Kuukausittainen arkisto:huhtikuu 2017

Jarmo Mäkilä Sara Hildénin taidemuseossa

Jarmo Mäkilän taidetta tituleerattiin postmodernismiksi, kun hän tempaisi 1980-luvulla rubensilaisia figuureita uusiin yhteyksiin. Maalauksissa on yötaivaan sävyjä, kaukana kuultavia kaupungin valoja ja planeettojen pyöreitä muotoja. Niitä ja Mäkilän töitä 1970-luvulta tälle vuosikymmenelle voi nähdä Sara Hildénin taidemuseossa.

Alkutuotannossa on picassoa ja andywarholia. Näistä esikuvaselvyyksistä Mäkilä jatkaa komeasti omilleen. Pop-taiteen sarjakuvatyylisyys liukuu pikkuhiljaa fotorealismin suuntaan. Mitä lähemmäs tätä päivää tullaan, tarkoissa töissä on realistisesti maalattuja miehiä ja poikia tai pikkupoikia mukamiehinä ympäristöissä, joissa seinien rappaus rapisee, seitit sotkevat pinnat ja kaakelit lohkeilevat. Vaikuttavinta teoksissa on tunnelma, jonka nyrjähtäneisyys ja vaaran tuntu kourii vatsanpohjaa. Yksilöitymätön mies tai poikajoukko puuhailee ruskeansävyisissä suljetuissa tiloissa. Hiljaa, eristyksessä. Hyytävää. Hienoa.

Retrospektiivi vakuuttaa. Ainutlaatuiseksi näyttelykokemuksesi sen muuttaa musiikki. Taiteilija on valinnut tiettyihin teoksiin sopivat kappaleet. Kun korvissa soi Sex Pistols ja edessä on sarjakuvatyylinen räikeys, kokonaisvaikutelma tehostuu. Kaikki isäni linnut –maalaus lainaa taiten kulttuurimme peruskuvastoa, ja samalla lainaan sen soundtrackikiksi viereisen maalauksen Marilyn Mansonin biisin. Veistoskokonaisuus Hyljätyt katson Doorsin Riders of the Stormin soidessa, ja pienet, laatikoidut pojat tuntuvat olevan todella teljettynä rajoittavaan ahdinkoon.

Mäkilä 3Huippukokemukseksi nostan taulun, jossa poikajoukko on jähmettynyt liikuntasalissa. Kukin hahmo, kopio toisistaan, nykertää alistuneesti omiaan. Pääsemättömyys ahdistuksesta on vangittu tähän. Pääni täyttää kuulokkeissa pauhaava Rammsteinin Seemann (kuuntele tästä). Pyhä jysäys! Yhdistelmä on enemmän kuin osiensa summa. Nerokasta.

Näyttely on avoinna 28.5.2017 asti. Samalla reissulla kannattaa käydä Tampereen taidemuseon Täältä tullaan! -naistaitelijanäyttelyssä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat jatkuvat, mutta viidennessä osassa kertojaksi vaihtuu Idan sijasta parikymppinen Kirsti-tytär, siksi nimi Ruokarouvan tytär (Otava 2017). Sormet syyhyten syöksyn 1920-luvun puolivälin säpinään.

Ruokarouvan tytär2

Kansikuvasta kehkeytyy romaanissa mojova tarina.

Ida-äidin elämänvaiheita paimenesta täysihoitolan emännäksi seurasin eläytyen, ja surutyötä on nyt tehtävä, sillä tyttären päästyä ääneen kovin läheiseksi tullut äiti on melko persoonaton sivuhenkilö. Uskon, että Idalla olisi sanottavaa uudessa elämäntilanteessa taksisuharin vaimona, pienten kaksospoikien äitinä ja kahden yliopisto-opiskelijaneitosen huoltajana. Vaan se on toinen tarina, nyt on Kirstin aika.

Kirstin kertojaääni kuulostaa samantyyppisen selväpäiseltä kuin neljässä aiemmassa osassa äiti-Idan. Yhteistä on tapa tarkkailla tapahtumia ja kanssaihmisiä illuusiottomasti. Kirstin napakkuus kuultaa jopa ensirakkauden huumassa.

Ei tulevaisuutta rakennettu muutaman tanssin, parin suudelman ja vappuyön hulluttelun varaan.

Eletään vapautuneen 1920-luvun huippua, jolloin kieltolakia kierretään, tanssitaan charlestonia ja avataan ikkunoita Eurooppaan. Aiempien osien yhteiskuntakitkeryyteen ei ylletä, sillä Katrin ei kauheasti yliopisto-opiskelijana tarvitse ponnistella asemansa eteen, vaan Kirsti haaveileekin maisteriuden sijaan ateljeeompelimosta.

Joutuisasti Katrin kertomaa lukee, ja topakkaan tyttöön tietyllä tavalla tykästyn, kun asemoin Ruokarouvan tyttären silkkaan viihteeseen. Tosin turhan paljon tekstissä ladellaan vain tekemisiä, jopa jonninjoutavia yksityiskohtia tähdentäen. Vain harvoin päästään pintaa syvemmälle. Suuri menetyskin tuntuu kumman laimealta. Vaikka Katri joutuu raatamaan, hän pärjää – aina ja varmasti. Toisaalta toteava tyyli myötäilee minäkertojan suoraa luonnetta.

Iltapäivän aurinko lämmitti selkää ja niskaa, ja ihmisiä parveili kaduilla ja katukahviloissa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niinhän se aina käy. Kun jonkun ihmisen elämä päättyy tai maailma romahtaa, tuntuu käsittämättömältä mutta samalla lohdulliselta, että maapallo jatkaa silti pyörimistään eikä suistu radaltaan.

Minulle hilpeimmät hetket liittyvät Tulenkantajien liepeillä liikkumiseen. Olen heitä aikanaan tutkiskellut, joten on hykerryttävää katsella kotikutoista modernistitouhua purevan syrjästäkatsojan silmin. Kirsti ei syty omahyväisistä vouhottajista, etenkin Olavi Paavolainen todella ärsyttää häntä.

Kyllä kai Paavolainen ja ne hänen tulenkantajansa olivat lahjakkaita, mutta kovin pieniltä tuntuivat heidän puheensa ja tekonsa. Hekin kerskuivat ja keikaroivat, kadehtivat toisiaan ja leikkivät toistensa tunteilla mustasukkaisuutta lietsoen.

Kulttuurihenkilöiden nimipudottelu viedään sarjan viidennessä osassa huippuunsa. Uskottavuus ylitetään romaanin Pariisi-jaksossa, jossa Katri työskentelee kuuluisissa muotitaloissa, poseeraa Voguessa ja ajautuu keskelle yhden merkkihenkilön aviokriisiä. Varsinaiset överit vedetään siinä, miten Katrin elämä hetken viistää taiteilijaisänsä jäämistöä – Katri tosin ei tiedä alkuperäänsä, mutta sarjan aiempien osien lukija tietää. Osan ällistyttävistä sattumista avarakatseisena lukijana annan anteeksi, mutta en tätä kaikkea.

Ruokarouvan tytär

Kunnioitan Mustosen/Mannisen taustatyöskentelyä. AKS:n teatterikiertue, NVL:n juhlat, kannakselaishuvilan kuuluisat bakkanaalit, Tulenkantajien lähi- ja etäpiiri, pariisilaisompelimojen toimintatavat ja kuuluisuuksien elämäntapa tallentuvat pikkupiirteisesti. Kirstin kierto ajan kerman sisäpiirissä vaikuttaa aiempiin romaanisarjan osiin verrattuna silti liioitellulta. Siksi seuraan minäkertojan syrjästäkatsontaa välillä huvittuen, välillä kiusaantuen.

Kaikenmaailman kotkotuksiin minäkertoja suhtautuu kitkerästi, koska koketeerauksen seasta hän tunnistaa häikäilemättömyyden. Näistä synneistä hän on itse vapaa ja säilyy suoraselkäisen nuhteettomana kaiken härdellyksen keskellä. Romaani kannattaa lukea romanttisviritteisen viihteen tapaan nuoren järki-ihmisen värikkäinä käänteinä aikana, jolloin päähenkilön intohimo kärsivällisesti odottaa ulospääsyään.

Mielenkiintoista on se, että viime aikojen kirjallisuudessa on useita Mustosen romaaniin sopivia rinnakkaisia. Edefelt-sukulaisuustulkinnoista viimeisimpiä ovat Venla Hiidensalon Sinun tähtesi ja Nuotio-Soininen-dekkari Nainen parvekkeella. Ja jos Hemingwayn ensimmäinen avioliitto kiinnostaa, siitä on romaanitulkinta: Nuoruutemme Pariisi. Chanelista ilmestyi Sanna Tahvanaisen romaani Pikkumusta viime syksynä, ja ensi elokuussa tupsahtaa Asko Jaakonahon romaani Valon juhla Olavi Paavolaisesta ja Katri Valasta. Kiinnostavaa! Minut ja näemmä monet muut 1920-luku kietoo pauloihinsa. Saapa nähdä, jatkuuko Kirstin tarina – Idasta puhumattakaan.

Enni Mustonen
Ruokarouvan tytär
Syrjästäkatsojan tarinoita V
Otava 2017
496 sivua.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen.
Luin e-kirjana Storytelin kautta. Sain kirjan myös kustantajalta.

Lue myös koosteeni sarjan aikaisemmista osista: Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Jokainen elämä alkaa syntymällä ja päättyy kuolemaan, ja on todella todennäköistä, ettei monestakaan eläjästä jää näkyvää jäljelle. Voiko silti arvottaa elämän kokoa? Epäilen, ja sitä mielestäni epäillee myös Hanya Yanagihara, ja ehkäpä siksi paradoksaalisti Pieni elämä (Tammi 2017) mahdutetaan yli 900 sivuun.

Kaikki nämä sivut tarvitaan. Romaani kertoo neljän college-kaveruksen (Jude, Willem, JB ja Malmcolm) ystävyydestä viisikymppisiksi. Lähinnä kirja keskittyy Juden koko elämänmittaiseen kärsimysnäytelmään, jota voisi lieventää aikuisiän ulkoinen menestys ja hyvää tarkoittavat ihmissuhteet. Niillä ei kuitenkaan paikata elämän alkutaipaleen tuhoja.

Ei liene yllätys, että Pienen elämän kaltainen runsas romaani sisältää valtavat määrät aihelmia ihmiselämän ihmeellisyydestä sekä äärimmäisessä hyvässä että pahassa. Minulle se jättää eritoten voimakkaat jälkijäristykset. Niistä jyrisevin on tämä: miten keinoton läheinen on silloin, kun omakuva on peruuttamattomasti ja parantumattomasti nyrjähtänyt.

pieni elämä

Teksti liukuu ja haavoittaa

Ympäristönä hyvinvoiva newyorkilainen liberaalidemokraattinen yläluokka välillä uuvuttaa. Päivälliset, vitsaileva small talk, säätiöiden ja vapaaehtoistyön välityksellä hääritty hyvänteko ja maailmanmatkailu korostuvat tässä eliittiväessä, jossa rotu tai seksuaalinen suuntautuminen ei ole mikään juttu. Yletön kohteliaisuus ja varovaisuus puuttua kukoistaa sivistyneistön käytöksessä. Iso osa dialogia keskittyy pahoitteluihin ja väistelyihin.

Pidän siitä, että vuosia harpotaan muutamin sanoin, ja sitäkin pidän toimivana keinona, miten Juden nuoruuteen ja lapsuuteen peruutetaan säästeliäästi. Se, mitä Judelle on tapahtunut – siinä ei säännöstellä eikä säästellä. Suru, kuvotus ja raivo vuorottelevat lukutunnelmissani niissä kohdin, joissa käsittämätön kaltoinkohtelu kohdistuu juuri heihin, jotka eniten kaipaavat suojelua ja kannattelua. Monikkomuodolla haluan yleistää Juden, sillä judeja ikävä kyllä maailmaan mahtuu kuten myös pahuutta ja pahoja ihmisiä.

Romaanissa painottuu tapahtumien ja tilanteiden kerronta, ja siksi henkilöt jäävät etäälle. Minulle jäävät vieraiksi adoptiovanhemmat, luottolääkäri, JB ja Malcolm. Ei Willemkään kovin liki tule, vaikka hänen osuutensa on merkittävä. Minulle ei aivan selviä, mitä hienouksia näissä kiistämättömän lahjakkaissa tyypeissä on. Kaikissa on haavoineenkin kumman puleerattu pinta. Se on outoa, ja vielä oudompaa on se, ettei se erityisemmin minua haittaa. Ehkä kaiken ylittävä lähipiiristä välittäminen korvaa persoonapurennan.

Tietynlainen pintapuolisuus ei estä sitä, etteikö Juden kohtalo tulisi liki. Hän on keskiö, hänen salattu menneisyyteensä ja kärsimykseensä. Hän on piinattu, ja kaikki läheiset piinattuja siitä. Minäkin.

Elämän tarkoitus

Pieni elämä tarjoaa ounasteluja kaiken tarkoituksellisuudesta. Ei sellaiseksi selity perityt tai tienatut rahakasat, jälkipolville jäävät muotokuvat tai suvun jatkaminen. Eikä elämänarvoituksen ratkaisuna ole sekään, että kärsimyksistä seuraisi palkinto tai hyvitys. Ei seuraa. Kaiken selvintä on se, että kukaan ei ole ansainnut tulla kohdelluksi jollain tavailla tai että ihminen olisi jonkun tietyn suhtautumisen ja kohtalon arvoinen.

Judelle rakkain ystävä Willem yhdessä keskustelussa kiteyttää tarkoituksensa: käyttäytyä niin, että voi olla muille hieno ihminen. Willem näkee myös yleistettävyyttä yksilökohtaisessa.

Silloin Willem oli katsonut Judea ja tuntenut samaa kuin joskus, kun hän oikein juurta jaksaen pohti Judea ja sitä, millaista elämää tämä oli elänyt: sitä olisi kai voinut sanoa murheellisuudeksi, mutta se ei ollut mitään säälivää murheellisuutta, se oli suurempaa ja tuntui sulkevan sisäänsä kaikki ponnistelevat ihmisparat, miljardit hänelle täysin vieraat, jotka elivät elämäänsä, ja tähän murheellisuuteen sekoittui myös ihmetystä ja syvää kunnioitusta siitä, että ihmiset kaikkialla niin sitkeästi jaksoivat yrittää elää, jopa vaikeimpina mahdollisina päivinä, jopa kurjimmissa mahdollisissa olosuhteissa. Elämä on niin murheellista, hän ajatteli niillä hetkillä. Se on niin murheellista, ja silti kaikki elävät sitä. Kaikki me takerrumme siihen, kaikki me etsimme lohtua.

Romaanin loppuluvun sivuilla roikun pitkään, riipun sanoissa, joista luen julkilausumaa yhdestä pienestä elämästä, jossa on poikkeuksellisia tapahtumia mutta jossa on jotain meistä kaikista. Pieni elämä säteilee minulle sanomaa. Ei tarvitse uskoa minkäänmoiseen jumaluuteen, silti minusta romaaniydin palautuu jakeeseen: ”Sen minkä te teette näille kaikkein pienimmille, sen te teette minulle.” Siitä tämä Pieni elämä huutaa suurin kirjaimin, lukuisin sivuin.

Ja niinpä yritän olla ystävällinen kaikelle mitä näen, ja kaikessa mitä näen, näen hänet.

– –

Hanya Yanagihara
Pieni elämä
Arto Schroderus
The Little Life
Tammi 2017
romaani
937 sivua.
Ostin kirjan.

Pieni elämä on jo laajalti luettu – ainakin näissä blogeissa, joissa kaikissa on romaaniin jokin oma kulma:

Kirja vieköön! 
Lukuisa 
Täysien sivujen nautinto 
Elegia
Kirjaluotsi 
Lumiomena 
Mistä luimme kerran 
Yökyöpeli hapankorppu lukee
Kirjasähkökäyrä 
Sivutiellä 
Kulttuuri kukoistaa 
Piippuhyllyllä
Ruskeat tytöt, jossa kirjailijaa on haastateltu.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Satu Taskinen: Lapset

Vuosientakaista Wienin matkaani ryyditin Satu Taskisen esikoisromaanilla Täydellinen paisti. Toinen romaani jäi kesken, sillä sen kerronnan imu ei vetänyt. Kolmas romaani Lapset (Teos 2017) ilmestyi juuri.

Satu Taskinen

Teoksen tiloissa 6.4.2017

Pääsin kuuntelemaan, kun Taskinen kertoi kirjastaan ja luki siitä katkelmia. Kirjailijan tarjoamat täkyt tästä yhdenpäivänromaanista innostivat. Kirjassa wieniläinen opettajamies valmistautuu tyttären lapsilleen järjestämiin juhliin. Minäkertojaa heikottaa. Auton kanssa on ongelmia. Vaimon kanssa on ongelmia. Mies pohtii perhettä ja yhteiskuntaa, perheoloja, maahanmuuttajuutta, eettisyyttä ja empatiaa. Ainakin. Häntä kiinnostavat teot: ”Mitä sanoo ja mitä tekee, kaikessa on monta puolta. Ja kaiken takana on ajatus. Jokaisen teon takana on ajatus.” Yhtä kiinnostavia ovat tunteet, jotka syntyvät kokijan havainnoista ja kokemuksista – eivät mistään muusta.

Aina saa vedota omaan kokemukseen. Taisteluihin tuulen ja kantamusten kanssa. Vuotavan nenän. Ainoastaan kokemuksen voimalla ja siihen nojaten voi uskoa, että tästä selvitään.

Se, mitä tapahtuu, tapahtuu minäkertojan pään sisällä. Tajunta virtaa. Lapset oli siinä mielessä vaikea luettava, että koko romaanissa on vain seitsemän kappalejakoa. Katkeamaton tekstivirta vaatii keskittyneisyyttä, vaikka sinänsä hallittu lause- ja virkerakenne tukee lukemista. Teksti pölisee sakeana, sillä kertoja tuulettaa ajatus- ja elämysmaailmansa. Siinä aika menettää merkityksensä, ja siinä on tilinteon tukevaa tuntua.

Maailma alkaa jokaisen ihmisen kohdalla vasta omasta syntymästä. Tästä väitteestä on todisteena teko, monenmoinen tärkeily, kukkoilu, lukemattomat kerrat ne samat virheet ja luulo, että minulle, vain minulle tällainen päähänpisto ja tunne ja taito ja lahja on ominainen, vaikka oikeasti kaikki asiat ja tapahtumat ovat olleet ja tapahtuneet jo ennenkin. 

Aika näyttäisi paremmuuden tai huonommuuden suhteessa entiseen, joka ei sekään ollut alusta asti sellainen kuin mihin nimenomaan me olimme tottuneet. Mutta ei sitäkään ole mukavaa huomata, että oma käsityskyky aikaisemmin olisi ollut jotenkin rajoittunut. Että nyt vasta näki asiat siten kuin ne olivat.

Romaani kertoo minulle siitä, miten yksinäisyys, omahyväisyys ja itsekkyys eristävät, kun taas kysymykset, kuunteleminen ja arvostus avartavat. Lukemisen jäljiltä olen liputtanut kirjastokappaleesta hienot tekstikohdat. Osuvia sitaatteja voi napata vaikka joka sivulta. Vaikutun siitä, miten kertoja erittelee elämästä erheitä. Mutta kukaan ei kuule. Minä luen.

Yrittää kestää sen, jos tuleekin katsoneeksi taakse, eikä pelkästään katsoneeksi, vaan on kuin onkin suuttunut, kauhuissaan ja häpeissään, niin senkin sitten vaan. Että niin se nyt vain on. Yrittää nähdä oman käytöksen ja tapahtuneet virheet ja kestää. Sanoa: joskus meni isosti metsään. Ja silti vain, taas ja taas. Uudestaan ja uudestaan: asettua virtaan, osallistua, joko katsojana tai katsottavana, aistia, istahtaa puuskatuulen pesään. Olla pelästymättä omaa kuvitelmaa tulvista ja myrskyistä ja pyörteistä, kun suuri joukko lapsia on tulossa koulusta näin varhaisena iltapäivänä. Olla pelästymättä omia ajatuksia ja sen sijaan katsoa, mitä ympärillä tapahtuu, mitä toiset ihmiset sanovat ja tekevät ja toivovat.

Lapset

Kertojan mielenjuolahdukset esitetään juuri sellaisena mylläkkänä kuin ajattelu on, kun elämä tuntuu lähtevän raiteiltaan: ”Kun kaikki on rikki, on taas se tila, josta kaikki kerran alkoi.” Näin sekä universumissa että yksilöllisesti. Romaanissa sekoittuvat muistot, niistä kehitellyt unelmamielikuvat ja alas painetut omat totuudet. Siinä sykkii syyllisyys, jälkikäteen tehdyt tulkinnat ja ymmärrys. Opetustyöhön liittyvät elämänopetukset murrosikäisille sotkeutuvat siihen, miten opetukset omille tyttärille ovat olleet kyseenalaisia. Mielen pohjalla kuplii ensi rakkaus ja etenkin elämän rakkaus, jonka muuttuminen painaa, painostaa.

Haluaisin analysoida kertojaa ja hänen suhdetta vaimoon, tyttäriin, oppilaisiin ja naapuriperheeseen. Ei. Kirja pitää kokea. En lupaa helppoa kokemusta, mutta vaikuttavan kirjallisuuden tapaan se liikuttaa ajatuksia ja tunteita. Romaanista voi lukea myös fysiikan ja filosofian alatekstejä. Kerronta ja sisältö muodostavat katkeamattoman kehän:

Tämä kipu, tämä ilo, tämä suru ja tämä lohdutus. Ihmisen elämänhetket eivät kulje jonossa vaan hehkuvat ja säteilevät ja sykkivät eri suuntiin. Kaikki on koko ajan tässä. Jos yksi kohta liikkuu, liikkuvat loputkin. Tämä päivä muuttaa niin tulevaisuuden kuin menneisyyden.

Lapset sanoo paljon, ja se, miten se sanoo, patoutuu ja aiheuttaa tulvan. Kirja jopa ui uniini: hätkähtelin hereille, koetin saada kiinni sisäisestä puheestani, joka pulputti levottomana, ja sen ääni kuulosti Navidilta, romaanin yksinpuhujalta.

– –

Satu Taskinen
Lapset
Teos 2017
romaani
295 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Myös Omppu on lukenut Lapset: lohdun ja humanismin.

Lapset2

Toivottelen antoisaa Kirjan ja ruusun päivää 23.4.2017 ja lukuisia Lukuviikkoja.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Roope Lipasti & Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö

Tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirjan kirjoittaja Roope Lipasti taitaa keveänhuvittavan sanailun. Sen joukkoon voi tuikkia vakavia aihelmia, jotta arkinen ote säilyy.

Elovena-tyttö -romaanin kertoja Pekka on kotoutettu, mikä tarkoittaa sitä, että masentunut viisikymppinen mies ei enää osallistu työelämään.  Hän ei enää osallistu myöskään perhe-elämään, sillä vaimo on jättänyt. Yläkertaan muuttaa Jussuf, jota Pekka ajautuu kotouttamaan – ehkä sanan perinteisemmässä merkityksessä kuin kotoperäistä syrjäytymistä tarkoittamassa.

Pekan ja Jussufin seikkailujen seurauksena tulee kirjassa käsiteltyä taloyhtiöiden peruspiinaajatyyppi ja ihmisystävähahmo. Jälkimmäinen eli Pirjo paljastuu Pekan elämän pelastavaksi enkeliksi. Pekka puolestaan auttaa Jussufia etsimään omaa pelastavaa enkeliään, suomalaista Marjaa. Etsintämatkalla selviävät sekä suomalaisen hyvinvointivaltion perusasiat että maahanmuuttajuuteen sisältyvät oletukset.

Aja[e]ssani tankkaamaan mietin, että Jussuf oli nyt tutustunut suomalaiseen ruoka-, liikenne-, mökki-, metsästys-, jonotus- sekä tapaturmakulttuuriin, ja jos hän vieläkin halusi jäädä maahamme, hän oli hullu ja sopisi siksi tänne hyvin.

Hupaa riivitään väärinkäsityksistä ja yllättävistä kommelluksista. Hirvestysporukkaan eksyntä on hulvattomin. Loppua kohti tuppaa sotkeutumaan hiukan liikaa aihelmalankoja ja niitä joudutaan selvittämään hätäisesti. Ymmärrän kyllä tarkoitukseen sopivan sen, että tähdätään onnelliseen loppuun sekä selvittämään ounastelut ja erheet.

Elovena-tyttö

Pekka harrastelee bloggaamista, ja pikkupostauksia suomalaisuudesta on joka luvun perässä. Kirjan alaotsikoksi siten sopii Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille. Postauspätkiä koristavat simppelit piirrokset, jotka ovat tyyliltään tuttuja Karoliina Korhosen Finnish nightmares -sarjakuvista. Tikku-ukkotyypit sopivat postauksiin. Se on kyllä sanottava, että tunnen pientä työlästymistä näihin kansallisuusstereotypioihin, vaikka joukossa on huvituksiakin. Onneksi kertoja suhtautuu tyypittelyyn kieron tolkullisesti:

Kirjoittaja muistuttaa, että kaikki edellä esitetty on tietenkin hyvin kliseistä, mutta ei se silti tarkoita, etteikö se olisi totta.

Okei. Elovena-tyttö toimii pienenä hyvän mielen tarinana. Sellaisena se on sopivan viihdyttävä alkupala varsinaiselle Kirjan ja ruusun päivän hankinnalleni, todella tanakalle ja kuulemani mukaan aiheeltaan raskaalle Pieni elämä -romaanille (yli 900 sivua).

– –

Roope Lipasti – teksti
Karoliina Korhonen – kuvitus
Elovena-tyttö. Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille
Kirjakauppaliitto 2017
Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja
150 sivua.

Lukuviikkoa vietämme yhä!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kolmanesvuosikatsaus: vinkit Lukuviikolla

Paraikaa vietetään Lukuviikkoa. Se innoitti kokoamaan kuluvan vuoden alun ajalta minua erityisesti ilahduttaneet kirjat. Lukuviikko oikein velvoittaa vinkkaamaan.

Kotimainen romaani

Yön kantaja

Katja Kallion Yön kantaja (Otava 2017) kosketti jotain sellaista minussa, mille ei ole sanoja. Amandan elämänkulku irtolaisesta Seilin saarelle pohjusti pikkuhiljaa sitä, että kunnolla tärähti, kun kirja kertoo Seilissä elämisestä. Kirja pistää miettimään vapautta omiin päätöksiin ja elämätöntä elämää. Kumpaakaan ei ehkä ole missään olosuhteissa. Aistivoimainen kerronta imeytyi ihon alle ja taito punoa tarinaa ajassa ja paikassa vaikutti.

Suomi 100 vuotta

suomen historia

Valtakunnan juhlavuotena ilmestyy monenlaisia kirjoja. Tästä teemasta ehdoton ykkönen on Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017). Episodifaktion otsikko on tyhjentävä. Tamminen on työstänyt tiivistä tekstiä tosielämämuisteluista, ja niin niistä on muovautunut liikauttavia yksityisiä, tavallisten kansalaisten tilanteita itsenäisyyden vuosilta. Voin vain ihailla sitä, miten lyhyisiin toteamuslauseisiin voi kätkeytyä syvältä survaisevia tunne- ja elämänasenneviestejä.

 

lahtaritIlmoitan täten, että tämän vuoden pakolliseen juhlalukemistoon kuuluvat Anneli Kannon romaanit Veriruusut (Gummerus 2008) ja Lahtarit (Gummerus 2017). Ne tulee lukea rinnakkain, sillä ensinmainittu kertoo hämäläisestä naispunakaartista ja jälkimmäinen pohjalaisesta valkokaartista. Kerrontakeinoiltaan ne eroavat sykähdyttävästi: ensimmäinen on melko perinteistä realismia, jälkimmäinen sirpaloitunutta näkökulmakerrontaa. Romaanit pistävät miettimään, mihin ihminen pystyy, ja sitä, millaisten vaiheiden jälkeen olemme nyt tässä.

Runot

katso pohjoista taivasta2

Tämä kirja voisi myös sopia otsikkoon ”Suomi 100 vuotta”. Yllätän oikeastaan itseni, että valitsen tämän: Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Jenni Haukion toimittama runoantologia alkaa odotetun kaltaisena, sillä kaikki klassikkorunot ovat löytäneet tiensä tähän(kin) kirjaan. Mutta mitä pitemmälle kirjassa etenen, sitä enemmän ilahdun: 1900-luvun jälkipuoliskolta on mukana mielenkiintoisia valintoja. Jos joku hankkii elämässään muutaman runokirjan, sopii tämä kelpo koosteeksi lyyrisestä kotimaastamme.

Käännösromaani

Uuden nimen tarinaKotimaiset uutuudet ovat selvästi innostaneet minua enemmän kuin käännösromaanit. Suosituskirjaa tähän kategoriaan on siten yllättävän vaikea valita. Ferrante, Han Kang vai McEwanKyllä se on Elena Ferrante! Perustelen valintani: Uuden nimen tarina kuvaa ankarasti 1960-luvun työläistaustaisten italialaisnaisten asemaa äideistä tyttäriin. Kehyksenä on yhä ”loistava ystävä”, poikkeuksellinen ja arvaamaton minäkertojan bestis, mutta minä käänsin katseeni kertoja-Elenaan, joka murretta peitellen pinnistelee lähiölähtökohdista akateemiskirjallisiin piireihin.

Jännitys

Jano

Juuri näin yllätyksetön olen. Alkuvuoden paras dekkari on Jo Nesbøn Jano (Johnny Kniga 2017). Kerronnallisesti ja kielellisesti tarinan punominen luontuu niin sutjakkaasti. Iljettävyyksiä riittää ja jännitys pitää vireessä loppuun asti ja sen jälkeen. Harry Holen ylivoimaisuus pitää kutinsa, ja pieni retkahdus lisää kiinnostavuutta – puhumattakaan sen seurauksista. Näin on kiva vihjailla paljastamatta mitään! Edellisiin Hole-osiin olen työlästynyt, rutiinisuorituksia, mutta Janoa luin verenmaku (hah) suussa.

Viihde

hammaskeiju

Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava 2017) sulatti sydämeni. Pasasen poikia en ole ennen tavannut, mutta nyt tutustun heihin tilanteessa, jossa poika aloittaa koulun ja yksinhuoltajaisä antaa väsymyksen vihdoin vallata. Tuohon kaikkeen kytkeytyy hupaisia ja hellyttäviä tilanteita. Ekstentriset entiset hiekkalaatikkotuttavat ja kehitysvammainen veli lisäävät aineksia arkiseen soppaan, joka maistuu makoisalta vaan ei äitelältä.

Tieto

kielen elämä

Viime vuoden puolelta putkahti lukemistooni Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2016).  Kotilainen käy läpi kielemme kehityslinjat riemukkaan rennosti. Kotilainen aloittaa Volgan mutkasta ja päätyy rohkeisiin ennusteisiin kielen muutoksista. Harvoin lukee näin viihdyttävästi kirjoitettua tietoa. Teksti on sujuvaa, havainnollista ja jäsenneltyä, ja persoonallinen vinkeys välittyy tiukan tiedonvälityksen lisäarvona.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Tietokirja

Katso pohjoista taivasta

Jenni Haukio on koonnut kotimaisista lempirunoistaan antologian Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Hänen kotikirjastonsa noin 1000 runokirjaniteessä on ollut ammennettavaa.

Tiedän antologiatoimittamistyöstä jotain. Lukija ei välttämättä arvaa, minkälaista seulomisaherrusta kokoelman koonti vaatii. Valikoimaa varten toimittaja lukee ja tutkii satoja muita tekstejä, karsii, valikoi ja järjestelee sekä hahmottaa teemoja, päättää tekstien järjestyksestä ja pitää mielessään kokoelman tarkoituksen ja tunnelman. Työ vie aikaa ja paloja sielusta. Lukija voisi vaikka ajatella toimitustyön tuloksista näin kuin puhuja(t) Joni Pyysalon runon katkelmassa:

– –
Tulimme valmiiseen maisemaan,
liikuimme arasti vanhoilla poluilla
kuin ne olisi särkyä,
sanotaan ettei mitään ollut meitä ennen.
– –

Katso pohjoista taivasta on ilmiselvä juhlakirja. Se on kaunis koristus olohuoneen pikkupöydälle, sillä kirjan kuvituksena on arvomaalauksia Gösta Serlachiuksen säätiön kokoelmista. Kokoelma sopii luonnollisesti Suomen 100-vuotisjuhliin, mutta kelpaa se arkipäiviinkin. Itse olen sitä pari viikkoa lueskellut ensin selaillen, sitten teemaluku kerrallaan runoihin usein palaten.

katso pohjoista taivasta

En voi sanoa, että kirjan alkuosa olisi haukotuttanut, mutta aika yllätyksetön se on. Tutut klassikkorunot ottavat paikkansa tässä(kin) kirjassa. Mutta onko se huono juttu? Joillekin RunebergiinKiveenLeinoon, Larin Kyöstiin ja Koskenniemeen tutustuminen voi olla ensimmäinen kerta. Näistähän suomalainen taideruno ponnistaa. On joukossa myös vähän tunnettuja tekijöitä, vaikka kirjallisia virtauksia seuraaville valitut runoilijat ovat aika tuttuja nimiä.

Kokoelma jakautuu osiin, joilla on löyhä teema. Silti se etenee melko kronologisesti. Huomaan sähköistyväni, mitä pitemmälle kirjassa etenen. 1900-luvun loppupuoliskolta ja 2000-luvun alusta on poimittu vaihtelevatunnelmaisia runoja laajalta kirjailijajoukolta. Kaikkiaan kirjassa on 367 runoa 160 runoilijalta.

Kokoelman runojen Suomi näyttäytyy luonnonkauniina, sen ihmiset väkevästi tuntevina. Runojen puhujat sanovat välillä suoraan, välillä avartavin kielikuvin. Yksi kokoelman viesti voisi olla se, että tähän kielemme pystyy, luomaan ilmaisukokonaisuuksia, jollaisia ei mikään muu. Sitä on runo: omaehtoista sanomista, jossa merkitys on suurempi kuin osiensa summa.

Lempirunoilijoitani ovat esimerkiksi Aleksis KiviAaro HellaakoskiKatri ValaEeva Kilpi, Tua Forström ja Sanna Karlström. Koen toisaalta väkivaltaiseksi luetella nimiä, sillä lähes kaikilla runoilijoilla on sykähdyttäviä säkeitä, kielen ääriä tunnustamattomia sananäkyjä.

Valitsen kaikesta edellä sanomastani riippumatta kokoelmasta tämänhetkisen ykkösrunon. Se on Eeva-Liisa Mannerin ”Maailma on minun aistieni runoelma”. Jo otsikko puhuttelee, juuri noin se on: aistien varassa ihminen luo käsityksensä, rajansa ja rajallisuutensa.

– –
Tämä läheisyys, pitkä hetki, ihon pehmeä
tunnelma ovat vain minussa, minulle; mielle vain
tai kehä minun aistieni haaveen ympärillä.
– –

Aistien runoelmana nähty maailma kattaa kaiken yhdestä ihmisyydestä, Katso pohjoista taivasta puolestaan paljon kaikkea, jokaiselle jotakin. Mielelläni pidän kirjaa sohvapöytäni kulmalla ja luen sieltä tänä juhlavuotena sekä sen jälkeen päivittäin runon sieltä täältä.

– –

Katso pohjoista taivasta
Toimittanut Jenni Haukio
Otava 2017
runoja
463 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita kirjasta bloganneita: Jokke.

Kokoelmalla Katso pohjoista taivasta olen mukana kirjbloggaajien runohaasteessa (#runo100) ja juhlin Lukuviikkoa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Sinisiipi niityllä & Lukuviikko

Kirjastot ja koulut juhlivat lukemista lukuviikolla 17.-23.4.2017. Lukukeskus tuottaa materiaaleja ja eri tahot järjestävät tempauksia. Minä haastan kaikki postailemaan lukemisen puolesta – ei sen tarvitse kytkeytyä koulu- tai kirjastoympäristöihin. Riittää, että (ainakin) tällä viikolla kukin osaltaan somessa välittää lukemisen iloa ja tärkeyttä.

Lisään oman korteni Lukuviikon kekoon esittelemällä lapsille ja aikuisille sopivan luontokirjan Sinisiipi niityllä (Avain 2016). Koska kevään lämpoä ja kesän vehreyttä saa vielä odottaa, voi fiilistellä  kauniin kirjan kanssa. Kirjasta voi oppia asioita tai vain nauttia pääsystä kirjan keinoin kesäluontoon. Seija Niinistö-Samela on kirjoittanut kirjan selkokieliset teksti ja Juha Samela ottanut tunnelmalliset kuvat.

Aurinkoisena kesäpäivänä niitty on täynnä elämää.
Perhoset lentelevät värikkäiden kukkien joukossa.
Hyönteiset viihtyvät ympäristössä,
joka tarjoaa niille ruokaa ja suojaa.

Näin kirja käynnistyy. Niittyjen elämän esittely keskittyy lähinnä kesään. Kasvien ja hyönteisten yhteiseloa kuvataan lyhyesti, ytimet valiten. Kuvitus on keskiössä, ja teksti myötäilee sitä. Pidän kirjaa etenkin kauniina katselukirjana, sillä tarkat kasvi- ja hyönteiskuvat viehättävät. Ilahdun siitä, että suurennoksissa on aina mukana jotain ympäristöstä, jolloin voi hahmottaa mittasuhteet.

Selkokirjan luonteeseen kuuluu, ettei kaikkea voi kertoa vaan sisältöön pitää valita oleellinen. Tämä onnistuu hyvin. Kirja zoomaa tiettyihin niityn ominaispiirteisiin. Luonnonsuojelun taustahumina kuuluu sopivasti tekstistä ja kuvista.

Jonkin verran tekstissä on sellaista, joka olisi kaivannut kuvan apua tai uuden käsitteen selitystä. Jäsentelyn tueksi voisi teemoittaa väliotsikot, nyt esimerkiksi vieraskasvit tulevat ikään kuin kesken kaiken esittelyyn. Nämä ovat pieniä sivuhuomioita, sillä kokonaisuutena kirja on selkeä ja viehättävä. Se osoittaa mainiosti, ettei selko ole välttämättä erityistä vaan kaikille sopivaa. Siksi Sinisiipi niityllä sopii Lukuviikolle, kesällä mukaan niitylle kasvien tunnistuksen avuksi sekä kaikkiin vuodenaikoihin luontotunnelmointiin.

– –

Seija Niinistö-Samela ja Juha Samela
Sinisiipi niityllä
Avain 2016
luontokirja
79 sivua.
Sain kirjan muuten vain.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Selkokirja, Tapahtuma, Tietokirja

Täältä tullaan! Tampereen taidemuseo & Riitta Konttinen

Näyttelystä

Naistaiteilijat modernin murroksessa -näyttely eli Täältä tullaan! Tampereen taidemuseossa vaikuttaa merkittävältä muistutukselta. Kyllä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla taidetta tekivät muutkin kuin miehet sekä Helene SchjerfbeckEllen Thesleff ja Sigrid Schauman.

Tältä tullaan! näyttely

Nuo tunnetuimmat naisnimet ovat olleet suosikkejani siitä lähtien, kun kiinnostuin kuvataiteista. Tampereen näyttelyssä hartaana huojun Schjerfbeckin tyyliteltyjen muotokuvien edessä, Thesleffin Murole-maalausten valonkajossa ja Schaumannin värimaisemissa. Hyvä niin, mutta sitä parempi, että näytillä on vähän nähtyjä, todella moderneilta vaikuttavia teoksia unohdetuilta naisilta. Monipuolisesta valikoimasta poimin kolme minut naulinnutta tekijää.

Sylvi Kunnas on minulle tuttu Tulenkantajien liepeillä liikkuneista kuvataiteilijoista. Esimerkiksi Elina Vaarasta maalattu muotokuva näyttää, miten kohteesta välitetään tumma tunne. Tässä näyttelyssä oli väkeviä töitä tekijältä, joka toimi paljon kuvittajana, mikä oli monille taiteilijoille keino ansaita elantonsa, kun muuta taitelijuutta ei tuettu.

Täältä tullaan_Kunnas

Pitkään seisoin Kunnaksen omakuvan edessä. Siitä katsoo moderni nainen, joka tietää, mitä haluaa.


Täältä tullaan! 3

Sylvi Kunnas kuvitti Olavi Paavolaisen Valtatiet-runokokoelman, ja minä sain luvan käyttää kuvaa artikkelikokoelmassa, jota olin entisessä elämässäni toimittamassa.

 

 

Täältä tullaan! 2Poikkeavia ovat Greta Hällfors-Sipilän 1910-20-luvun maalaukset. Ne todella erottuvat muusta ajan taiteesta. Tilannekuvat vaikuttavat naivistisilta, ja niissä hahmoja, tilaa ja muotoja runnellaan tietoisen kömpelösti ja vääristyneesti. Karikatyyrimäisyyden taa kätkeytyy muuta. Joukossa on kiinnostavia kieltolain hengen vastaisia juhlintakuvia. Enkä ole nähnyt toista samalla pöyristyttävää ja säälittävää porvariplösömiehen kuvaa kuin on Sinipukuinen ihailija. Punakan ukon kourivat sormet leidin olalla puistattavat.

 

Ateneumin uuden ripustuksen myötä törmäsin ensimmäisen kerran Elga Sesemannin maalauksiin, joihin oitis hurahdin. Nyt Tampereella säntäilin Sesemannin maalaukselta toisen luo. Tässä taitelijassa tiivistyy näyttelyn nimi ja tavoite: tarkoituksena on tulla näkyväksi ja nähdyksi modernin murroksessa. Todella toivon, että Sesemannin töistä koottaisiin oma näyttelynsä ja hän saisi tunnustuksen tinkimättömän omaehtoisena maalarina.

Täältä tullaan!_Sesemann

Sesemannin maalaamissa henkilökuvissa lumoaa varma, leveä, paksu värijälki, joka välittää ihmisestä sirpaleen sielua, pinnanalaista ja puhuttelevaa. Hienoimpia ovat omakuvat. Monissa niissä tuntuu kuin kuva olisi suolammen tumman veden väreilevä kuvajainen. Baskeripäinen omakuva on suosikkini: vakava ja valmis – ikkunat auki.

 

 

Monia muita kiinnostavia töitä voisin luetella liudan, esimerkiksi Martta Helmisen henkilökuvat ja Tuulikki Pietilän sota-ajan grafiikan. Nämä kaikki on nähtävä. Kehotan käymään Tampereella.

Kirjasta

Riitta Konttisen kirja kietoutuu näyttelyn ympärille. Täältä tullaan! Naistaitelijat modernin murroksessa (Siltala 2017) valaisee taiteilijoiden töitä sekä vuosikymmenien taide-elämää ja -näkemyksiä. Miesten ylivalta on ollut taidekoulutuksessa, -kritiikissä ja näyttelytoiminnassa ilmeinen, sillä naistaiteilijat hyväksyttiin harvoin ja silloinkin vain, jos heidän tulkittiin välttävän ylitunteellisuuden tai naisellisen tyylin. Kiinnostavaa on, että jo 1900-luvun alkupuolella taideopiskelijoista suuri osa oli naisia, mutta näkyvyyttä he eivät saaneet.

Täältä tullaan! kirja

Kirjan kannessa on Elga Sesemannin omakuva.

Taidekirja teemoittaa sisältöä. Siinä pureudutaan esimerkiksi moderniuden merkkeihin, ulkomaisten taideopintojen vaikutuksiin, taiteilijaperhedynamiikkaan ja sotavuosien merkitykseen. Konttinen yhdistelee mielenkiintoisesti ajan asioita ja taiteilijoita. Samalla saa tietää taiteilijan tyylikeinoista, yhteyksistä aikalaisiin ja hitusia elämänkuluista.

Varsinaisia elämäkertoja ei kannata kirjasta odottaa, mutta tiedonjanon kirja niihin herättää. Varsin monet naistaiteilijat olivat taiteilijoiden vaimoja, ja naiset yleensä joutuivat pistämään työnsä kakkostilalle. Eivät kaikki. Uteliaisuuden herätti ”persoonallinen ja peloton väritaiteilija” Meri Genez (1885 – 1943). Hänestä saisi täydellisen romaani- tai elokuva-aiheen! Monilahjakkuus runoili ja taiteili ”kroonisesti ylävireessä”, opiskeli Dresdenissä, heilui Pietarin taidelehtipiireissä, jätti perheensä, avioitui toisen taiteilijan kanssa, eli taideyhteisössä Nizzan lähellä ja harrasti okkultismia ja spiritismiä. Entä taide? Kritiikin mukaan ”taiteilijatar on pyrkinyt uudistetulla antaumuksella aikamme maalaukselliseen henkeen”.

Minua kiehtovasta Elga Sesmannista (1922 – 2007) keräsin kirjasta kiinnostavia tietoja. Esimerkiksi sen, että aikalaistaidetuntijan lailla taiteilija itse piti ekspressionistista tyyliään makaaberina. Aikalaiskritiikki luonnehti aluksi häntä omaperäisenä, intensiivisenä ja rohkeana, mutta myöhemmin arvosteluissa oli vähättelevä sävy. Muutakin kiinnostavaa löysin: Sesemann kirjoitti lapsuudestaan omaelämäkerrallisen romaanin Kuvajaisia (WSOY 1959), ja hän eli taiteilijamiehensä kanssa joitain vuosia lähes erakkona Ruoveden Helvetinjärvellä. Eri taiteenlajit vaikuttivat hänen tyyliinsä.

Inspiraation lähteenä oli ensi sijassa kaunokirjallisuus, joka saattoi joskus olla visuaalisempaa kuin kuvataide. Vielä voimakkaammin ja välittömämmin inspiroi musiikki, mutta ”se ei ’näy’ maalauksissa, eikä siitä voi mitään kertoakaan”, Sesemann totesi. Hän ei myöskään halunnut noudattaa mitään filosofioita tai teorioita, vaan koki olleensa aina ”vastarannan kiiski”.

Riitta Konttisen kirja täydentää hienosti näyttelyä. Kirjasta huokuu perehtyneisyys. Lähdeaineisto on vaikuttava, ja tiedot yhdistyvät hyvin teosten ja taiteilijoiden työskentelyn käsittelyyn. Kirjan kuvitus on monipuolinen, silti lukemisen jälkeen tulee hinku nähdä Tampereen taidemuseon Täältä tullaan! -työt toistamiseen.

– –

Riitta Konttinen
Täältä tullaan! Naistaitelijat modernin murroksessa
Siltala 2017
312 sivua.
Ostin kirjan näyttelystä.

Näyttely Tampereen taidemuseossa 28.5.2017 saakka.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Loistava ystäväni aloitti Elena Ferranten Napoli-sarjan, ja nyt on pääsy toisen osan suomennoksen kimppuun: Uuden nimen tarina (WSOY 2017). Ensimmäisen osan loppu nostaa tunnelman huippuun, ja siitä seuraava osa suoraan jatkaa. Täysillä törmätään 16-vuotiaana avioituneen Lilan avioliiton karikkoon ja Elena-kertojan kolhiutumiseen samassa mylläkässä.

Ystävättäret

Tavallaan ei mitään uutta, sillä Lila edellä mennään, ja Elena on ystävänsä kahleissa, vaikka hän pitää välillä etäisyyttä ja pystyy itsenäisiin tekoihin. Tai sittenkin: Elenan omaehtoisuus on paljolti näennäistä.

Kyllä, olisi hienoa, jos hän [Lila] alkaisi taas lukea. Palaisimme kansakouluaikaiseen asetelmaamme, jossa hän oli aina paras ja minä toiseksi paras. Opiskelulle tulisi merkitys, koska Lila osaisi antaa sille merkityksen. Pysyttelisin hänen varjossaan ja tuntisin oloni vahvaksi ja turvalliseksi. Kyllä vain. Alkaisimme kaiken alusta.

Paluuta entiseen ei ole, sillä avioituneelle italialaistytölle on raamitettu paikka ja niin on työläistaustastaan kouluttautumaan pyrkivällekin. Palaan myöhemmin jälkimmäiseen, nyt sananen Lilan virittyneestä maailmasta.

Olen kyllästyä kirjan vuolaaseen osuuteen Lila-johtoisesta rantalomasta. Vaikka ymmärrän tarkan kuvauksen kertovan teineistä, jotka haluavat telmiä mutta ovat ajautuneet aikuisten asemaan, väsyn pitkitykseen. En imeydy hulluun rakkauteen. Eivätkä ylenpalttisesti kuohuavat tunteet, normalisoitu perheväkivalta ja machonokittelu tunnu tarjoavan uutta näkökulmaa, vain ärryn asioiden tilasta.

Ystävyysdynamiikan kuvaus kiehtoo minua ensimmäisen romaaniosan tapaan. Jatkuva voimainkoettelu riipii. Äkkikäänteinen, viirusilmäinen, ylivertainen Lila alkaa vaikuttaa hahmottomalta ilmatila-ahmatilta, sen sijaan Elenasta saan entistä enemmän irti, ja vaikka hän yrittää kätkeytyä sivustaseuraajan tai korttelikronikoitsijan rooliin, hän yrittää: ”Lähden tästä liejusta niin kauas kuin mahdollista.”

Nuorena, kunnianhimoisena, pätemään pyrkivänä Elenan elämä on yhtä pinnistelyä ja todellisen minän peittelyä. Sitä on myös ystävyys, jossa hän vaappuu ilmapuntarin nuolena ja koittaa pitää tilannetta korkeapaineen puolella, vaikka sisällä myrskyää. Opiskelu Pisassa toisaalta antaa liikkumatilaa.

Kuinka helppoa onkaan kertoa itsestäni ilman Lilaa: aika hidastuu ja vuosien tärkeät tapahtumat liukuvat niin kuin matkalaukut lentokentän kuljetushihnalla; niihin voi tarttua, ottaa ylös, ja kaikki on selvää.

Luokkaretki

Ja nyt pääsen kirjan kiinnostavimpaan puoleen, yhteiskunnalliseen kerrokseen. Elena kortteleineen on kotoisin yhteiskuntaluokkien kellarista. Nyt aikuistumisen kynnyksellä Elena möyrii kellarista, mutta tuntee lähtökohtien pimeyden aina sisällään, toiseuden, toisaalta-todellisuuden.

Poissa oli mielenkiinto kehittää puhetapaani, eleitäni, pukeutumistani ja kävelytyyliäni ikään kuin olisin kilpaillut parhaasta valepuvusta, naamiosta, joka istui minulle niin hyvin, että siitä oli tullut tavallaan kasvot.

   Yhtäkkiä tajuntaani iski tuo sana: tavallaan. Olinko selviytynyt? Olin, tavallaan. Olinko repäissyt itseni Napolistani, kotikorttelista. Tavallaan. – -. Pelkäsin niitä, jotka osasivat olla sivistyneitä aidon huolettomasti, eivät vain tavallaan, kuten minä.

Zlatan sen jo sanoi: vaikka Zlatan lähtee lähiöstä, lähiö ei lähde Zlatanista. Vaihda tosielämän jalkapallotähden nimen tilalle 1960-luvulle sijoitettu fiktionainen Elena.

Elena tekee niin sanotun luokkaretken, mutta lähtökohtiaan tai kotiolojaan hän ei pääse pakoon – eikä Lilan vaikutusta. Elenan isovanhemmat eivät osanneet lukea tai kirjoittaa, vanhempia ei moinen voi vähempää kiinnostaa. Elenalle yliopistotutkinto ja kirjoittaminen ovat tavoiteltavaa ja omaa. Vai ovatko? Romaani päättyy moniselitteisesti siihen, että Elena on epävarmana esikoisromaanin kirjoittajana sosiaalisesti tyhjän päällä ja hänen romaaninsa sydän on Lilan 10-vuotiaana kirjoittama kertomus.

Kohti tv-sarjaa

Kerronnallisesti Uuden nimen tarina sisältää jäynän: se on kuin uudelleen kirjoitettu Elenan esikoisromaani astetta tosipohjaisemmin sisältäen Lilan salaisten muistiinpanovihkojen sisältöä. Se etenee kronologisesti ja huokuu sitä, miten kertoja tietää muistelijana jo kaiken – tai se on hänen tulkintansa menneistä vaiheista, tunteista ja ajatuksista. Kierrettä lisää se, että minäkertojan nimi on sama kuin kansilehden kirjailijan, mikä suuntaa ajattelemaan autobiografiaa. Ja kirjalijanimi on tämän ajan kuuluisin pseudonyymi, jonka henkilöllisyys salataan.

Uuden nimen tarina

Totesin jo, että Elenan hahmon koskettavuuden lisäksi kirja sisältää minua kismittävää ainesta. Kuvaustarkkuus välillä väsyttää, toisaalla ravistaa. Korttelin yhteisöllinen, patriarkaattinen, seksistinen, juoruileva ja väkivaltainen henki kyllä välittyy, ja nuorten aikuisten seksuaaliset viritykset voimistavat sitä. Melske lähentelee klisettä – toisin kuin esimerkiksi sekä Elenan että Lilan karmivat neitsyydenmenetykset, joiden taustoitus ja kuvaus pomppaa paperista iholle.

Ahmaisen tarinan, koska kieli on soljuvaa, etenevää ja ilmeikästä. Siitä kiitos sujuvalle suomennokselle. Ihastelen viimeisen kappaleen juoniveiviä – kuten kävi myös ensimmäisessä osassa. Kolmatta osaa saa odottaa vuoden, ja kovasti kyttään jo tulevaa tv-sarjaa, sillä toivon, että minua hiertäneet osuudet toimivat visualisoituina, kunhan roolitus osuu kohdilleen.

– –

Elena Ferrante
Uuden nimen tarina
suomentanut Helinä Kangas
Napoli-romaanisarjan toinen osa
508 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kakkososan (englanniksi) lukeneita: Lukuisa, Omppu ja Riitta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Googletin vartavasten kaupungin nimen, Gwiazda. Ei sellaista kaupunkia kai Puolassa ole, mutta se on puolankielinen sana: tähti. Joudun tapahtumapaikan eli Gwiazdan lisäksi muuhunkin nimien ja olemattomuuksien kierteeseen Katja Kaukosen romaanissa Lumikadun kertoja (WSOY 2017). Lumikatu ei ole oikeasti Lumikatu, vaan lempinimi, tapahtumasta tarinaksi muuttunut. Kertoja-Bajekin oikeaa nimeä ei tiedä kukaan. Bajekin suojatti on Lilka. Liljaa tarkoittavalla Lilkalla on monia hellittely-, tai sanoisinko, roolinimiä (Lilith, Berenike). Mistä on kysymys?

Luen Lumikadun kertojan kertomukseksi heistä kaikista, joiden nimiä tai joiden elämästä emme tiedä, mutta jotka ovat onnettomuuksien ja sotien uhreja, syyttömiä, eläneitä. Jotta emme unohtaisi.

”Et voi tehdä mitään, vain katsoa ja kertoa.”

Noin sanotaan kertojalle, ja se on hahmon ydintä. Hän on pienessä puolalaiskaupungissa 1937 – 1942 jonkinmoinen Kohtalon (Jumalan? Kuoleman?) lähetti. Tulee mieleen Wim Wendersin elokuva Berliinin taivaan alla, jossa enkeli seuraa tapahtumia. Kertoja tietää, mitä tuleman pitää vaan ei voi vaikuttaa asioihin.

Lumikadun kertoja on talonmiehenä näkyvä hahmo. Hän näkee seinien läpi, katujen tuolle puolen, ajassa eteenpäin, taaksekin. Hän kertoo sekä tarkasti että hämärästi.

Tarkaksi sanoisin kieltä ja kerrontaa, joka kuvaa tilanteita, paikkoja ja yksityiskohtia henkilöistä. Romaanista kohoaa komeita kohtia. Sellaisia on niin hyvistä kuin kohtalonomaisista hetkistä, kuolemaan johtavista kauheuksista ja viimeisistä näyistä sekä asioista, jotka olisivat voineet tapahtua. Ja sitten seuraa mainitsemani hämäryys: salaperäisyys, enteet ja Chagall-henkinen epätodellinen leijailevuus, realismista irtautuvat tunnelmien tähdenlennot.

Lumikadun kertoja

”Minun tarinani on vielä kesken, niin kuin meidän kaikkien. Tai se alkaa juuri täältä.”

Bajek-nimen saava kertoja kertoo etenkin Lumikadun yhden talon väestä. Henkilöitä on paljon, ja hahmoista syntyy enemmän laatukuvia kuin verta ja lihaa, vaikka jokaisen rikkinäisyys näytetään. Aluksi henkilöihin tutustutetaan, jotta lukija seuraisi heitä saksalaismiehitykseen. Ja kaikkihan me tiedämme, mikä on siviilien osa sodassa, mitä natsit saivat tehdä arjalaismuottiin sopimattomille, mitä tekivät ilmiantajat tai hinnalla millä hyvänsä hengissä selviämiseen tähtäävät.

Paha päätti, ettei ihan vielä, ei sittenkään, sen pikkuveli Piina pitäisi meille seuraa siihen asti.

Miksi juuri Puola? En tiedä, mutta tiedän, että Puolan ovat vuosisatoja talloneet kaikki valloittajat mennen tullen. Siksi se sopii sellaisenaan tai vertauskuvana ihmisen osalle. Natsiaikainen tuho on vielä aika lähellä, ja se tarjoaa karkean näyttämön sille, mitä ihmiset ovat ja mitä voivat toisilleen tehdä.

”Jos rakkaus on maailmojen vaihtamista – -.”

On henkilöitä, jotka romaanissa vaihtavat maailmoitaan, mutta on myös paljon heitä, jotka jäävät sitä kaikkea vaille. On myös huolenpitoa ja hyväksymistä. Ymmärrän romaanin tehokeinot, kurottelen tunnelmaan, mutten ihan ulotu jakamaan maailmoita.

Romaani on kyllä täyteläinen ja sisältää paljon lumoavaa. Vaikutun monessa kohdassa, silti tunnen itseni kärsimättömäksi. En pääse hienon pinnan läpi tarinan tai henkilöiden ytimiin. Romaanin kerronnan ja kielen kauneus hivelee, mutta se melkein nielee Piinan ja Pahan. Onko kaikessa jotain liikaa: kohtalonomaisuutta, arvoituksellisuutta, pituutta? Kaukosen edellinen romaani Kohina puolestaan ei ollut minulle tarpeeksi; se piti toisella tavalla etäällä kuin Lumikadun kertoja.

Minusta tuntuu kuin kirja sisältäisi symboliikkaa, joka kätkee enemmän kuin paljastaa. ”Vain sanojen täyttämät ihmisen ääriviivat”. Sellaisia ovat henkilöt, hienosti aseteltuja sanoja kyllä, se on selvää. Kertoja ja henkilöt ovat kuin vertauskuvia, ja niiden lisäksi on merkitysladattuja kirsikkapuita, tähtiä, pilviä ja kottaraisia.

Ihmiskohtalot leikkasivat toinen toisiaan kaikkialla kaiken aikaa, he olivat mosaiikkimaisia palasia. Joku piti kädessään kaleidoskooppia, nosti sen kohti valoa ja liikutteli palasia, näki alati vaihtuvia mielivaltaisia, silti symmetrisiä kuvioita, joita yksittäisen ihmisen, tai ehkä hän oli tertusta riivitty kirsikka, nauhasta pudonnut helmi tai lattialaatoituksesta potkaistu mosaiikin palanen, oli vaikea hahmottaa.

Uskon kirjan vetävän lukijoita, jotka heittäytyvät tunnelmaan. Kirjasta huokuu varmuus siitä, että kirjailija on tärkeän äärellä, kiistämättömän ihmisyyden. Siitä vaikutun. Sitä arvostan.

– –

Katja Kaukonen
Lumikadun kertoja
WSOY 2017
romaani
357 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Lumiomenan tapaan olisin halunnut ihastua kirjaan täysillä, Kirjaluotsi paneutuu kauneuteen ja ikimuistoisiin henkilöihin, Leena Lumelle kirja on huikea, ja Annelin lukuvinkit viittaa myös Wendersin elokuvaan.

P.S. Kirja herätti kipinän käydä katsomassa Reposaaren kirkon Segerstrålen kattomaalauksia. Romaanissa viitataan niihin tehoavasti osana kertojan kokemuksia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Silja Kejonen: Vihkilumen talo & infoa Runokävelystä

Vihkilumen talo on Silja Kejosen esikoisrunokokoelma. Kuvataiteilijatausta näkyy kannessa, jossa on runoilijan maalaus. Uskon visuaalisuuden ja toisen ammatin, dramaturgin, vaikutuksen tuntuvan myös kansien sisällä.

Kokoelma jakautuu viiteen osaan. Osissa on yhdistäviä ja erottavia tekijöitä. On fragmentaarisuutta ja on runoja, joista mieleni muodostaa ajatuksia möyriviä kokonaisuuksia. Arvoituksellisuus runoihin jää usean lukukerran jälkeen.

Kejosen runoja lukiessa formuloin runomieltymykseni. Nautin eniten runoista, joista voin rakentaa mielessä jonkinlaisen tilanteen, tarinanpätkän tai tavallista katsontatapaa muuttavan havainnon. Innostun löydettyäni kuvakulman, joka kertoo sanojaan enemmän ja sanoo minulle jotakin yllättävää. Silloin runo nitkauttaa oivaltamaan, tuntemaan, kokemaan ja ajattelemaan. Helähdän aina, kun saan runoista irti vilahduksen elämännäkemyksestä.

Pidän Vihkilumen talon runoja vaikeasti avautuvina eivätkä ne aina vastaa runomieltymyksiäni. Silti niissä on paljon houkuttelevaa. Ihastelen sanavalintojen ilmeikkyyttä, niiden tinkimättömästi kiteytynyttä kuvallisuutta. Esimerkiksi nämä ilmaisut tehoavat: nainen niityttyy, mustuit sormissa, lakanoissa pulikoi / ruumiinalainen / hämärä, sadevesi ottaa kiviltä nimet, apilaton päivä, pullalautasta on käytetty kotina, nimi kantaa paljain käsin muistoa.

Vihkilumen talo

Tuollainen irrallinen listaus ei anna tietenkään oikeaa kuvaa runoista, mutta ehkä se jotain näyttää runojen kielimielikuvien voimasta. Runoissa toistuvia, ladattuja sanoja ovat ainakin nurmi, perhoset, kivet, lumi ja hiukset. Etenkin hiukset, niistä roikottaminen: kun hiuksista vetää / on aika. Myös eri sipulikukat toistuvat, muitakin kukkia vilisee, esimerkiksi leinikkejä, ruusuja, pelargonioita. Ehkä ne viittaavat johonkin tunnemuistojen tilanteeseen. Pelargoniat tukkivat pöydän / en voi nyt puhua. Luen runoista muistia ja unohdusta – kaipausta.

Nainen tulee haudalle
käärii silkkipaperiin leuattoman muiston
työntää käen taskuun.

Vaikka Vihkilumen talossa on jäätynyttä, enkä saa siitä kaikkea sulatettua, huomaan, että runoista voi nauttia näin: annan niiden säilyttää salaisuutensa, mutta silti voin ihastella sana-asetteluiden ennen kokemattomuutta.

Silja Kejonen
Vihkilumen talo
Otava 2017
runoja
74 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Runokävely

Luen yleensä runoja hiljakseen, itsekseni. Aion kokeilla runojen lukemista ääneen, porukassa. Kirjabloggaajat järjestävät runon ja suven päivänä kotimaisten runojen kunniaksi Helsingissä tempauksen: Runokävely 6.7.2017. Tarkoituksena on lukea suomalaisia runoja (ehkä myös esittelemäni Kejosen, jos saan siihen tekijän luvan) ja keskustella niistä. Tilaisuus on avoin kaikkien tulla: runoja vaikeina pitävien, runoista tietämättömien, runoja harrastavien ja niitä kirjoittavien. Nautimme sanoista ja suvesta. Varaa tempausaika kalenteriisi.

Runokävely1A

Lisäinfoa tempauksesta levitetään kevään aikana. #runokävely

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma

Kielen elämä & Kielen pilarit

Kahlasin kaksi kirjaa kielestä. Toinen elää, toinen asettuu pilareille. Kärjistän toki, mutta se on totta, että lähestymistavoiltaan suomen kielen syväluotaukset poikkeavat toisistaan. Näin Agricolan ja suomen kielen päivänä näistä on ilo julkaista.

Kielen elämä

Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2017) levittää lennokkaasti hyvivoivan suomen kielen sanomaa. Lähtökohtana on se, että alati muuttuva ja elinvoimainen kielemme on menestystarina.

Kyseessä ei ole tavanomainen tasaisen kronologisen etenevä pukudraama, vaan yllätyskäänteiden värittämä, poukkoilevien kohtausten nykynäytelmä.

Näin Kotilainen johdattelee suomen kielen kehityksen alkuvaiheisiin, mutta niin voisi kuvata kirjan kirjoittajan ilmaisutapaa. Tavallaan se kyllä etenee kronologisesti mutta nykynäytelmätyylisesti se lomittaa aikoja, poukkoilee leikkisästi ja ennen kaikkea se viihdyttää. Harvoin lukee sekä rentoa että asiaan paneutuvaa tietoteosta.

Kotilainen käy läpi suomen kielen alkuvaiheet, Agricolan, kieliopin ja sanaston huiman kiihdytysvaiheen 1800-luvulla, kirjallisuuden vaikutusta kielen kehitykseen, itsenäisyyden ajan kirja- ja puhekielen ilmöitä, murteita ja tulevaisuudennäkymiä. Ennusteet ovat hauskoja, perusteltujakin. Ei muuta kuin odottamaan kielenhuollon höllenemistä ja uusia suomen kielen muotoja sekä pelkäämään luku- ja kirjoitustaitoon perustuvaa eriarvoistumista.

Ehkä tässä on yksi tekemämme matkan opeista: kielten kohtaloita heiluttavat niiden puhujien ajatukset ja arvostukset. Tämä on tavallaan lohdullista. Jos kielen puhujien aatteet tekivät suomesta sen, mitä se nyt on, on kai ajateltava näin olevan jatkossakin. Suomen kielen menestys on sen puhujien käsissä. Meidän käsissämme.

Kielen elämä ja Kielen pilarit

Kielen pilarit

Markku Variksen kirjan Kielen pilarit (Avain 2017) aiheidenkäsittely käynnistyy Agricolasta ja jatkuu kielenkehittäjämiehistä suomenkielisen kirjallisuuden merkkimiehiin. Mediaa käsitellään alkuvaiheen lehdistöstä nykysomeen. Varis perehtyy myös fennisteihin ja didaktikkoihin. Lisäksi koulunäkökulma on väkevästi esillä.

Varis on samoilla linjoilla kielen muuttuvuudesta kuin viimeisin siteeraukseni Kotilaiselta. Varis korostaa ideologista puolta, kieleen sisältyviä arvoja ja asenteita sekä oppimista.

Monien kansalaisten kielikäsityksiin ilmeisesti on muodostunut sellainen musta aukko, että jos äidinkieltä on osannut puhua, kirjoittaa ja lukea arkipäivän tilanteissa, se yhä takaa sivistymisen ja kasvun kohti ihmisyyttä. Unohdetaan sekä maailman että kielen muuttuvan koko ajan. Jos kielenkäyttäjä haluaa pitää työkalunsa kunnossa, sen huolto edellyttää jatkuvaa tiedostavaa käyttöä ja elinikäistä oppimista.

Käsite kielikäsitys mainittu! Se on Variksen kirjan keskiössä, ja siihen sihdaten hän vaeltaa merkkihenkilöistä ja instituutioista toiseen. Kirjoittaja pyrkii yleistajuiseen esitykseen kielikäsityksistä, niiden muutoksista ja merkityksistä, mutta on aika uskollinen tutkimustyylille, joita jotkut kannanotot tuulettavat. Tulee tunne, että asian painavuus on tarkoituksella painettu kirjaan asiallisesti, ehkä jopa opetuksellisesti – elinikäistä oppimista tukien.

– –

Lari Kotilainen
Kielen elämä. Suomen kieli eilisestä huomiseen
Siltala 2017
Tietokirja
239 sivua.
Lainasin kirjan Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjalta, jonka postaus on tässä. Myös Kirja vieköön ja Kirjavinkit ovat innostuneesti postanneet kirjasta.

Markku Varis
Kielen pilarit
Avain 2017
Tietokirja
346 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Philp Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Tällä tavalla maailma loppuu (Otava 2017) vie perheiden ja yksilöiden mikromaailmoihin. Ehkä niissä jotain loppuu, ehkä ei, ainakin muuttuu. Kummallisen taian Philip Teir tekstiinsä saa, vaikkei varsinaisesti tapahdu erityisen erikoista.

Helsinkiläisperhe viettää koko kesän Pietarsaaren lähellä. Rähjäinen talo on vettynyt käyttämättömänä sitten 1980-luvun, jolloin perheen kirjailijaäiti Julia vietti siellä lapsuudenkesiä. Jätetty talo, jonka putkistoissa löyhkää ja kellarissa odottaa vedenpaisumus, kuvastaa perheen tilaa, ehkä jopa koko maailman.

Tällä tavalla maailma loppuu

Julia yrittää saada kolmatta romaaniaan käyntiin. Erik hautoo itsekseen irtisanomisilmoitusta, jonka sai loman alussa mutta josta hän ei perheelleen kerro. Kolmetoista täyttävä Alice ja kymmenvuotias Anton poukkoilevat vieraassa maalaisympäristössä. Porukkaan liittyy Erikin veli, irrallinen Anders, joka tutustuu naapurin salaperäiseen Katiin. Naapuristossa hörhöilee myös Julian lapsuudenystävä Marika perheineen. Marikan mies Chris on protohihhuli Aniara-ympäristötuholiikkeineen, ja pariskunnan teinipoika Leo lyöttäytyy Alicen seuraan.

Miksi selitän tuon kaiken? Ehkä siksi, että romaani kertoo yksilöistä perheissä. Henkilöiden asemointi muihin tuntuu tärkeältä, vaikka jokainen möyrii erillisenä oman henkilökohtaisen kehityksensä nivelvaiheessa. Nämä ”maailmanloput” voi joskus tajuta vasta aikojen päästä.

Romaanin alakulotunnelma ja sisäiset tapahtumat ulkoisen tapahtumattomuuden sisällä kiehtovat. Juonen esittelyn koen järjettömäksi, sillä kesäpäivien kulku on vain pakollinen pinta sille, mitä tapahtuu pinnan alla. Ja pinnanalaiseen sopii juhannusyön juhlinnassa siteerattu T.S. Elliotin The Hollow Men:

Olemme ontot miehet, olemme täytetyt miehet, yhteen nojaten, päät täynnä olkia. Voi! Kuivuneet äänemme, kun yhdessä kuiskaamme, ovat heikot ja tarkoituksettomat, kuin tuuli kuivassa ruohossa, tai rottien askeleet lasin siruilla kuivassa kellarissamme.”

Houkutus on suuri märehtiä kutakin henkilöä. Toivon eksyväni johonkin lukupiiriin, jossa saan joukon jatkona vatvoa romaanin aikuisia ja lapsia. Tähän siirrän vain pääajatukseni vanhemmuudesta, jota pidän yhtenä romaanin oleellisista teemoista.

Osoittelemattoman koskettavasti romaanissa kerrotaan lapsista, jotka vielä tarvitsevat vanhempiaan mutta joiden vanhemmat luottavat lasten itsekseen pärjäämiseen. Vanhemmat kuvittelevat lasten nauttivan vapaudesta mutta silti päättävät lasten puolesta, mitä he olettavat lasten haluavan. Lapsille ja aikuisille on yhtä mahdotonta selvittää toisiltaan, mitä he ajattelevat ja tuntevat.

Kiinnostavasti romaanin lopussa näkyy, miten sukupolvien toimintamallit vaikuttavat. Etenkin se välittyy Julian ja Marikan kautta. Toiselle tulee yllätyksenä oman lapsuuden kulissintakaiset tapahtumat, toinen huomaa toistavansa perittyä kaavaa.

Oman juttunsa väärti olisi romaanin pessimistinen maailmannäkemys. Tuho odottaa ennemmin tai myöhemmin. (Luonnon)katastrofin vääjäämättömyys tunnustetaan, ja siihen reagoidaan perustaen lahko, reppureissaillen tai satunnaisesti roskia lajitellen – mutta aina itsekkäästi. Yhteiskuntaluokat ovat toisaalta sekoittuneet, toisaalta eivät, mutta mikään ei ole enää varmaa, ei esimerkiksi akateemisesti koulutettujen työnsaanti.

Toisaalta Teir jatkaa samoilla linjoilla kuin esikoisromaanissaan Talvisota. Avioliittoromaani, eli porvariston hillitty charmi ja siihen liittyvät melko tavanomaiset kuprut välittyvät varmoin tyyli- ja kerrontakeinoin. Jollain tavoin Teir tuo mieleeni brittikertojat, jotka kauhovat henkilöiden sisuksia tekstin pintaan.

En ihmettele, jos jotkut ihmettelevät romaania lukiessaan, miksi kaikki tämä, miksi tämä näin loppuu tai miksei tämä jo lopu. Minua Tällä tavalla maailma loppuu hiertää hyvällä tavalla: sen tunnelma vangitsee määrittelemättömästi.

P.S. Romaaninimet ovat tätänykyä tällaisia, ainakin kevätakudella on voinut kulkea kaaren Mistä maailmat alkavat Tällä tavalla maailma loppuu.

– –

Philip Teir
Tällä tavalla maailma loppuu
käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Otava 2017
romaani
287 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita bloggaajia: Jorma Melleri ja Kirja hyllyssä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Pähkinänkuori rasahtaa auki epäuskottavasti: sikiö tilittää tilanteita päiviä ennen syntymäänsä. Mahdotonta. Silti tuo syntymätön poikalapsi kietoo napanuoransa lukijan ympäri. Ian McEwan synnyttää täysin älyttömästä ideasta elinkelpoisen romaanin (Otava 2017).

Minäkertojasikiön voisi heti synnyttyään ilmoittaa Oxfordin tai Cambridgen yliopistoon. Hän vaikuttaa todella oppineelta, havainnoiltaan tarkalta, terävä-älyiseltä ja sanavarastoltaan ylivertaiselta. Sikiö uskottelee lukijalle, että kaikki on sen ansiota, että äiti kuuntelee radion puheohjelmia ja kotoa pois potkittu isä käy lukemassa äidille runojaan.

Olen pukeutunut äitiini kuin tiukkaan pipoon. Selkääni särkee, olen vääntäytynyt muodottomaksi, kynteni kaipaavat leikkaamista, olen läkähdyksissä tässä hämärässä missä turtumus pikemminkin vapauttaa ajatukset kuin kahlitsee niitä. Nälkä, sitten uni. Ad infinitum, kunnes tarpeista tulee pelkkiä oikkuja, ylellisyyttä. Tässä kaikessa on jotain mikä sivuaa läheltä meidän yleistä olotilaamme, mutta sitä saavat muut miettiä.

Romaanissa on yhteiskunnallisia tasoja, esimerkiksi pisteliäitä ovat syntymättömän puheet sivistymättömyyden leviämisestä. Moraalista on myös kyse. Koko jutun juoni juontuu HamletiinPähkinänkuoressa äiti seurustelee isän veljen kanssa, ja salapari suunnittelee isän murhaa. Se oman kohtalon ohella luonnollisesti huolettaa sivustaseuraajasikiötä. Hän ymmärtää kaiken vaan ei voi tehdä mitään.

Juonen toisaalta ohittaa kerronta. Sen McEwan taitaa. Se on irtonaista, ironista – ja nautittavaa. Sikiö intoutuu luennoimaan, välillä hän referoi, tarkkailee ja kommentoi. Joskus kertojan lennokkuus huvittaa, toisaalta surettaa, sillä kertoja tietää tulevaisuudennäkymänsä ahtaiksi – joskin on sellainen olo jo kohdussakin.

Shakespearelaisuus vaikuttaa taustalla, hiukan mukana taitaa olla dostojevskilaisuutta, mutta käsiala on McEwanin. Ihmisen kimpoilu oikean ja väärän keikkulaudalla toimii taas. Ei Pähkinänkuori LauantaitaSovitusta tai Lapsen oikeutta voita, mutta ainutlaatuisen tuokiokuvan se tarjoaa. Ja jos haluat päästä aitiopaikalle tilanteisiin, joissa äiti juo tai rakastelee sedän kanssa sekä miltä se sikiöstä tuntuu – tämä kirja on sinun.

Pähkinänkuori

Kuva liittyy ehkä juuri sen verran kirjaan, että taustalla on oikeuspalatsi… Luin romaanin Munchenissä, kuva on keväisestä puistosta 2.4.2017.

– – –

Ian McEwan
Pähkinänkuori
suomentanut Juhani Lindholm
romaani
Otava 2016
200 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Leena Lumi, Kirjaluotsi ja Kirjvinkit ovat pähkinänkuorta jo purreet.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani