ja kaunista, eikä aina suuhun sovi kirjallinen kieli, esimerkiksi ”tuta”-verbi jää klöntiksi kurkkuuni. Muuten en valita, sillä sujuvaa kuljetus on.

Menetetty tyttö piti minua selkeästi etäämmällä verrattuna Melkein äiti –romaaniin. Tämä toinen romaani astui vakavista aiheista huolimatta askeleita kohti viihdettä, mikä ei sinänsä haittaa. Viihdyin kyllä kirjan kanssa, ja jotain varmasti kertoo se, että luin sen yhtä kyytiä alusta loppuun.

Leena Paasio
Menetetty tyttö
Kosmos 2017
romaani
318 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Kirjasta on kirjoittanut myös Kirsin Book Club.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Runokuussa postataan rakkausrunoista

Joskus nuorena törmäsin ”Kun mun tuttuni tulisi” -kansanrunoversioon. Olin vaikuttunut, ehkä jopa jotenkin järkytetty sen ehdottomuudesta. Siitä, että väkevää, vimmaista tunnetta ei mikään estä.

Kun mun kultani tulisi,
armahani astelisi,
tuntisin ma tuon tulosta,
arvoaisin astunnasta,
jos is vielä virstan päässä
tahikka kehen takana,
Utuna ulos menisin,
savuna pihalle saisin,
kipunoina kiiättäisin,
liekkinä lehauttaisin;
vierren verehen menisin,
supostellen suun etehen.
Tok’ mie kättä käpseäisin,
vaikk’ ois käärme kämmenellä;
tok’ mie suuta suikkajaisin,
vaikk’ ois surma suun eessä;
tok’ mie kaulahan kapuisin,
vaikk’ ois kalma kaulaluilla;
tok’ mie vierehen viruisin,
vaikk’ ois vierus verta täynnä.
Vaanp’ ei ole kullallani,
ei ole suu suen veressä,
käet käärmehen talissa,
kaula kalman tarttumissa;
suu on rasvasta sulasta,
huulet kuin hunajameestä,
käet kultaiset, koriat,
kaula kuin kanervan varsi.
(Juhla-Kanteletar, WSOY 1983)

Sitä luulisi, ettei tuosta voi pistää lemmenlorutelua paremmaksi, muttei ole yhtä aikaa eikä tapaa ilmaista ihmiselon ydintunnetta. Rakkausaihe ei ihan äkkiä lyriikassa tyhjene. Siksi sopii osallistua viikon päästä alkavaan rakkausrunoteemaiseen Runokuu-haasteeseen.

Heinäkuista Runokävelyä (katso runokävelystä tästä) ideoinut kirjabloggaajaporukka on mukana nyt elokuussa Runokuu-festivaalin (21.–27.8.) haasteessa postaten rakkausrunojuttuja. Festivaalin järjestäjä Nuoren Voiman Liitto ja yhteistyökumppani Kirjasampo innostavat lukemaan runoja rakkaudesta. Siispä teemme työtä käskettyä.

Porukkamme vapaasti valitsemat rakkausrunokokemukset ilmestyvät seuraavasti:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena
27.8. on avoin päivä kaikkien kirjabloggaajien postata rakkausrunoista.

Julkaisemme tällaisen aloituspostauksen nyt 14.8.2017 klo 10 yhtäaikaisesti: katso linkeistä, miten meistä kukin aiheeseen tarttuu. Haastamme sinut mukaan muistelemaan ikimuistoisia tai muunlaisia rakkausrunokokemuksia ja hankkimaan uusia.

Mistä löydät rakkausrunoluettavaa? Esimerkiksi Kirjasammossa on 20 kokoelman lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista, ja lisää runoteoksia rakkaudesta eri maista ja aikakausilta voi selailla Kirjasammossa haulla ”rakkausrunot” tai ”runokokoelmat rakkaus”.

Kanteletar

Kuvia runojutuista ja -nostoista voi jakaa somessa tunnisteella #runokuu. Kirjabloggajilla on vuoden loppuun käynnissä runonluentaa tunnisteella #runo100.

Minä alan maistella haastetta ja ylipäätään runoutta seuraavalla runosäkeellä, ja tyrkkään sen teaseriksi runosta, jonka runoilijaan palaan viikon kuluttua. Kukahan on kyseessä?

Mitä kirjojen sisällä on silloin kun ei niitä lueta?

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä 

Pasi Ilmari Jääskeläinen ruopii kissanhiekat silmilleni uutuudessaan Väärän kissan päivä (Atena 2017). Tarkennan: yhdenpäivänromaanista sinkoilee tunnelmia, juonenkäänteitä ja käsittelytapoja niin, että silmät on sumentua. Se, mitä näen, on kiinnostavaa.

Kissa vie nyt kieleni, enkä paljasta kirjasta paljoakaan. Romaanissa kertoo kissankokoinen ympäristösuunnittelija Kaarna Marrasvirran kaupungin karnevaalipäivänä, jolloin Kaarnalla on puistonavauspuhe ja vaimolla on tutkimuksensa julkistamispäivä. Onnistuneen päivänalun vaimon ja tyttären kanssa keskeyttää puhelu Kirsikkapuistosta, jossa muistisairas, Kaarnan ammoin maailmankuulu psykoterapeuttiäiti vetelee viimeisiään. Ja siitä käynnistyy vaiheikas matka menneeseen, nykyisyyteen ja tulevaan.

Silloin aika riisuutui edessäni ja paljasti itsensä minulle: näin, että menneisyyden perspektiivi on litteä ja että ne kuukausina ja vuosina mitattavat etäisyydet, joiden perusteella mielemme järjestelee muistikuvat, ovat pelkkä illuusio.

En ehdi kissaa sanoa, kun mieleeni vyöryy valtoimenaan ajatuksia, joita Väärän kissan päivä herättää muistista ja muistoista. Mikä ihminen on itselleen ja muille, kun hän ei enää muista? Mitä ihminen muistaa, kun hän muistaa: omia tulkintojaan, todella tapahtunutta vai muiden syöttämiä vaihtoetototuuksia? Miten paljon toisista on tarpeen tietää tai muistaa? Miten voi lähentyä loitonneita? Nämä kirjan keskeiset teemat koen itselleni tärkeiksi ja teemojen käsittely fantasiaverhottunakin vaikuttaa. Siksi suosittelen humpsahtamista Jääskeläisen kaivamaan kaninkoloon – ups – virittelemään kissankehtoon.

Kissa vieköön, miten Jääskeläinen leikkii allegorioilla ja nimillä. On lapsuusmielikuva ystävästä nimeltä Oberon, keijujen kuninkaana tuttu; vaimon nimi on Minerva, viisaaksi tiedetty; äiti-Alicen nimi tunnetaan ihme- ja peilimaasta. Ja niin edelleen. Pitääkö vielä avata Marrasvirta tai Kirsikkapuisto? Tai murakamilaiset pakkomielteet (tässä pisamat, Murakamilla korvanlehdet) ja kissat? Tai kaikki muut kirjan kissamaisuudet, jotka ovat saaneet alkunsa sanalaskusta: ”Kulje vaikka virsta vaaraa, mut älä katso kissaa väärää.” Ihan kuin Jääskeläinen irrottaisi kaikki esteet ja antaisi vain mennä. Aiemman tuotannon hallitut spefi-maailmat (postauksiani tässä ja tässä) väistyvät karnevalismin tieltä.

En voi sanoa viettäneeni löysiä kissan päiviä Jääskeläisen kirjan seurassa, sillä kyllä lukiessa pitää skarppina pysyä. Spefi-faneille kirja on ehdoton. Samoin lukijoille, jotka pitävät arvoituksellisen unenomaisista romaaneista, jossa on kuitenkin realismin päiväpuoli. Myönnän osaltani, että kirjan alkupuolella närkästyin ”ja sitten heräsin” -tyyppisissä kohdissa, ja joissain kohti työlästyin, kun kertojan päivä vain venyi ja samat mokat toistuivat, mutta helpotuksekseni ne saavat selityksensä kirjan loppusivuilla. Yhden perusarvoituksen keksin aika alussa, ja DDR-kytköksiä pidän tarpeettomina, mutta riittää kirjassa kylliksi mieltä kiehtovia selvittämättömyyksiä.

Fabulointi pitää pitkään pääni pyörällä. Taisin sittenkin liikaa katsoa kirjan kissoja silmiin, varoituksista huolimatta… Tai sitten on syytä lopettaa ja tehdä se Väärän kissan päivää siteeraten:

Anteeksi, olen väsynyt. Ajatukseni harhaa, sanat järjestyvät suussani kummallisilla tavoilla ja tarina suistuu raiteiltaan. Kissoilla tunnetusti on sellainen vaikutus ihmisiin eikä niistä siksi pitäisikään puhua.

Väärän kissan päivä

– –

Pasi Ilmari Jääskeläinen
Väärän kissan päivä
Atena 2017
spefi-romaani
342 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muualla: maagisuus lumosi Leena Lumen.

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi

Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku (Gummerus 2017) lunastaa kaikki esikoisen, Kultarinnan, asettamat korkeat odotukset. Omat makumieltymykseni se täyttää siksi, että sukutarinat ja menneisiin aikoihin sijoittuvat romaanit kuuluvat suosikkeihini kuten myös eri näkökulmin kerrotut kerrokselliset kertomukset. Kivitaskun omaehtoinen ääni nostattaa ihon kananlihalle ja palan kurkkuun.

Romaanin käynnistävät Helena 1950-luvulla, Sergei 1850-luvulla ja Veka vuonna 2012. Heidän kertomansa ja muutama muukin ääni vievät tarinointia eteenpäin. Suvun jatkuvuus on tärkeä juonne romaanissa, jossa jatkuvuuteen sisältyvät niin ikiaikaiset loitsut kuin myös periytyvä mielen herkkyys. Minua koskettaa eritoten se, miten suvun tarinat voivat jäädä vain yhden jäsenen varaan: seuraava polvi ei ole joko kiinnostunut niistä tai edeltävä polvi ei halua niitä jakaa. Mutta silti ne vaikuttavat ja välittyvät kenties toisin kuin sanoin.

Mutta sanoilla on merkitystä. Mieltäni erityisesti myllertävä, identiteettinsä kahtia halkova ja sen muilta piilottava Sergei kiteyttää tärkeitä asioita, kuten:

Silloin en ymmärtänyt, että elämänpuussa on kaksi haaraa: toinen vankistuu ja kasvattaa alati uusia oksia, toinen ropistaa vähitellen kaarnansa maahan, katkeilee ja halkeilee. Lopulta jäljellä on tuuheaoksainen muistojen ja kokemusten runko, vieressä menetysten karsima kelo. Se kumpaa puunhaaraa ihminen keskittyy tarkastelemaan, määrittää hänen onnensa rajat.

”Tarinankerronnan himo takoo otsaluita, rakkaus ja viha, toivo ja pettymys, onni ja tuska jotka olen menettänyt.”

En lähde perkaamaan juonta enkä henkilöitä. Soisin kunkin lukijan kokevan ne suoraan Kytömäen täyteläisestä tekstistä. Pureudun lähinnä teoksen tyyliin, joka lavean romaanin edetessä jopa pakahduttaa. Hienon kirjan piirre on se, että lukijana imeydyn henkilöiden kokemuksiin, elän uskossa, toivossa ja surussa. En oikein edes saa muotoa väkevälle kirjakokemukselle.

Kivitasku

Romantiikkaa tyylivirtauksena luonnehditaan kautena, jolloin taide vetosi tunteeseen ja mielikuvitukseen. Kytömäki kirjoittaa jonkinlaista postromantiikkaa: teksti ja kerrotut ihmiskohtalot nimenomaan vetoavat tunnetasolla, ja se heittää keskelle kuvattuja aikoja, paikkoja ja elämänvaiheita. Älkää ymmärtäkö väärin, sillä ei Kivitasku ole höttöistä romanssikirjallisuutta, vaikka pitkälti se rakkaudesta kertoo. Esimerkiksi yksi romaanissa kerrottu yliluonnollisen uhrautuva rakkaus hengästyttää kuin vuoreellenousu. Vaan ei se ole kirjan ainoa anti, eikä romaanin rakkauksien odoteta johtavan pysyvään onneen.

Jalat tallaavat tajuntaan uraa, joka syvenee tuntien mittaan kanjoniksi. Meistä ei milloinkaan tule meitä, rotkossa kaikuu, mutta ylitän sen yhä uudelleen ja hymyilen taivaalle. Joskus sillan voi rakentaa mustarastaan laulustakin.

Mystiikka elää realististen ja konkreettisten asioiden rinnalla. Se lisää kirjan peruskallion päälle moreenin, joka sitoo kerronnan erilaisia kestäviä kiviaineksia. Yliluonnollisuus lomittuu luontevasti kohtalonomaiseen kokonaisuuteen. Mytologia muuttaa romaanin yli 150 vuoden kantoaikana muotoaan, mutta elää.

”Ihminen särkyy kaihoon, suruun ja taisteluihin, vuori seisoo tyynenä läpi sotien ja nälänhätien, rakkauden, syntymän ja kuoleman.”

Mielenterveyteen liittyvä problematiikka on yksi tärkeä aihelma. Kiinnostun kovasti siitä, miten sukutarinassa suvun jäsenten outoudet ovat ammoin laskettu noituuden tai muun ikiaikaisen rajatiedon piikkiin. Vielä 1950-luvulla jyrkistä mielialavaihteluista puhutaan kauniilla einoleinolaisella nimityksellä jumalten keinu, mutta medikalisointi muuttaa omituisuudet lääkinnällisten operaatioiden kohteiksi.

Symboliikkaa Kivitaskussa riittää nimeä myöten. Veka seuraa uutisia etelämantereen jäävuorten syvärakenteiden pakenevasta alkuvedestä; Sergei ja Veka kipuavat vuoren laelle, jossa lepäävät jäänteet jääkautisesta alkumerestä; Helena lumoutuu Pääsiäissaarten kivipatsaista siinä kuin kotiseudun vuorenmuodoistakin. Kallio paljastaa sen kivien taskuun haudatun kasvot, kivikasasta lehataa kivitasku kuin sanansaattaja, ja vuori pelastaa itsensä tuholta kalliomaalausten avulla. Kivimateriaali koskettaa jokaisen henkilön elämään monin tavoin, se on jopa rakkauden hinta. Iloitsen kivikuvaston luontevuudesta ja siitä, miten se kytkee sukupolvet ajattomuuteen.

Tasapainottelen kiviriutan yli kallionharjalle, joka yksitoistatuhatta vuotta sitten oli luoto. Selkää hipaisee kylmä tuuli. Jossain aikojen etäisyyksissä kohoaa hupenevan mannerjäätikön valkoinen muuri.

”Vuori kääntää kylkeä, herää ja venyttelee, taivuttaa niskaansa.”

Kivitaskun kielen kauneus koskettaa siinä kuin romaanihenkilöiden kohtalotkin. Teksti on aistillista. Metaforat tuntuvat kehossa, ruumiillisina tyyliin: Saunan ylälauteella löylyn sormet nousevat nikama nikamalta kohti niskaa. Kielikuvat leiskuvat eritoten luontokuvauksissa. Lisäksi todellisuus metaforisoituu luonnoksi:

Ummistan silmät auringolta ja kuuntelen heitä, keväänpehmeää järveä ja metsää, joka on haparoivin askelin kavunnut kalliolle mutta pysynyt sen harjalla sitkeästi. Yksinäisten päivien ohentamissa ajatuksissani ihmiset muuttuvat männyiksi ja heidän äänissään virtaa vesi.

Kivitasku on täysiveristä romaankirjallisuutta. Täyteläisiä teemoja kirjasta putkahtaa vielä pitkään lukemisen jälkeen. Hieno kirja jatkuu lukijan mielessä.

Toivon, että pääset kokemaan Kivitaskun. Siksi arvon yhden kirjan kommentoijien kesken. Kerro, miksi sinun tulisi saada Kivitasku. Arvontaan osallistumisaikaa on Kanervan päivään asti 14.8.2017.

– –

Anni Kytömäki
Kivitasku
Gummerus 2017
romaani
645 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kivitaskusta ovat kirjoittaneet myös Kirsin kirjanurkka, Tekstiluola ja Tällä toisen tähden alla.

45 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Onnen asioita – ja asioita runojen rajoista

Runoudelle on ominaista vapaus. Lyriikka saa rikkoa kielen ja logiikan rajoja pidäkkeettömästi. Kaikenlainen kielen kuvallisuus liittyy runoverbaliikkaan, ja typografisesti voi irrotella siinä kuin sanomisen tavassakin.

Ei runoille silti vierasta ole pysyä rajoissa. Aikojen saatossa runoja on sovitettu erilaisiin mittoihin kuten sonetit, heksametrit, nelipolviset trokeet ja haikut. Kukaan ei kyseenalaista, etteikö mitallinen runous ole runoutta.

En tiedä, kyseenalaistaako kukaan sitä, voiko selkokielellä runoilla. Todistelen silti, että voi. Selkokieli asettaa runolle rajat mutta mahdollistaa runon. Selkokielessä sanasto, rakenne ja sisältö ovat yleiskieltä helpompia. Kielen kuvallisuus ei voi olla yltiöpäistä, eikä mielleyhtymästä toiseen voi loikkia. Lähtökohtana on se, että lukijalla voi olla kielellisiä vaikeuksia, mutta hän pääsee selkon ansiosta osalliseksi lukemaansa.

Olen haastanut itseni ja runon taipumaan selkoon. En tosin rajaa ketään pois: tarkoitan runoni kaikille runoilmaisusta kiinnostuneille. Kirjoitan värssyni kuitenkin siten, että niitä voivat myös lukea myös lukijat, jotka hyötyvät helposta kielestä. Runoistani voi poimia havainnon ja kokemuksen – sellaisenaan jaettavan, sellaisenaan mielikuvia virittävän. Runoissani pyrin ilmaisun selkeyteen, mutta silti jää arvoitus, joka runoihin kuuluu: lukijan vapaus tulkita sanoja, kielen kuvia ja merkityksiä. Monista runoista saattaa löytää symbolisia tasoja, jos niin haluaa.


Onnen asioita (Avain 2017) on toinen selkorunokokoelmani. Ensimmäisessä kokoelmassani Kierrän vuoden (Opike 2016) tarkastelen ihmistä ja luontoa eri vuodenaikoina. Onnen asioita -runoissa katse tarkentuu arkihavaintoihin. Runoissa ollaan kotona, metsässä ja matkalla. Niissä ollaan silmä ja korva tarkkana. Niissä päädytään tien päälle. Niissä kosketetaan ja kosketutaan.

Sanat on kirjoitettu paperille.
Minä näen ja luen ne.
Niin myös sinä.

Joka kerta minua koskettaa
tämä ihmeellinen mahdollisuus.
Voi jakaa paperilla maailman.

Onnen asioita -runoissani sana ”onni” esiintyy vain kerran. Sanakirja sanoo sanasta monta merkitystä, esimerkiksi suuri ilo, syvä tyytyväisyys, kohtalon suopeus, onnellinen sattuma. Onnen tunne ei aina ole suuri, selvä tai suora, mutta sellaiseksi voi kokea tilanteen, joissa jokin tuttu asia tuntuu oikealta tai näyttää uudelta, jokin voi muuttua tai jokin kuormittavassa hetkessä voi kääntyä. Onneksi.

– –

Tuija Takala
Onnen asioita. Selkorunoja
Avain 2017
91 sivua.

Kiitos kustannustoimittaja-Katjalle ja Avaimen graafikolle.

Onnen asioita2

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahavan edellinen romaani Taivaalta tippuvat asiat kertoo kuolemaan liittyvistä kriisitunnelmista sävykkäästi ja jopa toiveikkaasti. Myös uutukainen Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus 2017) kuvaa kriisiä, nyt ei tavallisinta sellaista mutta yhtä kaikki sitä, mitä on luopuminen siitä, mihin on uskonut.

Aamiaispöydässä kymmenen vuoden liiton jälkeen mies kertoo vaimolleen olevansa nainen. Todellisuus muuttaa sen hetken jälkeen luonnettaan. Kun mies siirtyy muodonmuutosprosessiinsa, nainen ajelehtii mielessään myrskystä toiseen, karilta aavalle, rannattomilta ulapoilta maahan, jota ei ollut. Merihenkinen kuvailuni ei ole sattumaa, sillä suhdemyllerryksen rinnalla kulkee Kolumbuksen matka Intiaksi luulemaansa Amerikkaan. Eli mikään ei ollutkaan sitä, mitä sen luuli olevan.

Löytöretki. Ei, ei. Ei täältä löydy mitään, täällä vain katoaa.

Rinnastus toimii erittäin hyvin. Jos romaani kertoisi vain avioliiton haaksirikosta ja sukupuolenkorjauksen vaikutuksista vaimoon, se ehkä jähmettyisi. Niin uskon. Nyt allegorisuus puhuttelee, se myös ankkuroi yksittäistapausta siihen, että myös isossa mittakaavassa sattuu sellaista, ettei olekaan löytänyt sitä, mitä luuli löytäneensä.

Mitä yritän siis sanoa?

Oli meri, oli tuuli, oli aika.
Oli pöytä, oli keittiö, oli mies.

Ei ollut mitään.

Kirjassa ei ole sivunumeroita – se kertoo myös paljon kertojan kokemuksesta tyhjän päällä. Ja Ahava istuttaa proosatekstiin runoa. Kertojan kaaos on sellainen, ettei sitä voi perusproosalla kuvata, siksi viitteellinen ja fragmentaarinen kerronta tavoittelee kokemusta. Kertojan tuntemuksissa yhdistyvät perusteellinen petetyksi tuleminen, fyysinen kaipaus, viha rakkaudesta luopumisesta, häpeä omasta näkökyvyttömyydestä miehen suhteen – kaikkea sellaista ydintä vihlaisevaa, jota on vaikea verbalisoida. Silti kieli on selkeää, monin osin teksti etenee tiukin virkkein ja elävin havainnoin.

Kuule Cristóbal. Eihän se löytämäsi manner muistuttanut Intiaa yhtään. Rehellisesti, Cristóbal. Eihän siellä ollut merkkiäkään palatseista, kaupungeista, laivastosta, suihkulähteistä – mistään mitä Marco Polo oli matkakertomuksissaan kuvaillut.

Hienosti minusta toimii se, miten Kolumbus-osuudet ensin erottuvat aika selkeästi omikseen, sitten vähitellen sulautuvat kertojan nykyhetkeen. Kerronnan ja kielen rajojen ylityksiä tapahtuu monella lailla. Yksi vaikuttavimmista on se, miten sanaluokat siirtyvät paikoiltaan; Intia oli adjektiivi. Myös pronominit häviävät välillä kertojalta.

Ennen kuin mieheni katoaa

Ennen kuin mieheni katoaa vaikuttaa vereslihaiselta prosessilta. Se hämmentää käsittely- ja kerrontatapojen aaltoliikkeellä, joka vähitellen vie hiekkaa proosan jalkojen alta mutta siten upottaa yhä syvemmälle kokemukseen. Se tekee vaikutuksen.

Ehkäpä koko autofiktiivinen romaani on merikartta, jonka avulla voi uskoa, että karikolta voi selvitä selville vesille.

Siinä hän seisoo ja sanoo: me jokainen voimme irrota.

– –

Selja Ahava
Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
romaani
– sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

15 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Seitsemän veljestä Suomenlinnassa

Repaleiseksi olen lukenut pokkarikappaleen Seitsemästä veljeksestä. Voi kuulostaa kuluneelta, mutta Aleksis Kiven suurteos on minulle horjumaton kotimaisen kirjallisuuden kivijalka ja kurkihirsi. Tarinoinnin, kielen ja rakenteen kekseliäisyys onnistuu  joka luku- ja silmäilykerralla yllättämään.

Seitsemän veljestä

Jalustalle asetetun kirjan näyttämöversiot aina jännittävät. Ryhmäteatterin kesänäytelmässä ei tarvitse pelätä yletöntä modernisointia, sillä uskollisesti siinä juonta seurataan ja alkukieltä ketterästi käytetään. Säästeliäät ei-kirjalliset heitot pysyvät sietorajoissa. Kiven kirjan yksi mainio piirre on tunnelmista toiseen siirtymät, ja ne säilyvät Kari Heiskasen sovituksessa, mikä osaltaan pitää draaman kaarta jäntevänä. Yli kolme tuntia on hivenen liikaa, löydän kyllä pois napsaistavia kohtauksia, mutta silti viihdyin viileän illan esityksessä mainiosti vedet silmissä nauraen ja liikutusta tuntien.

Madonluvut luettakoon ensin. Vaikka sanoin väliajalla teatteriseuralleni, että Laurin esittäjä voisi ulkonäkönsä perusteella vetää Aleksis Kiven roolin, en tarkoittanut sitä toiveeksi tähän esitykseen. Turhaan toisen näytöksen melskeen väliin oli ympätty Kiven deliriumhoitojakso mielisairaalaan. Moitin myös siitä, että monen näyttelijän huutoreplikointi kuulosti säännönmukaisesti häiritsevän epäselvältä. Välillä tanssinpelmahdukset olivat irrallisia, esimerkiksi joulunvietto Impivaarassa vaikutti oudolta, kun ylimääräinen porukka törmäsi lavalle kirmaamaan. Tällaista maltillista marisemista tämä lopulta on.

Rönsyilevästä tarinasta näyttämölle siirtyvät kirjan ikoniset kohdat, ja hyvin siirtyvät, nauhamaisesti ja joustavasti liukuen. Jokainen veljes sai luonteensa ja kehityskaarensa esille, ja kollektiivin voimallinen yhteishenki vakuutti. Fyysisyys ja toiminta pitivät esitystä liikkeessä, ja sekä suurieleisyys että pienet lihasnytkähdykset näyttelijöiden kasvoissa pysyivät balanssissa. Eturivissä sain jännittää, putoavatko kisailevat tyypit syliin, ja samalla pääsin nauttimaan mikroilmeistä.

Veljessarjan roolitus onnistui. Suosikkimieheni velisarjasta on aina ollut Lauri, eikä hahmo himmene tämän esityksen myötä, vaikka humalamölinästä oli vaikea sada selvää. Ei ole muilta pojilta pois, vaikka mainitsen vain pari veikkosta: Eero murkkuveljenä muikistelee sopivasti ja järkimies-Aapon diplomatia puree. Mutta Juhani, tuo punakkana puhiseva päällepäsmäri! En usko, että verkkokalvoiltani koskaan pakenee hetki, jona Juhani oppi lukemaan. Sen tuskan ja voitonriemun lihaksi ja vereksi muodostumista sain etuoikeutettuna todistaa.

Poikkean hieman erityispedagogisiin päätelmiin. Kielen ja kerronnan nerokkuuden lisäksi Kiven läpileikkaus kansasta  – joskin vain miesnäkökulmasta – yhden veljessarjan välityksellä lähestulkoon noudattaa prosenttijakautumaa erityisryhmistä. Joukossa on oppimisvaikeuksisia, tarkkaavuusongelmaisia, mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsiviä puhumattakaan sosiaalisista ongelmista. Ilman erityisopettajia ja sosiaalipedagogeja seitsemän veljestä selviää syrjäytymiskierteestä siten, että he löytävät yhteisöllisesti sisäisen motivaation vaikuttaa omaan elämäänsä valinnoin ja teoin vain sitkeys ja vertaistuki apunaan. Kehitys luo uskoa uusiin yrityksiin, muutoksen mahdollisuuksiin. Jotenkin näin Aapo asian muotoilee: Onpa maailma meille niin kuin maailmalle me.

Tämä sosialisaation ja kehitysuskon sydämeen käyvä sanoma välittyy vaiheikkaasti ja sävykkäästi Ryhmäteatterin versiosta. Kaksi Kiven lempirunoa kuulen sulosointuisin äänin laulettuna. Teatteritraditiolinjaa kunnioittaen ”Timon laulu oravasta” kuuluu 1970-luvun sävelin, mutta aina itkettävä ”Tuonen lehto” päättää harmonisena perinneversiona koko esityksen. Väittäisin, että Kiven runo on ensimmäinen suomalainen taideruno, joka kuvaa äidin synnytyksenjälkeisen masennuksen tuntoja sen lisäksi, että runon synkkien tunnelmien joukossa on pohjatonta toivoa kaikesta hyvästä. Liikuttavasti loppulaulu sinetöi sovituksen sanoman.

Näytelmässä ei jääty ruotimaan veljesten loppuelämää, jota Kivi kirjassaan vielä valottaa. Sen taas jälleen kertasin nuhraantuneesta pokkaristani. Seuraavaksi odotan, miten Petri Tamminen lopun muotoilee, sillä elokuun puolivälin tienoilla ilmestyy fanifiktionovellikokoelma Jatkuu! (Gummerus 2017), jossa nykykirjailijat ovat tarttuneet kotimaisiin klassikoihin. Kivi elää muodossa ja toisessa, ja syksyllä veljekset nousevat taas Turun kaupunginteatterin lavalle.

– –
Seitsemän veljestä
Suomenlinnan kesäteatteri, Ryhmäteatteri
Sovitus ja ohjaus: Kari Heiskanen
Perustuu Aleksis Kiven romaaniin Seitsemän veljestä (1870)
Veljeksinä Santtu Karvonen (Juhani), Tommi Rantamäki (Tuomas), Eino Heiskanen (Aapo), Eero Ojala (Simeoni), Mikko Virtanen (Timo), Miro Lopperi (Lauri) ja Elias Keränen (Eero).
Lisää esityksestä: http://www.ryhmateatteri.fi/ohjelmisto

Seitsemän veljestä2

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kallandin romaani onnistuu yllättämään, sillä etukäteen veikkasin, ettei aihe kuulu houkuttelevimpiin. Uskonyhteisökuvaukset eivät yleensä saa minua valtoihinsa. Nyt käy toisin. Vien sinut kotiin (Atena 2017) nappaa kyytiinsä kerrontansa vuoksi.

Kirjan kertoja Markus kuvailee elämäänsä lapsuudesta tähän hetkeen aikatasoja vaihdellen. Nykyhetkeen liittyy merkittävä ja yllättävä taite, isoisyys; menneisyyteen viulistisisaren Ellenin aivan alkuunsa päättynyt soittoura. Menneisyys on sakeanaan kaikkea muutakin perheeseen ja ihmissuhteisiin liittyvää.

Romaanin aloitus vie selittelemättä nykyhetken tapahtumiin, ja toinen luku kertoo todella hyytävän tapahtuman nuoruusvuosilta. Ja siitä jatketaan niin, ettei etukäteen voi paljoakaan arvailla. Kerronnan kermaksi kuorin päältä juuri sen, että asioita ei paisutella eikä puhki pakista, ne kuvaillaan kuin matkan päästä ja näytetään. Siksi poimin tämän pitkän sitaatin.

Mitä musiikkia tuo on?”

En voinut valehdella, mutta en halunnut tunnustaa käyttäväni aikaa katolisen musiikin soittamiseen. Tunsin paniikin kasvavan. Paljonko isä oli kuullut? Säestys muodostui vain peräkkäisistä tersseistä ja kvarteista ennalta arvattavassa rytmissä. Ellenin soitossa ei ollut jälkeäkään alkuperäisestä melodiasta. Sointukulku oli kuitenkin niin tunnistettava, että äiti olisi tunnistanut säveltäjän ja kappaleen ensimmäisen tahdin perusteella. Onneksemme isä ei ollut musikaalinen. Hän vain epäili.

  Silloin oivalsin jotain totuudesta ja kertomatta jättämisestä. – – Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin, sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa.

Sissos! Siinä singahtaa monta romaanin teemaa: perhesuhteet, uskonto, musiikki ja totuus – ja suurin niistä on totuuden ja sääntöjen vääristely.

Vien sinut kotiin

Totuus

Markus kertojana antaa itsetutkiskelevan ja menneitä perkaavan kuvan, mutten voi olla varma totuudellisuudesta. Hän voi aivan hyvin värittää asioita omaksi edukseen, vaikkei tunnu peittelevän ikäviä puoliaan. Hänessä on kolkkoa kyynisyyttä ja harkitsevaa oman edun etsintää. Kiinnostava hän on kertojana ja päähenkilönä juuri siksi, että hän ei ole kaikkiaan miellyttävä eikä läpinäkyvä. Kertojan kehitys kaltaisekseen saa selityksen uskosta ja perheestä sekä nuoruudessa koetuista menetyksistä.

Uskonto

Romaani kertoo jehovantodistajista ja Markuksen etenemisestä liikkeen johdon liepeille USA:ssa. Hienointa on tässäkin se, ettei Markus opeta lukijaa lahkon ominaispiirteistä vaan kuvaa tilanteita ja toimintaa. Siten pääsee tarkkailemaan ihmisten kehittämiä alistusdoktriineita. Kaksinaismoralismi, patriarkaattinen vallankäyttö ja hierarkinen arvojärjestelmä eivät tarjoa kaunista katsottavaa.

Vaikka kaikenlainen kyttääminen ja heikkouksien hyväksi käyttö värittää lahkolaisten uskonelämää, kuvaus ei kuitenkaan osoittele. Lukijalle annetaan tilaa tehdä johtopäätöksiä. Eikä Markus säästele itseään, sillä oman toiminnan iluusioton kuvailu ei hänestä hääppöistä uskonmieskuvaa anna.

Perhesuhteet

Markuksen lapsuudenperheessä kasvetaan ankarien uskonkappaleiden henkeen. Vastenmielistä on isänvalta ja uskontoon nojaava ylimielisyys siitä, miten jehovat ovat muita parempia. Kyseenalastamisen vaaroista pelotellaan, ja helppoa se onkin, sillä seurauksena on yhteisöstä karkottaminen tai perheyhteydestä eristäminen. Näistä kaikista romaani tarjoaa tulkittavaa, samoin sisarussuhteista.

Koko kirjan linjan mukaisesta perhesuhteista välittyy pääosin varovaisuus ja vierauden tunne. Etenkin suhde vanhempiin vaikuttaa pelonsekaisen etäiseltä, eikä vanhempien suhde voi välittää lapsille muuta kuin vieraannuttavan mallin. Tarkkailevuus, varuillaanolo ja sääntöjen salattu kierto tuntuu sen johdosta luontevalta tavalta kohdata elämä.

Musiikki

Heittäydyn tekstin valtaan musiikkikuvauksissa. Musiikki on elimellinen osa Ellen-siskon omalaatuista persoonaa, ja myös minäkertoja-Markukselle musiikki näyttää tarjoavan vapauttavan väylän muuten ahtaissa oloissa. Nautiskelen lukemisen lomassa tilanteenmukaista musiikkia. Se on mahdollista romaanin loppuun kootun soittolistan avulla, mikä onkin mainio keksintö.

Ja vielä kerran totuudesta

Vien sinut kotiin jää selvästi minua askarruttamaan, ja sehän on hyvän kirjan merkki. Hyvässä kirjassa perustan tavallisesti rakentavat rakkaus ja kuolema, niin tässäkin, paisuttelematta mutta kaikkeen vaikuttaen. Jotkut aihelmat kirjassa jäävät viitteelliseksi, jopa kesken, jotkut ihan syystä. Henkilöt jäävät vaivaamaan – nytkin mietin, miten Markuksen työ- ja perhe-elämä tänään jaksaa.

Totuus vaihtelee kertojan, näkökulman ja kokijan mukaan. Kirjan loppunousukohdassa eletyn elämän totuus ei välttämättä Markusta miellytä, kun siitä kertoo joku muu, mutta hänelle totuudellisesti vastataan:

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.”

– –

Vien sinut kotiin
Ben Kalland
Vien sinut kotiin
Atena 2017
esikoisromaani
248 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Pauliina Lindholm: Komendantti

– Kellukaa, sanoi isoisä käheästi. – Kellukaa ja kuunnelkaa. Odottakaa oikeaa hetkeä. Kaikki tapahtuu itsellään ja oikein, kun maltatte odottaa ettekä pelkää. On hulluutta luulla, että voitte ohjailla veden ja maan ja ilman väkeä mielenne mukaan. Kellukaa, katsokaa noita!

Ja komendantti Augustin Ehrensvärd katsoo meduusojen leijailua vedenpinnan alla. Ei komendantin kellumisesta tällä erää enempää, mutta minä totisesti kellun Pauliina Lindholmin kerronnan aalloilla. Komendantti (Otava 2017) on romaani, jossa kieli, kerronta ja tarina upottavat ja nostavat pinnalle miellyttävästi –  ojentaudun ja antaudun sen nautittavasti kannattelevaan virtaan, joka vie Viaporiin 1748.

Komendantti

Pitkään luin romaania sillä ajatuksella, ettei juoni ole tässä merkityksellinen vaan tarina. Romaanissa kronologisen etenemisen mukana ajelehtii tilanteita ja tapahtumia, jotka viistävät toisiaan mutta joiden yhteydestä ei niin tarvitse piitata. Komendantti kohoaa kuvailun taiteeksi, tuokiokuvien valloittavaksi kertomushelminauhaksi. Aikaan sopiva ilmaisutyyli ja voimakkaita mielikuvia herättävät väläykset usein jopa huikaisevat.

 

”Huominen suhisi ilman halki vastaan kuin tykinkuula. Enää ei ennättäisi väistää.”

 

Luen Komendanttia hitaasti, viivytellen ja maistellen. Vähittäin valkenee, että onhan romaanissa juoni, ei vain vangitsevia tilannekuvia. Siinä katsastetaan, kuinka Ehrensvärd selviää Viaporin rakentamisesta ja rahoituksesta sekä suhteesta Helsingin ja Tukholman valtaapitäviin sekä Suomenlinnan väkeen. Oikeamielisyyteen ja jonkinmoiseen säädystä riippumattomaan arvonantoon pyrkivä komendantti tutustuu myös köyhään kalastajavaariin ja hänen pojantyttäreensä Annaan. Romaanissa on toveruutta, rakkautta, valtakähmintää ja huijaamista – vaan ei aivan tavanomaiseen tapaan. Se viehättää.

Yleensä parun fokusoinnin perään. Komendantissa aiheita ja henkilöitä vilisee. Haluaisin viipyä isoisän ja tytön luona, isoisän luonnonlääkintäpuuhissa, komendantin keittiössä, makuukammarissa ja piirustustuokioissa, upseeriston juomingeissa, linnoitustyön kesäöiden valossa, rakennusurakan rapaisissa vaiheissa, kateellisen kaupunkiporvariston kamareissa ja köyhälistön arjen askareissa. Viivynkin. Ja ihmettelen, miten kirjailija saa tuon kaiken ylenpalttisen tuntumaan tarpeelliselta ja uskottavalta.

 

”- Olette eriskummallinen mies, Komendantti.”

 

Ehrensvärd kohoaa keskiöön. Päähenkilöä seuraan sivusta, mutta saan lukea myös hänen päiväkirjakatkelmiaan ja kirjeenvaihtoaan. Kiehtovan kuvan saan tästä sivistyneestä monitaiturista, jolla on strategista silmää politiikan ja ihmisten suhteen.

Velvollisuus! Minun työtäni säätelee velvollisuus. Minua raastaa se, että joudun antamaan kauneudelle periksi velvollisuuden vuoksi. Kun piirrän bastionia, minä lasken koko ajan, miten se säilyy ehjänä kun ammukset sitä kivittävät. Kun seuraan tykinputken valua, käsken valumestaria seuraavaksi tuhoamaan täydellisen työnsä poraamalla putkeen reijän. Että sillä voi ampua ja hajottaa ja tappaa. Miten minäkin halusin olla taiteilija ja luoda vain kauneutta, mutta minulla on velvollisuus. Minulla on velvollisuus ja minulla on yksinäisyys…

Lindholmin kirja saa hinkuamaan lisää tietoa Suomenlinnan rakentamisesta ja rakentajasta. Romaani kuvittaa elävästi ajan, paikan ja päähenkilön taustatekijöineen.

Tekee mieli tuoda tämän lukukokemuksen rinnalle romaani toisesta Helsingin rakentajasta EngelistäJukka Viikilän romaani Akvarelleja Engelin kaupungista, arkkitehdin yöpäiväkirja, esittelee tsaarinaikaisen Helsingin synkkämielisen rakentajan; Komendantti puolestaan kuvaa Suomen Ruotsin vallan aikaista asemaa lännen ja idän tallattavana sekä siihen liittyen pikemmin päiväpuolen eläjää, visionääri-Ehrensvärdiä. Herra Komendantin pimeä puoli on lähinnä toikkarointia valoisassa kesäyössä, moniuloitteinen henkilö silti perhe- ja urahuolineen. Kumpikin Helsingin muotoilija on totisesti fiktionsa ansainnut. Enkä lainkaan ihmettele, miksi Komendantti-romaani voitti Suomi 2017 -romaanikilpailun.

 

– –

Pauliina Lindholm
Komendantti. Viapori 1748
Otava 2017
esikoisromaani
300 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja postaa kirjasta samaan kellonaikaan. Kurkista Arjan arvioon!

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani