Juha Seppälä: Suomen historia

Juha Seppälän alkutuotannon kirjoja olen lukenut, mutta sitten ne vain jäivät väliin. Niin kävi myös Suomen historian ensimmäiselle tulemiselle (1998), mutta nyt korjaan tilanteen: ilmeisesti itsenäisyyden juhlavuoden vuoksi kirjasta ilmestyy uudistettu laitos (WSOY 2017). En tiedä, mitä on uudistettu, joten otan kirjan tällaisenaan, tässä ja nyt.

Kirjan alaotsikko on trilogia, mutta neljä osaa siinä on. Alussa on kertojan sukuselvityksiä. Varsinaisessa trilogiassa alku- ja loppuosa koostuvat lyhyistä henkilökuvista, ja välissä on ”Hovimarsalkka”, joka on Mannerheimin suulla kerrottu minielämäkerta.

Aloitan Mannerheimista, joka selostaa asenteella ”Aikamoinen kollo ja kusipää minusta tuli.” Varmasti marsalkan elämässä etenemisen faktat ovat paikoillaan, vaan painopisteet ja tyyli ovat kirjailijan valintaa. Tiivis kerronta tallentaa karusti ulkopuolisuuden ja valottomuuden kokemuksia. Marskin kiillotetuttu pronssipatsas kolisee jalustaltan ja kolhiintuu. Kiinnostun jylhästä illuusiottomuudesta.

Suomen historia_Seppälä

Muuten trilogiassa on lyhyitä juttuja, monet niistä tunnetuista henkilöistä. Joku juttu on kahden virkkeen pituinen, joku toinen ehtii jopa toiselle sivulle. Luonteenomaista Seppälälle on kaihtelemattomuus, rupisen elämän hiertäminen tekstiksi. Sykkivä virkerytmi lyhyehköine lauseineen hakkaa säälimättömästi. Esimerkiksi tarina Isontalon Antista päättyy näin:

Vanhana miehenä Antti oli pappien ystävä. Nämä eivät koskaan jättäneet poikkeamatta Isossatalossa, kun pitivät sillä suunnalla seuroja. Ne tiesivät että myös Jumalan vilja vaati sontaa väkevästi kasvaakseen.

Asioita ei kaunistella, mutta joukossa on kuin onkin kauniita kohtia. Jokin luontohuomio tai oivallus välissä pehmentää muuten ankaria elämänkuvia. Viimeinen tarina äidin hanuristienoista liikuttaa. Lisäksi yllätyn, sillä välillä käydään fantasian puolella, liioitellen ja kärjistäen, esimerkiksi yhdessä hurjassa sankarihiihtäjässä on sellaista, kuten myös Saima Harmajan totuudesta poikkeavassa pystyyn kimpoamisessa.

Alkuvuodesta ilmestyi Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017), joka samannimisenä ja osin samansorttisena lyhyiden kertomusten kavalkadina vertautuu Seppälän kirjaan. Tamminen kokoaa itsenäisyyden ajan yksittäisten ihmisten muisteloita. Ei hänkään kaunistele tai sievistele, ja hallittu kerronta synnyttää inhimillistä rivienvälien proosaa. Selvä ero Seppälään on siinä, ettei Tamminen varta vasten hakeudu karkeuksiin.

Kuvaavat verrokit löytyvät Armi Kuusela -aiheesta. Seppälällä lähtökohta on tällainen, satiirisesti oletan: ”Universumin kaunein nainen Armi Kuusela loukkasi Suomea antamalla vierasrotuiselle.” Tammisen kirjan jutussa naiskertoja karkasi rippikoulusta Armia katsomaan ja suututti kanttorin: ”Missit ne vaan kiinnostaa mutta kirkkomusiikista ei tiedetä mitään.” Jospa kiteytän näin: Tammisen teksteistä kuulen itkunsekaisen naurun, Seppäsen sanominen tuntuu tirskahtavan iskusta munuaisiin tai munaskuihin.

– –

Juha Seppälä
Suomen historia. Trilogia
WSOY 2017, uudistettu laitos (1998)
kertomuskokoelma
135 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s