Jari Tervo: Matriarkka

Turkasen tahmeasti käynnistyy Matriarkka (Otava 2016), romaania siteeraten: ”Lukeminen eteni tikkuisesti.” Viidenkymmenen sivun jälkeen olin jättää leikin kesken, vaan sain kaverikannustusta ja aloitin parin viikon huilin perään uudelleen. Jari Tervon uutuusromaani sai siis uuden mahdollisuuden. Kannatti. Suosittelen.

Alun raskaus johtuu tekstin nykivästä temposta, sanastorunsaudesta ja valtavasta väkijoukosta outoine nimineen. Kielihienoudet pakkautuvat risukasanomaiseksi röykkiöksi, vaikeaksi selvittää. Kerronnan aluksi haetaan inkeriläistahtia, entistä aikaa ja Aamu Karitsantyttären lapsuusnäkökulmaa kolhoosin kirjavassa väkijoukossa. Siis hienoa ja hankalaa, tällaista esimerkiksi:

Kuolemaa pidettiin suurena, kun se lakkauttaa meidän kaikkien elämän. Juho Jäniksen mielestä kuolema on suuri vain siinä mielessä kuin pikkurillin pää. Tuo neuvoi meitä nostamaan pikkurillin pään ihan lähelle silmän eteen. Se pimensi auringon. Juho Jänis kaatui hiljaa kyljelleen. Auringonsammuttaja jäi pystyyn, kun uni opettajan valtasi ja naama valahti. Läksimme Vellikoukkuun. Siellä kaikki liikkuivat hiljaa ja puhuivat kuiskaten ikään kuin jonkun unta varjellen vaikka kaikki olivat hereillä.

Inkeriläiskylä on kommunismin ja perinneuskon sekä merkillisten hurmaliikkeiden kourissa, kunnes Stalinin kansanvihollisvainot vievät henkiin jääneet Siperiaan ja siltä tieltä selvinneet palaavat takaisin Inkerinmaahan Simpukka-kotikylään. Sitten syttyy sota: saksalaiset tulevat ja heimoveljet houkuttelevat sodan jaloista veljeskansa-Suomeen. Sodan jälkeen Suomi palauttaa inkeriläiset, ja taas kansaa riepotetaan Stalinin vainoissa.

Inkerin kansan viimeiset sata vuotta tulee fiktion välityksellä väkevästi välitettyä – mukaan lukien yksilöiden ajelehtiminen aatteiden puolesta ja vastaan, ilmiantajat, sukurutsat, runonlaulajat ja katseella esineiden liikuttajat. Romaanissa osansa saavat myös nykyajan Venäjän jyräpolitiikka ja vainohenkisyys sekä suomalainen maahanmuuttomeininki. Fakta on hallussa ja siitä irtoaa ainesta monimuotoiseen fiktioon.

Juonen kiteytän siten, että venäläistaustainen Irina Leivonen tallentaa inkeriläisläheistensä menneisyyttä ja supo-mies Elo Havu saa selville oman perheen yhteydet sukukansaan. Näin yhdistyy yksityinen yleiseen, ja tarina etenee loppuun asti linjakkaasti kontrastein ja paradoksein.

matriarkka

Runsaus kerrotaan kerroksellisesti, Tervolle ihan uusin kierroksin. Pohjalla on tiheä lause, mausteena merkillinen rytmitys ja sen muutokset. Joukoissa on yhden kertojan fiktionkaltaista muisteloa inkeriläisnäkökulmasta, suomalaisen sotilaspastorin lähettämättömiä kirjeitä sekä supon tarkastajan ja kohutohtorin nykyaika-ajatuksia. Ainakin näitä löytyy.

Irreaaliin Tervo on loikkinut kirjoissa aiemmin, kuten romaanissa Esikoinen. Matriarkassa viitaataan jossain vaiheessa Gulliverin retkiin, ja sopiihan se, sillä niin liioitelluilta inkeriläiskylän erikoishenkilöiden, elämäntavan ja pakkovaellusten kuvaukset tuntuvat. Olen ensin potkia kaikkea outoutta vastaan, mutta tosihullaannukseen minut johdattelee Aamu Karitsantyttären Siperia-osuus. Antaa mennä vain kaiken uskottavuuden yli, esimerkiksi ajaudun tulvivan Jenisein pyörteissä sellaiseen vihkikohtaukseen etten koskaan ennen. Kummallisen komeaa!

Monimuotoisuus ja -sanaisuus sisältävät sekä rasittavat että ihastuttavat puolet. Romaanissa on karsintavaraa, mutta ymmärrän, että kaikki tämä on tässä. Tapahtumista ja henkilöistä lähinnä irrotellaan ekstreemejä viipaleita, sillä fokus on väkevässä teemassa, jota mausteinen tarinointi höystää. Ja kuitenkin: tuo Aamu Karitsantytär, matriarkka, kattaa sielukkaan poikkeushenkilön, vyöryvaiheisen elämänkaaren ja ikonin elämän jatkuvuudesta. Sen lisäksi hän on räikeästi roihuava symboli noin 300-vuotta mennen tullen tallotulle inkeriläisyydelle ja etenkin nykyiselle suomalaiselle pakolaispolitiikalle, jonka karkea huipennus löytyy totisesta todesta: sairaiden siirtolaismummojen karkotuksesta perusteluna se, etteivät isovanhemmat ole perhettä.

Tervon romaani on tällä hetkellä myydyin kotimainen. Hyvä niin. Sysätköön se heittäytymään tarinaan ja kaltoinkohdeltujen osaan ennen ja nyt, tuuppikoon tuntemaan ja eläytymään – siksi on kirjallisuus. Humaaneja julistuksia ei ole liikaa. Sen lisäksi Matriarkassa on kerronnan kuhinaa, kirjavuutta, kauheutta ja kauneutta. Parasta Tervoa.

– –

Jari Tervo
Matriarkka. Romaani
Otava 2016
446 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

4 responses to “Jari Tervo: Matriarkka

  1. Minä kun olen tottunut, että Jari Tervo on nimenomaan helppolukuista. Ainaskin Layla ja Esikoinen tuntuivat ”helpoilta”.

  2. Hienosti kirjoitat. Samalla kun kirjasta saa oivan maistiaisen aavistan, että tämä ei ole minulle. Tuo runsaus tappaa, en ehkä löytäisi ulospääsyä risukasasta.

    • Leena, älä lannistu. Kirja tosiaan kannattaa lukea. Hienosti Tervo sitoo nykyisen ilmapiirin ääripäitä noin sata vuotta virranneeseen aikapyörteeseen. Kirja on kulttuuritietoinen, yhteiskunnallinen ja kaunokirjallinen. Ja kiitos kiitoksista!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s