Laura Lehtola: Takapenkki

Mikä ilo on saada nauraa makeasti lukemalleen! Ääneen tyrskimään minut saa Laura Lehtolan romaani Takapenkki (Otava 2017).

Kirjassa on kolme kertojaa: kuuttakymppiä lähentelevä Tuula sekä teinit Aleksi ja Elina. Tarinan aikana he kohtaavat, sillä Aleksi käy Tuulan ohjattavana työvoimatoimistossa, ja Aleksi tuntee Elinan kouluajoilta, hmm, ovatpa tehneet myös lähempää tuttavuutta. Elina ja Tuulakin tapaavat, ja se tapahtuu aika erikoisessa tilanteessa. Tarina alkaa kunkin henkilön taustoituksella ja kiihtyy sovelletuksi road movie -meiningiksi. Juoni nykii loppupuolella, mutta kyllä meno silti virkistää.

Teinien välityksellä romaanissa käsitellään vakavia teemoja. Vanhemmitta vaille jäämisen vaikutuksia kirja katsoo kahdelta taholta: Aleksi on eksentrisen isoäitinsä kasvattama orpo ja Elinan vanhemmat ovat kiinnostuneempia muista suhteista kuin yhteydestä tyttäreensä. Aleksissa nähdään syrjäytymisvaara ja sossu-leiman itseään toteuttavan ennusteen nurja puoli. Tärkeä kirjan teema on viranomaisten kapeakatseisuus ja herkkyys leimata.

Mutta se nauru! Se pulppuaa etenkin Tuulan osuuksista. Tuulan avioliitto on rutiinien tasoittama, mutta nyt pukkaa kriisiä ainokaisen lapsen muuttaessa pois kotoa. Tuula totisena kertoo avioliitostaan, äitiydestään ja havainnoistaan. Tämän virkanaisihmisen pienet kummallisuudet, jotka takaavat hänelle turvallisen elämän, näyttäytyvät lukijalle huvittavuuksien ketjuina. Nautin esimerkiksi siitä, miten Tuulan ja aviomiehen odotukset toisiaan kohtaan ovat selvää mars- ja venus-osastoa – maanläheisesti ja kaikella rakkaudella.

Kaikkien kertojien ihmissuhteita, nykyisyyttä ja mennyttä annostellaan harkiten ja osoittelematta, mikä antaa lukijalle keksimisen nautintoa. Se, että kertojat kuvailevat toisiaan, tarjoaa vinkeää ristivalotusta. Huumori huokuu tilanteista, erilaisten todellisuuksien kohtaamisista. Etsin kiivaasti sopivia sitaatteja, mutta EI. Eivät ne anna irrallisina oikeaa kuvaa siitä näppäryydestä, millä Lehtola loihtii henkilöistä tuttuja ja saa heidän toimintansa huvittavaksi. Kirja ymmärtää ja rakastaa henkilöitään, ja siksi Takapenkin komiikka tekee hyvää.

Tekee mieli lukea kirja uudelleen siten, että poimin vain Tuulan osuudet. Ei ole erityistä syytä kirjan nuorisoa syrjiä, sillä hupaa hekin saavat aikaan, ja samalla vakuuttavan osoittelematta kirja kertoo luokkaeroista sekä kokemattomien nuorten tavoista toimia ja ratkoa asioita. Nyt vain vanhemmat naiset vetoavat eniten, Tuulan ohella mie-kieltä ketterästi käyttävä Aleksin äidinäiti.

Takapenkillä hytkyin suurimman osan aikaa. Lopusta olisin napsaissut sivun verran pois ja pahimpia virkakuntayksinkertaistuksia monipuolistanut, mutta mitäpä siitä. Kyytiin vain!

Takapenkki

– –

Laura Lehtola
Takapenkki
Otava 2017
romaani
270 sivua.
Sain kirjan yllätyksenä kustantajalta.

Samalla kellonlyömällä kirjasta postaa Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

Mainokset

8 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

8 responses to “Laura Lehtola: Takapenkki

  1. Tuula on mainio hahmo – eivätkä muut jää paljon jälkeen, etenkään mummi. Nuorilla on tietysti ponnistuspintaa vähemmän vähäisemmän iän vuoksi. Tuo syrjäytymisvaara on hienosti tuotu esiin, ja sukupolvierot sekä myös se, miten suuret erot perheissä on taloudellisesti, henkisesti voi silti nuori olla heitteillä. Paljon ajankohtaista asiaa esitettynä herkullisesti.

    • Just noin. Ja osoittelematta. Esimerkiksi se, että ennakkoluulo ”hyviin perheisiin” vaikuttaa niin, että Elina voi häröillä rauhassa kenenkään puuttumatta, kun taas Aleksi jää kiinni kaikesta. Aleksin potentiaalia ei saada käyttöön, ja esimerkiksi Elina ajattelee, ettei 20 euron lukiokirjan hinta ole mitään. On se, alekseille. Taitavaa!

  2. kirjaluotsi

    Minäkin sain tämän yllärinä, odottaa kotona kun joskus kaupunkiin palaan. Ei kuulostanut alkuun yhtään minun kirjaltani, mutta juttusi sai minut uteliaaksi. Olisihan se makeaa vähän nauraakin välillä, niin synkkiä teemoja olen kirjoissa pyöritellyt.

  3. Itse pidin tästä todella paljon, Aleksin mummi ja Tuulan lehtihaastattelut saivat kyllä tihkumaan naurusta 😀 Isoja asioita sopivan keveästi käsitteli kirja.

    • Mirzu, samaa mieltä olen. Vaikka asettelen kirjaa kategoriaan ”hömppä”, Takapenkki on sitä parhaimmillaan eli kevyesti painavaa. Vaikka jutussani korostan nuorisoteeman vakavuuksia, ei keski-ikäisten avioliiton rutinoituminen ja kipinän hiipuminen aikuisten oikeesti sekään kevyt asia ole.

  4. riitta k

    Tämä oli hykerryttävän mainio! Lehtola oli löytänyt kullekin hahmolleen niin osuvan puhetavan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s