Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2017

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

HarjunpääRomaanista voi näemmä rakentaa maatuskanuken, jonka kuoria ovat jännitys-, poliisi- ja rikos-romaani. Omat kuorikerrokset siinä on varattu perhe- ja ihmissuhderomaanille. Pikkunukkena koko rakennelman sisällä on psykologinen romaani. Nukkemaakarina on askarrellut Matti Yrjänä Joensuu, ja maatuskaksi osoittautuu vuoden 1993 teos Harjunpää ja rakkauden nälkä (Otava 1993).

Harjunpää ja rakkauden nälkä on Harjunpää-sarjan yhdeksäs osa, ja se sai ilmestymisvuonnaan 1993 Finlandia-palkintoehdokkuuden. Sen jälkeen sarjassa ilmestyi harvakseltaan enää kaksi osaa. Tässä vuoden 1993 osassa väreilee väsynyttä raskautta sen ohella, että teksti tehoaa tuoreena, ajallisuudestaan huolimatta melko ajattomana. Hyvin se sopii Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen 101 kirjaa-sarjan vuoden 1993 kirjaksi: kansalaiset kärvistelevät lamassa, työpaikoilla on väärää vallankäyttöä ja perheissä selvittämättömiä suhdemöykkyjä.

kirjojen-suomi

Kerronta kulkee

Juonen tiivistän näin: stalkkaaja tiirikoi tiirailemaan naisia; kytät kyttäävät tätä naistenkyttääjää ja toisiaan, perheenjäsenet toisiaan. Kaikki ovat olosuhteiden uhreja. Asiat jäävät usein retuperälleen. Jokunen asia kyllä tavallaan selviää, mutta monet jutut jäävät vaiheeseen tai sattumankaupaksi.

Nykyisin vähintään joka toinen (rikos)romaani noudattaa rakennetta, jossa lomitetaan eri näkökulmia. Näin teki Joensuukin: yhtäällä on rajatilainen Tipi-Asko ja hänen pankkiryöstäjäveljensä, toisaalla Timo Harjunpää peheineen ja kitkaisine poliisiyhteisöineen. Sivuille vilkaisten näkyy myös rikosuhrien elämäntilanne.

Vasta tällä toisella lukemalla (ensimmäinen 1990-luvulla) ymmärrän kerronnan koko komeuden. Romaanissa kommentoiva kaikkitietävä kertoja selostaa tapahtumia ja henkilöiden mielenliikkeitä. Henkilöiden merkityksellinen menneisyys välittyy, vaikka keskiössä on nykyisyys. Kertoja välillä vihjaa tulevasta, lisäksi jätetään aukkoja, jopa loppuratkaisu aukottuu. Modernia siis – ja ihan ehtaa kaunokirjallisuuskerrontaa.

Sitähän se kaikki on

Joensuu teki poliisityötä eläköitymiseensä asti, vuoteen 2006. Ammattitausta vaikutti poliisityökuvausten uskottavuuteen, ja varmasti myös tarkkanäköisyys tutkia ihmistä on työkokemuksen peruja.

Rakkauden nälkä on monelta osin nimihenkilö Harjunpään kriisikuvausta. Työtoivottomuuden lisäksi suhde työpari-Onervaan on jonkinmoisella kynnyksellä, ja kotona on pakka sekaisin: vaimo on hurahtanut uskoon, lapset kasvavat etäälle ja kauan sitten hylätty isä on dementoituneena palannut lähelle, liian lähelle.

Tässä Harjunpää-romaanissa pidän riitaisen ja kavalan työyhteisön sekä etenkin leväperäisen pahojen kyttien osuutta väsyneenä. Väsynyttä ei sen sijaan ole päähenkilö Harjunpään uupumuksen kuvaus.

– – hän oli väsynyt tappajiin ja murhapolttajiin ja raiskaajiin ja siihen että kammottavimpienkin tekojen takaa löytyi aina joku tavalla tai toisella rampa, inhimillisellä tyhmyydellä tai rakkaudettomuudella runneltu. 

Rakkaudettomuudella runneltu – siinä se tuli, koko romaanin ydin. Päähenkilön lapsuudesta löytyy teemaan resonoivaa, nykyisyydestä myös. Käynnissä oleva rikostutkinta sisältää silkkaa rakkauspuuteasiaa yhdestä itsensä puukottajasta tirkisteltäviin naisiin ja Tipin elinpiiriin asti. Harjunpään suulla todetaan pessimistisesti, etteivät terapiat eivätkä lakikirjat tehoa alunalkuun vinoon vieneisiin voimiin.

Runnellun kuva

En muista, milloin ”syrjäytyneisyys” pesiytyi sanastoomme, mutta Harjunpää näyttää romaaneissaan syrjässä elävien tilanteita, tässä osassa rakkaudettomuutta ja kaltoinkohtelua kokeneen Tipin.

Tipi ei avannut vieläkään silmiään. Hän tunnusteli mitä hänen sisällään oli, mutta ei saanut siitä vielä selvää, ja niin hän jäi kuuntelemaan mitä päivä puhui. 

Todellinen kerrontataito piilee siinä, että Tipin kammottavuus ja säälittävyys säväyttävät yhdessä. Huomaan olevani usein pelottavaa Tipiä symppaamassa, vaikka tunteet ja järki sanovat muuta. Hahmon päänsisäinen verbalisoidaan siten, että kipeän terävästi selviää henkilön ajattelu ja heiveröinen ote todellisuuteen, kuten tärkeiden asioiden nimeäminen, vaikkapa jalat (Pessi ja Mooses), puukko (Liekki) ja ihmiset (Vehnätukka, Silkkipeppu, Rusko). Selviävät lisäksi syyt, miksi Tipin maailma on järkkynyt ja mikä sen lopullisesti hajottaa.

Klassikkoainesta

Joensuu sai aikanaan tunnustusta, palkintoja sekä lukijoiden ja kriitikoiden kiitoksia. Hänen romaaneissaan viehättää todentuntuinen jännitys, inhimillisyys ja yhteiskunnallisuus. Jotenkin tulee ruotsalaisen Henning Mankellin Wallander-sarja mieleen.

Tutkin asiaa, koska kierosti ajattelin Joensuun vilkuilleen naapurin tyyliin. Jos jotain sellaista on ollut, sen on toisinpäin. Sattumoisin kummatkin kirjailijat syntyivät samana vuonna 1948. Mankellin Wallander-sarjan ensimmäisen osan suomennos ilmestyi vasta 1993 (ruotsiksi se julkaistiin 1991). Siis samana vuonna, kun Harjunpää ja rakkauden nälkä ilmestyi. Joensuun sarja käynnistyi 1976, ja Harjunpää-ruotsinnoksia ilmestyi jo vuodesta 1983. Joensuuta on käännetty kaikkiaan noin 20 kielelle.

Niin tai näin, Joensuun maailmanvalloitus jäi. Suomalaiset hän vakuutti siitä, että jännärit voivat olla Kirjallisuutta, sellaista, jossa koukuttavan juonen lisäksi käytetään kekseliästä kieltä ja kerrontaa sekä loihditaan samastuttavia henkilöitä. Ja vaikutetaan sanomalla, esimerkiksi tällaisella: rakkauteen kytkeytyvät vapaus ja vastuu  – vaan väärinkäytettynä vakava vaara.

Sen sanottiin olevan hyvää, tavoittelemisen arvoista, kauneinta mitä elämässä on – mutta vaiettiin visusti siitä, että ne joiden haltuun rakkautta oli annettu olivat saaneet samalla salaisen valtuutuksen tappaa ne jotka rakkautta heiltä anelivat.

– –

Matti Yrjänä Joensuu
Harjunpää ja rakkauden nälkä
Otava 1993
romaani
313 sivua.
Ostin e-kirjan.
Kirjan saa lainattua Kirjojen Suomi -sivuston kirja-esittelystä, jonka videoklipissä poliisikirjailija Marko Kilpi keskustelee kirjasta toimittaja Nadja Nowakin kanssa.

101_kirjablogit_pysty

Sarjan kirjablogijuttuihin pääset klikkaamalla.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Liane Moriarty rakentelee tarinaa taiten. Tavalliset pikku pihajuhlat (WSOY 2017) selvittelee henkilösuhteita ja asioiden tilaa pihajuhlia ennen, aikana ja jälkeen. Ja pihajuhlien jälkeen:

Mikään ei enää tuntunut samalta.

Elämä oli jatkuvaa irvikuvaa.

Rakennekeikaukset ovat ilahduttaneet Moriartyn tuotannossa. Joustavasti myös  tässä kirjassa sinkoillaan ajasta toiseen, ja henkilöiden menneisyys saadaan ujutettua mukaan luontevin muisteloin. Tämä suomennosuutuus pihtaa käänteentekevää tapahtumaa aika pitkään, ja sitten kun se selviää, jälkimainingeissa henkilöissä tapahtuu sisäisiä muutoksia.

Moriarty on myös taituri kuljettelemaan montaa henkilöä  niin, että heidän persoonaansa ja käytöstään avataan apposelleen. Tässä romaanissa keskitytään lähinnä kolmeen erilaiseen pariskuntaan, ja heitä pöyhitään yksilöinä psykologisen terävästi. Kaikista putkahtaa yllätyksiä, mutta niitä osaa moriartymaisesti odottaa. Mielenkiintoisesti kirjassa pureudutaan siihen, miten eri henkilöt reagoivat pihajuhlien traumaattiseen tapahtumaan.

Eniten minua kiehtoo Erikan ja Clementinen ystävyyssuhde. Siinä on merkillistä kyräilyä ja nokitteluenergiaa. Erikan kasvuolot hamstraajaäidin tolkuttomassa huomassa ovat saaneet Clementinen sosiaalityöntekijä-äidin saattaamaan tytöt lapsena yhteen. Tämä pakkoystävyys on jatkunut aikuisuuteen. Tunneilmaston tulehtuneisuus liittyneenä yhteiseen pitkään historiaan välittyy kuumottavasti.

tavalliset pikku pihajuhlat

Paikallaan on kuitenkin liikennevaroitus: äänikirjana sepite voi aiheuttaa rattiin nukahtamisen. Ainakin minun piti joillain ajo-osuuksilla läpsiä naamaani ja pysähdellä huoltoasemilla. Tavalliset pienet pihajuhlat ei siis ole yhtä vetävä kuin esimerkiksi Hyvä aviomies ja Mustat valkeat valheet. Tiivistämisen varaa olisi, sillä turhan usein henkilöiden ajatusjorina junnaa. Pidin käteni ratissa (lukuunottamatta napakoita virkistyslitsareita), vaikka mieli teki kelata äänikirjaa eteenpäin.

Vaikka välillä väsähdin äänikirjareissuilla, totean, että Moriarty on mainio viihdytyskirjailija. Hänen kirjoissaan juoni koukuttaa ja henkilöistä tongitaan inhimillisiä kuonaa pintaan vinkein rakennekeinoin. Kannustan australialaissuosikin teoksia lukemaan, kuuntelemaan ja jopa katsomaan: tv-sarjaksi taipunut Big little lies (HBO Nordic 2017) näyttää muutaman jakson perusteella erittäin onnistuneelta filmatisoinnilta, ja vaikuttava tähtikaarti (mm. Nichole Kidman, Reese Witherspoon, Shailene Woodley ja Laura Dern) tuntuu olevan sinut rooliensa kanssa. Sarjan henkilösuhteet kutkuttavat ja tunnelmassa väreilee pahaenteisyys. Jaksojen alkujen tunnarimusiikki säväyttää ja johdattelee hitusen vinksahtaneeseen henkeen.

– – –

Liane Moriarty
Tavalliset pikku pihajuhlat
suomentanut Helene Bützow
WSOY 2017
romaani
äänikirjana noin 15 t 20 min
lukijana Meri Nenonen.
Ostin äänikirjan.
Muissa blogeissa mm. Amman lukuhetki, Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus, Rakkaudesta kirjoihin ja Yksi pieni lukupäiväkirja.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

JP Koskinen: Maaliskuun musta varjo

maaliskuun mustaJP Koskisen kuukausisarjan kolmas osa Maaliskuun musta varjo (Crime Time 2017) paneutuu minkkitarhan tapaukseen. Eikä kaikki ole sitä, miltä näyttää. Sen etsiväpari Arosuo-Tulikoski selvittää. Kalevi Arosuo on poliisihommien jälkeen perustanut etsivätoimiston, jossa työskentelee myös sisarenpoika Juho Tulikoski. Hommien hoitamisen tapaan tutustuin edellisessä osassa Helmikuun kylmä kosketus.

Romaanin päärikos ei juuri jännitytä, vaikka siihen sisältyy harhautuksia ja viattomien menetyksiä. Sivujuttu kirjassa on eläinsuojelurikos, jonka ratkaisua jouduttaa raju koiruus. Yllätyksekseni eno-Arosuo selvittää jo tässä osassa Bodom-järven surmat – oletin, että siinä menisi joulukuuhun asti. Muutenkin sarjan tyyliin sopivat pienet jäynät, kuten rikoskirjailija Tapani Baggen cameo-rooli.

Tavallaan Juho Tulikosken letkeä kertojaääni viehättää minua, vaikka naisasiat tuntuvat tutuilta monista kirjoista. Mieshän ei voi välttää yllärinaisia, ja ”se oikea” on tavoittamaton. Tämä kuvaa etsiväparin dynamiikkaa hyvin:

Arosuo ylpeili aina sillä, että hänen muistikirjansa oli korvien välissä. Ehkä se, että hän varastoi tietojaan yläpäähän ja minä alapäähän, kertoi jotakin olennaista tavastamme tehdä töitä.

Että sillälailla. Ihan menevää välipalaviihdykettä tämä on, joskin helmikuun juttu tuntui viimeistellymmältä. Kerronnassa viehättävät etenkin tekstitäkyt. Sellaiset näppärät heitot, joilla kerrotaan sanoja suuremmin.

Punaisen mekon kangas sihisi vaimeasti. Ehkä se oli silkkiä tai sen sisällä oli suuri käärme.

Mitä pitemmälle sarja etenee, sitä kiinnostavammiksi kehittyvät etsivätoimistomiesten välit ja koko suku. Tässä osassa pomppaa uutta enosta, samoin toisen enon, jo vainaan, perheestä. Loppukoukuksi jätetään Juhon sisarsuhde. Koska tunnetusti huhtikuu on kuukausista julmin, jään jatkoa seuraamaan. Reilu vuosi pitää odottaa.

– –

JP Koskinen
Maaliskuun musta varjo
dekkari
Crime Time 2017
240 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Lisää sarjasta: Murhan vuosi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Runot

Turun taidemuseo: Elina Brotherus

Kuka katsoo? Ketä katsotaan? Miksi? Elina Brotheruksen valokuvat haastavat. Turun taidemuseon seiniltä valokuvaaja usein katsoo suoraan minuun – tai kääntää selkänsä.

Brotherus

Videossa Bright, Bright Day taitelija kävelee vehreässä kesämaisemassa kohti. (Tai päin kameraan, mutta tuo välikappale unohtuu minulta.) Videossa Mirror taiteilija kävelee autiolla hiekkarannalle takaperin veteen itseään käsipeiliin katsoen. Sitten hän kävelee kohti minua peili minuun päin käännettynä. Katsella on valta.

Brotheruksen tuotanto esittäytyy näyttelyssä 1990-luvun lopulta lähtien vuoteen 2015. Kiersin näyttelyn useasti. Joka kierroksella kiinnitin eri asioihin huomiota. Lauseiksi laitan vain hajahuomiot.

Kun kuvaaja katsoo suoraan minuun, hänen kasvoillaan on vakava ilme. Ilmeettömyydessä huutavat muut ilmeet ja tunteet, joita minun on valta tulkita. Kahdessa kuvassa kuvattava itkee, ja silloin on kyse käänteentekevästä murheesta, luopumisesta. Vain yhdessä kuvassa hän hymyilee. Ja se hymy saa minut lähes tolaltaan.

Hymy on sarjasta, joka kuvaa lapsettomuuden realisoitumista. Intensiteetiltään väkevän sarjan pelkistetyt otokset taiteilijasta ja lapsettomuushoitoprosessin yksityiskohdista kouraisevat. Ne todentavat kuvan voimaa. Sanat tuntuvat täysin riittämättömiltä.

Näyttely on vaikuttava. Hienoja ovat kuvat, jossa rinnastuvat taitelijan ensivisiitti Ranskassa ja hänen vuosienperäinen kotiutumisensa. Kauniita ovat otokset maisemasta ja ihmisestä. Erokuvia ei melkein voi katsoa. Lähes kaikista kuvista välittyy alakulo, yksin autiuteen jäänyt yksilö.

Tullaanpa lähelle tätä päivää. Sarjan Carpe Fucking Diem -kuvista luen uhmaa. Ja tuoreimman (luulen) videon lopussa Brotherus katsoo minua puun lehtien liehuessa kasvojen vieressä. Puiden lehdissä on hopeiset, pyöreät tarrat.

Kannatti taas käydä Turussa.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta

Kertomus eräästä avioliitosta (Siltala 2015) on oikea suhteen anatomian oppitunti. Geir Gulliksenia kutsuisin avioliiton ruumiinavaajaksi.

Romaanissa aviomies sanoittaa avioliiton vaiheet, yrittää nähdä ne vaimon kannalta, vaikkei voi irrottautua omasta kokemuksestaan. Kumpikaan ei ymmärrä, miksi unelma-avioliitto hajoaa. Miehelle liitto oli toinen, hullaannuksesta syntynyt. Miehen ex-vaimo toivoi miehen itse kokevan jätetyksi tulemisen kauhut. Näin sitten tapahtuu.

Sain kuin sainkin kokea sen, minut jätettiin, minutkin, menetin sen ainoan, johon luotin, juuri niin kuin hän, ja minusta tuli se, jota ei enää haluttu.

Jon jätti nuoren perheensä, kun hurahti ”Timmyyn”, naiseen, jonka kanssa hän sai kaksi poikaa ja suhteen, jossa oli kipinää, flirttiä ja muuta panostusta virkeään yhteiseloon. Herran tähden tätä ”pillow talkin” määrää, peitonheiluntaa ja miehen ihailevaa katsetta! Kaikki suodattuu miehen kautta, joten mietin, mikä on koko totuus.

Romaanin mies puhuu, pussaa, huolehtii, sallii, kannustaa – kaikkea sitä, mitä unelmien mies tekee. Sen lisäksi mies syö naistaan silmillään, haluaa kuulla kaiken, olla selvillä kaikesta, haluaa ja haluaa. Taitaa liika olla liikaa.

Poikkeuksellista tässä eroromaanissa on se, että jätetyksi tuleva mies on koko ajan vaimon irtautumisprosessissa mukana, ennakoi ja seuraa aitiopaikalta. Ja rakastaa. Mies lämmittelee vanhan hurmoksen hiilloksella. Vaimo sanoo:

– Minusta taas tuntui kuin olisin yhtäkkiä parantunut jostakin. Enkä ollut edes tiennyt että olin ollut sairas, minähän viihdyin meidän yhteisessä elämässämme.

Norjalaisen Gulliksenin romaania vertaisin ruotsalaisen Lena Anderssonin tapaan läpivalaista suhdetta. Kuvauksissa veivataan ja möyritään. Kummassakin röngtensäde kuvaa tekoja, ajatuksia ja tunteita. Kummassakaan ei oikein selviä, mitä rakkaus on. Pakkomiellettä, riippuvuutta, takertumista, jakamista, antamista, ottamista, arkea, juhlaa, tapaa, tottumista, sulautumista, irtautumista?

Kertomus eräästä avioliitosta

Omat tunteeni heiluvat puolelta toiselle. Toisaalta on kiehtovaa upota kirurgiseen tarkasteluun, toisaalta saman seulominen riepoo. Ehkä näin painava kirjoitetaan ulos ja jopa pois. Eroon johtavat vaiheet tehdään mahdollisiksi ja mahdottomiksi – kuten ne ovat minäkertojalle.

Kummastelen, etten kummoisesti kosketu. Riipaisevia hetkiä koen silloin, kun tilanne hieman avautuu mies-vaimo-umpiosta. Esimerkiksi pienet havainnot lasten asemasta eroissa, etenkin vanhemman pojan reagointi, ovat sellaisia. Suosittelen kirjaa sananasettelutaidon vuoksi, ja kyllä kirjasta löytää kiinnostavaa muutkin kuin vain eroavat, eronneet, jättäjät ja jätetyt. Kirjan kertomaan viitaten jokainen voi olla joku päivä joku noista.

Nyt varoitus romaanista kiinnostuville. Varoitan, koska paljastan romaanin loppulauseet. Ne ovat hienot. Kahdensadan sivun tarkan selvityksen jälkeen minäkertoja päättää kaiken asettamalla asiat uusiin mittasuhteisiin.

Kyse on vain tunteista. Tosin meidän molempien vahvoista tunteista, rankoista, kaiken tuhoavista ja häkellyttävistä tunteista, niin vahvoista, että niiden takia kokonainen maailma voi tuhoutua. Ja silti ne enemmin tai myöhemmin laantuvat, lakkaavat olemasta totta ja hiljalleen irrottavat otteensa.

– –

Kertomus eräästä avioliitosta
suomentanut Hanna Tarkka
Siltala 2017
romaani
200 sivua.
Lainasin kirjan kaverilta.

Lue myös nämä: Kulttuuri kukoistaa ja Helmi Kekkonen.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Han Kang: Vegetaristi 

Kehollista tekstiä tässä Vegetaristi-romaanissa (Gummerus 2017)! Han Kangin kirja ei maistu paperilta, vaikka kieli on hallittua, jopa paikoin ankaran kontrolloitua.

Kehollisuus syntyy monesta tekijästä. Ensinnäkin päähenkilö Yeong-hye lopettaa lihan syönnin. Sillä hän pyrkii hallitsemaan uniaan ja elämäänsä, vähitellen se tähtää muuttumiseen ajatuksettomaksi luontokappaleeksi, puuksi. Toisekseen naisen lanko pakkomielteisesti näkee kälyn kehon videotaideteoksen kasvina siten, että haluaa maalata vartalon kukka-aihein, jolloin rajat häviävät: ”Oliko Yeoung-hye ihminen, eläin vai kasvi?” Nämä tapahtumat murtavat tavallisten ihmisten tavallisen elämän pariskuntina ja perheenä, myös yksilöinä.

Vegetaristin kerronta vaihtelee romaaniosittain. Romaani alkaa Yeong-hyen aviomiehen minäkerronnalla. Se taustoittaa: perusmiehille naiset ovat omaisuutta. Romaanin toinen osa nähdään langon näkökulmasta. Hän on poikkeusmies, vaimonsa elättämä taiteilija. Päätösosa on itsellisen siskon, jonka kannalta nähdään yhteinen lapsuus ja murtunut nykyisyys.

Päähenkilö saa oman äänen kuuluviin vain muutaman kerran, kun hän romaanin alussa kuvaa käänteentekeviä uniaan. (Kukaan muu ei unikuvauksia kuule, ei mies, ei sisko, ei vanhemmat – vain minä.) Niistä irtoaa kauhu, jota nainen kokee. Jostain se kauhu kumpuaa, niin rajusti nainen reagoi uniin. Ja selittäväthän unet:

Jospa tietäisit, miten kovasti olen aina joutunut ponnistelemaan, jotta hallitsisin itseni. – -. Olin yksin; koko äärettömässä avaruudessa ei ollut jäljellä mitään muuta kuin minä.

Korealaista kulttuuria en tunne. Patriarkaatilta se vaikuttaa. Ja pärjätä pitää muttei saa erottua muista. Universaalin tunnistan: puhumattomuus ja kaltoinkohtelu aiheuttavat pahaa. Romaani kuvaa sisäänpäin kääntynyttä aggressiota, siten selviytymistä ja tuhoutumista. Äärimäisillään se on siinä, miten vain oman kehon kontrolloinnilla kokee hallinnan tunteen. Samalla hallinnan, häviämisen ja pakenemisen rajat hämärtyvät. Kaikki tämä sen jälkeen, kun olemme olleet muka tavallisia, muista erottumattomia, siten hyväksyttyjä, ja jäämme täysin tuntemattomaksi ja ulkopuolisiksi – kuten vaimo miehelleen:

Näin unen. Niin hän oli sanonut kaksi kertaa. Olin näkevinäni hänen kasvojensa vilahtavan ohi ikkunan takana pimeässä tunnelissa, mutta ne tuntuivat vierailta kuin tuiki tuntemattomat kasvot.

Vegetaristia on laajalti hehkutettu, joten odotukseni ovat olleet korkealla. En pety, en kuitenkaan lukiessani hihku. Kunnes luetun jälkeen teksti alkaa versoa tajunnassani kuten lankomiehen ihomaalaukset Yeong-hyen katoavalla keholla.

Romaani on eittämättä hieno. Siinä on vahva tunnelma ja kerrontaa, jonka aukkojen ja symbolien arvoituksia ratkon. Yksin – niin kuin ihmiset tajuntansa kanssa jäävät. Siinä yksi romaanin teemoista. Ja niitä riittää. Yllätyin: Vegetaristi on samalla ”tavallinen” psykologinen romaani, ahdistavuuten asti surullinen ”tavallinen” tarina siitä, miten kasvu- ja kotiolot vaikuttavat ja vahingoittavat.

Romaanin loppusivut: hirvittää. Valoa näkyvissä yhdelle henkilölle? Väkevää.

Vegetaristi

– –

Han Kang
Vegetaristi
englanninnoksesta suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2017
215 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Paljon on jo kirjoitettu, muutamia: Luettua elämää löytää monia verrokkeja, Omppu tuntee yötajunnan voiman, Lumiomenalle unohtumaton, Kirjaluotsille moniselitteinen ja Lukuisalle monikerroksinen.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Katja Kallio: Yön kantaja

Olen lukenut kevään kohottavimman romaanin. Katja Kallion taitoteos Yön kantaja (Otava 2017) valuu minuun, pysäyttää ajatukset ja ajan. Päähenkilö Amanda tietää tunteeni:

Amanda yritti selittää, että joistain kirjoista piti päästää irti hitaasti, kömpiä varovasti niiden kyydistä. Ei loikata kyydistä täydessä vauhdissa.

Yön kantaja

”Elämää muistuttava elämä oli muuttunut elämäksi.”

Romaanin päähenkilön taustalla lepattaa tosielämä, Amanda Fredrika Aaltonen (1864 – 1918). Amanda syntyi aviottomana lapsena, pidätettiin useaan otteeseen ”loisnaisena” irtolaisuudesta ja sijoitettiin Seiliin, saareen, josta ei ollut paluuta.

Asiakirjamerkinnöistä kehittynyt romaani hengittää kaunokirjallisuutta. On aivan sama, onko oikea Amanda remunnut Pietarissa ja Moskovassa tai lennellyt kuumailmapallolla Lontooseen ja Pariisin. Tämä pitelemätön romaanin nainen on niin tehnyt, ja vaikka hän vaikuttaa alkuunsa todella rasittavalta, epämiellyttävältäkin, taide on tällaista: Amanda viettelee puolelleen, eläytymään, elämään yhdessä.

Romaanissa on monia perustavanlaatuisia teemoja kuten erilaisuus ja yhteisön valta yksilön yli. Siinä loimuaa elämisen vimma ja rakkaus. Siinä vangitaan elämän etenemättömyys ja elämätön elämä. Ja tuosta jälkimmäisestä: ei ole elämätöntä elämää, vaikka kantaisi sisällään yötä ja olisi teljettynä Seilin selliin. Siitäkin tulee elämä – vaikkei itse valittu.

Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä.

Asiantiloille ei romaani anna yhtä selitystä tai ratkaisua. Jossain vaiheessa ällistelen, ettei Amanda voi reuhtomisensa jälkeen noin hallittu olla kuin hän Seilissä on, paikoitellen kyllä äkkiväärä ja laskelmoiva, leikkisäkin. Kai väistämättömän kanssa oppii elämään. Onko se oikein? Siihen voi etsiä vastausta kukin tahollaan.

”Ja tästä hänen päälleen sammuneesta ajasta.”

Romaanissa on selkeä juoni, kiinnittäviä henkilöitä ja kiinnostava rakenne. Pidän siitä, ettei Kallio ole valinnut minäkerrontaa vaan liukkaan kaikkitietävän kertojan, joka zoomailee kohteisiin vaihdellen läheisyyttä.

Vaikka romaanin valtiatar on Amanda, on romaanissa paljon muitakin henkilöitä. Heitä nähdään Amandan näkökulmasta mutta myös etäämmältä tai toisten henkilöiden kuvakulmista. Suljetun yhteisön mutkikkaat ihmissuhteet tuntuvat tosilta, ja on välillä vaikea seurata, kuka on hoitaja ja ketkä hoidettavia. Ystävyyden ja rakkauden aaltoilussa lähennytään ja etäännytään, ei pysytä samoina. Se koskettaa.

Aika on muovailuvahaa Kallion käsissä. Pääosin kerronta on kronologista, muutamia poikkeamia siinä on takaumin ja ennakoinnin. Aikaa lohkotaan myös muistoin. Merkityksellisintä on se, miten ajankulua kuvataan. Joskus pieni hetki voi pitkittyä määrättömyyksiin, joskus vuosien läpi kiritään pikaisesti. Romaani kourii ennen kaikkea koettua, ja siksi aika on suhteellista, ei kellon viisarein mitattua. Huomaan, että Amandallle on tärkeä tietty, oikea kello – lähinnä symboli, ei ajanseurantaväline.

Seilin saari on myös symboli samalla kuin konkreettinen paikka. Saari on eristetty muusta maailmasta ja ajankulusta. Sillä on historia spitaalisten säiliönä, ja se jatkaa romaanissa paikkana, josta ei päästä pois. Siksi Seiliin voi pysäyttää ajan. Seili on vääjäämättömän kohtaamista: siellä ei itse saa määrittää kuka on ja missä on – ja toisaalta on juuri se, mikä on ja missä on.

Seili

Seilin hautausmaa 1980-luvulla (kuva: Jani Ahti)

”Tähtisumu loikoo taivaan mustalla pohjalla.”

En pidä Yön kantajaa itsetarkoituksellisena runoromaanina, vaikka kielen kuvallisuus on sille leimallista. Ilmaisuvoima värittää henkilöt, tapahtumat ja miljöön. Kieli toisaalta aukaisee avaruuksia kuten käy huikeissa kuumailmapallohetkissä. Toisaalta se määrittää tarkkaan ympäristöjä niin kuin Turun tienoota, Pariisin nuhruisia kulmia, Isakssonin tupaa tai Seilin luontoa. Toisaalta se tiivistää yhteen virkkeeseen koko sielun kuten lapsenmurhasta tuomitun Gretan hetkenä, jona Greta pääsee lapsenlikaksi:

Greta nousi, otti tyttöä kainaloiden alta kiinni ja painoi vasten rintansa lämmintä, silkkistä tuhkaa.

Romaanin valtaansa ottava tunnelma sikiää aistillisesta kielestä, mikä liikkuu linjassa Amandan aistiherkkyyden kanssa. Amanda on fyysinen ajatuksista tekoihin, ja hän kokee äänet, näyt, ja tuntoaistimukset äärimmäisen voimakkaina. Sille voimalle on romaanissa löytyneet sanat.

Mutta muisto ei asetu, ei millään. Se sähisee ja sylkee ympärilleen.

Amandan ajatukset kipinöivät ja helisevät, ne säteilevät joka puolelle kuin kipu.

” ’Tässäkö kaikki’, hän kysyi.”

Voisin kirjoittaa naisia hyväksikäyttävistä miehistä, mielenterveyshoidon alkeellisuudesta, ymmärtämättömästä hoitokulttuurista ja yhteiskunnan epätasa-arvoisuudesta. Voisin kirjoittaa saavuttamattomasta rakkaudesta. Voisin kertoa vaikka mitä Amandasta sekä Duplessista, Isakssonista, Sofiasta ja Gretoista. En kirjoita. Vellon vain siinä, miten romaanin tunnelma ja siitä säteillyt ihmisnäkemys saa ihon kihelmöimään. Sellaisessa kokemusvyöryssä luen viimeiset sata sivua.

Vaikka Yön kantaja kertoo Amandasta, poikkeusyksilöstä poikkeusoloissa, tunnen, että jokaisella taitaa olla omat pienet tai isot Seilinsä. Amanda kesti, kun hänellä oli jotain odotettavaa, esimerkiksi hyvä kirja. Niin minäkin, ja jaan tässä sen Amandan tavoin:

Lukiessaan hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan.

– – –

Katja Kallio
Yön kantaja
Otava 2017
romaani
380 sivua.
Ostin kirjan.

16 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kirja vieköön! -ilta 15.3.2017

Tämänpäiväistä Minna Canthin liputuspäivää edelsi sopivasti kevään viimeinen Kirja vieköön! -tapahtuma Savoyssa (15.3.2017). Canth on esikuva monipuolisesta, aktiivisesta naisesta. Sellaisia oli Savoyn lava täynnä: ilta säkenöi naisenergiaa ja oli oiva osoitus siitä, miten yhteiskunnassamme naisilla on aiempaa enemmän mahdollisuuksia olla esillä, tehdä ja vaikuttaa.

Kirjavieköön 3

Ilta alkoi illan emännän Baba Lybeckin sisääntulolla. Hän esitti katkelman Katja Kallion uutuusromaanista Yön kantaja (Otava 2017), joka kertoo 1800- ja 1900-luvun taitteessa eläneestä Amanda Aaltosesta.

Alunperin Kallio oli kirjoittamassa toista romaania, mutta törmättyään asiakirjoissa Amandaan, suunta muuttui, poikkeushenkilö vei mennessään. Kyse on täysiverisestä romaanista, ei elämäkerrasta, koska kovin paljon faktaa ei ”loisnaisesta” löytynyt, dokumentit ovat lähinnä sairaskertomusmerkintöjä. Amanda toilaili Turussa, pidätettiin useaan otteeseen irtolaisena ja tuomittiin loppuelämäkseen Seilin saareen. Ohimennen jossain dokumenttimerkinnässä mainitaan, että Amanda sanoi käyneensä esimerkiksi Pietarissa, Lontoossa ja Pariisissa.

Seilillä on karmaiseva kaiku spitaalisten ja sittemmin hylkiönaisten eristyspaikkana, josta ei palattu. Kirjoitusprosessin aikana Kallio vietti jonkin verran aikaa Seilissä, mahdollisesti juuri Amandan sellissä. Kallio testasi muitakin romaanin Amandan kokemuksia kuten asunnottoman vaeltelua ja kuumailmapalloilua. Ilmailukokemusta Kallio kuvaili näin: korin liike tuntui nilkoissa, kaikki näyt terävöityivät, korkeudessa kuuli äänettömyyden. Tällaisia tuntemuksia siirtyi romaaniin, samoin se, millainen on yhteiskunnan suhde yksilöön, etenkin joukosta poikkeavaan yksilöön. (Huikaisevan hienosta romaanista postaan huomenna.)
Kirjavieköön KK
Kallion kirja johdatti koko illan teemaan: naisiin, jotka poikkeavat muotista, erottuvat joukosta. Ei silti pidä unohtaa sitä, että Amandan tavoin on paljon naisia, jotka eivät saa päättää elämästään, vaikka ajat ovat paremmat kuin ennen itsenäisyytemme alkua.

Hienoa illassa oli se, että siellä rinnan istuivat eri-ikäisiä vaikuttajanaisia. Kallion ja Lybeckin seuraan lavalle asteli Birgitta Ulfsson – ja otti sen haltuun: Pikku Myyn laulu ja kaksi runoa, jonka jälkeen yleisö söi naisen kämmeneltä. Keskustelua vei vireä, itseironinen ja anekdootteja pursuava leidi.

Illan painopiste oli elämäkerroissa. Ulfsson ei ollut suunnitellut elämäkerran tekemistä, mutta antoi sille periksi 88-vuotiaana. Lenita Airisto kirjoitti omaelämäkerran 80-vuotispäivänsä kunniaksi. Lenitan räyhäkkä tyyli sopii estradeille, ja Savoyssakin hän ilahdutti yleisöä suoralla puheella. Stallarit saivat kyytiä.

Lenitan jälkeen lavalle saapuivat Nasima Razmyar ja Sinikka Mönkäre, demarinaiset eri sukupolvista ja lähtökohdista. Heidän elämäkertansa ilmestyivät juuri. Nasiman maahanmuuttajakokemukset saisivat levitä laajalle, ja sympaattista, pärjäämään sisäänrakennettua naista kuuntelisi vaikka kuinka pitkään. Mönkäre jäi keskustelussa hieman taustalle, mutta asiaperusteluihin luottavan naisen merkitystä on vaikea ohittaa: Suomen pitkäaikaisin naisministeri. Lopuksi Baba kysyi kaikilta kolmelta ohjeita pärjäämiseen. Lenita vastasi ”hurmaaminen”, Nasima ”kompromissit” ja Mönkäre ”tietojen etsiminen ja tietoon perustuvat perustelut”. Siitä vain testaamaan!

Kuvaavaa on se, että joitain julkisuuden naisia saa kutsua vain etunimellä. Baba, Bisse, Lenita ja Nasima luontuvat noin vain. En suin surminkaan voi heittää ”Sinikka” ja tarkoittaa Mönkärettä. Ehkä raja on siinä, että viihdeosastolla käyminen oikeuttaa etunimittelyyn, vaikkei henkilöä henkilökohtaisesti tunne ja vaikka hänellä on tukuittain vakavasti otettavia meriittejä. Miehiä harvoin nimitetään vain etunimellä, vain silloin, jos se on artistinimi.

Artisteista puheen ollen Kirja vieköön! -formaattiin kuuluvat tekstikatkelmien esittäminen. Baba Lybeck hoitaa mallikkaasti niistä osan, näyttelijät osan. Tänä iltana Minttu Mustakallio luki Lentian tekstiä  habitukseltaan lenitamaisena ja Taisto Oksanen vakuuttavan asiallisesti Mönkäreen muistelmapätkän. Katkelmat ovat paikallaan, sillä siten kirjallisuustekstit ovat läsnä henkilöiden lisäksi.

Kirja vieköön! -kokonaisuus on ilahduttanut kevään ajan. Painopiste on ollut tietokirjallisuudessa. Onneksi Baban Lybeckin hieno hanke jatkuu syyskuussa. Ehkäpä syksyllä on ohjelmassa kevättä enemmän kaunokirjallisuutta. Kiinnostuksesta kihisten odotan syyskauden kirjakattausta!

Illan esiintyjät:
Baba Lybeck
Katja Kallio
Birgitta Ulfsson
Lenita Airisto
Nasima Razmyar
Sinikka Mönkäre
Minttu Mustakallio
Taisto Oksanen

Illasta voit lukea kattavat koosteet Kirja vieköön  (nimiyhteys on sattumaa) ja Kulttuuri kukoistaa -blogeista.

Tammikuun ja helmikuun Kirja vieköön! -illoista tässä ja tässä.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Tapahtuma

Kirjojen naisia kotoa ja kaukaa

Tällä kertaa niputan juttuuni kaksi kirjaa. Toinen on kirjoitettu silkalla suomella, toinen alunperin katalaaniksi. Vähän väkinäistä tämä yhdistäminen on, sillä kytkeä voin kirjat vain siksi, että kirjailijat ovat naisia ja kirjojen pääosissa on naisia. Koska tänään on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä, menköön kirjaparikkiesittely sen piikkiin, että nykyään nainen saa kirjoittaa naisista tässä ja vaikka missä ajassa niin kuin haluaa. Kiitos meidän Minnalle ja katalaanien minnoille.

Meillä

Heidi Mäkinen tunnetaan hauskasta blogista Ei saa mennä ulos saunaiholla, ja samanniminen romaani ilmestyi viime vuonna (Karisto). Minua riemastuttaa romaanin nimi, ja myös itse romaanissa on huvitushetkensä.

Kirjassa kuljetaan kahden samassa talossa asuvan naisen matkassa. Toinen on leskeytynyt, ja hän etsii itsellisen elämän tapaa ilman mölömiestään. Toinen nainen postaa Facebookiin positiivisia päivityksiä, vaikka tyhjyys vaanii ihmissuhdehämärän rajamailla.

Ei saa mennäNämä eri-ikäiset naiset ovat muutoksen kynnyksellä, ja sitä romaanissa kuvataan kevyesti. Jonkun verran turhan ohutta henkilökuvaus on, joskus jopa osoittelevaa. Aika nopsaan loikitaan käännekohdista toisiin.

Romaanin tähti on leskirouvan kissa, jolla on tinkimättömän omnipotentti luonne. Ehkä katin ylivertaisuusfantasiat olisivat voineet jäädä kissamaisemmiksi, vaikka valloittava Kyllikki-kissa kyllä on. Kissan kohtalo minua kirpaisee, samalla naisväki viedään kohti toiveikasta tulevaisuutta. Kokonaisuudessaan romaani on leppoisaa ajanvietettä elämän kiertokulusta, sen kuopista, yllätyksistä ja nusuista, myös äkkipyähdyksistä.

Muualla

Suklaan makuCare Santosin Suklaan maku (S & S 2017) sijoittuu eri vuosisatojen Barcelonaan. Lähivuosikymmenistä kertoo kirjan osuus suklaapuotinaisesta, miehestä ja yhteisestä ystävästä. 1800-luvun päähenkilö on orpo palvelijatar säätyristiriidassa ja kaakaokannun omistuskurimuksessa. 1700-luvulla keskiössä on kekseliäs köyhäintalon kasvatti suklaantekokoneineen. Kaikkia kolmen erillisen romaaniosan henkilöitä yhdistää suklaa ja kaakaokannu. Lopuksi selviää kannun alku ja juuri.

Älkää nyt naurako, mutta Suklaan mausta tulee mieleen Pentti Haanpää Yhdeksän miehen saappaat. Tietysti saa nauraa. Yhtymäkohtana noille kahdelle kirjalle on vain se, että tietyllä ”kiertopalkinnolla” liimataan juonen osaset yhteen. Santosin romaanissa posliinikannu käy symbolista, joka välittää fatalistista näkemystä: ajat ja tarina elävät esineiden kautta ihmisissä oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Nyt se on sinun, Sara, sinun omasi. Voit olla tyytyväinen: ostit esineen joka on täynnä tarinoita. Kuulet ne , jos kuuntelet tarkasti, olen varma. Sinä olet selvästikin se, jota me olemme täällä kaksikymmentäviisi vuotta odottaneet. Niin se vain on, asiat tapahtuvat kun niiden pitää tapahtua, eivät yhtään aikaisemmin.

Suklaan maussa on aineksia mukavaksi historiaromaaniksi, ja aluksi annan sille mahdollisuuden viihdyttää. Sitten alan vetää väärään kurkkuun turhan sakeaksi vispilöityä juomaa. Tarkoitan sitä, että romaanissa on liikaa kaikkea. Fokus katoaa, enkä niele kaikkia juoni- ja kerrontakonsteja, joten lopputarinan kulauttelen vain kakistellen alas. Idea on kiva, ja kirjassa on hetkensä, mutta kokonaisuus ei sitten kuitenkaan maistu.

– –

Heidi Mäkinen
Ei saa mennä ulos saunaiholla
Karisto 2016
romaani
242 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa vaikkapa Luettua elämääLukutoukka ja Marjatan kirjaelämyksiä.

Care Santos
Suklaan maku
katalaanista suomentanut Anu Partanen
S & S 2016
romaani
416 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa, muutaman mainitakseni Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin avain ja Mummo matkalla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jukka Viikilä: Runot I-II

Leikkaan heti kärjen pois kaupallisuusvalitukselta, sillä joku voi härskisti ajatella, että kyllä sitä nyt runot yksiin kansiin painetaan, kun on Finlandia-palkinto plakkarissa. Niin painetaankin, niin onkin! Tarkoitan sitä, että ei haittaa, vaikka proosamenestyksen vanavedessä tarjotaan mahdollisuus vähälevikkisen kirjallisuuden saatavuuteen ja siihen tarttumiseen, tässä tapauksessa Jukka Viikilän lyriikkapakettiin Runoja I-II (Gummerus 2017).

Kokoelma sisältää Viikilän kaksi ensimmäistä kirjaa, jotka ovat ilmestyneet 2008 ja 2010. Runoille on tunnusmerkillistä ajattomuus, eikä Viikilänkään runoja aika ole nakertanut. Joissain runoissa vilahtaa julkkisnimiä, jotka eivät tänään suurta merkitse, vaan ei se haittaa. On siellä myös Jeesus ja Donne sekä muuta klassista kontekstia.

Pidän etenkin osuudesta Runoja I. Siinä on leikkisyyttä, lennokkuutta ja sanomisen avaruutta. Sävyt vaihtelevat. Runoissa on jopa julistavuutta. Minua kohottaa runo puusta ja elämästä (s. 9):

– –
Mutta muistakaa että vaikka elämä tapahtuu kaikkialla,
on sen jokainen koti sen ainoa koti.

Arkihavainnot heilahtavat arvaamattomiin suuntiin. Runoissa on paljon arvoituksellisuutta, mikä lisääntyy kakkososassa. Tiedän palaavani värssyihin, sillä niin nämä kuin runot yleensäkään eivät yhdellä lukemalla avaudu tai tyhjene. Runon tiheys voi viedä ajatusähkyyn, jumittaa jopa. Siitä sopiikin siteerata runoa, joka tiivistää ajatuksen kahteen riviin (s. 57):

Pihvin jälkeen ei jaksa ajatella.
Tämä on ongelma teoksissa joissa on pihvi.

Tykästyn ensilukemalla lyhyisiin runoihin. Kokoelmassa on myös pitkiä proosarunoja. Niissä riittää purtavaa. Nautiskelen aamuhavainnoista (s. 50) ja kakkososan osion X tilannelohkaisuista. Tiedän, että tämä kirja pysyy pitkään tyynynaluskirjana, josta luen sivun silloin tällöin, sieltä täältä. Avaan sanoja ja sanomisen tapaa, arvailen, päättelen tai annan vain soljua.

Viikilä Runoja I-II

Kirjalla on kaunis ulkoasu, joka puhuu samaa kieltä Viikilän romaanin kannen kanssa.

Runon kuvia kehitetään eläimistä pallopeleihin, numeroinneista autoihin. Elämänilmiöt leviävät kirjavina eteeni: on arkitoimintoja, havaintoja, metaforisia kiteytyksiä, yllättäviä siirtymiä, käsittämättömyyksiä. Runotyypillisten säekeinojen lisäksi hyödynnetään proosallisuutta, draamaa ja muistilistatyyliä. Viimeinen runo naulaa kaiken: sisällysluettelo (s. 208) olemattomasta kokoelmasta, kaikesta siitä mitä olisi voinut olla. Tämä jossittelun joutsenlaulu siis huvittaa ja sisältää silkkaa runototuutta: sanoen peräkkäin sommitelu saa sepityksen soimaan lukijan päässä omaa säveltä, lukija resonoi lähetettyjen viestien virittämänä.

Ennen loppurunoa minua hykerryttää luetelma siitä, mitä kaikkea on löydetty (s. 200). Runossa parin sivun verran ladellaan näennäisen irrallisia aforistisia asioita tyyliin ”Löydetty vähäinen, josta tehty paljo”. Hokemien joukossa näyttää olevan Viikilän henkilökohtainen ennustus romaanista Akvarelleja Engelin kaupungista. Tai näin tämä lukija haluaa tulkita – tämä lukija, joka suuresti on nauttinut Engel-romaanista ja tekee nyt runoista päätelmiä, virkistyy ajatusketjuista, putoaa kärryiltä, hämmentyy aukoista ja ajattelee monesta asioista toisin kuin eilen, tunti sitten, juuri.

– –
Löydetty runo, josta tehty proosaa, proosaa myyty, tuotto noudettavissa.
– –

– –

Jukka Viikilä
Runoja I-II
Gummerus 2017
yhdistelmä kokoelmista Runoja (2008) ja Runoja II (2010)
kannen suunnittelu Jenni Nopponen
210 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Kokoelmalla osallistun Ompun runohaasteeseen, joka kuvan päivämäärästä poiketen jatkuu vuoden loppuun.

runohaaste

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kansallisteatteri: Macbeth – ja jotain Shakespearesta

Illan esitys

Macbethin kumpikin esityspuolisko alkaa ninahagentyyppisen punkahtavalla musisoinnilla: nummien noidat laulavat revitellen usvan leijuessa. Tämähän tutajaa tehokkaasti, ajattelen. Kilttiasuinen soittajapoika taitaa soittimen kuin soittimen. Se ihastuttaa. Myös esityksen ulkoasu kiinnostaa. Videoavusteisessa näyttämökuvassa on hyviä hetkiä. Lavastus on modernia läpinäkyvää luksusta, lasia ja ohutta terästä. Sen lisäksi puvustus viittaa nykyaikaan, samoin se, että kännykkä toimii herätyskellona.

Kansallisteatterin Macbethissa juonitellaan skottilaisessa linnassa tai sitten ei: temutaan missä tahansa vallan linnakkeessa. Sitä ei anneta oivaltaa vaan välillä vyörytetään videoseinillä nykyajan diktaattoreiden kuvia ja ääniä tai luonnon tuhoa. Tässä saattaa piillä näytelmän ongelma: esitys ei luota silkkaan Shakespeareen vaan kurottelee jotain muuta – ja tipahtaa. Tällä en tarkoita sitä, etteikö klassikoita saisi modernisoida.

Koen esitysdynamiikan tasapainottomaksi. Vallanhalun ja itsekkyyden ajaton tuhovoima kyllä korostuu, mutta silti se tuntuu oudon ulkokohtaiselta. Viivyttelyltä vaikuttavat siirtymät, portaissa ravaamiset, juoksut ympäri lavaa. Macbethin pariskunta näyttää ja kuulostaa hyvältä mutten käynnisty heidän polttoaineestaan. Näytelmän hahmot sinkoilevat erillisinä planeettoina muodostamatta aurinkokuntaa – tämä tietysti sopii näytelmän sanomaan, mutta kadotan sen. Näytelmän loppukohtaus nolottaa. Tiivistän teatteritunnelmani näin: koin joitain hienoja näyttämökuvahetkiä mutta haparoin hajanaisuudessa ja kyllästyin pitkitykseen.

Macbeth

Katso esitysfaktat Kansallisteatterin sivuilta.

Illan pohjustus

Ennen illan Macbeth-esitystä kuulin dramaturgi Eva Buchwaldilta, että esityksessä ei käytetä uutta Matti Rossin Macbeth-käännöstä, vaan Buchwald ja ohjaaja Janne Reinikainen ovat suomentaneet ja sovittaneet tekstin. Noitakohtauksissa haluttiin käyttää Cajanderin runollista käännöstä. Lisäksi tilattiin Antti Nyleniltä tätä päivää kommentoivaa tekstiä, koska myös Shakespearen aikana näytelmissä käytettiin omaan aikaan kytkettyjä kohtia. Produktioon haluttiin myös tiettyjä alkutekstin sävyjä kuten alkusointuja, toisaalta kieleen haettiin myös nykykieleen sopivaa sanastoa.

Tällaisia erittäin kiinnostavia yksityiskohtia sain kuunnella Kansallisteatterin ullakkohuoneessa Bloggariklubilla, jossa Eva Buchwaldin lisäksi oli keskustelemassa kolme muuta Shakespeare-fania. Paraikaa Kansallisteatterissa esitetään toista kuningastragediaa, Richard III, ja sen ohjaaja Jussi Nikkilä kertoi Shakespeare-suhteestaan. Richard III -esityksessä käytetään Rossin käännöstä, jossa Nikkilän mukaan on kohottavaa kieltä, kielen pitkiä kaaria. Nikkilä on lukenut koko suomennossarjan, jonka tekijöistä oli illan tapaamisessa läsnä toimittamiseen WSOY:ssä osalistunut Shakespeare-bändäri Saara Pääkkönen sekä kustannustoimittaja ja Shakespeare-lukupiirin ylläpitäjä Alice Martin.  Shakespearen 38 näytelmän käännösurakka valmistui 2013, kesti 10 vuotta, mukana oli 12 kääntäjää. (Kuvassa vasemmalta lähtien Pääkkönen, Martin ja Nikkilä.)


Shakespeare-sarjan tekijät kertoivat, miten käännösten tavoite on ollut tarkkuus, pyrkimys siihen, että käännöksissä on kaikki ehtaa Shakespearea ja alaviittein selvitetään nykylukijalle vieraita kulttuurikonteksteja. Käännökset eivät perustu mihinkään muuhun kuin Shakespeareen, ei esimerkiksi aiempiin käännöksiin. Pentametrimittaa ei ole kuitenkaan säilytetty kuin kahdessa näytelmäkäännöksessä.

Keskustelijat korostivat sitä, että Shakespearen draama kirjana ja esityksenä ovat eri asioita, niiden lähtökohdat ovat tyystin eri: kirja on kirjallisuutta, esityksen painotukset ovat toiset. Yhteistä on se, että mestarin teksteistä irtoaa joka aikaan ammennettavaa, sillä Shakespearen ihmiskuvan näkemyksellisyys ei kulu.

Allekirjoitan edellisen. Luin viime vuonna Shakespearen 400-vuotisjuhlan hengessä kolme uussuomennosta: Romeon ja Julian, Kaksi nuorta veronalaista ja Juhannusyön unen. Olen vaikuttunut niiden kielen voimasta ja henkilökuvaterästä. Lisäksi viime kesänä näin Juhannusyön unen Kesäyön unena Suomenlinnassa.  Macbethia en ehtinyt lukea ennen esitystä, mutta muistini pohjalta kaivelin edellistä teatterikokemustani Q-teatterista, jossa Elina Knihtilä temmelsi nimiosassa.

Vaikkei Kansallisteatterin Macbeth innostanut, innostuin muuten. Varasin kirjastosta Richard III -draaman ja selailen kalenteria lippuvarauksen vuoksi. Ja täten tilaan näyttämölle lisää Suurta S:ää. Ehkä sitä on tulossa. Kiitos illasta Bloggariklubille!

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Heti kärkeen kerron, etten ole lukenut Yösyöttöä enkä Tarhapäivää. Ne ovat Eve Hietaniemen kaksi edellistä kirjaa, jotka kertovat Pasasen pojista. Aloitan tutustumisen Pasasiin vasta romaanilla Hammaskeiju (Otava 2017).

Huomaan: pääsen hyvin perhetarinan kyytiin. Hammaskeijussa yksinhuoltajaisä Antti Pasanen kertoo poikansa ensimmäisestä koululukukaudesta. Siinä samalla selviää, että Paavo-pojan äiti jätti perheensä heti synnytyksen jälkeen ja Antti-isä on selvinnyt lapsen ja työn hoitamisesta yritysten ja erehdysten menetelmällä.

Mutta mä kuitenkin pärjäsin. Opin pärjäämään. Kaikki ei mennyt ihan kuin Strömsössä, mutta kenellä edes menisi… paitsi tietysti niillä, jotka asuu Strömsössä. Niillä menee.

Ekaluokalle on selvitty, mutta nyt alkaa kuormitus käydä psyyken päälle. Tässä romaanisarjan kolmannessa osassa Antille todella kirkastuu harmaan sävyjen seasta, että tarvitaan koko kylä lapsen ja aikuisen miehen kasvatukseen.

Aluksi hieman skeptisenä seurailen kivaa kommellustamista, sellaisia söpöjä sattumuksia suolletaan solkenaan. Annas olla! Vauhdikas teksti viettelee mukaansa, ja isämiehen naseva arkihavainnointi komiikkakulmineen kutkuttaa nauruhermoja. Esimerkiksi arkitoilailut ja väärinkäsitykset huvittavat, ja Antin toistuvat kohtaamiset partiopoliisin kanssa naurattavat vesissäsilmin. Myös hykerryttää hiekkalaatikkokumppaneiden melkoiset persoonallisuudet lisänimineen, samoin tyyppien elämäntianteesta johtuva muuttuminen koiratarhavierustovereiksi. Eikä minulla ole mitään romanttisia käänteitä vastaan.

Hammaskeiju

Antti-isän ja Paavo-pojan suhde liikuttaa. Se, miten tummat loimet limittyvät selviytymistarinaan syyslukukauden edetessä, hellyttää minut lopullisesti. Tämä käy sydämen päälle! Hammaskeiju vie masennuksen syövereihin, ja kirjan ekstrajuoni liittyy kehitysvammaisiin ja heidän oikeuksiinsa normaaliuteen – ja niistäkin Hammaskeiju saa irti iloa ja itkua sekä kauniita mahdollisuuksia.

Okei, on tämä aikuisten satu. Mutta tekee niin hyvää olla vietävissä kertomukseen, jossa perheenjäsenet, ystävät, työkaverit ja tutut tekevät toisilleen palveluksia puhtaasta välittämisestä. Erilaiset ihmiset kohtaavat toisiaan, sanailevat sivu suun, toisten ohi ja myös kovin, kovin lähelle.

Tarvitsin juuri nyt lukupinoni väliin tällaisen viihdyttävän, leikkisän, lämmittävän ja liukaskielisen kirjan. Jo taas jaksaa tarttua kotimaiseen kokeilevaan proosaan, kun mielen on puhdistanut konstailematon hyvän mielen kertomus kaikin maustein. Tällaista tarvitaan.

– – –

Eve Hietamies
Hammaskeiju
Otava 2017
romaani
415 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Postaan juttuni tänään samanaikaisesti Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan kanssa.

Muissa blogeissa: esimerkiksi Amman kirjablogiLukutoukan kulttuuriblogi ja Rakkaudesta kirjoihin.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Ruusuvuori: Yksi näistä pienimmistä

Juha Ruusuvuoren kirjoista olen pitänyt. Kaniikki Lupus vahvisti uskoani kotimaiseen historialliseen romaaniin, Majuri Max vei kiehtovasti kaukaiseen paikkaan ja aikaan, Pyhän kalan kultti vinksautti virkistävästi ja Tarzanin haudassa oli viihdyttäviä käänteitä. Nyt kirjailija on pistänyt kirjallisesti hynttyyt yhteen lastenpsykiatrirouvansa kanssa, ja pariskuntakirjailijanimi on ytimekkäästi vain Ruusuvuori. Tavoitteena on kokonainen Lapponia-sarja kaltoin kohdelluista pohjoisen ihmispoloista. Sarja alkaa: Yksi näistä pienemmistä (WSOY 2017).

Yksi näistä pienemmistä

Romaanin alkupuolen luen kuvitellen, että kyse on dekkarista. Kansi vie siihen suuntaan ja aiheen käsittely virittelee jännitystä. Yksi jos toinen henkilö käyttäytyy kummallisesti: asioista ei puhuta, vaan enemmän vain ihmetellään ja seurataan. Minä seuraan mukana, sillä odotan, että jotain tässä varmasti alkaa tapahtua.

Keskiössä on neljä-viisi keski-ikäistä, joita yhdistää löyhä kiinnostus toisiinsa – joitain sukulaisina, joitain ystävinä ja joitain ihastuksina. En saa suhteista oikein tolkkua. Pääjuoni pyörii uutta elämänvaihetta aloittavan lastenpsykiatri Saaran, hänen sisarpuolensa Lailan ja kummankin ystäväpastorin Jannen ympärille. Tässä on kaiken toiminnan motiivi:

Janne ei ollut yksinäisissä pohdinnoissaan Lailan tilanteesta päässyt puusta pitkään; hän tunsi, että lestadiolainen liike värjyi naisen taustalla kuin suuri, tunnistamaton eläin. Mutta miten se liittyi naisen outoon käytökseen oli edelleen täysi mysteeri.

Romaani tuntuu epätasapainoiselta. Pituudesta saisi melkein puolet ottaa pois. Ehkä sitten tarinoinnista karsiutuisivat ylimääräiset rönsyt ja saisin otteen henkilöihin. Nyt pääsen vain hipaisemaan perhesuhteita, puhumattomuutta, hylkäys- ja yksinäisyyskokemuksia sekä lestadiolaisyhteisöjen dynamiikkaa. Ehkä keskittämisen jälkeen saisin pohjoisen roudasta kaivettua jotain tuoretta möyhittävää. Ehkä tiivistyksen ansiosta jäisivät turhat selittelyt, jotka kuormittavat tekstiä niin, että kaunokirjallisuuden mahdollisuudet oivaltavuuteen minimoituvat. Esimerkiksi tällaiset oppineisuuden osoittelut karsisin:

Kyse on dissonaatiohäiriöstä. Se on lapsuudenaikaisen hylkäämisen ja hyväksikäyttökokemusten aiheuttama häiriö. Ihminen peittää pintatajunnastaan pois lapsuuden kammottava kokemukset, niitä ei hänelle enää ole olemassa.

Ainesta on naisenkaipuisessa Paska-Pentissä, ja jotain oleellista pilkottaa lapsen minämuotoisista kerrontaosuuksista, jotka puikkelehtivat muun tekstin välissä. Lisäksi romaanissa hyvin tavoitetaan pohjoisen olemus: etäisyydet, jotka eivät sikäläisittäin tunnu missään. Pohjoista Suomea ajellaan ristiin rastiin Kemistä Posiolle, ja paljon pyöritään Sirniön kylällä. Ajellaan kelissä kuin kelissä satoja kilometrejä, kun ystävä pirauttaa avunpyynnön. Tai tehdään tikusta asiaa ja ollaan sanomatta tärkeät asiat.

– – –

Ruusuvuori
Yksi näistä pienimmistä
WSOY 2017
(rikos)romaani
428 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Nyt on lukeminen ollut hidasta, olen edennyt kieli keskellä suuta. Vertaus ontuu, huomaan. Muutenkin lukemisen jälkeen vahdin sanavalintojani. Harry Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja (Siltala 2017) askarruttaa mieltä ja kieltä.

Kokoelmassa on 13 novellia. Ne ovat keskenään kovin erilaisia. Yhteistä on arvoituksellisuus ja nyrjähtäneisyys. Mitä tahansa voi tapahtua. Reaalimaailmasta lähdetään ja astutaan kynnyksen yli.

Uraanilamppu

Mainitsen muutaman novellin, joista nautin. Niminovelli ”Uraanilamppu” vie mainiosti hätkähdyttävän valonlähteen tuottamiin tunnelmiin ja kokemuksiin. Lyhyt novelli ”Toiminta” erittelee kirurgisen tarkasti fyysiset tapahtumat herätessä ja naurattaa suurpiirteisellä loppulauseella. ”Fantastinen salaatti” hulluttelee ruokahifistelyllä. ”Piilodepression” jälkeen kihelmöin kaikenlaisia ajatuksia ihmisestä ja perheestä – ja kerrontataidosta, joka pistää kutisemaan.

Muutama novelli kiertyy kuristusotteella kirjalliseen työhön. ”Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani” -novellissa rakentuu tilanne, jossa kirjailija on kustannustoimittajan luona keskustelemassa kokoelmasta, joka kannattaisi aloittaa ”Uuranilamppu”-novellilla. Todentuntuisista havainnoista poikkeillaan kirjailijan mielenjuolahduksiin. ”Kertomus”-novellissa upotaan kertoja-lukija-tulkintoihin. Tuntuu kuin lausahduksia olisi silputtu vaikkapa blogeista, joissa suolletaan kirjoista, lukukokemuksesta ja muusta sivuavasta. Ja pilkka osuu nilkkaani – syystä.

Huimaa näissä novelleissa on se, etten oikein tohdi poimia sitaatteja. Jos lainaan jotain, olen varma, että joudun naurunalaiseksi. Olen varma, että minua vedätetään. Joten annan mennä. Tässä on lukukokemukseni:

Lukijan tuskin kannattaa yrittää löytää totuutta, hänen on järkevämpää nauttia siitä, että tulee huijatuksi. Kaikkien ratkaisujen ei tarvitse vaikuttaa motivoiduilta. Vaihdoin kerran sukupuolta vahingossa. Lukija tietää, että hän tulee huijatuksi, mutta myös kertoja tietää tulevansa huijatuksi, kertomus vie mennessään heitä molempia. Viime kädessä kysymys on psykologisesta sodasta kertojan ja kertomuksen ja lukijan ja kertomuksen välillä.

Monessa novellissa on sellainen tuntu, että niissä on sisäpiirin läppää ja minä olen ulkopuolinen. Kirjan lopusta selviää, että osalla novelleista on kirjallinen esikuva. Esimerkiksi niminovelli ”Uraanilamppu” vertautuu Juhani Ahon lastuun isoisän lampun ostosta ja ”Piilodepressio” J. P. Roosin artikkeliin.

Taitavaa on: sanat, lauseet, virkkeet sakeanaan merkityksiä. Muutama juttu kohottaa. Pitkälti kuitenkin menee pinnistelyn puolelle ja tulee Tsehovia ikävä. Välinpitämättömäksi en jäänyt.

– –

Harry Salmenniemi
Uraanilamppu ja muita novelleja
Siltala 2017
177 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Riitta K halusi ylittää mukavuusalueensa, Suketukselle novelleissa on kokeilevaa ja kujeilevaa, ja Ompulle kokoelma on järisyttävän kiinnostava.

Novellihaasteeseen tämän myötä on kertynyt nyt 83 novellia.

novellihaaste

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Terhi Nikulainen: Menneisyyteen tatuoitu

Rauma, Helsinki, Amsterdam ja Düsseldorf mahtuvat samaan dekkariin, samoin nykyaika ja sotavuodet. Avaanpa vihjailuja tarkemmin Terhi Nikulaisen dekkaria Menneisyyteen tatuoitu (Myllylahti 2016). On muutenkin paikallaan välillä kurkkia pienkustantamoiden tuotantoon.

menneisyyteen-tatuoitu

Murhan, tässä tapauksessa mahdollisen sarjamurhan, selvittely on kirjan keskeinen kimmoke. Raumalaistaustainen tatuoija Josefiina löytyy helsinkiläisateljeestaan surmattuna. Selviää, että Josefiinan amsterdamilaiskollegoja on surmattu samoin. Josefiinan taustojen penkomisen seurauksena ilmenee, että joskus menneisyydessä on tapahtunut selvittämätön murha. Siten päädytään sota-ajan Raumalle, jossa hyörii natseja ja desantteja.

Rikosromaani ei ole mitään ilman rötösten selvittelijöitä, joten ylikonstaapeli Vera Ranta astuu näyttävänä esiin. Ulkonäkö ja viileä tyyli korostuvat, ja yhtenä selittävänä tekijänä on Veran tausta.

Hän tiesi ylittävänsä liikaa. Hän tiesi haluavansa näyttää. Hän halusi näyttää sen, että venäläinen nainen pärjää paremmin kuin suomalainen nainen. Ja sen, että venäläinen poliisinainen pärjää paremmin kuin suomalainen poliisimies. Ja hän oli onnistunut hyvin.

On tervetullutta, että suomalaisdekkarihenkilöiden etninen kirjo lisääntyy. Esimerkiksi Kati Hiekkapellon Anna Fekete on monisyinen naiskuva, Matti Rönkän Viktor Kärppä kiinnostava puolimaailmanmies, ja Samuel Davidkin vie juutalaisyhteisöön. Verasta voi kehkeytyä vaikka mitä, vaikka tässä sarjan aloituksessa hahmo jää vielä esittelyasteelle, potentiaalia kyllä on ulkopuolisuuden, sisäisten ristiriitojen, ulkoisten uhkien ja kylmäntulisen persoonallisuuden käsittelylle.

Veran työpari kuusikymppinen Voitto osoittautuu hetkittäin aika maukkaaksi poliisipulleroksi, mutta kovin paljon hän ei saa tilaa. Sanonkin dekkarikokonaisuudesta seuraavaa: siinä on varsin näppärää juonipudontaa ja rikoksen taustatekijöissä on jujua, mutta keskittyminen tiettyihin juonisäikeisiin voisi tehostaa tunnelmaa ja syventää henkilöitä. Nyt ohittuvat melko nopeasti sekä henkilöt että aikoihin ja paikkoihin haarottuvat juonenkäänteet.

Motiivin haku kaukaa menneestä askarruttaa välillä minua, mutta pidän kuvauksesta, sillä raumalaisperheen sota-ajan elämässä jännite väreilee. Jäin jopa miettimään sitä, että siitä olisi syntynyt itsessään intensiivinen perhetarina, jossa psykologinen näkökulma vaikuttaa hiotulta. Poliittiset ristiriidat ja vakoiluosuus sen sijaan ohittuvat kevyesti.

Menneisyyteen tatuoitu on ihan viihdyttävä perusdekkari, joskin jotkut tarinankuljetukset jäävät touhuilun asteelle, ohuiksi tai kesken. Hienoinen lisäys seuraavissa osissa tekstin hiontaan ja toimitustyöhön muokkaisi tarinaa ja kerrontaa tehokkaasti ja nostaisi Veran vetäväksi poliisidaamiksi.

– – –

Terhi Nikulainen
Menneisyyteen tatuoitu
Myllylahti 2016
jännitysromaani
214 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus