Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset

Mikä on ihmisyyttä? Osittain piirteiltään eläimellinen lapsi vai ulkoisesti ihminen mutta käytökseltään peto? Etiikan ja toden peruskysymyksiin vie Virve Sammalkorven romaani Paflagonian perilliset (Karisto 2016).

Kerrassaan outo opus tämä teos. Ensinnäkin koko nimi kuuluu: Paflagonian perilliset. Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut. Romaani kahmii piirteikseen 1800-luvun alkupuolen (fiktiivisen) tutkimusmatkapäiväkirjan henkilökohtaisen osan ohella jälkipolven edustajan tutkimustyylistä suoraa kommentointia, lisäksi se ammentaa historiallisesta ja spekulatiivisesta fiktiosta. Tätä lukiessa uppoutuu toden ja tarun seikkailuun.

paflagonian-perilliset

Raamit ovat nämä: nuori Iax pääsee ihailemansa tutkijan Moltiquen retkueeseen, joka löytää Venäjän metsien kätköstä luolan. Siellä asustaa lapsijoukko, varjojen lapset, joista jokaisella on enemmän tai vähemmän eläimen piirteitä kuten karva- tai höyhenpeitettä, jyrsijöiden korvia, kuonoja tai hännänpäitä. Muu tutkimusretkue pitää lapsia raadollisena ansaintamahdollisuuteena, Iax sen sijaan inhimillisinä olentoina. Uhan tuntu kasvaa, konflikti on valmis.

Luen romaaniin säilöttyjä tekstipätkiä, ja pysyn avuttoman ja keinottoman päiväkirjan pitäjän ja ihmislasten puolella. Sydän värisee Iaxin dokumentoimissa lasten hylkäystarinoissa. Vaihtelevin tuntein seuraan Iaxin ja lapsia luotsaavan Annan tutustumista. Joudun loppuun asti jännittämään, miten kaikkien käy, enkä silti voi tietää, kuinka käy.

Tämä on ihmeellinen kirja. Se on lyhyt ja tupattu täyteen kaikkea mahdollista vanhoista myyteistä filosofiisiin pohdintoihin, etiikasta pragmatiikaan. Taustalla kuultavat kirjailijakonkareiden (vaikkapa Gonrad ja Sinisalo) kuvaukset. Romaanissa on kaltoinkohtelun ja hyväksikäytön tematiikkaa, moraalikonflikteja, siinä on henkilöpsykologiaa, siinä on viattomuutta ja julmuutta.

Kliseistä on tiedematkailijoiden hulluuteen vajoaminen, mutta sekin kertoo siitä, miten pienen raaputtamisen jälkeen ihminen käyttäytyy kuin eläin. Osin piirretään suoraviivainen hyvä-paha-akseli, mutta muun muassa monet lapsensa hylkäävät vanhemmat ovat valinneet ehkä pienemmän pahan. Siis kirjassa kiepautetaan tarjottuja yleistyksiä ympäri. Ihailen sitä, miten pienin keinoin murretaan perusasetelmia, esimerkiksi vastenmielisestä Moltiquestakin vähä väliä väläytetään muuta.

Erilaisuuden hyväksyminen tai torjuminen nousee päällimmäiseksi. Ikävä kyllä se on aina ja kaikkialla ajankohtaista, vaikka romaanissa rämmitään parinsadanvuodentakaisessa venäläismetsässä. Kannattaa esimerkiksi lukea Tommi Kinnusen kolumni nykykoulun inkluusiosta ja sitten tämä Sammalkorven romaani, Iaxin sanoja.

– – että maailmasta tulisi turvallinen paikka niillekin, jotka ovat erilaisia.

Mietin, mitä voisin tehdä. Voisin näyttää, millaisia he ovat; kuinka kauniita, kuinka erikoisia, kuinka kyvykkäitä. Minua surettaa taas, että joudun tyytymään sanoihin.  Sanat antavat lukijalle mahdollisuuden epäillä kertomaani, värittää sitä ja kuvitella ylipäätään, miten mieli tekee.

Totta vieköön mieli tekee kuvitella Sammalkorven sanojen perusteella. Totuus, taru, tieto, muistot ja harhat saavat sekoittua vapaasti. Ja sitten uskon sepitteeseen, enkä usko, enkä halua uskoa, että tuollaista on voinut / voi olla, ja tiedän, että voi ja on.

Spefi-romaanin sanojen takana vaikuttavat kuvat ja kuvaajan synopsis, sillä romaani rönsyää Pekka Nikruksen valokuvaprojektista. Kuvat ovat myös osa romaania, syventävät varjojen lasten totuutta olla olemassa, mahdollisena totena ja muistoina.

Kyllä kirjallisuuspakinnoilla on merkitystä. Nolona totean, etten viime vuoden upeasta kirjavyörystä tuupertuneena olisi tätä kirjaa noteerannut ilman Savonia-palkintoa, joka herätti halun selvittää, mitä palkitseemisen arvoista tässä on ohi muiden ehdokkaiden. Olihan sitä.

– –

Virve Sammalkorpi
Paflagonian perilliset. Iax Agolaskyn päiväkirjan säilyneet sivut
Valokuvat, piirrokset ja taitto: Pekka Nikrus
Karisto 2016
Spefi-romaani
137 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Monet bloggaajat ovat kirjan lukeneet, mm. Amma, Jonna, Raija, Suketus ja Ulla.

Advertisements

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

6 responses to “Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset

  1. ritvamirjamisuhonen@gmail.com

    Kiitos postauksestasi. Kirjailijaa en tunne, mutta kirja vaikuttaa kiinnostavalta.
    En tuntenut myöskään ennestään Siri Kolua, jonka Topelius-palkitun nuortenkirjan (kaikkien kirjan!) Kesän jälkeen kaikki on toisin sain aamulla luettua loppuun. Hieno kirja, joka olisi saattanut jäädä lukematta ellen olisi tullut tsekanneeksi, keitä kirjailijoita oli ehdotettu Arvid Lydecken- ja Topelius- palkinnon saajaksi.

    • Juuri tällainen hyöty palkinnoista ja ehdokasasetteluista on. Jos ne herättävät kiinnostusta, kirjat saavat lukijoita. Kaikki voittavat.

      Entä ne kirjat, jotka eivät saa ehdokkuuksia? Ehkä blogit nostavat niitä, ja joku lukija innostuu tarttumaan uuteen.

      • ritvamirjamisuhonen@gmail.com

        Kautta aikojen ihmiset ovat suositelleet lukemiaan kirjoja toisilleen. Sukulaiset, ystävät, lehtien ja kirjaston uutuuslistat ja -haut, bloggaajien postaukset, kustantajien mainokset, kirjapiiripini, – kaikki ne ja moni taho, jota en hoksaa nyt mainita, auttavat löytämään kiinnostavia teoksia enemmän kuin ehdin lukemaan.
        Olen aina hämmästellyt ihmisiä, jotka eivät löydä luettavaa. Kävelisivät ensi töikseen vaikkapa lähimpään kirjastoon tai ystävänsä kirjahyllylle 🤓.

      • Noin se on. Tykkään siitä, että bloggaajia kutsutaan vertaislukijoiksi. Tavallaan hän voi olla suositteleva esilukija.

        Nuorten lukemisesta ollaan huolissaan. Kyselytutkimusten perusteella nuori tarttuu herkimmin kirjaan, jos kaveri suosittelee. Eli pitäisi joka porukassa olla yksi, joka harrastaa kirjoja. Se voi levitä.

      • ritvamirjamisuhonen@gmail.com

        Unohdin listastastani koulun ja opettajan merkityksen! Minulla oli oppikoulussa äidinkielenopettajana Tellervo Tapionlinna, joka laittoi oppilaansa lukemaan maailmankirjallisuutta aivan keskikoulun alaluokilta lähtien. Oppilaat suosittelivat kirjoja toisilleen ja ainekirjoitustunneilla ainakin yksi aine oli aina kirjallisuudesta. Parhaita aineita luettiin ääneen.
        Itselleni merkityksellistä on ollut myös lapsuuskotini kaikkien perheenjäsenten lukuinto ja se, että kirjoja sai kantaa kassikaupalla kotiin luettavaksi tai istua kirjastossa iltakaudet uppoutuneena johonkin kirjaan, kun kotimme oli kovin pieni ja täynnä ääntä ja toimintaa.
        Niina sanoi hauskasti yhdestä ystävästään Rosesta, että ”äiti varmaankin kauhistuu, kun kuulee, että Rosella on vain yksi hömppäkirja, jota hän lukee uudelleen ja uudelleen.” En kauhistunut, mutta itselleni olisi valtava suru, jos en pystyisi lukemaan tai en ymmärtäisi lukemaani.

      • Viisi kovaa K:ta: Koti, koulu, kaverit, kirjastot ja kirjavinkkaajat verkossa ja muualla!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s