Tiina Lehikoinen: Multa

Poesia esittelee Tiina Lehikoisen runokokoelman Multa: ”Runot käsittelevät muistisairauteen liittyvää kielen kuolemaa sekä elämän kiertokulkua.” Muistisairauden aikana murenee mieli, kieli ja ruumis. Lehikoisen lyriikka tavoittaa sen todesti, rankantarkasti: Jotakin muutakin meissä katkeaa kuin tämä kieli

Lehteilen runoja, palaan niihin uudelleen. Ne avautuvat hankalasti – ja syystä. Multa hakee sanoja, jotka muistisairaalta hämärtyvät ja katoavat. Kun vielä puhetta on jäljellä, kieli on poukkoilevaa, fragmentaarista. Runot poimivat kaoottisuuden kaksisuuntaisesti: niissä on sekä dementoituneen rapautunutta kielimieltä että sitä todistavan läheisen kouraisevaa kokemusta. Kokoelma alkaa aivan kuin raunioitumista tunnustellen, pitkien taukojen hajalausein. Lopussa sen sijaan on vuodatuksia, tiheitä ja runsaita muisteloita.

Runoissa kuulen ennen kaikkea puhujan, joka koettaa saada käsitettäväksi sitä maailmaa, joka katoaa, kun rakkaan ihmisen muisti häviää. Yhtenä mylläkkänä vyöryvät omat muistot, kaipaus jaettuihin aikoihin, vakava välittäminen. Siksi runoissa on myös julmuutta, joka itää sairauden seuraamisen surusta. Teen nyt väkivaltaa runoille (ja toisaalta toimin samoin kuin runoissa, palan sieltä täältä tallentaen): poimin todisteeksi säekatkelmia eri runoista.

sinulta puuttuu muisti ja kieli, lihoiltasi nimittäjä

ja millä sinä kirjoittaisit, ei sieltä ole kieltä tänne

haaskio, se on tämän tuhoutuneen kielen hinta

toisto ei tee sinusta enemmän totta

Kuolema on runoissa läsnä, jo muistisairaus on katoamista ennen lopullista poistumista, josta seuraa maakuoppa vailla allegorista tasoa. Kokoelman nimi luonnollisesti viittaa kuolemaan, hautaan, mutta myös uusiutumiseen. Monessa runossa multaan istutetaan sipuleita. Elämän jatkuminen ei siis unohdu.

En tämän enempää Multaa möyhi. Kynnän hiljaa, hitaasti kokoelman tunnepaakkuja. Ja samalla omiani. Isäni muistisairauden vierellä kuljin yli kuusi vuotta, loppuun asti. Olen rämpinyt sen rämeissä, eikä kokemani minusta katoa: kieli takkuuntuu, kauheat karvat, haen olemiselle pohjaa

multa

– –
Tiina Lehikoinen
Multa
Poesia 2016
runoja
101 sivua.
Lainasin kirjastosta.
runohaaste
Mainokset

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

9 responses to “Tiina Lehikoinen: Multa

  1. Vesa Haapala

    Hei,

    jos kiinnostaa, kirjoitin itse tästä pitkähkön tekstin Helmetin Runo puhuu meille -projektiin. Kannattaa tutustua ja tsekata samalla muitakin viime vuoden runoteoksia. Vuoden 2016 runosato oli hieno!

    • Kiitos Vesa, juttusi onkin tuttu. Pyrin seuraamaan runosatoa, vaikka proosaa enemmän luen. Ja viime vuoden kirjoissa on paljon mielenkiintoista. Blogannut olen ainakin Paperi T:n, Anja Erämajan ja Aura Nurmen kokoelmista. Ja ilmestyihän oma runokirjanikin…

  2. Vesa Haapala

    Kiitos! ja onnittelut Kierrän vuoden -teoksesta! Pahoittelut, että se meni minulta ohi. Viime vuosi oli todella runsas runovuosi, ja huomaan nyt, että minulta jäi monta kiveä kääntämättä projektissani. Taisin kuitenkin pyöriä lähinnä kustannuskentän tutuissa maastoissa.

  3. Vesa Haapala

    Tuo onkin melkoinen paradoksi: selko ja runo yhdessä! No, minä olen kyllä sitä mieltä, että runous ei ole erityisen vaikeaa, kunhan sen ”kieliopin” oppii. Silloin siinä on paljon selkeää, siitä saa selkoa.

    Toki runoon kuuluu merkityksen avaruus ja se, että lukija saa seikkailla ja pohtia merkitystä ja nauttia myös itse matkasta ja runouden kielen opiskelusta. Selko ei vie näitä pois, joten paradoksikin on vain näennäinen ristiriita!

  4. Vesa Haapala

    Selkeitä ja perusteltuja kiteytyksiä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s