Päivittäinen arkisto: maaliskuu 19, 2017

Kirja vieköön! -ilta 15.3.2017

Tämänpäiväistä Minna Canthin liputuspäivää edelsi sopivasti kevään viimeinen Kirja vieköön! -tapahtuma Savoyssa (15.3.2017). Canth on esikuva monipuolisesta, aktiivisesta naisesta. Sellaisia oli Savoyn lava täynnä: ilta säkenöi naisenergiaa ja oli oiva osoitus siitä, miten yhteiskunnassamme naisilla on aiempaa enemmän mahdollisuuksia olla esillä, tehdä ja vaikuttaa.

Kirjavieköön 3

Ilta alkoi illan emännän Baba Lybeckin sisääntulolla. Hän esitti katkelman Katja Kallion uutuusromaanista Yön kantaja (Otava 2017), joka kertoo 1800- ja 1900-luvun taitteessa eläneestä Amanda Aaltosesta.

Alunperin Kallio oli kirjoittamassa toista romaania, mutta törmättyään asiakirjoissa Amandaan, suunta muuttui, poikkeushenkilö vei mennessään. Kyse on täysiverisestä romaanista, ei elämäkerrasta, koska kovin paljon faktaa ei ”loisnaisesta” löytynyt, dokumentit ovat lähinnä sairaskertomusmerkintöjä. Amanda toilaili Turussa, pidätettiin useaan otteeseen irtolaisena ja tuomittiin loppuelämäkseen Seilin saareen. Ohimennen jossain dokumenttimerkinnässä mainitaan, että Amanda sanoi käyneensä esimerkiksi Pietarissa, Lontoossa ja Pariisissa.

Seilillä on karmaiseva kaiku spitaalisten ja sittemmin hylkiönaisten eristyspaikkana, josta ei palattu. Kirjoitusprosessin aikana Kallio vietti jonkin verran aikaa Seilissä, mahdollisesti juuri Amandan sellissä. Kallio testasi muitakin romaanin Amandan kokemuksia kuten asunnottoman vaeltelua ja kuumailmapalloilua. Ilmailukokemusta Kallio kuvaili näin: korin liike tuntui nilkoissa, kaikki näyt terävöityivät, korkeudessa kuuli äänettömyyden. Tällaisia tuntemuksia siirtyi romaaniin, samoin se, millainen on yhteiskunnan suhde yksilöön, etenkin joukosta poikkeavaan yksilöön. (Huikaisevan hienosta romaanista postaan huomenna.)
Kirjavieköön KK
Kallion kirja johdatti koko illan teemaan: naisiin, jotka poikkeavat muotista, erottuvat joukosta. Ei silti pidä unohtaa sitä, että Amandan tavoin on paljon naisia, jotka eivät saa päättää elämästään, vaikka ajat ovat paremmat kuin ennen itsenäisyytemme alkua.

Hienoa illassa oli se, että siellä rinnan istuivat eri-ikäisiä vaikuttajanaisia. Kallion ja Lybeckin seuraan lavalle asteli Birgitta Ulfsson – ja otti sen haltuun: Pikku Myyn laulu ja kaksi runoa, jonka jälkeen yleisö söi naisen kämmeneltä. Keskustelua vei vireä, itseironinen ja anekdootteja pursuava leidi.

Illan painopiste oli elämäkerroissa. Ulfsson ei ollut suunnitellut elämäkerran tekemistä, mutta antoi sille periksi 88-vuotiaana. Lenita Airisto kirjoitti omaelämäkerran 80-vuotispäivänsä kunniaksi. Lenitan räyhäkkä tyyli sopii estradeille, ja Savoyssakin hän ilahdutti yleisöä suoralla puheella. Stallarit saivat kyytiä.

Lenitan jälkeen lavalle saapuivat Nasima Razmyar ja Sinikka Mönkäre, demarinaiset eri sukupolvista ja lähtökohdista. Heidän elämäkertansa ilmestyivät juuri. Nasiman maahanmuuttajakokemukset saisivat levitä laajalle, ja sympaattista, pärjäämään sisäänrakennettua naista kuuntelisi vaikka kuinka pitkään. Mönkäre jäi keskustelussa hieman taustalle, mutta asiaperusteluihin luottavan naisen merkitystä on vaikea ohittaa: Suomen pitkäaikaisin naisministeri. Lopuksi Baba kysyi kaikilta kolmelta ohjeita pärjäämiseen. Lenita vastasi ”hurmaaminen”, Nasima ”kompromissit” ja Mönkäre ”tietojen etsiminen ja tietoon perustuvat perustelut”. Siitä vain testaamaan!

Kuvaavaa on se, että joitain julkisuuden naisia saa kutsua vain etunimellä. Baba, Bisse, Lenita ja Nasima luontuvat noin vain. En suin surminkaan voi heittää ”Sinikka” ja tarkoittaa Mönkärettä. Ehkä raja on siinä, että viihdeosastolla käyminen oikeuttaa etunimittelyyn, vaikkei henkilöä henkilökohtaisesti tunne ja vaikka hänellä on tukuittain vakavasti otettavia meriittejä. Miehiä harvoin nimitetään vain etunimellä, vain silloin, jos se on artistinimi.

Artisteista puheen ollen Kirja vieköön! -formaattiin kuuluvat tekstikatkelmien esittäminen. Baba Lybeck hoitaa mallikkaasti niistä osan, näyttelijät osan. Tänä iltana Minttu Mustakallio luki Lentian tekstiä  habitukseltaan lenitamaisena ja Taisto Oksanen vakuuttavan asiallisesti Mönkäreen muistelmapätkän. Katkelmat ovat paikallaan, sillä siten kirjallisuustekstit ovat läsnä henkilöiden lisäksi.

Kirja vieköön! -kokonaisuus on ilahduttanut kevään ajan. Painopiste on ollut tietokirjallisuudessa. Onneksi Baban Lybeckin hieno hanke jatkuu syyskuussa. Ehkäpä syksyllä on ohjelmassa kevättä enemmän kaunokirjallisuutta. Kiinnostuksesta kihisten odotan syyskauden kirjakattausta!

Illan esiintyjät:
Baba Lybeck
Katja Kallio
Birgitta Ulfsson
Lenita Airisto
Nasima Razmyar
Sinikka Mönkäre
Minttu Mustakallio
Taisto Oksanen

Illasta voit lukea kattavat koosteet Kirja vieköön  (nimiyhteys on sattumaa) ja Kulttuuri kukoistaa -blogeista.

Tammikuun ja helmikuun Kirja vieköön! -illoista tässä ja tässä.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Tapahtuma

Kirjojen naisia kotoa ja kaukaa

Tällä kertaa niputan juttuuni kaksi kirjaa. Toinen on kirjoitettu silkalla suomella, toinen alunperin katalaaniksi. Vähän väkinäistä tämä yhdistäminen on, sillä kytkeä voin kirjat vain siksi, että kirjailijat ovat naisia ja kirjojen pääosissa on naisia. Koska tänään on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä, menköön kirjaparikkiesittely sen piikkiin, että nykyään nainen saa kirjoittaa naisista tässä ja vaikka missä ajassa niin kuin haluaa. Kiitos meidän Minnalle ja katalaanien minnoille.

Meillä

Heidi Mäkinen tunnetaan hauskasta blogista Ei saa mennä ulos saunaiholla, ja samanniminen romaani ilmestyi viime vuonna (Karisto). Minua riemastuttaa romaanin nimi, ja myös itse romaanissa on huvitushetkensä.

Kirjassa kuljetaan kahden samassa talossa asuvan naisen matkassa. Toinen on leskeytynyt, ja hän etsii itsellisen elämän tapaa ilman mölömiestään. Toinen nainen postaa Facebookiin positiivisia päivityksiä, vaikka tyhjyys vaanii ihmissuhdehämärän rajamailla.

Ei saa mennäNämä eri-ikäiset naiset ovat muutoksen kynnyksellä, ja sitä romaanissa kuvataan kevyesti. Jonkun verran turhan ohutta henkilökuvaus on, joskus jopa osoittelevaa. Aika nopsaan loikitaan käännekohdista toisiin.

Romaanin tähti on leskirouvan kissa, jolla on tinkimättömän omnipotentti luonne. Ehkä katin ylivertaisuusfantasiat olisivat voineet jäädä kissamaisemmiksi, vaikka valloittava Kyllikki-kissa kyllä on. Kissan kohtalo minua kirpaisee, samalla naisväki viedään kohti toiveikasta tulevaisuutta. Kokonaisuudessaan romaani on leppoisaa ajanvietettä elämän kiertokulusta, sen kuopista, yllätyksistä ja nusuista, myös äkkipyähdyksistä.

Muualla

Suklaan makuCare Santosin Suklaan maku (S & S 2017) sijoittuu eri vuosisatojen Barcelonaan. Lähivuosikymmenistä kertoo kirjan osuus suklaapuotinaisesta, miehestä ja yhteisestä ystävästä. 1800-luvun päähenkilö on orpo palvelijatar säätyristiriidassa ja kaakaokannun omistuskurimuksessa. 1700-luvulla keskiössä on kekseliäs köyhäintalon kasvatti suklaantekokoneineen. Kaikkia kolmen erillisen romaaniosan henkilöitä yhdistää suklaa ja kaakaokannu. Lopuksi selviää kannun alku ja juuri.

Älkää nyt naurako, mutta Suklaan mausta tulee mieleen Pentti Haanpää Yhdeksän miehen saappaat. Tietysti saa nauraa. Yhtymäkohtana noille kahdelle kirjalle on vain se, että tietyllä ”kiertopalkinnolla” liimataan juonen osaset yhteen. Santosin romaanissa posliinikannu käy symbolista, joka välittää fatalistista näkemystä: ajat ja tarina elävät esineiden kautta ihmisissä oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Nyt se on sinun, Sara, sinun omasi. Voit olla tyytyväinen: ostit esineen joka on täynnä tarinoita. Kuulet ne , jos kuuntelet tarkasti, olen varma. Sinä olet selvästikin se, jota me olemme täällä kaksikymmentäviisi vuotta odottaneet. Niin se vain on, asiat tapahtuvat kun niiden pitää tapahtua, eivät yhtään aikaisemmin.

Suklaan maussa on aineksia mukavaksi historiaromaaniksi, ja aluksi annan sille mahdollisuuden viihdyttää. Sitten alan vetää väärään kurkkuun turhan sakeaksi vispilöityä juomaa. Tarkoitan sitä, että romaanissa on liikaa kaikkea. Fokus katoaa, enkä niele kaikkia juoni- ja kerrontakonsteja, joten lopputarinan kulauttelen vain kakistellen alas. Idea on kiva, ja kirjassa on hetkensä, mutta kokonaisuus ei sitten kuitenkaan maistu.

– –

Heidi Mäkinen
Ei saa mennä ulos saunaiholla
Karisto 2016
romaani
242 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa vaikkapa Luettua elämääLukutoukka ja Marjatan kirjaelämyksiä.

Care Santos
Suklaan maku
katalaanista suomentanut Anu Partanen
S & S 2016
romaani
416 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa, muutaman mainitakseni Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin avain ja Mummo matkalla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani