Päivittäinen arkisto: maaliskuu 15, 2017

Kansallisteatteri: Macbeth – ja jotain Shakespearesta

Illan esitys

Macbethin kumpikin esityspuolisko alkaa ninahagentyyppisen punkahtavalla musisoinnilla: nummien noidat laulavat revitellen usvan leijuessa. Tämähän tutajaa tehokkaasti, ajattelen. Kilttiasuinen soittajapoika taitaa soittimen kuin soittimen. Se ihastuttaa. Myös esityksen ulkoasu kiinnostaa. Videoavusteisessa näyttämökuvassa on hyviä hetkiä. Lavastus on modernia läpinäkyvää luksusta, lasia ja ohutta terästä. Sen lisäksi puvustus viittaa nykyaikaan, samoin se, että kännykkä toimii herätyskellona.

Kansallisteatterin Macbethissa juonitellaan skottilaisessa linnassa tai sitten ei: temutaan missä tahansa vallan linnakkeessa. Sitä ei anneta oivaltaa vaan välillä vyörytetään videoseinillä nykyajan diktaattoreiden kuvia ja ääniä tai luonnon tuhoa. Tässä saattaa piillä näytelmän ongelma: esitys ei luota silkkaan Shakespeareen vaan kurottelee jotain muuta – ja tipahtaa. Tällä en tarkoita sitä, etteikö klassikoita saisi modernisoida.

Koen esitysdynamiikan tasapainottomaksi. Vallanhalun ja itsekkyyden ajaton tuhovoima kyllä korostuu, mutta silti se tuntuu oudon ulkokohtaiselta. Viivyttelyltä vaikuttavat siirtymät, portaissa ravaamiset, juoksut ympäri lavaa. Macbethin pariskunta näyttää ja kuulostaa hyvältä mutten käynnisty heidän polttoaineestaan. Näytelmän hahmot sinkoilevat erillisinä planeettoina muodostamatta aurinkokuntaa – tämä tietysti sopii näytelmän sanomaan, mutta kadotan sen. Näytelmän loppukohtaus nolottaa. Tiivistän teatteritunnelmani näin: koin joitain hienoja näyttämökuvahetkiä mutta haparoin hajanaisuudessa ja kyllästyin pitkitykseen.

Macbeth

Katso esitysfaktat Kansallisteatterin sivuilta.

Illan pohjustus

Ennen illan Macbeth-esitystä kuulin dramaturgi Eva Buchwaldilta, että esityksessä ei käytetä uutta Matti Rossin Macbeth-käännöstä, vaan Buchwald ja ohjaaja Janne Reinikainen ovat suomentaneet ja sovittaneet tekstin. Noitakohtauksissa haluttiin käyttää Cajanderin runollista käännöstä. Lisäksi tilattiin Antti Nyleniltä tätä päivää kommentoivaa tekstiä, koska myös Shakespearen aikana näytelmissä käytettiin omaan aikaan kytkettyjä kohtia. Produktioon haluttiin myös tiettyjä alkutekstin sävyjä kuten alkusointuja, toisaalta kieleen haettiin myös nykykieleen sopivaa sanastoa.

Tällaisia erittäin kiinnostavia yksityiskohtia sain kuunnella Kansallisteatterin ullakkohuoneessa Bloggariklubilla, jossa Eva Buchwaldin lisäksi oli keskustelemassa kolme muuta Shakespeare-fania. Paraikaa Kansallisteatterissa esitetään toista kuningastragediaa, Richard III, ja sen ohjaaja Jussi Nikkilä kertoi Shakespeare-suhteestaan. Richard III -esityksessä käytetään Rossin käännöstä, jossa Nikkilän mukaan on kohottavaa kieltä, kielen pitkiä kaaria. Nikkilä on lukenut koko suomennossarjan, jonka tekijöistä oli illan tapaamisessa läsnä toimittamiseen WSOY:ssä osalistunut Shakespeare-bändäri Saara Pääkkönen sekä kustannustoimittaja ja Shakespeare-lukupiirin ylläpitäjä Alice Martin.  Shakespearen 38 näytelmän käännösurakka valmistui 2013, kesti 10 vuotta, mukana oli 12 kääntäjää. (Kuvassa vasemmalta lähtien Pääkkönen, Martin ja Nikkilä.)


Shakespeare-sarjan tekijät kertoivat, miten käännösten tavoite on ollut tarkkuus, pyrkimys siihen, että käännöksissä on kaikki ehtaa Shakespearea ja alaviittein selvitetään nykylukijalle vieraita kulttuurikonteksteja. Käännökset eivät perustu mihinkään muuhun kuin Shakespeareen, ei esimerkiksi aiempiin käännöksiin. Pentametrimittaa ei ole kuitenkaan säilytetty kuin kahdessa näytelmäkäännöksessä.

Keskustelijat korostivat sitä, että Shakespearen draama kirjana ja esityksenä ovat eri asioita, niiden lähtökohdat ovat tyystin eri: kirja on kirjallisuutta, esityksen painotukset ovat toiset. Yhteistä on se, että mestarin teksteistä irtoaa joka aikaan ammennettavaa, sillä Shakespearen ihmiskuvan näkemyksellisyys ei kulu.

Allekirjoitan edellisen. Luin viime vuonna Shakespearen 400-vuotisjuhlan hengessä kolme uussuomennosta: Romeon ja Julian, Kaksi nuorta veronalaista ja Juhannusyön unen. Olen vaikuttunut niiden kielen voimasta ja henkilökuvaterästä. Lisäksi viime kesänä näin Juhannusyön unen Kesäyön unena Suomenlinnassa.  Macbethia en ehtinyt lukea ennen esitystä, mutta muistini pohjalta kaivelin edellistä teatterikokemustani Q-teatterista, jossa Elina Knihtilä temmelsi nimiosassa.

Vaikkei Kansallisteatterin Macbeth innostanut, innostuin muuten. Varasin kirjastosta Richard III -draaman ja selailen kalenteria lippuvarauksen vuoksi. Ja täten tilaan näyttämölle lisää Suurta S:ää. Ehkä sitä on tulossa. Kiitos illasta Bloggariklubille!

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Heti kärkeen kerron, etten ole lukenut Yösyöttöä enkä Tarhapäivää. Ne ovat Eve Hietaniemen kaksi edellistä kirjaa, jotka kertovat Pasasen pojista. Aloitan tutustumisen Pasasiin vasta romaanilla Hammaskeiju (Otava 2017).

Huomaan: pääsen hyvin perhetarinan kyytiin. Hammaskeijussa yksinhuoltajaisä Antti Pasanen kertoo poikansa ensimmäisestä koululukukaudesta. Siinä samalla selviää, että Paavo-pojan äiti jätti perheensä heti synnytyksen jälkeen ja Antti-isä on selvinnyt lapsen ja työn hoitamisesta yritysten ja erehdysten menetelmällä.

Mutta mä kuitenkin pärjäsin. Opin pärjäämään. Kaikki ei mennyt ihan kuin Strömsössä, mutta kenellä edes menisi… paitsi tietysti niillä, jotka asuu Strömsössä. Niillä menee.

Ekaluokalle on selvitty, mutta nyt alkaa kuormitus käydä psyyken päälle. Tässä romaanisarjan kolmannessa osassa Antille todella kirkastuu harmaan sävyjen seasta, että tarvitaan koko kylä lapsen ja aikuisen miehen kasvatukseen.

Aluksi hieman skeptisenä seurailen kivaa kommellustamista, sellaisia söpöjä sattumuksia suolletaan solkenaan. Annas olla! Vauhdikas teksti viettelee mukaansa, ja isämiehen naseva arkihavainnointi komiikkakulmineen kutkuttaa nauruhermoja. Esimerkiksi arkitoilailut ja väärinkäsitykset huvittavat, ja Antin toistuvat kohtaamiset partiopoliisin kanssa naurattavat vesissäsilmin. Myös hykerryttää hiekkalaatikkokumppaneiden melkoiset persoonallisuudet lisänimineen, samoin tyyppien elämäntianteesta johtuva muuttuminen koiratarhavierustovereiksi. Eikä minulla ole mitään romanttisia käänteitä vastaan.

Hammaskeiju

Antti-isän ja Paavo-pojan suhde liikuttaa. Se, miten tummat loimet limittyvät selviytymistarinaan syyslukukauden edetessä, hellyttää minut lopullisesti. Tämä käy sydämen päälle! Hammaskeiju vie masennuksen syövereihin, ja kirjan ekstrajuoni liittyy kehitysvammaisiin ja heidän oikeuksiinsa normaaliuteen – ja niistäkin Hammaskeiju saa irti iloa ja itkua sekä kauniita mahdollisuuksia.

Okei, on tämä aikuisten satu. Mutta tekee niin hyvää olla vietävissä kertomukseen, jossa perheenjäsenet, ystävät, työkaverit ja tutut tekevät toisilleen palveluksia puhtaasta välittämisestä. Erilaiset ihmiset kohtaavat toisiaan, sanailevat sivu suun, toisten ohi ja myös kovin, kovin lähelle.

Tarvitsin juuri nyt lukupinoni väliin tällaisen viihdyttävän, leikkisän, lämmittävän ja liukaskielisen kirjan. Jo taas jaksaa tarttua kotimaiseen kokeilevaan proosaan, kun mielen on puhdistanut konstailematon hyvän mielen kertomus kaikin maustein. Tällaista tarvitaan.

– – –

Eve Hietamies
Hammaskeiju
Otava 2017
romaani
415 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Postaan juttuni tänään samanaikaisesti Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan kanssa.

Muissa blogeissa: esimerkiksi Amman kirjablogiLukutoukan kulttuuriblogi ja Rakkaudesta kirjoihin.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani