Olen lukenut kevään kohottavimman romaanin. Katja Kallion taitoteos Yön kantaja (Otava 2017) valuu minuun, pysäyttää ajatukset ja ajan. Päähenkilö Amanda tietää tunteeni:
Amanda yritti selittää, että joistain kirjoista piti päästää irti hitaasti, kömpiä varovasti niiden kyydistä. Ei loikata kyydistä täydessä vauhdissa.
”Elämää muistuttava elämä oli muuttunut elämäksi.”
Romaanin päähenkilön taustalla lepattaa tosielämä, Amanda Fredrika Aaltonen (1864 – 1918). Amanda syntyi aviottomana lapsena, pidätettiin useaan otteeseen ”loisnaisena” irtolaisuudesta ja sijoitettiin Seiliin, saareen, josta ei ollut paluuta.
Asiakirjamerkinnöistä kehittynyt romaani hengittää kaunokirjallisuutta. On aivan sama, onko oikea Amanda remunnut Pietarissa ja Moskovassa tai lennellyt kuumailmapallolla Lontooseen ja Pariisin. Tämä pitelemätön romaanin nainen on niin tehnyt, ja vaikka hän vaikuttaa alkuunsa todella rasittavalta, epämiellyttävältäkin, taide on tällaista: Amanda viettelee puolelleen, eläytymään, elämään yhdessä.
Romaanissa on monia perustavanlaatuisia teemoja kuten erilaisuus ja yhteisön valta yksilön yli. Siinä loimuaa elämisen vimma ja rakkaus. Siinä vangitaan elämän etenemättömyys ja elämätön elämä. Ja tuosta jälkimmäisestä: ei ole elämätöntä elämää, vaikka kantaisi sisällään yötä ja olisi teljettynä Seilin selliin. Siitäkin tulee elämä – vaikkei itse valittu.
Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä.
Asiantiloille ei romaani anna yhtä selitystä tai ratkaisua. Jossain vaiheessa ällistelen, ettei Amanda voi reuhtomisensa jälkeen noin hallittu olla kuin hän Seilissä on, paikoitellen kyllä äkkiväärä ja laskelmoiva, leikkisäkin. Kai väistämättömän kanssa oppii elämään. Onko se oikein? Siihen voi etsiä vastausta kukin tahollaan.
”Ja tästä hänen päälleen sammuneesta ajasta.”
Romaanissa on selkeä juoni, kiinnittäviä henkilöitä ja kiinnostava rakenne. Pidän siitä, ettei Kallio ole valinnut minäkerrontaa vaan liukkaan kaikkitietävän kertojan, joka zoomailee kohteisiin vaihdellen läheisyyttä.
Vaikka romaanin valtiatar on Amanda, on romaanissa paljon muitakin henkilöitä. Heitä nähdään Amandan näkökulmasta mutta myös etäämmältä tai toisten henkilöiden kuvakulmista. Suljetun yhteisön mutkikkaat ihmissuhteet tuntuvat tosilta, ja on välillä vaikea seurata, kuka on hoitaja ja ketkä hoidettavia. Ystävyyden ja rakkauden aaltoilussa lähennytään ja etäännytään, ei pysytä samoina. Se koskettaa.
Aika on muovailuvahaa Kallion käsissä. Pääosin kerronta on kronologista, muutamia poikkeamia siinä on takaumin ja ennakoinnin. Aikaa lohkotaan myös muistoin. Merkityksellisintä on se, miten ajankulua kuvataan. Joskus pieni hetki voi pitkittyä määrättömyyksiin, joskus vuosien läpi kiritään pikaisesti. Romaani kourii ennen kaikkea koettua, ja siksi aika on suhteellista, ei kellon viisarein mitattua. Huomaan, että Amandallle on tärkeä tietty, oikea kello – lähinnä symboli, ei ajanseurantaväline.
Seilin saari on myös symboli samalla kuin konkreettinen paikka. Saari on eristetty muusta maailmasta ja ajankulusta. Sillä on historia spitaalisten säiliönä, ja se jatkaa romaanissa paikkana, josta ei päästä pois. Siksi Seiliin voi pysäyttää ajan. Seili on vääjäämättömän kohtaamista: siellä ei itse saa määrittää kuka on ja missä on – ja toisaalta on juuri se, mikä on ja missä on.
Seilin hautausmaa 1980-luvulla (kuva: Jani Ahti)
”Tähtisumu loikoo taivaan mustalla pohjalla.”
En pidä Yön kantajaa itsetarkoituksellisena runoromaanina, vaikka kielen kuvallisuus on sille leimallista. Ilmaisuvoima värittää henkilöt, tapahtumat ja miljöön. Kieli toisaalta aukaisee avaruuksia kuten käy huikeissa kuumailmapallohetkissä. Toisaalta se määrittää tarkkaan ympäristöjä niin kuin Turun tienoota, Pariisin nuhruisia kulmia, Isakssonin tupaa tai Seilin luontoa. Toisaalta se tiivistää yhteen virkkeeseen koko sielun kuten lapsenmurhasta tuomitun Gretan hetkenä, jona Greta pääsee lapsenlikaksi:
Greta nousi, otti tyttöä kainaloiden alta kiinni ja painoi vasten rintansa lämmintä, silkkistä tuhkaa.
Romaanin valtaansa ottava tunnelma sikiää aistillisesta kielestä, mikä liikkuu linjassa Amandan aistiherkkyyden kanssa. Amanda on fyysinen ajatuksista tekoihin, ja hän kokee äänet, näyt, ja tuntoaistimukset äärimmäisen voimakkaina. Sille voimalle on romaanissa löytyneet sanat.
Mutta muisto ei asetu, ei millään. Se sähisee ja sylkee ympärilleen.
Amandan ajatukset kipinöivät ja helisevät, ne säteilevät joka puolelle kuin kipu.
” ’Tässäkö kaikki’, hän kysyi.”
Voisin kirjoittaa naisia hyväksikäyttävistä miehistä, mielenterveyshoidon alkeellisuudesta, ymmärtämättömästä hoitokulttuurista ja yhteiskunnan epätasa-arvoisuudesta. Voisin kirjoittaa saavuttamattomasta rakkaudesta. Voisin kertoa vaikka mitä Amandasta sekä Duplessista, Isakssonista, Sofiasta ja Gretoista. En kirjoita. Vellon vain siinä, miten romaanin tunnelma ja siitä säteillyt ihmisnäkemys saa ihon kihelmöimään. Sellaisessa kokemusvyöryssä luen viimeiset sata sivua.
Vaikka Yön kantaja kertoo Amandasta, poikkeusyksilöstä poikkeusoloissa, tunnen, että jokaisella taitaa olla omat pienet tai isot Seilinsä. Amanda kesti, kun hänellä oli jotain odotettavaa, esimerkiksi hyvä kirja. Niin minäkin, ja jaan tässä sen Amandan tavoin:
Lukiessaan hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan.
– – –
Katja Kallio
Yön kantaja
Otava 2017
romaani
380 sivua.
Ostin kirjan.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Vaikutuin. Poimimasi lainaukset, kielen runollisuus, kuvaamasi henkilöt, Seilin saari-täytyy laittaa neule syrjään ja ostaa kirja, vaikka olenkin kirjaston varausjonossa ensimmäisenä (kirja näyttää olevan vasta hankinnassa).
Elämä on lyhyt. Niin kauan kuin pystyy, kannattaa tehdä itselleen oikeita valintoja. Silloin on hyvä myös lähimmilleen eikä elämä pääse kulumaan ohi huomaamatta.
Kiitos Tui, että olet ja jaat ajatuksiasi kirjoista ja kulttuurielämyksistäsi. Taide saa joskus hyvinkin raskaat hetket tuntumaan kevyemmiltä tai kestettäviltä.
Minulle ei ihan usein niin käy, että tunne vain vie. Yön kantaja vie vain jalat alta. Joku sen kielessä, kerronnassa ja käsittelytavassa resonoi. Joskus joku kirja osuu omaan tilanteeseen, että siinä iskee asiat, jotka päällisin puolin ovat kaukana omista. Sitä on kirjallisuus ja mitä se antaa!
Oi, miten kiehtovaa! Odotan tämän lukemista innolla. Olen ollut kiinnostunut Seilin saaresta siitä lähtien kun luin Victoria Hislopin Saaren ja sain tietää, että Suomessa on ollut vastaavanlainen spitaalisten saari. Onneksi on näitä loistavia kirjoja, joiden avulla unohtaa päällä raskaana retkottavan ajan 🙂
Älä muuta sano. Ja saa retkottaa vaikkapa kotisohvalla matkaille muissa maailmoissa ja elämissä!
Oi! Odotan tältä teokselta Suuria!
Annika, odotan postaustasi 🙂!
Voi että, oliskohan tässä vihdoin nyt se historiallinen romaani, jota minäkin voisin rakastaa täydestä sydämestä? Olen niin kateellinen niille, jotka ahmii historiallisia romaaneja, kun se genre on ajatuksena tosi herkullinen, mutta olen pettynyt moneen kertaan.
Ja pidin Katja Kallion edellisestä, siitä Hankoon sijoittuvasta.
Seilin saarella olen viettänyt muutamia viikkoja kolmisenkymmentä vuotta sitten. Eristyksissä, sen aikaista poikakaveria ikävöiden, biologian ja maantieteen kenttäkursseilla. Piirrettiin karttoja ja pyydystettiin heinäsirkkoja, mitä nyt milloinkin kurssin ohjelmaan kuului. Muistan että kaipasin silloin sieltä kovasti mantereelle, nyt ne muistot on kultaisia 🙂
Erja, ajattele, että seisot Seilin kalliolla Turkuun tähyten ja tiedät, ettet enää koskaan pääse sinne.
Toivon totisesti, että kirja puree sinuun. Anna sille ennakkoluulottomasti mahdollisuus. Älä anna hehkutukseni vaikuttaa.
Juuri noin kuten sanot vastauksessasi Erjalle, ensimmäinen lause. Minä näin painajaisia siitä, että minulta oli riistetty -vapaus- kuten Amandalta. Teksti oli tavattoman hiottua. Kalliohan sanoi Kirja vieköön! -illassa, että 4-5 stilisointikierrosta oli vielä tiedossa lause lauseelta kun kaikki ikäänkuin oli jo valmista – ja tämä todella näkyi. Surullinen aihe, mutta lopputulos on kaunis helmi.
Helmenä hohtelehtii. Aivan totta: se, ettei käsikirjoitusta viedä käsistä vaan annetaan hionta-aikaa, näkyy lopputuloksessa.
Tarina on Amandan, ja sen lisäksi siitä voi lukea myös jotain yleistä siitä, miten vaihtoehdottomuus vaikuttaa.
”Leikitään että olette mielisairaalassa—kuravesi on kahvia ja nämä ovat leikkikupit. Isommat katselivat ja nauroivat vatsat kippurassa kun he leikkivät potilaita ja tekivät potilaiden hommia.” Kun romaanissa päästään Seiliin, tarina alkaa vähitellen kantaa ja sitten se ottaakin sillä lailla näppeihinsä, että on noustava jatkamaan lukemista keskellä yötä.
Ihanaa tekstiä: hieno kuvaus lohesta siikaverkossa ja verkon parantamisesta, upeasti kuvattu Amandan ja Isakssonin suhteen kehittyminen. ”Silmät katsoivat rauhallisesti ja kuin jotakin ymmärtäen. Ne välittivät nähdä…” (Tätä ennen lukemassani Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat romaanissa:”Nähdä oli jotain muuta kuin katsoa…”).
Kallion viisas romaani on tämän kevään merkkiteos. Sen inhimillinen sanoma säilyy pitkään mielessäni. ”Pohjatuuli menee aina yöksi kotiin, sanoi Isaksson. Laatikkoon äkkiä, ja avaimella kiinni!” ” Riapu. Kaik riapu. Laatikkoon.”
Kevään merkkiteos. Kyllä! Teksti on sävykästä ja solukkoon tunkeutuvaa.
Kirjoitat hienosti tästä romaanista, joka selvästi teki sinuun suuren vaikutuksen. Aihepiiri ja Kallion kieli ovatkin upeita molemmat. Minä löysin tästä paljon kiehtovaa, mutta kokonaisuus ei jostain syystä puhutellut minua ihan niin paljon kuin toivoin. Luin silti hienon romaanin, joka jäänee mieleeni pitkäksi aikaa.
Kiitos, Katja! Koskaan ei voi ennalta tietää, mikä kolahtaa ja kuinka kovaa. Ihana kuulla, että pidit kirjaa mieleenpainuvana!
Tämä kirja on nyt kirjakerhon kirjana, Kun olen lukenut nämä, pitäisiköhän antaa tulla kirja kotiin.
En epäröisi!
Paluuviite: Kirsti Ellilä: Lepra | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Katja kallio: Tämä läpinäkyvä sydän | Tuijata. Kulttuuripohdintoja