Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2016

Marrasjännitystä 2016: teemaviikko

Marras – tuo kalmoon viittaava vanha nimi – aktivoituu, kun marraskuu alkaa, aikaa on pimennetty viisareita siirtämällä ja pyhäinpäivä lähenee. Totesin, että on aika kootaa kokemuksia kirjoista, joissa ruumiit ja rötökset ovat arkipäivää. Perustin teemaviikon:

marrasjannitysta-2016

Tervetuloa kirjoittamaan ja lukemaan jännityksestä ja kauhusta! Kohdataan lopullisuuksia fiktion välityksellä. Vaikka tämä (haasteentapainen) tuli näin äkkiä, niin tapahtuvat yleensä kaikki kohtalokkaat asiat. Kommenttikenttä on avoin ilmoittautumisille ja muille ajatuksille!


Nämä blogit ilmoittautuivat marrasjännitysviikolle yhden tai useamman postauksen voimin:

Mustien kansien metsä http://mustienkansienmetsa.blogspot.com/
Katvealue http://kalmannos.blogspot.fi/
Kirjakaapin kummitus http://kirjakaapinkummitus.blogspot.fi/
Kirja vieköön! https://kirjaviekoon.blogspot.fi/
Kirjan pauloissa https://kirjanpauloissa.blogspot.fi/
Luetut.net https://luetutnet.wordpress.com/
Lumiomena (ehkä mukana) http://luminenomena.blogspot.fi/
Pieni kirjasto http://pieni-kirjasto.blogspot.fi/
Tuijata https://tuijata.wordpress.com/
Tuulevin lukublogi https://tuulevi.wordpress.com/
Ullan luetut kirjat http://ullankirjat.blogspot.fi/
Yöpöydän kirjat http://kirjakissa.blogspot.fi/


Kaivelen viikon varrella arkistoistani aiemmin postaamattomia jännäriajatuksia:

marraskirjat

Mainokset

38 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Finlandia-ehdokkaani 2016

Juuri on kirjamessuista ja esikoiskirjapalkintoehdokasasettelusta toivuttu. Parin syvän palleahengityksen jälkeen olen valmis seuraavaan hype-hetkeen, Finlandia-ehdokkaiden julkistukseen.

Sanomatta selvää on, että kirjakisailu on kummallista, sillä kirja voi olla hieno niin monin tavoin. Onnistuneiden kirjojen keskinäinen vertailu tuntuu väkivallalta, puhumattakaan, että pitäisi valita vain yksi. Silti teen oman ehdokaslistan, josta jokainen teos on tuottanut minulle proosallista mielihyvää. Kaikki eri syistä. Vakuuttavaa kirjallisuutta on vuoden mittaan ilmestynyt, joten vapaana ja riippumattomana laadin 10-kohtaisen valikon. Tässä ehdokkaani aakkostettuna:

Riitta Jalonen: Kirkkaus

kirkkausNyt on menty merta edemmäs kalaan eli Uuteen-Seelantiin asti. Oikeastaan aika tai paikka ei ole kuitenkaan oleellinen, vaikka tietysti kirjailija Janet Framen kokemat mielenterveyshoidot vaikuttavat nykyään brutaaleilta. Ydintä on herkän henkilön kokemus, sanojen mahti ja toivon mahdollisuus. Oleellisinta on se, miten ne välittyvät Jalosen tekstistä. Kirkkaasti.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Processed with Snapseed.

Harva kirja notkauttaa polvia niin kuin tämän romaanin alku. Aloitussatu kerrotaan
siten, ettei ole vaihtoehtoja: tämä on katsottava loppuun. Siis katsottava. Kieli kulkee simmottis: se on visuaalisesti väkevää, näyttää henkilöitä, tapahtumia ja ympäristöä, synnyttää mielikuvia. Juonenkuljetuksen suhteen jännite loppua kohti löpsähtänee muttei kielen tempo. Rytmi rullaa, rulettaa.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Tankkien kesäRomaanin aihelmana on menneen säilyminen nykyisyydessä, museohanke, jossa kaupungin eri aikakerrokset elävät, niiden äänet kuuluvat. Rohkeasti sitä myötäilee kirjan rakenne: kertojina vaihtelee suuri liuta ihmisiä. Synteesi syntyy sekä tapahtuma-ajasta, muutamasta kesäpäivästä vuonna 1968, että menneestä – lähi- ja maailmantapahtumien vaikutuksesta yksilöihin. Jos on lukenut Kuopio-sarjan, saa lukea sydän sykkyrällä monien vanhojen tuttujen henkilöiden luopumisesta ja toisaalta uusien sukupolvien toivosta. Jos sarja ei ole tuttu, saa kompaktin kokonaisuuden fiktiivistä mikrohistoriaa.

Emmi Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Eurooppalaiset unetEurooppalaiset unet on episodiromaani, jossa luvut ketjuuntuvat keskenään jonkin yhdistävän tekijän perusteella. Jollain henkilöllä on esimerkiksi kytkös johonkin toiseen kirjan luvun henkilöön. Lisäksi kirjassa on hetkiä, joissa irtaannutaan tosiolevaisesta. Ne voivat olla unia, ne voivat olla yliluonnollisia maailmanhengen (tai EU-alueen zeitgeistin) kosketuksia. Eikä aika rajoita, sillä kuljen kirjan mukana menneestä tulevaan. Tässä romaanissa oli lumoavaa vapautumista monenlaisista rajoista.

Minna Rytisalo: Lempi

LempiNostan hattuani korkealle: sinä-muotoinen teksti on riski, mutta nyt se kannattaa. Poissaolevaa puhutellaan kolmen erilaisen kertojan voimin. Kerrontojen eriaikaisuus laventaa käsittelyä, lisää kierroksia ja tasoja kertoja kertojalta. Jännärinkaltainen juoni koukuttaa. Hienointa on se, miten taidokas teksti pakottaa lukijan täydentämään tarinaa, ottaa sen siten omaksi.

 

Peter Sandström: Laudatur

LaudaturKaksi vuotta sitten listallani oli Valkea kuulas (Finlandia-raadin ei), nyt olkoon Laudaturin vuoro, ihan omin ansioin vaikka tunnistettavaakin on. Hämmentävyyden ja hämmästyttävyyden sekoitus hienontaa kahta aikaa ja ihmissuhteita maukkaaksi muhennokseksi. Vanhemmuuden ja parisuhteiden niksahduksista syntyy jännittävää tekstiä, jossa ei oteta varman päälle, ja siksi se on omaehtoisen varmaa.

 

Jari Tervo: Matriarkka

matriarkkaKuulen humanismin huudon. Se kaikuu kolmesataavuotisella voimalla Inkerinmaalta, vyöryy Jenisein tulvavoimalla vuosikymmenten takaisesta Siperiasta, ei vaikene tämän ajan Suomessa, vaikka väkevät vastavoimat idästä, täältä ja lännestä sen kaikuvuutta sotkevat. Vaikka aluksi minun oli vaikea selviytyä kerronnan ja sanonnan kiemuroista, sitten antauduin. Aineksia on runsaasti. Arvostan kokonaisuuden hallintaa ja sitä, että yhteiskunnallinen romaani voi olla näin sakea ja kaunokirjallisesti pätevä.

Hanna Weselius: Alma!

Alma!Olen jo useaan Almasta! jotain kirjoitellut, ja aina mieli vie suuntaan ”röyhkeä”. Tarkoitan sillä kerronnan ja rakenteen räyhäkkää otetta. Kerrontatavat vaihtelevat, henkilöitä katsellaan erilaisista kulmista. Entisaikojen Alma Mahler on kuin taustakuva, jota vasten roiskimalla nykynaiseus hahmottuu, mutta sillä ei voi olla tiettyä, yhdenlaista hahmoa. Siihen mahtuvat kaapatut nigerialastytöt siinä kuin lähiöpissiksetkin. Moninainen teos.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Akvarelleja 2Engelin yöpäiväkirja valottaa arkkitehdin tapaa täyttää julkinen ja yksityinen tila. Kumpaankin hän jättää isoja aukioita muiden täytettäväksi. Tämä korunomainen romaani hidastuttaa hetkeen, hiljentää hahmottamaan kertojan elämäntilannetta, ajatusten tapaa, aikaa ja aikalaisia. Sitten se irtoaa vaikuttavan kirjallisuuden tavoin niin, että katson uusin silmin nyt Engelin kaupunkia ja kaupunkilaisia.

musta-hevonenÖö.

Varaan paikan mustille hevosille. Etenkin niille vuoden kirjoille, joita en ole vielä lukenut. Tälle paikalle voi asettua esimerkiksi uusin Pirkko Saision tai Asko Shalbergin romaani. Tai jokin muu. Näyttää siltä, etteivät hienot kirjat lopu.

18 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus

Helsingin kirjamessut 2016: tunnelmia

Messut ja valtakunnalliset lukuhalut

Kirjojen lukemisen edut tunnetaan. Ajattelun ja kielen taidot kehittyvät, empatiakyky karttuu ja elinikä pitenee. Siinä taitaa olla tukuittain syitä, miksi messuta kirjoista.

lVääjäämättä messumelske vie minua miettimään, että näissä kirjariennoissa vellova väki on jo lähtökohtaisesti lukijoita. Viimeisin hätkähdyttävin tutkimustulos on, että enää vain neljännes vanhemmista lukee lapsilleen. Miten 3/4:n saisi viettämään tekstibakkanaaleja ja välittämään juhlatunnelmaa jälkeläisilleen? Neuvolaanko on jaettava lukureseptejä? Liikuntaseteleiden kylkiäiseksi tuupataan lukuseteli? Tai lapsiperhe saa sote-palveluita vain, jos leimauttaa kerran kuussa kirjastossakäyntikortin?

Hesarin esikoiskirjaehdokas Soili Pohjolainen (HS 29.10.2016) mainitsee oman kirjoittamisensa taustatekijöistä näin (sitaatin saa oman kokemukseni perusteella lukea niin, että ”äidin” tilalla lukee ”isä”):

Tästä(kin) voi syyttää ainakin osaksi äitiä, joka keksi loruja ja sanoja, lauloi omin sanoituksin, luki lapsille ja vei kirjastoon. Olisinko ilman tätä alkanut kirjoittaa? Kirjoittaminen on tapa jäsentää maailmaa, olla maailmassa ja selvitellä tähänastisia traumoja.

Päästäisenä pisteeltä toiselle

Kymmenillä estradeilla ketjuna vaihtuvat haastattelut. Välttelen tilanteita, joissa äänessä on tekijä, jonka teosta en ole vielä lukenut. Jutut tuntuvat lipsuvan juonipaljastusten puolelle. Lymyän lukemieni kirjojen esittelyissä, niistä usein irtoaa jotain lisää jo koettuun. Muutaman kirjaomistusnimikirjoituksen haen, muutamaa kirjailijaa kiitoskättelen, muuten olen ihmisiksi. (Paperi T:n kustantaja oli niin viisas, että painoi post alfa -runokokoelman kirjailijan vaatimuksesta mustalle paperille. Hmm, nyt ei siihen kannata nimmaria jonottaa, ellei ole kultatussia mukana.)

 

Kirjallisuushumu vaikuttaa minuun siten, että keskittymiskykyni on päästäisen tasoa. Hamuan keskustelunpätkän sieltä täältä, hypistelen sattumanvaraisesti kirjoja, silmäilen satunnaisia sivuja. Kokemus on kuin parhaimmissa romaaneissa: kerrontateknistä sirpaleisuutta, aukot täytän itse ja tykkään tunnelmasta. Tunnelma muuttuu mielessäni väriksi, vihreäksi, eli tuoreuden, kasvun ja uudistumisen väriksi. Saan virtaa.

 

Blogit kirjakentällä

Enää kukaan ei epäile, etteikö kirjabloggaus ole osa kirjallisuuskenttää. Tammen ja WSOY:n bloggariaamiaisella kirjailijat totesivat, että kritiikin vähentyessä muu kirjakirjoittaminen on muuttunut merkittäväksi, vaikka kirjablogityylit vaihtelevat laidasta laitaan, fiilistelystä analyysiin. Riitta Jalonen totesi, että monista postauksesta tulee kirjailijalle tunne siitä, että tulee puhutelluksi. Eivät silti pelkät blogit riitä, vaan tarvitaan laajoja analyyseja perinteisen kirjallisuuskritiikin tapaan. Niitä toivovat sekä kirjailijat että bloggaajat.

kirjailijat

Aamiaisseurana Hannu Mäkelä (vasemmalla), Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis.

atena

Soili Pohjolainen (vasemmalla) ja Tiina Liftländer kustannustoimittajan haastattelussa.

Myös kirjailijat bloggaavat. Atenan kirjailijat Taina Liftländer ja Soili Pohjolainen ovat aloittaneet bloggaajana. Liftländer on blogannut yhdeksän vuotta ja hän pitää sitä tapana ajatella, ajatusten selventämisenä. Pohjolainen piti kirjan kirjoittamisesta projektiblogia. Hän pitää kirjoittamista hankalana sanojen punnitsemisen vuoksi, mutta kiinnostavana kirjoitusprosessin todentajana, joka purkaa kirjan kirjoittamisen glamouria.

 

Bloggaajille on messuilla järjestetty kaikkea kiintoisaa lukupiireistä kustantamotilaisuuksiin. Tuli erityisen etuoikeutettu olo. Osallistuin pariin kekkeriin ja kirjabloggajien Boknäsin (6 t 139) päivystyspisteessä notkuiluun. Kaikessa hulinassa oleellisinta tarjoavat kohtaamiset. Kiitos kollegoille antoisista rupatteluhetkistä!


Bloggaajien juttuja messuista kootaan kaikille avoimille Kotimaisten kirjablogien FB-sivuille.

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Kotimaisia esikoisia 2016 & kirjamessut

Kuluva kirjavuosi tulvii kiinnostavia kirjoja. Joukkoon mahtuu mainioita esikoiskirjoja, joissa kerronta vaikuttaa varmalta ja aiheenkäsittelystä pistää esiin omapäinen kulma. Kaikkia tulokkaita en ole lukenut, mutta lukemistani erottuu viisi kovaa kirjaa. Esittelen ne kirjamessujen käynnistyessä tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.

kirja16_bloggaajat


Kolme syyt elääTiina Lifländer: Kolme syytä elää

Esikoiseksi tässä romaanissa on vinkeä lähtökohta. Tässä ajassa seurataan lähinnä kahta vanhaa naista, ja myös heidän menneisyydessään poikkeillaan. Naisten suhde juontaa juurensa mieheen. Vaikka perisuomalainen vaikeneminen väijyy kuluneena motiivina, Liftländer tarjoilee uudenkarheaa näkökulmaa. Ja saattaa olla, että yksi syy elää tai lukea tämä kirja, on Volvo.

Processed with Snapseed.

Paperi T: post alfa

 

En spekuloi sen kummemmin esikoisrunoilijan muusikkomaineella, totean vain, että jälkimiehiset säkeet säväyttävät. Niissä on etenevä tempoa, tunneskaalaa ja tilannetajua. Sivunmittaisista vyöryistä runoilu vaihtuu välillä yhden sanan tiivistyksiin. Minuun vetoaa aitous ja heittäytyminen: olen aina mieluummin vilpittömästi epäonnistunut / kuin vitsillä mitään.

KäyttövehkeitäSoili Pohjolainen: Käyttövehkeitä

Totta kai esikoisromaaneissa on myös kehityskertomuksia. Käyttövehkeitä on siinä porukassa römäkkä rutistus. Tilannekomiikka viehättää kovasti. Ankeaakin on, sillä kyllähän suomalaisissa perheissä sattuu ja tapahtuu. Ja sattuu. Tyylitaju tässä romaanissa tykästytti kovasti.

LempiMinna Rytisalo: Lempi

Lempi on rakenteen riemuvoitto. Kolme kertojaa asetellaan peräkanaa kertomaan neljännen henkilön vaikutuksesta heihin. Henkilöt, juoni ja lähestymistapa sisältävät omaperäistä käsittelyä. Luin vimmaisesti. Muuta en sano kuin: Lapin mailla syttyy muutakin kuin sota.

 

Alma!Hanna Weselius: Alma!

Röyhkeää kerrontaa ihailevat saavat, mitä tilaavat. Kaikkitietävä kertoja keikkuu omavaltaisesti vaikka missä ja tekee omia johtopäätöksiään, mutta ei siinä kaikki, muutakin ilmaisutapaa löytyy. Yksi kertoja sättii Alma Mahleria sen kuin ehtii. Vaikka romaani on saanut nimensä tästä hiljennetystä naissäveltäjästä, hän soittaa romaanissa(kin) toista viulua, ensi viulussa vinguttavat kotimaiset naiset. Omia säveliään.


En kadehdi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon raadin tehtävää. Kirjamessuilla sunnuntaina 30.10. pääsevät ehdokkaat esille, joten voin nyt vain jännittää, moniko omista ehdokkaistani on palkintovaihtoehtojoukossa.

Kierrän vuoden KANSIEnsin en meinannut kehdata muistuttaa, että kuulun vuoden esikoiskirjailijoihin. Mutta tuli se sittenkin tässä todettua. Kirjamessuilla minut voi kohdata kirjabloggaajien päivystyspisteessä Boknäsin osastolla 6 t 139 perjantaina klo 17 – 18, mahdollisesti myös lauantaina klo 12 – 13.

kirjamessukortti

 

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

Mielikuvituspoikaystävään (Atena 2016) liittyvissä jutuissa näyttää toistuvan maininnat ”hauska” ja ”rohkea”, myös ”räävitön” havaittu. Mitä jos minä väitän, että  sinkkuelämäluotaus onkin vakava ja opettavainen?  Siispä selvennän, mitä asiaa Henriikka Rönkkösellä on, ja menenpä vielä asioiden edelle vakuuttaen, ettei valmis eikä varma ole koskaan, ei sinkkuna eikä parillisena.

Aloittelen sillä, mihin Rönkkönen lopettaa: älä usko yhteenkään hänen neuvoonsa. Usko vain, siksi hän on kirjan julkaissut. Kertoja avaa kuuden vuoden sinkkuuteensa selostaen harhailunsa ja niistä oivaltamansa asiat. Hän jakaa ne, jottei kaikkien tarvitse joka hetteikköön upota, ja kun kuitenkin uppoaa, Rönkkönen esimerkillään vahvistaa selviytymistä. Oleellista on kertojan tarkka kuvaus ja analysointi koetusta.

Rönkkönen tutkii sinkkuuden anatomiaa niin, että rehvakka kieli ei peitä kerrotun tukirankaa, onnenetsintää. Kirja todistaa, miten ohimenevät nimettömätkin yövieraat ovat unelmissa pian kiikkustuolikavereita mutta miten katteettomat toiveet päätyvät pettymyksiin ja parkuun.

Ydinasia on se, että kun mielikuvitussulho elää vain siellä mielikuvituksessa, pitää häämatkaunelma vaihtaa määmatkaksi. Pitää tuntea unelmansa, tarpeensa, seksuaalisuutensa, itsensä – eikä vongata onnea ulkopuolelta. Läheisyyden, asioiden jakamisen ja rakkauden huutava tarve toki on, mutta korvikkein tai tilaten eivät asiat ratkea.

Mainitsinko hetki sitten anatomian? Siitä Rönkkösellä riittää siekailematonta sanastoa ja sanottavaa. Ruumiinosat ja -toiminnot ymmärtäisi vähemmälläkin, mutta käsitän tarkoituksen. Tarkoitus ei ole sievistellä. Pikkaisen itsetarkoitukselliselta se tuntuu. Hiukan kirjassa on rautalangan vääntöä ja toiston makua, myös turhaa ja provoisoivaa sukupuoliasetelmaa.

mielikuvituspoikaystava

Kuuntelin kirjan, eli kirjan ja minun välissä oli vieras ääni. Epäilen, että ääneenlukijan ja minun kesken on jotain säröä siinä, miten asiat sävytetään tai kerrotaan, eli välillä vähän kyllästyin luentaan. En lannistunut, kuuntelin loppuun – ja teen seuraavat loppupäätelmät.

Kirja sopii kaikille 25-vuotiaille pakolliseksi syntymäpäivälahjaksi. Voi se toimia nuoremmillekin, mutta neljännesvuosisata elämänkokemusta saattaa olla oikea ikä taas muistuttaa, että kukin kelpaa sellaisena kuin on. On ilmestynyt ”Tyttö sinä olet…” ja ”Poika sinä olet…” Tässä teille Mielikuvituspoikaystävä eli  omavaltaisesti uusionimeän sen: ”Nuori aikuinen nainen sinä olet…” 

Tarkennan, ettei kirja ei ole vain naisille. Sujauttakaa Rönkkösen kirja myös 25-vuotiaiden miesten pukinkonttiin. Kirja on oiva opas, ja samalla vahvistusta saavat voimiensa tunnossa tai epävarmuutensa alhossa hortoilevat miehet esimerkiksi sille, ettei koolla ole väliä. Väliä on kohtaamisella, vuorovaikutuksella ja välittämisellä. Sitä päin, on sitten mies, nainen, parillinen tai yksin. Ai mitä päin? SinkkuELÄMÄÄ.

– –
Henriikka Rönkkonen
Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Atena 2016
asiaproosaa
äänikirja noin 4 tuntia 50 minuttia,
lukijana Krista Putkonen-Örn.
Hankin kirjan BookBeatista.

Henriikka Rönkkönen bloggaa: Sinkkublogi.

Muissa blogeissa esimerkiksi Suketus, Sivutiellä ja Kujerruksia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja

Taitavat kaikki jutut tästä kirjasta alkaa samalla tavalla: viihde- ja nuortenkirjakonkari Tuija Lehtiseltä on ilmestynyt ensimmäinen dekkari, Väärä vainaja (Crime Time 2016). Kirja aloittaa sarjan, sillä alaotsikkona on Erja Revon tutkimuksia.

Nyt pitää katseet kääntää päähenkilöön, sillä Lehtisen dekkari asettuu jännärilajiin, jossa rikoksen selvittäjä erottuu keskeisenä ja rikos siinä sivussa juonikehikkona. Koska Väärä vainaja on aloitusosa, pitää päähenkilö esitellä ja rakennella kiinnostavaksi tyypiksi. Siinä Lehtinen onnistuu hyvin.

– Sinä et sitten perustanut perhettä, Anna-Kaisa katsoi Erjaa huonosti peitellyn vahingoniloisesti. – Kukaan ei tainnut huolia sinua. Miss Kovis.
– Minä riitän itselleni.

Erja Repo on naisvastine lukemattomille yrmypoliiseille, jotka toimivat, eivät niinkään kaveeraa tai liehu sosieteeteissa. Grappa maistuu, moottoripyörä surisee ja kylmäkiskoisessa sanailussa on tinkimätöntä terää. Ainutlaatuista Erja-tyyli ei dekkarigenressä ole, mutta timmissä kunnossa toimivan, suoraviivaisen eläkeläisnaispoliisin toivotan tervetulleeksi kotimaiseen kirjallisuuteen.

Juoni lähtee rullautumaan näin: Erja yllättää kaikki eläköitymällä mahdollisimman varhain rikospoliisityöstä. Sattuman sanelemana lapsuudennaapurin tytär värvää Erjan selvittämään kummitädin kummallista kuolemaa. Palapeliharrastaja tempautuu tapaukseen, johon ilmaantuu monenmoista yhteensopivaa epäilyosaa. Erjasta on näin kehkeytymässä yksityisetsivä.

Törmään juonessa kömpelyyksiin ja epäuskottaviin sattumuksiin, joten kevyeksi lauantailepolukemiseksi Väärä vainaja osoittautuu.  Jännittää ei juuri tarvitse, siis aika helppoa on. Kerronta etenee vaivatta, ja joitain huvituskohtia havaitsen.

Minua täräyttää se, että kirjassa on useita kylmästi läheisiin suhtautuvia henkilöitä. Niin Erja kuin moni muukin on ulkoistanut sukulaiset, kun ei synkkaa tai muuten suhde tuntuu riesalta. Asiaa käsitellään reippaan suorasukaisesti. Jännärijuoneen kytkeytyy samanmoisia aineksia.

Monen amerikkalaisen naisdekkarihahmon liepeillä liehuu apureina luottomiehiä, usein romanttisessa mielessä tai muuten vain virkistämässä tarinaa tai henkilösuhdekuvauksia. ”Ryhmä Repo” hahmottuu kirjassa pikkuhiljaa ja uskon sen kehittyvän jatkossa. Äijäköörin tulokkaina toimivat ex-kollega, pikkurikollinen ja toimittaja. Kirjavassa kombossa on mitä ammentaa – niissä tulevissa osissa, joita uskon myös lukevani.

vaara-vainaja

Kissaystäville kirja sisältää karmivaa…

– –
Tuija Lehtinen
Väärä vainaja. Erja Revon tutkimuksia
Crime Time 2016
dekkari
218 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Lukutoukkakin on lukenut Väärän vainajan ja koukuttui huumoriin, henkilöihin ja juoneen.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Just filming ja bloggariklubilla Hanna Weselius

Hämärässä Willensaunssa savuaa sakeasti, joten henkilökunta avustaa katsojia taskulampun valossa oikeille istuinriveille. Sitten draama alkaa. Noin vartin verran nökötetään hiljaisuudessa, kun naisesiintyjää kammataan ja meikataan.Tämän jäkeen mieshenkilö tulee kertomaan väritettyä lapsuusmuistoa virolaisteatterin väliverhojentakaisesta kokemuksesta. Muistelossa näyttämön lattialle leviää aidonkaltaisia sieniä, niin hienoja, että pieni poika haluaa niitä poimia kesken esityksen. Siitä seuraa – no, siitä seuraa Just filming -näytelmän johtolanka, luulen: kulisseissa tapahtuu varsinainen draama, ja teatterissa tai filmissä on tukuttain tekijöitä, joita ei (yleensä) näytetä.

Annamária Láng ja Juhán Ulfsak ovat esityksen takana kokonaisuuden ja näyttelijätyön osalta, ja Kristian Smeds on teoksen ohjannut ja dramatisoinut. Lisäksi näyttämöhenkilökunta esiintyy oleellisessa, näkyvässä roolissa, sillä kuusihenkinen porukka tuo tarpeistoa esille, siivoaa roinaa ja rompetta, tekee tilaa tapahtumille.

Vaan mitä tapahtuu? Irrallisia tilanteita näyttelijäparin kesken vailla aikaa ja paikkaa, otoksia kuin joistain muista konteksteista napattuina. On hiljaisuutta, ei-kielellistä äänimassaa, hämmentävää jankkaamista englanniksi, toistoa ja viittauksia muihin draamoihin. Lopun venäjänkielinen dubbaustilanne kiteyttää yhtä puolta monimerkityksellisestä filmaamisesta, eli se on todistus siitä, miten taiteellinen lopputulos voi syntyä epäaidosta jäljittelystä.

Esityslehtisestä nappaan lauselman ”ja vanhan koulukunnan kelanauhuri pyörii tyhjiin”, ja tunnistan kuvauksesta itseni. Valitettavasti aihelmien hämärässä hapuilu ja pitkästymisen vaara vaani minua lyhyehkön esityksen ajan, sillä sirpaleinen kooste ei saanut minua kiinnittymään siihen, mitä näyttämöllä tapahtui tai pysähtyi. Hetkittäin kyllä jokin näyttämökuva tai tunnelma kiehtoi. Etenkin Verneri Pohjolan haikea trumpetti kuulosti kutsuvalta.

Jos teatterilta kaipaa arvaamattomuutta, Just filming sopii siihen tarpeeseen. Ja jos oikein olen teatteri-sceneä tulkinnut, Smedsillä on ohjaajana jonkin sortin poikkeusgurun maine, sellainen ”mikäs sieltä nyt tuli, sieltä tuli…” Joskus osuu maaliin, joskus ohi. Siksi on aika komeaa, että Kansallisteatteri ei ota varman päälle vaan antaa tilaa epäkonventionaalille estradistatementille. Eikä kaikkien tarvitse tykätä kaikesta.

Lisää Kansallisteatterin sivuilta: Just filming


Kansallisteatterin ja Bonnierin bloggariklubi vei ennen teatteriesitystä tutustumaan teatterin isoon harjoitushuoneeseen. Eikä siinä kaikki. Siellä WSOY:n kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson haastatteli hienon esikoisromaanin julkaissutta Hanna Weseliusta.

bloggariklubi_marraskuu

Kirjailija (vasemmalla) ja kustantaja (oikealla).

Valokuvaaja- ja tutkijataustainen Weselius kuunteli kerran radiota, pysähtyi kanavan Alma Mahler -aiheeseen  ja sai idean romaaniin Alma!. Otsikon huutomerkki syntyi kustannusprosessin aikana, ja lukija saa pohtia, komennetaanko siinä vai kutsutaanko.

Käsikirjoitus syntyi melko pikaisesti, parissa vuodessa, ja se voitti WSOY:n käsikirjoituskilpailun. Kirjailijailija kertoi kiehtovasti, miten teksti ja tyyli lähtivät viemään mennessään. Etenkin kaikkitietävän kertojan rooli riemastutti häntä itseäänkin: sillä on valta ja voima hakea kuvakulmat, jotka ovat mahdollisia ja mahdottomia, sillä on pääsy pääsemättömään. Ja totean tähän väliin, että todella taitavasti tuo kerrontakeino toteutuu, sillä ilmaisutapa on liukasta ja lennokasta.

Alma!-keskustelussa tuli useasti esille tekstin rihmastomaisuus. Kertyneestä positiivisesta lukijapalautteesta todettiin se, ettei kirjan henkilöitä erityisen symppiksinä pidetä eikä varsinaisesti samastuvuutta löydy. Tähdennän: ei aina lukija kaipaakaan samastumiskohteita, mutta sitä hamuaa, että teksti valloittaa kerrontakoukuin, odottamattomuuksin ja tekstivoimaelämyksin. Siitä syystä sopii suositella Almaa!

Lisää: blogissani Alma!-romaanista

canth_viini

Näillä näkymin seuraavan kerran käyn teatterissa katsomassa Canth- näytelmää. Tässä esimakua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Jari Tervo: Matriarkka

Turkasen tahmeasti käynnistyy Matriarkka (Otava 2016), romaania siteeraten: ”Lukeminen eteni tikkuisesti.” Viidenkymmenen sivun jälkeen olin jättää leikin kesken, vaan sain kaverikannustusta ja aloitin parin viikon huilin perään uudelleen. Jari Tervon uutuusromaani sai siis uuden mahdollisuuden. Kannatti. Suosittelen.

Alun raskaus johtuu tekstin nykivästä temposta, sanastorunsaudesta ja valtavasta väkijoukosta outoine nimineen. Kielihienoudet pakkautuvat risukasanomaiseksi röykkiöksi, vaikeaksi selvittää. Kerronnan aluksi haetaan inkeriläistahtia, entistä aikaa ja Aamu Karitsantyttären lapsuusnäkökulmaa kolhoosin kirjavassa väkijoukossa. Siis hienoa ja hankalaa, tällaista esimerkiksi:

Kuolemaa pidettiin suurena, kun se lakkauttaa meidän kaikkien elämän. Juho Jäniksen mielestä kuolema on suuri vain siinä mielessä kuin pikkurillin pää. Tuo neuvoi meitä nostamaan pikkurillin pään ihan lähelle silmän eteen. Se pimensi auringon. Juho Jänis kaatui hiljaa kyljelleen. Auringonsammuttaja jäi pystyyn, kun uni opettajan valtasi ja naama valahti. Läksimme Vellikoukkuun. Siellä kaikki liikkuivat hiljaa ja puhuivat kuiskaten ikään kuin jonkun unta varjellen vaikka kaikki olivat hereillä.

Inkeriläiskylä on kommunismin ja perinneuskon sekä merkillisten hurmaliikkeiden kourissa, kunnes Stalinin kansanvihollisvainot vievät henkiin jääneet Siperiaan ja siltä tieltä selvinneet palaavat takaisin Inkerinmaahan Simpukka-kotikylään. Sitten syttyy sota: saksalaiset tulevat ja heimoveljet houkuttelevat sodan jaloista veljeskansa-Suomeen. Sodan jälkeen Suomi palauttaa inkeriläiset, ja taas kansaa riepotetaan Stalinin vainoissa.

Inkerin kansan viimeiset sata vuotta tulee fiktion välityksellä väkevästi välitettyä – mukaan lukien yksilöiden ajelehtiminen aatteiden puolesta ja vastaan, ilmiantajat, sukurutsat, runonlaulajat ja katseella esineiden liikuttajat. Romaanissa osansa saavat myös nykyajan Venäjän jyräpolitiikka ja vainohenkisyys sekä suomalainen maahanmuuttomeininki. Fakta on hallussa ja siitä irtoaa ainesta monimuotoiseen fiktioon.

Juonen kiteytän siten, että venäläistaustainen Irina Leivonen tallentaa inkeriläisläheistensä menneisyyttä ja supo-mies Elo Havu saa selville oman perheen yhteydet sukukansaan. Näin yhdistyy yksityinen yleiseen, ja tarina etenee loppuun asti linjakkaasti kontrastein ja paradoksein.

matriarkka

Runsaus kerrotaan kerroksellisesti, Tervolle ihan uusin kierroksin. Pohjalla on tiheä lause, mausteena merkillinen rytmitys ja sen muutokset. Joukoissa on yhden kertojan fiktionkaltaista muisteloa inkeriläisnäkökulmasta, suomalaisen sotilaspastorin lähettämättömiä kirjeitä sekä supon tarkastajan ja kohutohtorin nykyaika-ajatuksia. Ainakin näitä löytyy.

Irreaaliin Tervo on loikkinut kirjoissa aiemmin, kuten romaanissa Esikoinen. Matriarkassa viitaataan jossain vaiheessa Gulliverin retkiin, ja sopiihan se, sillä niin liioitelluilta inkeriläiskylän erikoishenkilöiden, elämäntavan ja pakkovaellusten kuvaukset tuntuvat. Olen ensin potkia kaikkea outoutta vastaan, mutta tosihullaannukseen minut johdattelee Aamu Karitsantyttären Siperia-osuus. Antaa mennä vain kaiken uskottavuuden yli, esimerkiksi ajaudun tulvivan Jenisein pyörteissä sellaiseen vihkikohtaukseen etten koskaan ennen. Kummallisen komeaa!

Monimuotoisuus ja -sanaisuus sisältävät sekä rasittavat että ihastuttavat puolet. Romaanissa on karsintavaraa, mutta ymmärrän, että kaikki tämä on tässä. Tapahtumista ja henkilöistä lähinnä irrotellaan ekstreemejä viipaleita, sillä fokus on väkevässä teemassa, jota mausteinen tarinointi höystää. Ja kuitenkin: tuo Aamu Karitsantytär, matriarkka, kattaa sielukkaan poikkeushenkilön, vyöryvaiheisen elämänkaaren ja ikonin elämän jatkuvuudesta. Sen lisäksi hän on räikeästi roihuava symboli noin 300-vuotta mennen tullen tallotulle inkeriläisyydelle ja etenkin nykyiselle suomalaiselle pakolaispolitiikalle, jonka karkea huipennus löytyy totisesta todesta: sairaiden siirtolaismummojen karkotuksesta perusteluna se, etteivät isovanhemmat ole perhettä.

Tervon romaani on tällä hetkellä myydyin kotimainen. Hyvä niin. Sysätköön se heittäytymään tarinaan ja kaltoinkohdeltujen osaan ennen ja nyt, tuuppikoon tuntemaan ja eläytymään – siksi on kirjallisuus. Humaaneja julistuksia ei ole liikaa. Sen lisäksi Matriarkassa on kerronnan kuhinaa, kirjavuutta, kauheutta ja kauneutta. Parasta Tervoa.

– –

Jari Tervo
Matriarkka. Romaani
Otava 2016
446 sivua.
Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu

Kotimaisen kalkkunakirjallisuuden airut jatkaa ponnekasta pakinointiaan, tai oikeammin pakisemistaan. Tarkistin oikein sanakirjasta ”pakista”-verbin merkityksen, ja kyllä se jutustelua ja rupattelua on, juuri sitä, miltä kuulostaa Kaisa Haataisen Ylipainolisämaksu (Johnny Kniga 2016) äänikirjana kuunnellen.

Sattaa johtua äänikirjaversiosta, ettei teksti iske yhtä mojovasti kuin viimevuotinen Meikkipussin pohjalta. Kyllä minäkertoja-Tytti linjansa pitää eli nasevat hajahuomionsa, mutta jotain on tuoreudesta pois. Listaan syyt:

1. Tein todennäköisesti muotovirheen. Kuuntelin kirjan.
2. Äänikirjoja en näemmä edelleenkään oikein ota omakseni, sillä kaipaan silmäilytuntumaa ja omia oivalluksia omaan tahtiin, en sanailevan lukijan tasaisuutta.
4. Lukija mahdollisesti on mainio muttei minun korvissani synkkaa tekstin mahdollisen huumorin kanssa.
5. Äänitteessä ärsyttää todella se, ettei edellisen luvun/jutun lopun ja seuraavan otsikon välissä ole selvää taukoa.
6. Automatka saattaa turruttaa tyylikkäänkin tarinoinnin. Kuuntelin kirjan reitillä, josta kirjassa sanotaan jotenkin näin: ”Kaikki ajavat Tampereen tiellä röyhkeästi ylinopeutta.” Niinpä.

Ylipaino...

(En kyllä antanut mitään tähtiä, mutta niin ne vain tuossa näkyvät.)

Haatasen Tytti-tarinoinnin tuntevat tietävät kertojan himon listauksiin. Matkimishalu valtaa minut, joten tällainen on kymmenkohtainen Ylipainolisämaksu-kokemukseni.

1. No ne listat ovat mielenkiintoisia. Esimerkiksi unelmamatkaseuralaislistan loppuosa sai hörähtämään. Vaikkei minulla ole Tytin kielitaitoa, valtaosan hänen ehdokkaistaan ottaisin matkalleni mukaan – etenkin ne Skarskårdit. (Oikeasti en kehtaisi.)

2. Viisikymppisen Tenat ja muut elämäntilannehavainnot antavat aitoutta. Rempseys ei ole itsetarkoitus vaan tapa tuoda asiat liki. Aikuisen naisen elämänkokemus itseironisella twistillä viehättää, sillä kertoja on anteeksipyytelemättömästi sinut elämäntapansa kanssa: akateemisesti koulutettu, kulttuurista, historiasta ja matkailusta innostunut vähintään keskiluokkainen ihminen. Tosin lisään, että kuunnellessani kertojan käsityksiä ja käänteitä, kielen päälle pyrkii sana ”elitistinen”, eli tavista tavattomampaa elämää kirjassa elellään.

3. Matkakertomukset ovat aina minua viehättäneet, ja on mukava kuunnella Tytin reissuista. Myös vaihtelu virkistää: välillä hän kertoo huippuelämyksistä, välillä kiusallisista matkarasituksista.

4. Houkutus vatvoa fakta-fiktio painotusta on suuri. Tytti kuvailee itseään kovin haatasmaiseksi. Ja näin toteaa henkilö, joka ei kirjailijaa tunne.

5. Kirjassa on muikeita kuvauksia epäonnisista tilanteista. Esimerkiksi luokkaretkivalvonta helvetissä eli latinistit Italiassa on sellainen, eikä vain sellainen vaan samalla kertojan persoonaa ja valintoja avartava.

6. En löydä lukujen järjestykseen logiikkaa, mikä hieman haittaa. Jutut ovat mielestäni epätasaisia, mutta juuri kun edellinen on ollut ”averidge” (Tytti: anteeksi, anteeksi), seuraava ponnistaa tylsyyden yli.

7. – 10. Viihdyttävää on tällainen lyhytlukuinen jutustelu. En tiedä, kuinka moniosaiseksi formaattia voi venyttää, mutta koko ajanhan Tytille ja aikuispereheelle tapahtuu, joten eiköhän sanottavaa ja huomioita piisaa vielä lisää. Ja seuraavan osan luen, en kuuntele.

– –
Kaisa Haatanen
Ylipainolisämaksu
Johnny Kniga 2016
pakinatyyppistä proosaa
äänikirjana noin 3 t 36 min (BookBeat),
lukijana Krista Putkonen-Örn.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Miten mies pelastetaan tunteiltaan, tai tunteet mieheltä?” Sitaatin nappasin Riku Korhosen romaanista Emme enää usko pahaan (WSOY 2016). Se naksahtaa kirjan teemaksi. Se ei ole helppoa, siis pelastaminen.

Oi miten hienosti romaani alkaa! Satu vaimosta ja ryöväristä naulaa tarinaan, virityn melkoisille odotustaajuuksille. Käynnistys herkuttelee vertauskuvallisuudella, enteellisyydellä ja arvoituksellisuudella. Jotenkin se liittyy tulevaan. Joku tämän kertoo. Miten, kuka?

Tämä ei ole minun tarinani. Mutta tunsin hyvin ne, joista se kertoo. Jos se kostaa kertomisensa, osukoon kosto yksin minuun.

Romaani kertoo Eerosta, jonka intohimon käynnistämä liitto Ainon kanssa on tylsistynyt. Kaksosten vanhemmuus ja työpaineet vievät voimia parisuhteesta, ainakin Eerolta. Nyt en paljasta enempää kuin kansilieve, kun kerron, että Eeron hahmottelema kaappausfantasia tarjoaa mahdollisuuden kipinän palauttamiseen. Pariskunnan lisäksi romaani kertoo Eeron ystävästä Larista. Lisää juonesta voi kuunnella kirjailijan kertomana #kirja-videolta.

Teksti etenee kihelmöivän tehokkaasti. Odotan, jännitän ja pelkään. Etenemistä jarrutetaan: väliin taustoitetaan henkilöitä mennyttä kerraten ja nykyisyyttä pitkittäen. Siten persoonat erottuvat ja selittyvät.

Processed with Snapseed.

Tässä välissä valittaen totean, että sitten kun alkaa tapahtua, tarina latistuu, juoni kutistuu. Odottamaton muuttuu odotetuksi, murheelliseksi monin tavoin, mutta kummasti etäännyn, kun pitäisi lähentyä. Loppunousun sijaan tarinatäyttymys hiipuu. Siitä huolimatta romaani on ilman muuta lukemisen väärti – voi tuota armoitettua kieltä!

Korhosen lauseissa on vetovoimaa. Tekstin rytmi vie lujaa. Etenkin henkilökuvaus kukoistaa kuvailuista, joissa yhdistyvät toiminta, ajatus ja sielu. Pidän kovasti kerronnan polveilevuudesta ja siirtymistä henkilöistä toisiin. Lisäksi minua viehättää aikojen ja paikkoijen visuaalinen voima. Maiseman näkee, sen tunnistaa ja tunnelman tuntee.

Sinä elokuun päivänä Kuuvuorta painoi kostea ilmamassa. Pyhän Katariinan kirkon yllä paisui tumma ihmisaivojen tavoin poimuttunut pilvi, hiekkateiden varsilla kulottuneet heinät seisoivat hievahtamatta ja tummenneet vaahteranlehdet roikkuivat pysähtyneessä ilmassa. Lari istui farkkusortseissa ilman paitaa ja odotti ukkosta.

Edellinen sitatti kuvaa hyvin nuorta Laria, jossa alkaa aikapommi tikittää, eli psykologista silmää kerronnasta löytyy. Larista kiinnostun juuri aikuiseksi kasvun käänteen vuoksi, myös Ainon aatokset sekä koti- että lähihoitajaroolista tehoavat. Eero on kimurantti hahmo äijäilemässä ja jääräpäisen omaehtoisesti liittoaan huoltamassa. Miehisyyden merkkien lopsahtaessa kasvojen säilyttäminen saa aikaan – mitä sitä kiertelemään – hyvää tahtovasti pahaa. Avioliiton kuvaus kaihertaa, sillä parilla olisi kaikki onnistumisen ainekset mutta yhteinen suunta sumenee.

Kun olen kirjan lukenut, jään miettimään romaanin nimeä Emme usko enää pahaan suhteessa romaanin aineksiin, pääjuoneen ja sivupolkuihin. Tunnustan, etten tavoita kaikkia otsikon vivahteita. Palaan romaanin väkevään aloituksen, luen toistamiseen alkusadun ja haen siitä romaanin motiivin, ja vienpä sen vanhan liiton runoilijan suuntaan: ei paha ole kenkään ihminen vaan…

– –

Riku Korhonen
Emme enää usko pahaan
WSOY 2016
romaani
392 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku

Onko tämä postpostmodernia? Kysyn vain, kun luen Johannes Ekholmin romaani Rakkaus niinku (Otava 2016). Kiinnostavaa! Mikä olisi parempi ajankohta postata tästä kuin suomalaisen kirjallisuuden päivänä 10.10. – aleksiskivimäisesti Ekholm luo omaäänistä kirjallisuuskieltä.

Juonentynkää löytyy. Joona on saanut kenkää mainosalan töistä erään räväkän ulostulon ansiosta. Pakkotilanteen vuoksi rahaton ja asunnoton kolmikymppinen oleilee isän ja isän uuden vaimon hoteissa. Hän chattaa ja tapaa kavereita. Suunnattomuus ja masennus vaanivat, vaikka käynnissä on kirjallinen hanke.

JOONA: Mä tajusin just jotain oleellista. Saanks mä yrittää selittää? Tää on mulle ihan super iso asia, liittyen mun kirjaan… kun mä kuuntelin sua ja samalla katoin, miten tää sekuntikello juoksee ja kaikki tää mitä täs huonees tapahtuu tallentuu äänitiedostoks, mulle jotenki valkeni mistä täs kaikessa on kyse. Siis tää olis niinku ”kirja ilman kirjoittajaa”. Että ”kirjailijan” sijaan mä olisin vaan niinku tuottaja. En sisällöntuottaja, sisällöntuotanto on joukkoistettu, asioita tapahtuu koko ajan. Mut keskiössä on tää puhelin, joka nauhoittaa kaiken mitä ympärillä tapahtuu. Niinku se tekee muutenkin.

Kirja koostuu nauhoitetuista keskusteluista ja chateista yhden viikon aikana. Teksti muistuttaa draamaa, sillä se jäsentyy puheenvuoroiksi. Joissain on vuorovaikutusta, jotkut muistuttavat tyhjäkäyntiä. Jotkut aiheet toistuvat, joitain sivutaan ohimennen. Kokonaisuus on odottamaton, myös sisältö suhteessa romaanin nimeen onnistuu yllättämään.

Processed with Snapseed.

Yksi aihelma käsittelee kirjallisuuden olemusta. Suuria tarinoita ei tunnusteta olevan. Joonan äänimelskeinen kirjahanke on isänmurhatyyppinen vastaveto, autofiktion vienti toiselle tasolle, astetta autenttisemmalle. Mutta millaisia vapauksia kumpikin ottaa tehden kirjallisuutta oikeista ihmisistä? Isä edustaa kirjailijana knauskårdilaista avautumisproosaa, joka läheisiä säästämättä vuodattaa sisusten sapet niin sanotusti rehellisesti. Isän jutut ja kirjallisuus masentavat (Joonaa ja minua) – varsinainen äijäreliikki. Kahden sukupolven keskustelut ovat sekä rasittavia että paljastavia.

Minua kiehtoo tekstin ohella hiljaisuus, joka on romaanista poistettu. Joona toteaa, että kuitenkin suuri osa päivästä on hiljaista, vaikka muusta osasta muodostuu käsitys elämästä. Mitä hälystä tallentuu, on valintaa.

JOONA
mä ajattelen että yksityisestä voi tulla yleistä
jos sen jäljentää tarpeeks tarkkaan…
jos sen esittää taiteena siitä tulee taidetta.
fiktiolta vaaditaan enemmän
selkoa kuin todellisuudelta.
todellisuuden jäljennös voi olla
sotkuinen ja epälooginen

Ei Rakkaus niinku ole sotkuinen, ei erityisen epälooginenkaan sillä se noudattaa logiikkaa, joka noukitaan puhetilanteista. Fiktion totuus on paljossa puheessa livenä tai somessa, ja paljon siinä on möyrintää minässä. Massaa kertyy myös siitä, miten maailma makaa. Vaikka ehjän minän tai tarinan mahdollisuus on mahdoton, aineksista rakentuu yhteiskunnallinen romaani.

Romaanin sukupolven äänessä kaikuu datailufingelska-kieli, joka resoinoi luovan prekariaattiluokan elinpiirissä. Pätkätyöläisten on vaikea löytää mitään, mihin kiinnittyä. Outona sattumana juuri ennen Rakkaus niinku -kirjaa luin Paperi T:n post-alfa -runokokoelman, jossa on samaa 30-vuotiaan mieskuvan postaamista, tarkoitan  kolmikymppisten kelaajien julki tulemista. (Ja kyllähän Papru romaanissa mainitaankin.)

Välillä tallennusteksti on raskasta jauhamista, mutta silti: jorina paljastaa jotain aitoa epävarmuudesta olla ja elää. Jos Hannu Luntialan Viimeiset viestit (2007) oli maailman ensimmäinen tekstiviestiromaani, tämä astuu askeleen eteenpäin – mitä lienee viestintäfiktio kymmenen vuoden päästä. Ihminen kuitenkin todennäköisesti yhä kipuilee lähtökohtiensa ja ihmissuhteidensa kanssa.

Koen käyttäneeni tähän romaaniin tavallaan ruutuaikaa: Ekholmin teoksessa tirkistelen kirjallista tositeeveetä, mietin fiktioitumista, kokemistapoja, sukupolvia, elämää, tätä aikaa. (Enkä mainitse sanaa ”ironia”.)

– –
Johannes Ekholm
Rakkaus niinku
Otava 2016
romaani
414 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa esimerkiksi: Alussa oli sana,  KulttuuritekojaLukutoukan kulttuuriblogi, Opus eka,   Reader why did I marry him?, Ruoja ja Ruskeat tytöt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Elizabeth Harrower: Tietyissä piireissä

Lukunautintoa ei ole helppo kuvailla. Jonkinlaista kehoon leviävää värettä se on. Silmin imetyt verbaalit viestit sekoittavat kaikki aistit, joten paperista poimittu tarina siirtyy elämään ja hengittämään. Niin Elizabeth Harrowerin ihmissuhderomaanin Tietyissä piireissä (Fabriikki Kustannus) juoni, tarina, kerronta, rakenne ja henkilökuvaus vaikuuttavat.

Processed with Snapseed.

Harrowin hyvinvoivan perheen nuoret Zoe ja Russell tutustuvat orpoina varttuneisiin Stepheniin ja Annaan. Syntyy suhteita ja avioliittoja, joissa tunteet aaltoilevat kohteisiin ja ohi. Tavoitteet, odotukset ja päätymiset vinoutuvat.

”Jos haluaa jotain suurta eikä saa mitä haluaa, kaipuu on tietysti myös suurta. Mutta on sekin silti parempi kuin alunperinkin haluta vain vähän.”

”Ei sille mitään mahda, mitä haluaa.”

Olen todella haluton avaamaan romaania tämän enempää, sillä haluan jakaa arvaamattomuuden, joka romaanissa tehoaa minuun. Dialogi joustaa ja kerronta näyttää, ei tyhjennä. Etenkin ihastelen sulavaa tapaa liukua henkilöstä toiseen, henkilön sisältä ulkoiseen tai ristikkäiseen katsontaan.

Yksilö saattaa olla ihailtavan terävä-älyinen joissain asioissa ja silti tunteiltaan tai moraaliltaan täysin tasapainoton toisissa, ja se kävi hänen mielestään selväksi turhankin usein.

Henkilöt rakentuvat alusta asti kiinnostaviksi. Takakansiteksti johdattelee odottamaan psykologista otetta – ja sitä saa.  Zoe nousee kaartista ykköseksi, hänen itseltään hukkaan joutumisensa erottuu. Zoen mielenliikkeet ja taito katsoa tai olla katsomatta totuutta ilmaistaan vivahteikkaasti. Osa osalta tarkastelu lisää viiltävyyttä: keski-ikäistyvät henkilöt joutuvat päättämään, kenen elämää elävät ja mitä suostuvat tai voivat nähdä itsessään ja muissa. Henkilöiden vaikutus toisiinsa kiertaa kehää – pieni piiri pyörii.

Romaani kuvaa australialaisympäristössä vuosien vierintää 1940-luvulta 1960-luvulle, ja luen rivien välistä eurooppalaisen sodanjälkeisen ilmapiirin vaikutuksia sivistyneeseen yläluokkaan. Paremmat piirit tietävät, kuinka kuuluu elää, ja ulkopiiriläiset imaistaan mukan. Velvollisuudet peittävät paljoa muuta. Pinta pidetään ja silloin pinnanalainen pääsee paisumaan.

Sillä he olivat ihmisiä. Ja vielä sitäkin mutkikkaampia.

Tunnelma imaisee. Tunnistan jotain samaa kuin alkuvuonna lukemassani uudelleen löydetyssä hollantilaisromaanissa Tyhmä neitsytTietyissä piireissä on sekin uudelleen löydetty teos siinä mielessä, että kirja valmistui 1971, mutta kirjailija ei antanut kirjaa julkaistavaksi ennen kuin 2014. Kiitos Fabriikki-kustantamolle löydöstä!

– –

Elizabeth Harrower
Tietyissä piireissä
In Certain Circles
Suomentanut Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2016
223 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita bloggaajalukijoita: Krista, Omppu ja Ulla.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Miika Nousiainen: Juurihoito

Miika Nousiaisen uusin romaani Juurihoito (Otava 2016) on hupsu ja tunteellinen romaani perhesuhteista. Onni Kirnuvaaralla on ollut tapana jättää perheensä, kun lapsi on noin kolmevuotias. Romaanin juoni rakentuu sen selvittämiseen, kuinka monta näitä perheitä ja lapsia on ja missä isä nykyään vaikuttaa. Etsinnän käynnistää keski-ikäkriisiytynyt Pekka, joka löytää sattumalta lähellä kuuttakymppiä huitelevan isoveljensä Eskon.

Romaanin kertojat ovat Pekka ja Esko. Veljesten eroja maistellaan tekstimakupaloina. Pekka on sosiaalisesti mutkaton mainostoimistomies, joka suree avioeroa ja kahden lapsen osa-aikaisyyttä sekä niihin sisältyviä virheitä. Pekka heittäytyy silti spontaanisti tilanteisiin ja järjestelee asioita, ja hänen osuuksissaan selitellään laveasti. Esko sen sijaan lähinnä vaikenee jäykkänä, toteaa välttämättömän. Hän on uralleen omistautunut hammaslääkäri, joka on kuin oudolla planeetalla, kun on kyse ihmissuhteista. Hammasasioista hän ymmärtää kaiken, ja vähitellen hän soveltaa työoppeja muihin elämänilmiöihin – ja Eskon työstä voikin ammentaa symboliikkaa, esimerkiksi näin:

Hammaslääkäri muotoilee juurihoidetun hampaan lopulliseen muotoonsa asentamalla entisen hampaan tilalle kruunun.

Juurihoidossa etsitään sukujuuria, parannetaan niihin liittyviä mätäpaiseita ja ollaan sen jälkeen entistä ehompia kaikilla mittapuilla. Tarina nappaa aineksia suku-, kehitys-, veijari- ja vaellusromaanista sekä romanttisesta komediasta. Se on tunnelmaltaan hyväntahtoisen ihmisuskoinen. Yksilöiden tai yhteisöjen henkistä tai fyysistä väkivaltaa tai syrjimistä ei kääritä pumpuliin, silti yleisvaikutelma on viihteellisen pehmeä.

Juurihoito

Hieman vierastan sisaruuden romantisointia. Sattumanvaraisin ja ohuin säikein Kirnuvaarojen laajentuva sisaruussakki toisiinsa kytkeytyy, silti korostuu yhteys ja ymmärrys. Romaani ikään kuin vakuuttaa, että veri on vettä sakeampaa. Toinenkin klisee sopii romaaniin: aina on mahdollista saada onnellinen lapsuus, siis aikuisena katsoa mennyttä toisin. Motto avautunee tästä:

– Rakkaudella ei ole loppua, ainoastaan alku.

Sisarussarja on vertauskuva sille, että jokin yhteinen kokemus voi saattaa yhteen keitä tahansa, sysätä symppaamaan ja hyväksymään outoudet. Romaanin henkilöillä se on lapsuuden hylkäyskokemus. Romaanissa käsitellään paljon myös monikulttuurisuutta, eriarvoisuutta ja sen syntyä ja seurauksia yhteiskunnallisina ilmiöinä, on sitten ympäristönä Suomi, Ruotsi, Thaimaa tai Australia. Erilaisuuden ymmärrys kohottuu näin ylätekstiksi.

Ymmärrän, että kun sanoma kääritään tällaiseen aika suloiseen pakettiin, se on vaivaton vastaanottaa. Pehmopaatokseen veistellään läpiä huumorilla, johon kuuluvat kaikella rakkaudella viskatut pikkuröyhkeydet. Aste asteelta elämänkatsomus etenee huolettomaan täytetokaisuun ”No worries.”

Teos taivutetaan pian näyttämölle Kansallisteatteriin. Saa nähdä, miten romaanin ympäristön- ja kulttuurivaihdokset toteutetaan, henkilötyypeissä ainakin riittää aineksia. Aatenäytelmä tästä taitaa tulla, mitään tsehovilaisia syvällisyyshahmoja tuskin henkilöistä draamassakaan kehkeytyy. Yhtä kaikki: kirja maistuu arjen kevytlevitteenä. Pidän eniten Eskon jähmeistä osuuksista ja hänen sulamisestaan tunnesuhteisiin. Pekan osuuksissa aatokset ilmaistaan mutkattomasti, toisin sanoen: rautalanka väännetään aika suoraksi. Romaani ei tarjoa kerronnallista  haastetta, mutta se on leikkisää ja leppoisaa tarinointia maailman vakavimmista asioista:

Lopulta me olemme kaikki samanlaisia. Tarvitsemme mahdollisimman paljon kunnioitusta ja rakkautta.

– –

Miika Nousiainen
Juurihoito
Otava 2016
romaani
332 sivua.
Lainasin kirjastosta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Paperi T: post-alfa


jou tää täti diggaa nuorisoidolin runoutta mutta ihmettelee mitä tästä sanoisi sillä enhän mää mitään katu-uskottavaa tästä voi sanoa vanha ämmä haikujen suoltaja kun vastassa on musagenren kultapoika ”nostettu jalustalle suomiräpin penttisaarikoski” tyypillä on sana hallussa välkyin viittauksin ironiasta puhumattakaan oivalluksia sellaisia lyriikkaan kuuluvia sanapalapelejä ja aukkoja ne päästää lukijan suljettuihin huoneisiin ja avaamaan ainakin yhden oven


Noloudesta siis viis: pakko oli ottaa mallia esikoisrunoilijan kirjan jysäyttävästä takakansiliepeestä ja julistaa oma kokemusintro. Inspiroiduin kirjaliepeen tiheästä tekstistä, joka on kuin somen sättäysviestikooste höystettynä kirjoittajan itseironisin etäännytyksin. Se teksti välittää asenteen ja otteen, jota runokirja post-alfa (Kosmos 2016) sisältää.

Minut houkutellaan lukemaan runojen puhuja yksi yhteen kirjoittajan kanssa. Tämä Paperi T on palkittu muusikko ja radiotoimittaja. Artistinimi on artistinimi, se voi olla rooli tai se voi olla sitä itseään, Henri Pulkkista. Niin tai näin, runoissa heiluu pitkätukkainen musiikkimies baareissa, buffassa, takahuoneissa, makuuhuoneissa, kekkereillä ja kalliolaisilla kulmilla. Oman elämän paikanhakuangstia on aistittavissa. Itsemurhajutuilla leikkiminen hirvittää, mutta puhujan hirtehinen suhtautuminen roolinsa huvittaa ja liikuttaa.

– –
esittävä runoilija esittää runoilijaa
esileikki syvyyden kanssa
– –

Post-alfasta luen tiivistettyjä elämäntilannetuntoja. Kyse on selvästi kokoelmasta: huomaan kokonaisuuden kehittyvän syklin, tunnistan draaman kaaren. Joitain osia otan vaikeasti vastaan, mutta silti ne tunkevat lähelle. Näen näkyjä nuor(t)en maskuliini(e)n salaisista maailmoista, joita en voi jakaa mutta tuntea. Sitten kieleen. Runoudelle ominainen intertekstuaalisuus on otettu haltuun. Nautin runojen sanankäytöstä, etenkin monimerkityksisyydestä.

mä haluun olla vika
vika tässä maailmassa

Lisäksi minuun vetoaa suoruus – suhteutettuna runon mittakaavaan. Kuvallisuutta on kuten pitää, siirtymiä, mielleyhtymiä, kaikenlaista. Ja sitten on tätä paljautta, teeskentelemättömyyttä, josta tykkään: ”joskus likaiset hiukset ovat vain likaiset hiukset”. Viimeinen kaksirivinen lopetusruno läikähtää sisuksissa, pakottaa lukemaan kirjan heti uudelleen, asemoimaan asioita toisin.

Processed with Snapseed.

Runoissa ei ole isoja kirjaimia, ei välimerkkejä. Ne on painettu valkoisella mustaan paperiin. Sivuille jää oitis lukijan sormenjäljet. Tietoista tai ei, näin lukija jättää merkkinsä tekstiin. Tekstikin jättää jälkiä.

Saa nähdä, saadaanko post-alfasta #pojatkinlukee-kampanjan välkehtivä veturi. Ainakin kirjan painos myytiin pikaisesti loppuun. Toivon, ettei Paperi T:tä syleillä hengettömäksi. Halaillaan siten, jooko, että taiteilijan omaehtoisuus saa kukoistaa ketään kumartelematta. Niin, ettei ole pakko tykätä mutta saa. Kun ”älykköräppäri jäi mensan tuulikaapissa jumiin”, hän tuli ulos kaapista kiinnostavana lyyrikkona. Ovet on auki.

– –
Paperi T
post-alfa
Kosmos 2016
runoja
93 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot