Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Joka hetki olemme yhä elossa. Tuo pitäisi muistaa, joka hetki. Elämää hehkuttaa nyt parhaimmillaan kukoistava kesä. Kirkkaimmassakin valossa piilevät varjot, kukoistuksessa kuolema. Ne ovat aina olemassa niille, jotka ovat elossa, mutta silloinkin on elossa. Se tulee todistettua Tom Malmquistin romaanissa (S&S 2017).

Tomin vaimo kuolee pian synnytyksen jälkeen ja isä muutaman kuukauden perästä. Juoni ei liene yllätys, jos on lukenut alkuvuoden kirjallisuusjuttuja, sillä Ruotsissa monesti palkitusta Malmquistin kirjasta on ollut myös meikämediassa paljon asiaa. Kaikenlaisten privaattisynkkyyksien vuoksi emmin aika pitkään, tartunko tarinaan. Tartuin ja totean sen vaikuttavaksi. Surukirjaksi se antaa hengitystilaa.

Minäkertoja on Tom, ja kaikkien lehitjuttujen perusteella samannimiselle runoilijakirjailijalle on sattunut kirjassa kuvatun kaltainen perhetragedia. Miksi kirja tositapauksesta on romaani? Ehkä kirjailija ja/tai kertoja ottaa piirun etäisyyttä tapahtuneeseen ja koittaa käsittää käsittämätöntä. Tai mieluummin vastaan näin: romaanissa en voi olla varma, mikä on totta tai tyylittelyä tai totuuden taivuttelua – on vain luotettava tarinaan. Romaanissa on lupa ottaa kaikki todesta, heittäytyä kerrotun syliin.

Joka hetki olemme yhä elossa

Kirjassa kronologiseen kuvaukseen lomittuu muistumia niin kuin tapaa miettijän mieleen sotkeutua nykyistä ja mennyttä. Kunnioitettavasti kirja yhdistää merkityksellisiä hetkiä yhdentekeviin, sellaisiin, joihin takerrutaan, kun kaikki on hyvin tai kaatumassa. Esimerkiksi minäkertoja kirjaa kriisin keskellä muistikirjaan lääketieteellisiä termejä, koettaa jotenkin roikkua siinä, mitä tapahtuu.

Joka hetki olemme yhä elossa kuvaa yksityiskohtia ulkopuolisten hämmennyksestä tragedian edessä, joidenkin hoitohenkilöiden ajattelemattomuutta ja joidenkin ajattelevaisuutta sekä jopa tragikoomista huoltajuusbyrokratiaa. Kerrassaan konstailemattomasti kirja kertoo kuolemasta, rakkaudesta, perheestä ja vanhemmuudesta.

Tomin suhteen teksti tallentaa aikuisen miehen aikuistumisen ääritilanteessa, jossa on vaihtoehdottomasti kannettava vastuu. Tomin ja avovaimon suhteista vanhempiin kirja kertoo sävykkään ennalta-arvaamattomasti. Ja sitten on pieni Livia, joka on elävä muistutus siitä, että joka hetki ollaan elossa, sattui ympärillä mitä vain. Livialle siirtyy geenien lisäksi joitain edellisen polven muistoja, ehkä jopa jokunen mekko. Ja Tom – joka hetki yhä elossa – lapsensa isänä:

– – rakastan häntä meidän kummankin puolesta ja silti tuntuu kuin minulla olisi elämäni paras aika takanapäin ja tärkein aika edessäpäin –  -.

– –

Tom Malmquist
Joka hetki olemme yhä elossa
suomentanut Outi Menna
S&S 2017
romaani
326 sivua.
Lainasin kirjan ystävältä.

Kirjaa on monessa blogissa käsitelty, esimerkiksi Kirsin Book Club, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä, Tekstiluola ja Tuhansia sivuja.

Mainokset

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

8 responses to “Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

  1. Niin, pitäisi tosiaan muistaa, että joka hetki olemme yhä elossa. Siitä kirja minusta hienosti muistuttaakin ja jää mieleen.

  2. ritvamirjamisuhonen@gmail.com

    Ensimmäiset 99 sivua ovat sellaisia, että kirjaa ei voi laskea käsistään. Sitten mennään aikaan ennen Karinin kuolemaa ja tarinan kuljetus herpoaa hetkeksi. Hieno, tärkeä kirja. Aivan oma kertojanääni.

    • Samaa mieltä olen, Ritva. Minusta Tomin ja Karinin yhteisen elämän pätkät valottavat hyvin kiertokulkua. Ja mainitsinkin jo jutussa, että suhteet vanhempiin kietoutuvat kiinnostavasti muuhun kuvaukseen.

      • ritvamirjamisuhonen@gmail.com

        Luin kirjan heti, kun se tuli Nurmijärven kirjastoon. En ole kirjoittanut lukupäiväkirjaani tästä, mutta muistelen, että Karinin lääkäri-isä ei saanut kuolevan naisen mieheltä lupaa saada tyttärensä sairaudesta tietoja eikä tyttären kumppani suostunut keskustelemaan niistä itsekään Karinin isän kanssa vedoten siihen, että Karin olisi näin itse toivonut. Jos muistikuvani on oikea, vieroksun moista asetelmaa. Vanhempien huoli ja suru lapsestaan varsinkin kuolemanvakavan sairauden kohdalla saisi mieluummin olla perhettä yhdistävä kuin erottava tekijä.

      • Juuri tällaiset tilanteet sekä diskuteeraamisen yritykset ja vaikeudet olivat kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä. Kertojan valta tekstiinsä ja tapahtumiin oli paikoin jopa klaustrofobin, tilanteen ymmärtäen käsitettävissä.

      • ritvamirjamisuhonen@gmail.com

        – ja voi miten raskasta täytyykään olla kantaa yksin tuollaista suunnatonta murheen taakkaa.
        Kuten huomaat, kirja on jättänyt minuun muistijäljen. En voinut lukea sitä romaanina enkä voinut olla muistelematta omien läheisteni menetyksiin liittyneitä tilanteita ja tunteitani silloin.
        Näin vaikuttaa hieno kirjallisuus!

      • Hieno kirjallisuus puhuttelee, puhuttaa ja palauttaa – monin tavoin. Asioiden lähellä olo arvelutti minua mutta suotta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s