Päivittäinen arkisto: maaliskuu 20, 2017

Katja Kallio: Yön kantaja

Olen lukenut kevään kohottavimman romaanin. Katja Kallion taitoteos Yön kantaja (Otava 2017) valuu minuun, pysäyttää ajatukset ja ajan. Päähenkilö Amanda tietää tunteeni:

Amanda yritti selittää, että joistain kirjoista piti päästää irti hitaasti, kömpiä varovasti niiden kyydistä. Ei loikata kyydistä täydessä vauhdissa.

Yön kantaja

”Elämää muistuttava elämä oli muuttunut elämäksi.”

Romaanin päähenkilön taustalla lepattaa tosielämä, Amanda Fredrika Aaltonen (1864 – 1918). Amanda syntyi aviottomana lapsena, pidätettiin useaan otteeseen ”loisnaisena” irtolaisuudesta ja sijoitettiin Seiliin, saareen, josta ei ollut paluuta.

Asiakirjamerkinnöistä kehittynyt romaani hengittää kaunokirjallisuutta. On aivan sama, onko oikea Amanda remunnut Pietarissa ja Moskovassa tai lennellyt kuumailmapallolla Lontooseen ja Pariisin. Tämä pitelemätön romaanin nainen on niin tehnyt, ja vaikka hän vaikuttaa alkuunsa todella rasittavalta, epämiellyttävältäkin, taide on tällaista: Amanda viettelee puolelleen, eläytymään, elämään yhdessä.

Romaanissa on monia perustavanlaatuisia teemoja kuten erilaisuus ja yhteisön valta yksilön yli. Siinä loimuaa elämisen vimma ja rakkaus. Siinä vangitaan elämän etenemättömyys ja elämätön elämä. Ja tuosta jälkimmäisestä: ei ole elämätöntä elämää, vaikka kantaisi sisällään yötä ja olisi teljettynä Seilin selliin. Siitäkin tulee elämä – vaikkei itse valittu.

Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä.

Asiantiloille ei romaani anna yhtä selitystä tai ratkaisua. Jossain vaiheessa ällistelen, ettei Amanda voi reuhtomisensa jälkeen noin hallittu olla kuin hän Seilissä on, paikoitellen kyllä äkkiväärä ja laskelmoiva, leikkisäkin. Kai väistämättömän kanssa oppii elämään. Onko se oikein? Siihen voi etsiä vastausta kukin tahollaan.

”Ja tästä hänen päälleen sammuneesta ajasta.”

Romaanissa on selkeä juoni, kiinnittäviä henkilöitä ja kiinnostava rakenne. Pidän siitä, ettei Kallio ole valinnut minäkerrontaa vaan liukkaan kaikkitietävän kertojan, joka zoomailee kohteisiin vaihdellen läheisyyttä.

Vaikka romaanin valtiatar on Amanda, on romaanissa paljon muitakin henkilöitä. Heitä nähdään Amandan näkökulmasta mutta myös etäämmältä tai toisten henkilöiden kuvakulmista. Suljetun yhteisön mutkikkaat ihmissuhteet tuntuvat tosilta, ja on välillä vaikea seurata, kuka on hoitaja ja ketkä hoidettavia. Ystävyyden ja rakkauden aaltoilussa lähennytään ja etäännytään, ei pysytä samoina. Se koskettaa.

Aika on muovailuvahaa Kallion käsissä. Pääosin kerronta on kronologista, muutamia poikkeamia siinä on takaumin ja ennakoinnin. Aikaa lohkotaan myös muistoin. Merkityksellisintä on se, miten ajankulua kuvataan. Joskus pieni hetki voi pitkittyä määrättömyyksiin, joskus vuosien läpi kiritään pikaisesti. Romaani kourii ennen kaikkea koettua, ja siksi aika on suhteellista, ei kellon viisarein mitattua. Huomaan, että Amandallle on tärkeä tietty, oikea kello – lähinnä symboli, ei ajanseurantaväline.

Seilin saari on myös symboli samalla kuin konkreettinen paikka. Saari on eristetty muusta maailmasta ja ajankulusta. Sillä on historia spitaalisten säiliönä, ja se jatkaa romaanissa paikkana, josta ei päästä pois. Siksi Seiliin voi pysäyttää ajan. Seili on vääjäämättömän kohtaamista: siellä ei itse saa määrittää kuka on ja missä on – ja toisaalta on juuri se, mikä on ja missä on.

Seili

Seilin hautausmaa 1980-luvulla (kuva: Jani Ahti)

”Tähtisumu loikoo taivaan mustalla pohjalla.”

En pidä Yön kantajaa itsetarkoituksellisena runoromaanina, vaikka kielen kuvallisuus on sille leimallista. Ilmaisuvoima värittää henkilöt, tapahtumat ja miljöön. Kieli toisaalta aukaisee avaruuksia kuten käy huikeissa kuumailmapallohetkissä. Toisaalta se määrittää tarkkaan ympäristöjä niin kuin Turun tienoota, Pariisin nuhruisia kulmia, Isakssonin tupaa tai Seilin luontoa. Toisaalta se tiivistää yhteen virkkeeseen koko sielun kuten lapsenmurhasta tuomitun Gretan hetkenä, jona Greta pääsee lapsenlikaksi:

Greta nousi, otti tyttöä kainaloiden alta kiinni ja painoi vasten rintansa lämmintä, silkkistä tuhkaa.

Romaanin valtaansa ottava tunnelma sikiää aistillisesta kielestä, mikä liikkuu linjassa Amandan aistiherkkyyden kanssa. Amanda on fyysinen ajatuksista tekoihin, ja hän kokee äänet, näyt, ja tuntoaistimukset äärimmäisen voimakkaina. Sille voimalle on romaanissa löytyneet sanat.

Mutta muisto ei asetu, ei millään. Se sähisee ja sylkee ympärilleen.

Amandan ajatukset kipinöivät ja helisevät, ne säteilevät joka puolelle kuin kipu.

” ’Tässäkö kaikki’, hän kysyi.”

Voisin kirjoittaa naisia hyväksikäyttävistä miehistä, mielenterveyshoidon alkeellisuudesta, ymmärtämättömästä hoitokulttuurista ja yhteiskunnan epätasa-arvoisuudesta. Voisin kirjoittaa saavuttamattomasta rakkaudesta. Voisin kertoa vaikka mitä Amandasta sekä Duplessista, Isakssonista, Sofiasta ja Gretoista. En kirjoita. Vellon vain siinä, miten romaanin tunnelma ja siitä säteillyt ihmisnäkemys saa ihon kihelmöimään. Sellaisessa kokemusvyöryssä luen viimeiset sata sivua.

Vaikka Yön kantaja kertoo Amandasta, poikkeusyksilöstä poikkeusoloissa, tunnen, että jokaisella taitaa olla omat pienet tai isot Seilinsä. Amanda kesti, kun hänellä oli jotain odotettavaa, esimerkiksi hyvä kirja. Niin minäkin, ja jaan tässä sen Amandan tavoin:

Lukiessaan hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan.

– – –

Katja Kallio
Yön kantaja
Otava 2017
romaani
380 sivua.
Ostin kirjan.

16 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani