Kuukausittainen arkisto:kesäkuu 2017

Tule Runokävelylle!

Runoja rustasi Leino,
siksi keksittiin keino
syntymäpäivää Einon
juhlistaa päivänä runon.

Sydämessä suven
siis runoutta luen.
En tee sitä yksin
vaan kävelytyksin.

Kaltaisteni kanssa
marssin jalat maassa,
vaikka pää on pilvissä
Runokävelyllä Helsigissä.

JO RIITTÄÄ! Runomuodosta info-proosaan:


Muutama runohenkinen kirjabloggaaja on suunnitellut Runon ja suven päiväksi 6.7.2017 Runokävelyn Helsingin keskustaan. Emme ole yhteisö tai yhdistys, vaan olemme yksittäisinä runoharrastajina tempauksen takana. Idea lähti kevään runohaasteen käynnistäjältä Ompulta.

Haluamme juhlistaa kirjallisuusgenreä, joka tuppaa jäämään muun kirjallisuustemmellyksen jalkoihin. Nyt jaloittelemme runojen kunniaksi, ja kaikki ovat tervetulleita mukaan alusta alkaen klo 16 Runebergin patsaalta – tai miltä tahansa reitin patsaalta. Ja kyllä: reitin alussa kumartelemme myös päivänsankarille, Eino Leinolle, runoruhtinaan patsaan ohittaessamme.

Tempaus on vapaa: se ei sisällä lausuntaa, esityksiä tai esitelmiä. Keskustelemme kävelyn lomassa runoista ja luemme niitä ääneen tai itseksemme. Arvostamme kirjailijoiden työtä ja tekijänoikeuksia, siksi me suunnitteluryhmäläiset luemme ääneen runoja vain sellaisilta nykyrunoilijoilta, joilta olemme saaneet siihen luvan. Kävelyä seuraa kaupunginkirjaston polkupyörä, josta voi lainata runoluettavaa.

Runokävelyn takana olevat bloggaajat kuopivat jo malttamattomana kesänurmea, siksi jokaiselta ilmestyy tempausta sivuava lähtölaukausjuttu ennen H-hetkeä:

1.7. Tuijata 
2.7. Hyönteisdokumentti 
3.7. Reader, why did I marry him?
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie 
5.7. Kirja vieköön! 
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!

#runokävely

 

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma

Hömppää kesälle 2017

Mitä on hömppä? Piti oikein kysyä käsityksiä työkavereilta. Monen henkilön todistamana hömppä tarkoittaa viihdyttävää ja kevyttä luettavaa, se on kaukana tiedosta ja todesta. Koehenkilöni tosin totesivat, että hömppä vaihtelee sen mukaan, kuka sen määrittelee. Hömpässä voi ailahtaa ihmiselämän tärkeitä aiheita, mutta oleellisinta on helppo ajanviete. Sanakirjastakin sen tarkistimme. Hömppää on hölmö, hassu, höperö; hölynpöly.

Hömppyys askarruttaa, sillä olen koostamassa viiden kirjan hömppäsuosituslistaa kesälle 2017.  Ylen Kirjojen Suomi kerää listauksia muutamalta kirjabloggaajalta (#hömppäkirjalista), ja on hauska tutkia, minkälaiseksi kukin hömpän käsittää. Myös Kirjojen Suomi -kirjakummi Antti Tuuri julkaisee hömppälistansa, ja teidät kaikki on haastettu julkaisemaan omianne.

Mielestäni hömppää voi olla missä genressä tahansa, ja hömppyys vaihtelee aivottomasta ajanvietteestä viihdyttäviin viisauksiin. Hupsutuksissa on liukkaasti etenevä juoni, jossa on kommelluksia ja jossa johdatellaan onnelliseen loppuun. Helposti näistä kirjoista tunnistaa genreen sopivan tarinankuljetuskaavan. Hömpässä voi olla vakuuttavaa historian, ajan ja tapojen kuvausta, mutta päähenkilön tilanne ja suhteet vievät päähuomion. Muut henkilöt ovat lähinnä tyyppejä, ja usein päähenkilöissäkin tapaa toisista tarinoista tuttuja piirteitä. Hömpän seurassa hupi ja ajanviete korostuvat, ja vaikka kirjassa voidaan sivuta vakavia teemoja, painottuu päähenkilön suloinen selviytyminen.

Sitten hömppäsuosituslistaani:

Hömppä-Tuijata2

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja, viimeisin suomennos Kuolleet linnut eivät laula (suom. Maija Heikinheimo, Bazar 2017)

Dekkareihin laskettava Flavia-sarja viihdyttää ja poikkeaa päähänkilön suhteen arvioitusdekkarikaavasta. Flavia on 11-vuotias kemiallisten reaktioiden nero, joka ratkoo kotikylän visaisia murhia. Viimeinen suomennettu osa on luiskahtaa jo kaiken uskottavuuden toiselle puolelle, mutta 1950-luvun brittiläinen maaseutukartanomiljöö ja tarkkasilmäinen ihmelapsikertoja tarjoaa kelpo ajanvietettä. Vakavia aihelmia voi onkia tytön traagisesta perhetilanteesta, mutta neidin nokkeluus voittaa kaiken. Sarja jatkuu jo syksyllä.

 

Helen FieldingBridget Jones. Mad about The Boy (suom. Annika Eräpuro, Otava 2013)

Hupsujen kirjanaisten kuningatar on Bridget Jones. Hän tempaisee varmasti lukijan irti arjesta lemmenhuolineen. Haluan palata muistoissa parvekelukuhetkiin, jolloin ääneen nauroin sarjan viimeisen osan leskiäidin ensiaskelia somessa, eikä deittailukaan vakavaksi vetänyt. Piristävää, rentoa ja hulvatonta viihdettä! Sopii myös äijien kokeilla rajojen rikkomista Bridgetin seurassa.

 

Eve HietamiesHammaskeiju (Otava 2017)

Tämän kevään iloisin kirjayllätys on ollut Hammaskeiju. En ole Pasasen pojista kertovaa sarjaa seurannut, mutta yksinhuoltajaisästä ja pontevasta pojasta kertovan trilogian viimeinen osa valloitti. Ei kirja silkkaa hölynpölyä ole, sillä kirjassa kerrotaan esimerkiksi uupumuksesta ja kehitysvammaisten oikeuksista, mutta kirjan viihdyttävyysarvo on korkea. Huumori, tilannetoilailut ja sanailu käyvät sydämeen ja nauruhermoon. Hömppä saa minun puolestani olla myös tällaista lämmintä hupsuttelua isoilla asioilla.

 

Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen -sarja, esimerkiksi ”Jees, Nurmijärven mämmiä”, sanoi vääpeli Ryhmy (Karisto 1943)

Armas J. Pulla saattaa olla listassani yllätys. Yhtenä varhaisteinikesänä nappasin Ryhmy ja Romppainen -kirjoja setäni hyllystä ja naureskelin näille sotatoimi- ja kotirintamahupailuille. Aina neuvokas Ryhmy hallitsee poikkeustilanteet apurinsa Romppaisen ja kevyen kenttäkissansa Mörököllin kanssa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tietysti riittää sota-aikana. Niiden lekkeriksi laittaminen varmasti kirjojen ilmestymisaikoina kevensi sotaponnisteluja. Kirjat olivat sodan jälkeen kiellossa 1990-luvulle asti epäkurantin neuvostoaineksen vuoksi. Luin pari Jees-kirjaa nyt kesän korvalla, ja lapsekkailta ne nyt tuntuivat mutta tarjosivat ikkunan menneeseen – ja huvitusta. Muuten: yksi Jees-kirja on Kirjojen Suomi -listalla, ja sen saa sitä kautta digitaalisesti luettavaksi.

 

Kaari Utrion historiaromaaneista esimerkiksi Vaitelias perillinen (Tammi 2009)

Tiedän, tiedän: eivät Kaari Utrion historialliset romaanit ole täyttä hömppää. Niissä on kunnioitettavan tarkkaa tapojen ja ajan kuvausta. Esimerkiksi Angelika-sarja tai Kristiina Vuoren ensimmäiset historiaromanssiteokset ovat hömpämpää. Minulle Utrion romaanit ovat tarjonneet viime vuosina tärkeää ajanvietettä, sillä olen kuunnellut niitä äänikirjoina pitkien automatkojen viihdykkeenä. Austenmainen säätyläistarkkailu on kirjojen yksi puoli, mutta hupsuin osuus niissä on aina lemmenpari, jonka lukija/äänikirjan kuuntelija arvaa heti romaani alussa saavan toisensa, mutta monet mutkat on matkattava ennen papin aamenta.

P.S. Linkki Ylen Kirjojen Suomi -hömppäkirjajuttuun on tässä.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Sekalaista

Erkka Filander: Torso

Erkka Filanderin toisen runokokoelman Torso (Poesia 2017) takakanteen riittää vain kaksi sanaa: ”vastalause näkyvälle.” Komea nosto, sanoisin. Ja sanon, että siinä seisoo runouden voimasanat. Toden totta, lyriikasta ei aina näe läpi, vaikka se verbalisoi näkymätöntä. Runo tekee tiettäväksi tosiolevaisuuden takamaat, tekee niin usein salaa ja eksyttäen. Silti parhaimmillaan tulee perillä olon tunne.

Torso ei ole minulle helppo kokoelma. Se herättää hahmoaan hakevia ajatuksia ja epävarmuutta. En kuitenkaan ahdistu ymmärtämättömyydestäni. Uskon runoilijaan:

– –
Joskus riittää, että ymmärtämisen hetki puhaltaa verta käsivarsiin
ja jalkoihin
– –

Etenkin keskiosan palapeliä ratkon pitkään ja moneen otteeseen. Siinä runoja on numeroitu roomalaisin numeroin niin, että numerointi ei etene järjestyksessä. Esimerkiksi runo IV.II. kävelyn vauhti, pilven hitaus, tauko ja runo numero IV.III. ovat kyllä vierekkäisillä sivuilla – ja teemallisesti löydän niistä samaa kulkemiseen ja matkantekoon liittyvää metaforia. Mutta niiden välissä on runo V.I. Riisuttu, ikonin näkökenttään kastettu minuutti jatkuu / seuraavaan. Ja taas seuraavaan… Se taas liittyy kokoelman monitasoiseen kuvantekoon ja -lukuun kytkeytyvään kuvastoon.

Tavallista on se, että peräkkäisin luvuin numeroidut runot ovat kaukana toisistaan. Lukijana seikkailen lukien runoja sekä painetussa järjestyksessä että numerointijärjestyksessä ja löydän, hukkaan ja haalin eri tulkintoja lukutavan mukaan. Tämä on varmaan takakansimoton yksi ilmentymä, vastalause näkyvälle. Torsouteen kuuluu osien poissaolo, mahdollisuus, että ne lymyävät jossain. Runoissa puuttuvia paloja on siellä täällä, mutta kaikkia ei voi löytää koskaan.

Torso

Kokoelman alku- ja loppuosa on numeroleikistä vapaata, mikä vapauttaa kokonaisuutta. Filanderin runojen tiheys täyttää minut kielellä ja mielellä. Luen runoista ajatuksia ihmissuhteista, niiden etäisyydestä ja läheisyydestä. Runoissa on sisäänpäin kääntymistä, pimeyttä ja valon etsintää, kärsimystä, kauneutta ja itsetutkiskelua, kuten olla se minkä tahtoo nostaa unohduksista, minkä täytyy tulla / muistetuksi / mitä voi vaatia itseltä. 

Patsaat, ikonit ja marttyyrit ovat toistuvaa sanastoa. Runoissa on runsaasti hiljaisuutta. Säkeiden välissä on monesti senttikaupalla tyhjää tilaa. Se rauhoittaa, se saattaa jopa muistuttaa torsolta puuttuvista osista. Ne taitavat olla tärkeitä osia jokaiselle epätäydelliselle, siis jokaiselle.

– –
Etsiä sitä rakoa,
josta käsin kauneuden meihin antama tauko voi veistää.
– –

Erkka Filander
Torso
Poesia 2017
runoja
116 sivua.
Lainasin kirjastosta.

JA MUUTEN: RUNOKÄVELYYN EI OLE ENÄÄ MONTAA PÄIVÄÄ!

Runokävely1A

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Paul Auster: 4321

Identtiset mutta erilaiset, toisin sanoen neljä poikaa, joilla oli samat vanhemmat, sama keho ja samat geenit mutta jotka kaikki elivät eri talossa eri kaupungissa omissa erilaisissa olosuhteissaan. Tällä tavoin pyöräytettynä ja noiden olosuhteiden vaikutuksesta pojat alkaisivat ajautua toisistaan yhä etäämmälle kirjan edetessä – -.

Paul Auster pursottaa romaanin 4321 (Tammi 2017) omana syntymävuonnaan 1947 syntyneestä pojasta, jolla olisi voinut olla neljä erilaista elämänkulkua. Kirjassa eletään juutalaisvanhempien kodissa 1950-luvun New Yorkin kupeessa ja syöksytään ristiriitaiseen 60-lukuun. Sakeassa synteesissä edetään 1970-luvun alkuun.

Aika nopeasti romaanin alkupuolella tiedän seuraavani mahdollisia maailmoja. Menen mukaan leikkiin, joka alkaa vitsistä isoisän sattumanvaraisesta, väärästä nimestä Ferguson. Sitten esiin marssitetaan nämä mahdolliset pojanpojat. Yksi neljästä Archibald Fergusonista johdattelee viisivuotiaana romaanin varsinaiseen tarinakaruselliin näin:

Kuvitella miten asiat voisivat olla eri lailla, vaikka hän itse olisi sama. Sama poika, mutta eri talossa, jonka takapihalla oli eri puu. Sama poika, jolla oli eri vanhemmat. Sama poika, jolla oli samat vanhemmat mutta joilla oli eri ammatti kuin nyt. – -. Kyllä, kaikki oli mahdollista, ja vaikka asiat menivät tietyllä tavalla, siitä ei seurannut, etteivätkö ne voisi mennä toisella tavalla. Kaikki voisi olla toisin.

4321

”Maailma voisi olla sama maailma – -”

Romaani 4321 herkuttelee rinnakkaistodellisuuksilla, joiden todentuntuisiksi tekemiseksi tarvitaan kaunokirjallisuuden valta ja voima. Neljän Fergusonin tarinoita kirja kuljettaa rinnan seitsemän luvun alaluvuissa. Joidenkin tarina katkeaa, joidenkin jatkuu. Heissä on sävyeroja, mutta kaikkia yhdistää matka ”Musteen Maailmaan”: elämään kirjoista ja kirjoittamisesta. Kyllä, he ovat itse musteesta syntyneitä, sen lisäksi heidän välityksellään plarataan länsimaisen kirjallisuushistorian merkkiteokset. Kirja uskoo fiktiovaikutteisiin älyllisemotionaalisiin kokemuksiin.

Kirjaa voi kutsua kasvukertomuksiksi. Romaani kertoo sävykkäästi perhe-, seurustelu- ja ystävyyssuhteista. Se kertoo rujosti, rajusti ja runsaasti seksuaalisen identiteetin kehityksestä. Se kertoo amerikkalaisesta koulu- ja yliopistomaailmasta, urheilukulttuurista, elokuvista, taide-elämästä ja taide-elämyksistä. Siinä pohdituttaa vanhemmuus, raha ja jumala. Sen lähtökohtana on juutalaisperimä, ja se ankkuroituu tukevasti yhteiskunnallis-poliittiseen ajankuvaan. Se tunkeutuu newyorkilaiseen taideälymystöön ja hakee vaikutteita Pariisista. Sanomattakin on selvää, että 1141 sivua sisältää lukemattomia aihepiirejä.

”- – onko maailma todellinen vai pelkkä hänen mielensä luoma kuvitelma – -”

Neljän Fergusonin tarinan kertoja tietää kaiken. Hän katsoo kaukaa, ylhäältä, sisältä ja ulkoa neljää päähenkilöä ja heidän lähipiirejään. Yksi Archie saattaa olla ”se oikea”, mutta paradoksaalisesti se ei ole oleellista ja toisaalta voi olla.

Seuraava ajatukseni voi sotia romaanin simultaanista aikakäsitystä ja rakenneideaa vastaan: kirja pitäisi lukea uudelleen niin, että lukisi kullekin Fergusonille omistetut alaluvut peräkkäin. Niin rakentaisi yhtä eheää kertomusta yhdestä pojasta kerrallaan – vaikkei mitään eheää tai yhtenäistä ole elämässä eikä ihmisessä.

– – hänen sisäinen maailmansa lakkaamatta muokkasi häntä ympäröivää maailmaa samalla tavoin kuin kaikkien muistot muokkasivat sitä miten he maailman kokivat, ja vaikka yhteinen tila yhdisti kaikkia ihmisiä, jokaisen aikamatka oli erilainen, mikä merkitsi sitä, että kaikki elivät hiukan erilaisessa maailmassa kuin kaikki muut.

”Pidän tarinoista, joissa myönnetään, että ne ovat tarinoita – -”

Tarvitaanko nämä kaikki 1141 sivua? Ei, karsintavaraa on, vaikka teksti soljuu  – ainakin baseball-jutut voisi ohittaa, vaikka ymmärrän pelin kuuluvan amerikkalaisuuteen. Pääsenkö Archie Fergusonien elämiin sisälle? Tavallaan, tarkan kuvaustavan vuoksi, mutta iloisesti sekoan poikien elämänkuluissa, mikä ei silti romuta tarinoinnin seuraamista. Onko Austerin lähestymistapa ainutlaatuinen? Ei, Kate Atkinson teki sen ihon alle vieden Elämä elämältä -romaanissa; Auster raapii pintaa ja saa välillä vereslihalle eli jättää jälkiä. Kirjoittaako Auster elämänsä the romaanin? Ehkäpä, ainakin välillä henkeä vetämättä luen puolen sivun mittaisia viriilejä virkkeitä, jotka herättävät mielikuvia, aistimuksia ja ajatuksia.

Pistän pitkään postaukseeni paljon sitaatteja, sillä mielestäni Austerin äänen tulee kuulua, samoin vakuuttavan työn tehneen suomentajan Ilkka Rekiaron. Tämänlaajuisen kirjan kirjoittaminen, kääntäminen ja lukeminen on melkomoinen urakka, mutta palkitsee se. Kiteytettynä 4321 pääajatus on yhden Fergusonin opettajan kirjoittamana luokkahuoneen liitutaulun nurkassa:

MAAILMAN RAUNIOITUMISTA VASTAAN ON VAIN YKSI PUOLUSTUS: LUOVA TYÖ.

– –

Paul Auster
4321
suomentanut Ilkka Rekiaro
romaani
1141 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Mummo matkalla miettii, onko kyse Austerin joutsenlaulusta; Kirjaluotsi nauttii lukemastaan, joskin hänellekin sopisi baseballin poisjättäminen…

 

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kaari Utrio: Saippuaprinsessa ja Vaitelias perillinen

Joskus teininä luin Kaari Utrion romaaneja. Historia oli lempiaineitani koulussa, ja siksi menneisyyteen sijoittuvat romaanit kiinnostivat (kuten yhä). Muistan pitäneeni romansseja hieman kihelmöivinä, mutteivät ne silloin HugoaDumas’ta tai Dickensiä peitonneet. Sittemmin luin Utrion tietokirjan Eevan tyttäret, jota pidin mainiona naishistoriakoontina. 

Nyt kun tarkistin kirjailijan kotisivuilta julkaisulistan, en voi kuin häkeltyneenä kumartaa Utrion tuotteliaisuudelle. Ja uskon joka kirjan taustalla olevan määrätietoista lähdetyöskentelyä. Toivon totisesti, ettei romaanien ”viihde”- tai ”hömppä”-puolta ymmärretä negatiivisesti. Ainakin minulle seuraavat Utrion äänikirjoina kuuntelemani romaanit olivat hyvää viihdykettä.

Pitkän tauon jälkeen siis palasin Utrion tuotantoon. Olen havainnut, että äänikirjoina voin käyttää lähinnä henkilövetoisia ja juonipainotteisia tarinoita, joissa ei kerrontateknisesti kikkailla. Arvioin Saippuprinsessan (Tammi 2004) ja Vaiteliaan perillisen (Tammi 2009) sopivan kriteereihini. Oikeaan osuin.

saippuaprinsessa

Juonia punotaan rakkauden ja rahan välillä 1830-40 -luvun aatelispiireissä. Kummassakin kirjassa on aika alusta asti selvä lemmenpari, joiden tunteiden paljastamiselle nousee vuoren kokoisia esteitä. Esteinä toimivat määrätietoiset ahneet naiset ja ikävät sukulaiset. Kaava vaikuttaa kankealta, mutta eteneminen on mutkatonta.

Saippuaprinsessassa kunniallisen Mauritz Ekestolpen paroniperhe sinnittelee rahavaikeuksissa, kopea Viktoria voin Sperling Herman-hulttioveljineen väijyy perintöä, ja sydämellinen orponeito Ulrika Rutenfelt joutuu näiden intressien väliin. Lajityypin tunteva ei varmaan pety, vaikka kiteytän juonen romaanin loppulauseeseen:

Täydellinen pari: saippuaprinsessa ja juurikaskuningas.

Vaitelias perillinenVaiteliaan perillisen päähenkilö on kapteeni ja paroni Robert, viisas ja hyvä mies, joka on kasvanut vailla äidin rakkautta. Koppava äiti ahneine sukulaisineen ovat todellisia ylimystökammotuksia, mutta tarinaa tasoittaa köyhä, nuori paronitarleski, jolla on suuri sydän ja salaisuus. Vaikka ääripäät ilmaistaan karusti, on romaanissa myös hienovaraista köyhtyneen aateliston, palkallisten ja ammattimiesten aseman esittelyä.

Romanttisen historiaviihteen kaavan mukaan monenmoiset kiemurat tarvitaan, kunnes heti romaanin alussa selvä pari saa toisensa. Kaavahan toimii, jos henkilöissä on kiinnostavat puolensa, ja juonenkulkuihin ympätään pikkuyllätyksiä piristämään perinteitä. Valitettavasti Utrio ei erityisemmin uudista lajia. Turhan odotuksenmukaisesti kaikki sujuu parhain päin. Hitusen kyllä yllättää Saippuaprinsessassa yksi nauruun kuoleminen.

Olen huomaavinani Jane Austenin säätyläiskuvausten hengittävän niskaan, sillä samansorttista purevuutta tavoittelee Utrion tapakulttuurikuvaus, mitä tulee varallisuuteen, säätyyn ja sopivaisuuteen liittyviin käsityksiin. Austenmaisuutta näen myös karikatyyrieissa, kuten omahyväisen yksioikoisessa tyypeissä. Jokin Utriota jarruttaa sävyttämästä henkilöitään persooniksi, sen sijaan hän kunnostautuu asujen ja ympäristön kuvaajana.

Huomaan nauttivani romaanin matkustuskuvauksista, niistä välittyy aidontuntuinen ajanmukaisuus. Vaitelias perillinen hahmottelee hienosti kartano- ja ruukkiympäristöä, ja Helsingin muotoutumista provinssipääkaupungiksi kumpikin romaani esittelee mielenkiintoisesti. Löydän rinnakkaiskuvia Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista Helsinki-näkymiin, sillä  Saippuaprisessassa kerrotaan elävästi Senaatintorin ympäristöstä, Suurkirkon kohoamisesta ja muiden kaupunginosien rakentamisesta Engelin suunnitelmien mukaan.

suurkirkko

Historiaviihteen soisin saavan hieman enemmän huomiota, ja Utrion pioneerityö ja tuotantourakka tarkkoinen faktataustoituksineen ansaitsisi arvostusta. Kiteytän näin: Utrio hallitsee ajat, tavat ja paikat. Vaikkeivät nämä romaanit henkilöiden ja yhteiskunnan syväluotaukseen tähtää, autoilun ajanvietteeksi äänikirjat sopivat mainiosti. (Äänikirjan lukija voisi kyllä pitää selviä taukoja lukujen ja paikkasiirtymien välissä.)

– –

Kaari Utrio
Saippuaprinsessa
Tammi 2004
romaani
äänikirjan lukija Susanna Haavisto
kesto 9.03.47.
Ostin Elisa Kirjasta.

Muita kirjan lukijoita mm. Kirsi ja Morre.

Kaati Utrio
Vaitelias perillinen
Tammi 2009
Romaani
äänikirjan lukija Kaija Kärkinen
kesto 10 t 10 min.
ostin Elisa Kirjasta.

Muita lukijoita: Morre ja Minnan lukemaa, sekä Ja kaikkea muuta kuunteli myös romaanin äänikirjana.

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Hömppä, Kirjallisuus

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

Juoniplajastushälytys! Flavian äiti on löytynyt ja tuodaan kotiin. Flavia de Luce -sarjan kuudennessa osassa Kuolleet linnut evät laula (Bazar 2017) pian 12 vuotta täyttävä lapsinero selvittää äitinsä menneisyyttä ja tupsahtaa keskelle suvun suuria salaisuuksia. Flavia saattaa olla jopa Englannin sota-aikana pelastaneen ketjun osanen.

Alan Bradley on kehittänyt ainutlaatuisen dekkarihenkilön. Ränsistyvän brittikartanon sivusiivessä kemiallisia kokeita kyhäävä tyttö ei missään nimessä muistuta tavanomaisia dekkarihenkilöitä. Herkullisesti hänen hahmoaan on kehitelty sarjan aikana. On saatu esille ainakin tällaista: Flavian psyykkinen kehitys on rikkonainen, rakkaudettomuus ja puoliorpous jäytävät; tarkkanäköinen ihmelapsi lukee muita kuin avoimia kemiankirjoja; neitosella on manipuloijan supertaidot; salamannopeasti sukkuloiva älykkö on muita askeleen edellä mysteereiden selvittämisessä.

Kuolleet linnut eivät laula

Kuolleet linnut eivät laula on edeltäjiään jahnaavampi teos. Siinä myös ylletään entistä epäuskottavampiin ylilyönteihin. Se johtunee siitä, että Flavia availee henkilökohtaisesti kipeää mysteeriä. Flavia on tolaltaan oleva lapsi ja valmis äärimmäisiin tekoihin. Toisaalta romaanin loppupuolella hän kylmäpäisesti harkitsee ja päättelee mutkikkaita vakoilu- ja murhajuonia. Itsetuntoa riittää, esimerkiksi ikuisuuskysymysten pohdinnassa.

Minun lisäkseni ei ollut mitään. Mitään muuta ei ollut olemassa.
Valoa ja lämpöä: siitä vain oli kysymys.
Tähtien salaisuus.
Mutta kun alkoi miettiä tarkemmin, valohan on energiaa ja niin on lämpökin.
Eli loppujen lopuksi energia on Suuri Herra ja Ylhäisyys: se mistä kaikki alkaa ja mihin kaikki loppuu, kaiken alku ja juuri.

Pikantin säväyksen romaaniin tuo se, että siihen ilmestyy Flavian kaltainen pikkuvanha pikkuserkku, joka tavallaan auttaa katsomaan Flaviaa peiliin. Toisella tapaa sen tekee äiti ja muu suku. Tämä osa myös nytkäyttää sarjaa uuteen suuntaan, sillä Flavian on aika vaihtaa maisemaa. Jännittävää. Se on jännittävämpää kuin mikään tässä viidennessä osassa.

Helppoa hölynpölyä kesälukemistoksi on Flavia-sarjan osa kuusi. Vakuutan, että sarja kannattaa lukea järjestyksessä, silloin Kuolleet linnut eivät laula livertelee oikeassa Flavia-sävellajissa, siirtymäsävelenä entisestä tulevaan.

– –

Alan Bradley
Kuolleet linnut eivät laula
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2017
336 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa, ainakin Hyllytontun höpinöitäKirjojen keskellä, Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön! Tuulevin lukublogi ja Yöpöydän kirjat. Dekkariviikolla 12. – 18.6.2017 kirjabloggaajat postasivat kymmenistä dekkareista, ja osallistuneista blogeista saa tietoa ja koonnin Yöpöydän kirjat -blogista.

Sarjan muut osat – myös linkit postauksiini:

Piiraan maku makea
Kuolema ei ole lasten leikkiä
Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Filminauha kohtalon käsissä
Loppusoinun kaiku kalmistossa
Kuolleet linnut eivät laula
Nokisen tomumajan arvoitus (ilmestymässä)

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Malin Petersson Giolito: Suurin kaikista 

Rakkaus? Ei, en kaipaa rakkautta. Rakkaus ei ole suurin eikä puhtain, siitä ei ole täydelliseksi sekoitukseksi, se on vain likaista sohjoa. Sitä kannattaisi haistaa ennen kuin maistaa. Vaarana on, ettei sen myrkyllisyyttä huomaisi sittenkään.

Mikä saa 18-vuotiaan Majan näin kyyniseksi? Vastaus on karu: poikaystävä toteuttaa koulusurman, jossa Maja laukoo kaksi henkeä hengiltä. Tätä purkaa Malin Petersson Gioliton jännäri Suurin kaikista (Johnny Kniga 2017). Aluksi lukijalle läjäytetään koulusurmatilanne, sitten sitä keritään auki Majan muistumien ja oikeuskäsittelyn järjestyksessä.

Suurin kaikista

Minäkertoja Malin kuvaa suhdetta ystäväänsä Amandaan, kaveripiiriin, poikaystävään Sebastianiin ja omaan perheeseen. Siinä samalla näkyy ruotsalaisen raharikkaiden elämänpiiri ja siirtolaisten sinnittely. Loppujen lopuksi lähtökohdilla ei ole merkitystä vaan vanhempien osoittamalla rakkaudella tai rakkaudettomuudella.

Syylliset ja rikos tuntuvat selviltä, ja sen tietää hämäykseksi. Rikos on lopulta se, että teini-ikäisten annetaan melskata omillaan, toimia toistensa kannattelijoina vailla aikuisten tukea ja aitoa välittämistä. Huomaan tämän huutavaksi sanomaromaaniksi ja psykologisen trillerin sekä oikeussalidraaman tehokkaaksi konstiksi julistaa pintapuolisia ja näytelmällisiä aikuisia ontoiksi.

Kiinnostun ensin tarinasta ja sen hivuttavasta aukaisemisesta. Valitettavasti kirja on pitkitetty. En ole oikeussalitarinoiden fani, ja se kostautuu. Minäkertojalla on psykologista silmää, mutta tapahtumia pantataan liiaksi, ja se on herpaannuttaa. Vaikka minäkertoja on terävä, tarkkailuasema napakka ja otteessa jännitysgenrestä poikkeavaa, tekisi mieli harppoa.

*

Sillä suurin kaikista on kuolemanpelko. Rakkaus ei merkitse mitään, jos luulee kuolevansa.

Sandemose sanoi, ettei muusta kannata kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta, ja Henning Mankell lisäsi listaan rahan. Persson Giolito toteuttaa sääntöä, mutta olisi voinut tiivistää. Suurin kaikista on ison äärellä. Raamattu-sanonta otsikkoon pätkäistynä antaa ymmärtää, ja romaani ymmärtää antaa siitä monia tulkintoja. Jos edes yhteen näistä pienimmistä – rikkaista tai köyhistä tai siltä väliltä – rakkaudettomista lapsista ja nuorista saamme kontaktin ja näytämme välittävämme, ihan aikuisten oikeesti, se olisi jotain.

Päätän osaltani dekkariviikon tähänYöpöydän kirjat tekee yhteenvedon kirjabloggaajien dekkaripanoksesta. Olipa jännitysviikko! Viva la Adamsberg!

Dekkariviikko

– –

Malin Petersson Giolito
Suurin kaikista
suomentanut Tarja Lipponen
Johnny Kniga 2017
psykologinen trilleri
414 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kulttuuri kukoistaa avaa kirjaa hienosti ja linkkaa muihin kirjan lukeneisiin blogeihin.

Dekkariviikolla julkaisin jutut seuraavien kirjailijoiden dekkareista tai trillereistä:

Fred Vargas
Donna Leon ja Arnaldur Indriđason
Eppu Nuotio
Samuel Davidkin
Geir Tengen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Geir Tangen: Maestro

Taas näitä kansilehden mainelauseita: ”Kansainvälinen trillerisensaatio Norjasta.” Liepeen perusteella Maestron (Otava 3017) kirjoittaja Geir Tangen on suositun rikoskirjallisuusblogin pitäjä. Kirjailija on siten genren tuntija, joten selvitän, miten hän omassa fiktiossaan jatkaa tai uudistaa sitä.

Maestro

Maestro vaikuttaa sormiharjoittelulta, sujuvalta sellaiselta. Juoni etenee jännitystä kiristäen sekä henkilöitä hahmotellen, ja sutjakkaasti kirjan selvitin. Uutta se ei lajiin tuo. Ehkä ongelma on juuri siinä, että Tangen on niin tietoinen menestysdekkareista, niiden kerrontatyyleistä sekä juoni- ja henkilötyypeistä. Listaan heikkoudet.

  1. Tavalliseen tapaan kerronnassa vuorottelee mennyt aika, kuluva aika ja minua ärsyttävät anonyymin murhaajan tilityssepustukset.

Minun tekisi mieli noudattaa alkuperäistä suunnitelmaa, mutta siinä puhuu tunne. Teen jonkin aikaa hengitysharjoituksia ja saan säädetyksi ajatukset oikealle taajuudelle. Strategia on selvä. Koska poliisi on täällä, se on myös muilla mahdollisilla rikospaikoilla. Aika ottaa käyttöön suunnitelma B. Nousen hymyillen ja kävelen takaisin tielle. Rakastan suunnitelmaa B…

  1. Juoneen sotketaan kiihkouskovaisia ja petollisia poliitikkoja. Onko aina pakko?
  2. Naispoliisi Lotte Skeisvoll noudattaa lajin kaavaa: nuori, kaunis, tehokas, äkkipikainen sekä kipailemassa ja puolustuskannalla tyhmien äijäpoliisien suhteen. Onko aina pakko?
  3. Median edustaja kieputetaan tapaukseen. Vijar Ravn Gudmundsson kantaa yleensä keski-ikäisille miespoliiseille puettua manttelia, mutta sopii se myös journalistille: eronnut, masentunut, tympääntynyt äijänköriläs, joka sotketaan omassa sekavassa persoonassaan murhatapaukseen.
  4. Kirjassa on liikaa murhia.

Voi olla, että olisin toisessa tilanteessa Maestrolle suopeampi kuin nyt, mutta kirjan epäonneksi luin sen heti Jo Nesbøn Janon jälkeen, ja siinä häärii ylivertaisen karismaattinen sankari. Koska Nesbø on taiturimainen kielenkäyttäjä, Maestro auttamatta vaikuttaa keskiverrolta.

Maestrossa tappotekoja tehdään kirjallisin esikuvin. Näppärää tavallaan – tai mielikuvituksen puutetta. Ja onhan se karmeaa, että suureen suosioon noussut väkivaltaviihde vie tositekoihin. Onneksi tässä tapauksessa vain kirjassa.

– –

Geir Tangen
Maestro
suomentanut Päivi Kivelä
Otava 2017
dekkari
381 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Muissa blogeissa, esimerkiksi Kirsin Book Club, Lillin kirjataivas, Mummo matkalla ja  Ullan luetut kirjat.

Dekkariviikko

Dekkariviikolla on ilmestynyt jo juttuni Fred Vargasin, Dona Leonin, Arnaldur Indriđasonin, Eppu Nuotion ja Samuel Davidkinin dekkareista. Ja lisää seuraa…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen

Jumala tuhosi Sodoman, koska sieltä ei löytynyt edes kymmentä kelvollista miestä. Koska maailma on tuhouhkien vallassa, kunnollisten määrän laskemisesta muistuttaminen sopii tähän aikaan täällä pohjoisessakin. Otsikkoviittaus siis toimii Samuel Davidkinin toisessa romaanissa Sodomasta pohjoiseen (Johnny Kniga 2017).

Amerikkalaismies tarkka-ammutaan Helsingissä kauppatorin sillanpieleen, mutta muuten monikaan asia ei ole sitä, miltä se aluksi näyttää: siihen kiertyvät kirjan juoni ja jännitys. Jonkin verran uutuudessa viitataan edelliseen kirjaan Esikoisten lunastus, joten sen lukeminen on juonen seuraamisessa eduksi muttei välttämätöntä. Ilokseni huomaan, että esikoisen kankeudesta kerronta on selvästi kehittynyt. Totisen melankolista tarinointi yhä on ja juonenmutkia riittää, mutta nyt tempaudun päähenkilöiden tilanteisiin.

Sodomasta pohjoiseen

Ilkka Remestä löydän romaanin poliittisesta vakoilu- ja asekauppa-asetelmasta, ja Dan Brownia tunnistan klassikkotaiteeseen kätkeytyvien salaviestien selvittämisestä. Keskushenkilöhin Davidkin luotaa verrokkeja tarkemmin. Ehtaa Davidkinia on juutalaismystiikan ja -mytologian silmukointi jännityskudelmaan. Vaikka vanhatestamentillisten ja erilaisten juutalaisuustulkintojen selostuksia ympätään tekstiin, huomaan kiinnostuvani, enkä tuomitse niitä luennoinniksi.

Kahmin kerronnasta paloja, jotka jollain tavalla loksahtavat Lähi-idän, Israelin ja Palestiinan tilanteeseen. Minulla on siitä oma kantani, romaanin asekaupittelussa omansa, niin myös Daniel Janovskyllä, suomalaispoliisilla. Hyvä, että julistuksilta pidättäydytään. Merkillepantavaa Davidkinin trillerissä ovat mietinnät hyvästä ja pahasta. Ne liittyvät niin politiikan, taiteen ja kulttuurin herättämiin tunteisiin kuin myös ihmisen olemukseen.

Sisuksissamme on myös pahaa. Tai sitten siellä ei ole varsinaisesti kumpaakaan, mutta sinne voi kehittyä molempia tai kumpaa tahansa. Sen kuitenkin uskon, että vain hyvät ihmiset voivat tulla Shakespearen koskettamaksi, ymmärtää hänen teoksiaan. Voisi sanoa, että hän asettaa kokeeseen.

Vaikka mainitsen romaanin totiseksi, silti saan itseni kiinni paikoitellen hykertelemästä. Ihmeellisellä tavalla esimerkiksi pohjoisen poliisi nappaa kiinni Shakespeare-sitaateista ja jouduttaa niiden johdosta rikostutkintaa. Olen ymmärtänyt, että juutalaiseen perinteeseen liittyy kyseenalaistaminen ja paradoksaalisuus. Sellaisia sävyjä välillä tekstiin putkahtaa.

– Olet Israelissa. Jos et usko ihmeisiin, et ole realisti.

Mielenkiintoista romaanin helsinkiläisissä poliisipäähenkilöissä on heidän vakavanpessimistinen suhtautumisensa elämään. Elämännäkemyksessä on myös  jotain vanhahtavan kilttiä. Daniel Janovsky uskoo rituaaleihin sekä potee sieluntuskia entisen rakastetun vaikutuksen ja raskaana olevan vaimon suhteen. Leo Asko uskoo toisaalta intuitioon ja toisaalta faktapohjaiseen päättelemiseen, lähentyy varovaisesti naisystäväänsä ja perhettään, ehkä jopa hellittää pettymyspelosta, romaanin päätunnelmasta.

Minä tahansa muuna hetkenä Asko ei olisi ikinä myöntänyt sitä, mutta nyt hänen oli pakko, koska hän näki sen. Hänessä oli kytenyt ajatus, vakaumus, piilotettuna luuhun ja ytimeen, että kaikki on turhaa, koska mitä enemmän rakentaa, sitä enemmän tuhoutuu. Sitä enemmän kärsii. Ja on vain ajan kysymys, että kaikki olevainen lakkaa.

*

Kiteytän lopuksi kirjakokemukseni. Naissuhteiden kuvaajana toivon Davidkinin löytävän sävyjä, joita hän jo saa päähenkilömiehiin. Nyt naiset ovat vielä kaavasta karanneita ja kovin etäisiä. Toivoisin myös, ettei poliisivoimien keskinäinen kieroilu olisi niin ilmeistä. Helsinki elävöittyy tekstissä mainiosti, ja ympäristöelämyksiä välittävät myös pistäytymiset Berliinissä ja Israelissa. Vaikka esimerkiksi kellunta Kuolleessameressä hätkähdyttää epäuskottavana, on se mojovasti kerrottu. Aivan uuden ulottuvuuden juoniainekseen antaa juutalaisuuden variaatiotulkintojen sisäpiiritieto, jota tihkuu osa osalta enemmän.

Palaan ajatukseen Sodomasta. Asko ja Janovsky ovat niitä peräänkuulutettuja kunnon miehiä, joita tarvitaan tuhon estoon. Kasassa on siis kaksi, vain kaksi… Naisia ei taideta tässä traditiossa laskea lukuun. Minun makuuni olisi riittänyt trillerin taideteosjuoni, mutta ymmärrän, että asekaupat lisäävät yleistä poliittisjännitteistä kiinnostusta. Davidkin jättää tahallisen kiusaavasti paljon auki, ja koska hän on saanut minut koukkuun, haluan tietää lisää Asko(vitsie)n suvun salatuista vaiheista, Janovskyn (itse)tutkiskelusta ja kristityn Rembrantin viesteistä tuleville juutalaissukupolville.

– –

Samuel Davidkin
Sodomasta pohjoiseen
Johnny Kniga 2017
trilleri-dekkari
363 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikko

Dekkariviikolla on ilmestynyt jo juttuni Fred Vargasin, Donna Leonin, Arnaldur Indriđasonin ja Eppu Nuotion dekkareista. Ja lisää seuraa…

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

NUOTIOEppu Nuotio aloittaa uuden dekkarisarjan ”Ellen Lähteen tutkimuksia”. Ensimmäinen osa Myrkkykeiso (Otava 2017) ilmestyy sopivasti kesälukemiseksi ja tutustuttaa nimihenkilöön.

Verevä ja rento 58-vuotias Ellen, leskirouva ja eläköitynyt kartanpiirtäjä, ei ole tavallinen jännärihahmo. Nuotio haluaa selvästi karistaa tätiysmielikuvaa tiettyyn ikään päässeistä naisista. Ellen nauttii vapaudestaan, puuhailee pihamaalla ja lähestyy avuliaana kaikenikäisiä pulaan joutuneita. Sosiaalisesti sutjakka Martta-aktiivi touhuaa itsensä katoamistapauksen keskiöön ja naapurin menneisyyssalaisuuteen. Katoamisen ohella keskeisteema on perhesuhteet.

Ellenin tehokkaan verkostoitumisen ja muiden henkilöiden yhteyksien vuoksi kirjassa on melko monia henkilöitä. Ellenin lisäksi lähimmäksi päästään lukioikäistä Samuelia. Hänen kasvupyrähdystään seuraan mielelläni, muuten henkilöitä pidän aika pintapuolisesti kuvattuina. Poliiseja hädintuskin mainitaan, eli selvityshommat jäävät Ellenin ja hänen henkilökohtaisena atk-tukena toimivan Samuelin varaan.

Kerkeäksi kerronnan tekee lyhyet luvut. Seuraamista houkuttamaan loikitaan henkilöistä toiseen, ja kokonaisuus sidotaan Ellenin väliintuloihin. Aluksi vierastan aika selittelevää tyyliä, mutta loppua kohti teksti muuttuu alkua sävykkäämmäksi.

Aloitusosan energiataso suuntaa päähenkilön esittelyyn, ja jännitys jää sen jalkoihin. Alku antaa odottaa, että puutarhanhoidolla olisi merkittävä rooli, mutta eipä olekaan. Seuraava osa suuntaa Andalusian puutarhoihin, joten jospa flooran ja fiktion aluskasvuston merkitys kasvaa ja jännitysmomentit voimistuvat. Nyt lähinnä nautiskelin pelotta ja surutta omassa puutarhassa lojuen kirjan välittämistä Turun seudun maisemista ja kevyestä kesäkivasta.

– –
Eppu Nuotio
Myrkkykeiso
Otava 2017
dekkari
233 sivua.
Lainasin kirjastosta e-kirjana.

Myrkkykeisosta muissa blogeissa: Jännitystä elämään, Hyvähuomen ja Kirjan pauloissa (kotimaisten sarjojen esittelyn lomassa).

Dekkariviikko

Dekkariviikolla on ilmestynyt jo juttuni Fred Vargasin, Donna Leonin ja Arnaldur Indriđasonin dekkareista. Ja lisää seuraa…

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Jännitystuttavat: Brunetti ja Erlendur

Dekkariviikko

Dekkariviikko on alkanut! Tällä viikolla jännitetään kirjallisesti, ja siinä täpinässä ovat kirjabloggaajat mukana. Yöpöydän kirjat -blogi kokoaa mukana olevat blogit ja viikon päätteeksi tekee yhteenvetopostauksen.

Eilen aloituspäivänä ilmestyi tunnin välein dekkarijuttuja. Aloitin Adamsbergillä, nyt jatkan muiden etsiväherrojen seurassa.

Tarkennus pääotsikkoon ”Jännitystuttavat” on paikallaan: italialainen Brunetti ja islantilainen Erlendur eivät ole keskenään tuttavia, mutta monivuotisia dekkarikavereita he ovat minulle. Kummankin tapaamista odotan, ja pitkään heitä olen lähes vuosittain päässytkin treffaamaan.

Tuntematon ihailijaDonna Leonin luoma Brunetti, työpaikan ydinhenkilöt ja perhe leppostelevat entiseen tapaan. Tuntematon ihailija (Otava 2017) tuo sarjasta tutun opperalaulajattaren Venetsiaan. Diivaa piinaa fani, jonka ihailu muuttuu väkivaltaiseksi. Tarvitaan Brunettia sotkua selvittämään.

Leon on varma kertoja, jopa rutiininomainen. Oopperakuvauksissa hän nyt ylittää itsensä, muuten mennään entiseen malliin. Vakaa ja varma Brunetti miettii inhimillisiä, vaimo uppoutuu kirjallisuuteen, kotona on kivaa, vaikka muualla velloisi (naisiin kohdistuva) väkivalta, korruptio ja vallankäyttöilkeydet. Ei ole tarkoitus kuulostaa kyyniseltä tai vähättelevältä. Venetsialainen viihdejännitysannos maistui ehkä eiliseltä tiramisulta mutta maistui silti siltä, mitä odotinkin. Kelpo viihteeltä.

Muistin piinaamat2Sitten Islantiin. Mukavaa tavata vanhat työtoverit, sillä hyvin pohjustetut henkilöt ovat jatkuvuuden tae. Arnaldur Indriđasonin lukijoille tutut poliisit työskentelevät entiseen tapaan verkkaisen harkitusti dekkarissa Muistin piinaamat (Blue Moon 2016).

Vaikka sarja on edennyt lähelle tätä päivää (pomo-Marion on sairastunut ja kuollut, Erlendurkin taitaa lähennellä eläkeikää), Indriđasonilla on vapaat kädet pomppia ajassa. Muistin piinaamat vie vuoteen 1979, jolloin Erlendur on vielä melko tuore poliisi ja Marionin etsiväkunto tikissä.

Erlendur kiehtoo minua melankolisen estyneenä mutta humaanina henkilönä. Omat traumat painavat ja johtavat häntä selvittämään yhä vain katoamistapauksia. Sellainen on tässäkin osassa, vaikka pääagendalla on lämminvetisestä tulivuorimaaston lammikosta löytynyt ruumis. Marionillakin omat salaisuutensa, ja tässä sarjan osassa nuoruudentuttavuuden tilanteeseen saadaan selvyys.

Hitaasti edetään – mutta varmasti. Siten kerronnan imu ottaa valtaansa, sitä huomaa haahuilevansa islantilaisissa maisemissa ja kodeissa. Sitä huomaa toivovansa jotain iloa Erlendurin ja monen muunkin kirjan henkilön elämään. Haluaisi syöttää sanoja Erlendurin suuhun, esimerkiksi lähentyä murheillaan isälliseksi pomoksi sopivaa Marionia. No, hyvä työsuhde se on noinkin. Kahdella sanalla sanoen: ihmismäistä jännitysproosaa.

– –

Donna Leon
Tuntematon ihailija. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2017
dekkari
285 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita Brunetti-juttujani: Ansionsa mukaan, Kultamuna, Turvasatama ja Ystävä sä lapsien.

Arnaldur Indriđason
Muistin piinaamat
suomentanut Seija Holopainen
Blue Moon 2016
295 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita juttujani Arnaldur Indriđasonin kirjoista: Varjojen kujat, Reykjavikin yöt ja Mestaruusottelu,

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Fred Vargas: Neptunuksen sauva

Minulla on ilo ja kunnia aloittaa vuoden 2017 dekkariviikko Fred Vargasilla. Ranskalaisdekkaristin luoma päähenkilö komisario Adamsberg on dekkarimaailman kiehtovimpia hahmoja, ja tunnistan suhteessamme silkkaa salarakkautta. Olen vaalinut yksipuolista ihastusta jo vuosia. Tunnen pidäkkeetöntä halua lyöttäytyä pariisilaispoliisin arvaamattomaan seuraan aina, kun hän suomeksi ilmestyy.

Jostain selittämättömästä syystä Adamsberg-mysteereitä ei ole suomennettu järjestyksessä. Uutuus Neptunuksen sauva (Gummerus 2017) on neljäs kahdeksanosaisesta sarjasta. Olen ollut huomaavinani joitain aukkoja aiemmin lukemissani Adamsberg-osisa, mutta eivät ne ole haitanneet muutenkin reikäisessä tyylissä, mutta kieltämättä nyt tämän osan luettuani selittyy takaperoisesti tiettyjä asioita Adamsbergin suhteista veljeen, naisiin ja alaisiin.

Neptunuksen sauvassa ei ole yliluonnollista ulottuvuutta muualla kuin Adamsbergin ajatuksenjuoksussa, vaikka kummitusta jahdataankin. Adamsbergia vuosia piinannut sarjamurhaaja on aikanaan pilannut komisarion veljen elämän, ja siksi jahti on myös henkilökohtainen. Myös muita henkilökohtaisuuksia ujuttuu tapahtumiin, ja samalla paljastuvat lojaliteetit ja kilpailuasetelmat. Juoni vie vääjäämättömästi pinnanalaisia sivuten ja kuohuissa kieppuen kuin vuolas Quebec-joki uppotukkia.

Erityissäväyksen dekkariin tuo Adamsbergin ja hänen alaisjoukkonsa DNA-koulutusjakso Kanadassa. Paikkavaihdos tursuaa dialogin ja ympäristön kuvausherkkuja. Muutenkin Vargas on mainiossa vedossa esimerkiksi poliisiporukan persoonallisuuspiireteiden pöyhijänä ja ohimenevien henkilöiden luonnehtijana. Esimerkiksi kaksi kahdekasankymppistä pariisilaismadamea vaikuttavat merkittävästi Adamsbergin selviämiseen. Eikä poliisialaisista kaikkitietävän Danglardin ja väkivahvan Violet Betancourtin osuutta sovi vähätellä.

Neptunuksen sauva

Adamsberg, rakkaani. Intuitiossaan ja omaehtoisuudessaan kiehtovan ärsyttävä hahmo lumoaa taas, vaikka hänen naisasiansa saavat raivon valtaan. Lyömätön on Vargasin tapa kuvata pilvilautan lailla leijuvaa omaperäistä ajattelua. Tässä osassa mainio vertaus Adamsbergin egosta Strassbourgin katedraalin kokoisena rakentaa koko romaanin tarinaa. Katedraalimielikuvaan komisario kasaa kaikki ratkaisevat ajattelunsa ainekset.

Ajatellessaan santarmipäällikön hyökkäävää käytöstä Adamsbeg tunsi taas suurta halua työntää tämä katedraalin tornin ikkunasta sisään. Oikeastaan vain osan santarmipäälliköstä, vyötäröstä ylöspäin. Olkoon siellä nenäkkäin lohikäärmeen, Loch Nessin hirviön, Pinkjärven kalan, rupikonnien, nahkiaisten ja muiden elukoiden kanssa, jotka olivat muuttaneet goottilaisen rakennustaiteen helmen varsinaiseksi kalalammeksi.

Koen silkkaa mielihyvää, hyrisen hyvää oloa, vaikka luen talikkomurhista. Adamsberg-romaanin kehys tosiaan on murhaselvittely, mutta sen sisus on kekseliästä kerrontaa yksilöistä ja heidän suhteista toisiinsa. Teksti tarjoaa nautintoa napata keskusteluista assosiaatioita, tositilanteista vertauskuvia ja ikimuistoisia kohtaamisia. Voin vain yhtyä komisarion alaisen kokemukseen:

Vain Adamsberg kykeni vääntämään tavallisen elämän kuvioista jännittäviä retkiä ja luomaan tyhjästä odottamattomia kauneuden väläyksiä.

Suosittelen lukemaan Adamsberg-sarjan järjestyksessä, sillä sarjan hahmot kehittyvät, muuttuvat ja mutkistuvat. No, näin aloitan kirjabloggaajien dekkariviikon kohottavissa viihtymiskirjallisuuden tunnelmissa. Tänään maanantaina ilmestyy jännärijuttuja tunnin välein, muuten pitkin viikkoa: Yöpöydän kirjat emännöi dekkarihaastetta ja hänen postaukseensa on koottu Dekkariviikolle osallistuvat blogit.

Dekkariviikko

– –

Fred Vargas
Neptunuksen sauva
suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2017
Komisario Adamsberg -mysteeri
464 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Adamsberg-sarja:
Sinisten ympyröiden mies
Kuriton mies nurin
Painu tiehesi ja pysy poissa
Neptunuksen sauva
Ikimetsän sydän
Jalattomat, elottomat
Normandialainen tapaus
Hyisiä aikoja

12 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

Linda Boström Knausgårdin romaanissa Tervetuloa Amerikkaan (Like 2017) sivulla 81 paljastetaan juoni: ”Kasvaminen ei ole mikään yksinkertainen juttu.” Kirja päättyy sivulle 96 mutta tarina ei. Se jää myllertämään sisukaluja survoen.

Tyttö on hieman toisellakymmennellä, kun hän lopettaa puhumisen. Perhettä pelossa pitänyt mielisairas isä on kuollut, mikä huojentaa tyttökertojaa – mutta kaikki on muuttunut. Suhde Jumalaan on mutkikas, murrosikäinen veli on vaarallinen ja näyttelijä-äidin onnellisena pitäminen painaa.

Halusin istua hiljaisuudessa, joka ei lopu, nähdä sen kasvavan vahvaksi ja valtaavan kaiken. Sitäkö minä halusin? Kyllä, sitäkin.

Tiivis romaani kertoo sivujaan tiheämmin. Kertojan mukana edetään kuukausia elämää eteenpäin mutta samalla viedään menneeseen ja lapsen mielikuviin. Herkän lapsen näkemys ja kokemus huutaa äänettömyydessä; tekstinä se loistaa tiukkalauseisena ajatusmaailman dokumenttina. Ja tiukkaa tekee lukea näin synkkää kasvukertomusta.

Tervetuloa Amerikkaan

Lapsen logiikassa puhumattomuus on keino näkyä, vaikuttaa, jopa manipuloida sekä samalla hävitä ja kadota. Laila Hirvisaaren Hiljaisuus-romaanissa pienen työtön mykistää sota-aikainen trauma, nykyajan ruotsalaislapsen äänen vie ”valoisa perhe”. Vaikka kummatkin romaanit menevät lapsen mieleen, Hirvisaaren tyyli vaikuttaa vanhahtavalta, Boström Knausgårdin ote vereslihaisen tuoreelta.

Hiljaisuus oli aina ollut mahdollisuutena olemassa. Mustana lattiana, jolle astua.

Äidin mielilausahduksen ”valoisa perhe” on pitkään ollut varsin pimeä.  Tervetuloa Amerikkaan on taitavan kirjoittajan perhehelvettikertomus. Vaikka selityksiä annetaan, ei selitellä ja tulkinnan vapaus jää lukijalle. Siksi varma psykologinen ote, ilmava ilmaisu ja tumma tunnelma painaa romaanista pitkään pysyvät muistijäljet.

– –

Linda Boström Knausgård
Tervetuloa Amerikkaan
suomentanut Petri Stenman
Like 2017
pienoisromaani
96 sivua.
Lainasin kirjastosta

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Jarno Mällinen: Kotirintama

Sota-aikaa on runsaasti kuvattu, mutta montaa kirjaa ei taida olla sotaan kelpaamattomista miehistä. Jarno Mällisen romaani Kotirintama (Like 2017) kertoo autokuskista ja hänen pojastaan metsäkulmilla, joihin rintaman kumu vaimeasti erottuu. Varsinainen taistelu käydään kotipiirissä ja mielenpohjilla.

Romaanin näkökulma kääntyy eniten noin kymmenvuotiaan Joonaksen puoleen. Näin tavoitetaan avuttoman lapsen ankea tilanne. Äiti on juuri kuollut ja isä vie pojan jonnekin pohjoiseen vieraan metsän keskelle. Isä on päivät pois, ja pienen pojan pitää pilkkoa puita, onkia ruokansa ja pysyä erossa muista ihmisistä. Ja tämä on vasta alkua pojan kolkossa kohtalossa.

Tukala tunnelma lisääntyy kaiken aikaa. Isän latautunut synkkyys ja puhumattomuus yhdistettynä ikävöivän ja yksinäisen lapsen ymmärtämättömään kohteluun ahdistaa. Ilmapiiri on klaustrofobinen, vaikka laajat metsät humisevat ympärillä.

Kotirintama

Kaikki kietoutuu kysymykseen, miksi isä ei ole rintamalla. Kelpaamattomuus kairaa kauheaa reikää miehen sieluun, ja hän on täysin kykenemätön käsittelemään kauan kasautuneita kuormia. Lisäksi sukurasitus tarjoaa psykologisia syitä käytökselle. Lopulliset selitykset romaanin loppupuolella aikalailla töksähtävät niin pojalle kuin lukijallekin.

Ei noina aikoina levitetty ymmärryksen tai avoimuuden ilmapiiriä oli sitten kyse aikuisista tai lapsista. Se totisesti kirjassa näytetään. Lisäksi Joonasta lukuun ottamatta kaikki henkilöt ovat lähinnä kiusaajia, ja sopii tulkita myös käytösmallit siten, että kaikki ovat olleet kiusattuja. Siispä Kotirintama on harvinaisen synkkä. Joissain luontokokemuksissa erotan, jollei aivan lohtua, joitain sävyjä mustassa.

Kimallus johdatti hänet joelle. Hän pudottautui törmää alas ja kuuli sivuiltaan lehahduksia. Rinne oikeni tasaiseksi maaksi. Hiekka kahahteli jaloissa. Rantaviiva erottui ihmeen selvästi. Joen musta metalli ei ollut täysin mustaa. Puron säihke oli siirtynyt siihen.

Pidän romaanin tiukasta virkerytmistä. Sen päälausevoittoinen ankaruus tukee sisältöä. Muutamaa motiivia (viltti, koira) kerronta pyörittää kärjistetysti, jopa symbolisesti. Romaani on tiivis, ja siihen nähden kirjassa lymyää rivien välissä paljon aihelmia ikävöinnistä, odotuksista, lapsista, vanhemmuudesta, sukupuolirooleista, rakkaudesta, pettymyksistä, sukukaunoista, sairauksista ja kuolemasta. Sota-aika vaikuttaa vain ohuelta kehykseltä.

Mietin, miksi tämä tarina pitää kertoa nyt ja tällä tavalla. Etsin yhä vastauksia. Huomaan olevani lukemisen jälkeen kuin haavoittunut Kotirintaman kuvaamasta kaltoinkohteluiden sarjatulesta.

– –

Jarno Mällinen
Kotirintama
Like 2017
romaani
168 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Daniel Cole: Räsynykke

Dekkariviikko

Yöpöydän kirjat vetää kirjabloggajien dekkariviikkoa.

Dekkariviikko lähestyy. Sitä puffaten esittelen varaslähtönä uutuusjännärin. Jälleen kerran käännöstrilleriä hehkutetaan maailmanlaajuisena sensaationa. Ei se maailmanjärjestystä muuta, mutta kyllä sitä kelpaa tulevalle dekkariviikolle suositella.

Räsynuken ahmaisen, vaikka trillerin loppupuolella olen eksyä kostokiemuroihin. Kirjailija Daniel Colen sanelema tavoite toteutuu hyvin: maanläheistä eskapismia.

Alunperin Cole väsäsi Räsynukkea (Gummerus 2017) tv-sarjakäsikirjoitukseksi, ja se näkyy lyhyissä kohtauksissa, joustavissa siirtymissä ja tiukassa dialogissa. Aihe on raskas, mutta siihen saadaan ilmaa mehukkaista heitoista, kun erityyppiset henkilöt kohtaavat toisensa ja kohtelevat toisiaan.

Tietysti minua riepoo lukemattomia kertoja kulutetut sarjamurhaajetsinnän asetelmat kuten rötöstelijän johdattelevat viestit sekä omapäinen poliisipäähenkilö ja tämän jännitteinen suhde esimiehiin, viritetty suhde työkaveriin ja kiero suhde mediaan, jota tässä tapauksessa vielä edustaa ex-vaimo. Muutakin perushuttua on, esimerkiksi aloitteleva poliisi, joka intoilee itsensä esille.

Räsynukke

Lähtökohta juonenkuljetukselle on yksi ruumis ja kuusi murhaa. Jo siinä näppäröidään jotain omanlaista. Eikä pahuus jää tähän. Suhtaudun varauksella näihin teelmiin, joissa tappaja hamuaa poliisipäähenkilöä, mutta se vinkuroidaan Räsynuksessa aika uuteen asentoon. Päähenkilö Wolf eli rikosylikonstaapeli William Oliver Layton-Fawkes pistää miettimään, onko hän susi lammasten vaatteissa. Hah, vertaus ei ole omani vaan kirjasta kaapattu.

Henkilökemiat kuplivat mukavasti. Taas voisin viitata kuluneisiin aineksiin, mutta räväkkää Emily Baxteria tarvitaan Wolfin vasta- ja tukivoimaksi. Koska kirjassa kieli luistaa, soisin, että asu- ja meikkiyksityiskohdat voisivat karsiutua ja kerronnan kurottua pintaa syvemmälle. Ehkä jatko-osassa käy niin.

Ajanvietteeltä ei tarvitse etsiä erityistä motiivia tai suurta sanomaa. Poimin nyt Räsynukesta kuitenkin tämän:

” – -. Lopulta sitä tajuaa…”
”Tajuaa mitä?”
”Että mitään ’hyviä’ ihmisiä ei ole. On vain niitä, joita ei ole kiusattu tarpeeksi, ja niitä, joita on.”

Tämän trillerin myötä voin pähkäillä ihmisten pahuuden asteita tai koston oikeutusta tai riippuvuuksia, heikkouksia tai persoonavinoutumia, joita peitellään mutta jotka odottavat ulospääsyä. Räsynukessa ne sovitetaan viihdekäyttöön sopiviin annoksiin.

– –

Daniel Cole
Räsynykke
suomentanut Jaakko Kankaanpää
Gummerus 2017
trilleri
444 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus