Päivittäinen arkisto: huhtikuu 3, 2017

Kulttuurimatka: München

Hain kevään eteläisestä Saksasta. Pidennetyllä viikonloppumatkalla ilahduttivat lehtiin ja kukkiin puhkeavat puut sekä kesäinen lämpö. Münchenin vanha keskusta puistoineen herätti talvihorroksesta.

Kaupunkikävelyjä katkaisin museovisiitein. Huomasin olevani vanhanaikaisella päällä, joten ohitan 1930-lukua uudemman taiteen vain maininnalla, että sitäkin näin (Moderne Pinakothek). Herkimmät fiilistelyt vietin suosikkieni eli flaamilaisten vanhojen taitureiden ja renessanssimestareiden seurassa (Alte Pinakothek). Renessanssia katselen taas uusin silmin, koska näin ennen matkaa taidedokumentaristi Waldemar Januszczkin sarjan Kahlitsematon renessanssi. Jo on inspiroiva tulkitsija!

durer

Waldemarin jutut mielessäni hengailin tovin esimerkiksi Dürerin muotokuvan äärellä, ja onhan se (hän) melkoinen komistus. Ihastelin myös teoksia tekijöiltä El Grecoda VinciRafaelBrueghel – ja vaikka mitä.

Jouduin myös muuttamaan mieltymyksiäni. Olen aiemmin ohittanut lihanlöllyntään paneutuneen Rubensin, mutta nyt ihastuin ilmeikkäisiin muotokuviin, ja jopa joihinkin irvokkaiden mytologiamaalausten yksityiskohtiin. Waldemarin aiemman dokkarin ansiota ehkä sekin. Ja halusin myös tätä Joel Haahtelan romaanin päähenkilön Visan ihailukohdetta katsoa toisin silmin. (Pinakothek-museoiden modernin taiteen talossa sitten silmä lepäsi Visan ja minun suosikin Morandin hienovaraisissa asetelmissa.)

Nautin taas maalaustaiteesta, joka rikkoi ilmeisen ilmaisun, koska valokuva alkoi jäljentää todellisuutta. Tutut impressionistit ja ekspressionistit ovat hyvin edustettuna Münchenissä (Neue Pinakothek): MonetManetCezanneGauguinKlimtSchiele ja auringonkukkamies van Gogh. Auringonkukkia enemmän paneuduin kevätnäkymään Arlesista. Taisivat ajankohtaan sopvat kukkivat pensaat viekoitella.

Lisäksi tutkin kymmeniä maalareita, jotka voisivat olla maailmankuuluja mutta ovatkin vain nimiä paikallisissa taidehistoriankirjoissa. Taulujentäyteisiä huoneita kulkiessani mietin taas, miksi joku tekijä nousee toisten yli. Miksi en ollut aiemmin lumoutunut Honóre Daumierista tai Hans von Maréensista? Onneksi jo joulukuussa Genevessä bongasin kiinnostavan kumman Hodlerin, jota näin taas tällä matkalla. Naistaiteilijoiden teoksia ei näillä seinillä näkynyt.

Joskus sattuma yllättää. Yksinäisen matkani iltailoksi varasin oopperalipun, enkä tarkistanut muuta kuin teoksen: Straussin burleskia ja draamaa yhdistävä Ariadna auf Naxos. Olipa iloinen yllätys, että nimiroolin lauloi Karita Mattila. Baijerin valtionooppera on rakennuksena komean koristeellinen, ja sellaista oli myös teoksen musiikki. Siinä oli upeita osuuksia, joissa usea vaikuttavaääninen taituri lauloi samanaikaisesti. Ja olihan Mattila väkevä. Paljon en sivuparvelta lavalle nähnyt enkä saksaa juuri ymmärtänyt, mutta musiikin kuuntelusta ja muun yleisön katselusta nautin.

Yksin matkaillen irtoaa kaikesta muusta. Voi katsoa taakse ja eteen tai vain pysähtyä siihen, missä on. Hengenvetoja paikassa, jossa on vieras ja johon ei palaa. Tuollaiseen tunnelmaan sopien valikoin reissulle matkalukemistoa. Yleensä valitsen matkakohdetta kuvaavaa kaunokirjallisuutta, mutta nyt minulla oli mukana sekava valikoima (uusin Nesbø ja McEwan), joskin pääteos oli monikulttuurinen, omalaatuiseen 1800-luvun saksalaiskaupunkiin sijoittuva Andrés Neumanin Vuosisadan matkustaja. Runsas romaani on yhä kesken, ja siitä riittää ihmeteltävää pitkäksi aikaa. Matkaani sopii seuraava lohkaisu:

– – ihan totta, olen sitä mieltä että tietääkseen missä haluaa olla ihmisen pitää käydä eri paikoissa, oppia tuntemaan asioita, ihmisiä, uusia sanoja (onko se matkustamista vai pakenemista, posetiivari kysyi), hyvä kysymys, antakaa kun mietin, tuota noin – se on molempia, ihmiset matkustavat myös paetakseen, eikä siinä ole mitään pahaa. Ei ole myöskään sama asia paeta ja katsoa eteenpäin.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Oppera, Taide

Jo Nesbø: Jano

Kerron vaarin tarinan miehuusvuosilta. Mummun synnytystuskien huuto järsi vaaria mureniksi. Sitä jatkui tuntikausia. Vaari ei kestänyt vaan tarvitsi jotain, missä hänellä oli käyttöä. Hän valjasti hevosen auran eteen, aurasi vimmalla kunnes hevonen uupui, ja sen jälkeen vaari veti itse auraa. Mummu ja vauva selvisivät hengissä, vaarikin, mutta hevonen löydettiin pilttuusta kuolleena.

Tarina ei ole minun, vaan referointi Jo Nesbøn sankarin Harry Hole isoisän tarinasta, josta Harry imee voimaa pahimman edessä: ”Niin vaari oli aina sanonut hänelle: tarvitset vain jotain, missä sinulle on käyttöä.” Kylmät väreet nostattava vaarijuttu ei ole ainoa hieno yksityiskohta erinomaisen onnistuneessa jännärissä Jano (Johnny Kniga 2017).

Myönnän, että olen dekkareissa aika kyllästynyt sarjamurhaajiin, moraalittomiin poliiseihin ja mediahäikäilemättömyyksiin. Samoin minua yleensä riepoo se, jos poliisisankari joutuu hullun rötöstelijän tähtäimeen. Mutta nyt, nyt iskee! Edellisen Hole-romaanin latteahko rutiinimaku väistyy, sillä Jano – etten sanoisi – saa verenmaun suuhun.

Romaanin vampyrismiin liittyvät iljettävyydet ovat kyllä sietokyvyn rajoilla. En ole varma, onko paikallaan Janon tapainen julmuusyksityiskohtien revittely. Mietin, mahtuuko mukaan tarpeetonta hirvittävyyksien estetisointia. Ainakin väkivalta tuntuu kauhealta.

Jano

Juoni perustuu jahtaamiseen ja harhautuksiin. Yksi taso on se, että Kinder-yllätysten sijaan sattuu karmaisevia Tinder-yllätyksiä. Pirullisesti myös Harryn läheiset ovat (aina) vaarassa, enkä lukijana voi luottaa onnellisiin loppuihin. Tässä osassa tulee aikamoisia hätkähdyksiä, ja loppuosa vetää vauhdilla. Vallan näppärästi pitkin matkaa vihjaillaan kaiken pahuuden takapiruun; arvuuttelen kolmen ehdokkaan välillä, ja on se sitten se, jota alkuun ounastelin mutta silti minut yllätetään. Ja paha jää kytemään. Ei ihme: Nesbø on luvannut sarjan jatkuvan.

Nesbø osaa kertoa. Henkilöt hahmottuvat vaivattomasti, ja hienosti sivuhenkilöitä sävytetään. Ainoa, joka jää kummasti sisäistä kuvaussäteilyä vaille, on Raakel, Harryn aurinko ja kuu.

Kielellistä taitoa on: suoraan ei kaikkea sanota vaan viedään tunnelmaan. Janossa psykologisoidaan paljon, myös Holen itsetutkiskelu luotsataan syville vesille. Harry heiluu touhuilun ja itsepetoksen hauraalla pinnalla, lisäksi häneen vaikuttaa alkoholismin vaihtaminen työnarkomaniaan. Levoton poliisi puskee töitä, jottei tarvitse pysähtyä oleellisen ääreen. Rakkaus sisältää aina menettämisen mahdollisuuden, eikä sitä kaikki meinaa kestää.

»En tiedä. Tiedän vain, että kun kävelen onnellisuuden ohuella jäällä, minua pelottaa ihan sairaasti, minua pelottaa niin paljon, että toivon että se olisi ohi, että hulahtaisin jo veteen.»

Harry Holen seikkailut pysyvät pinnalla minun jännityssuosikkilistoillani. Sen uskallan sanoa –  muuta tämän kummempaa paljastamatta. On se hyvä.

– – –

Jo Nesbø
Jano
suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2017
471 sivua.
Ostin e-kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani