Jyri Vartiainen: Aurinko

Aurinko


Jyri Vartiainen ryhtyy pienoisromaanille, mutta runotta ei Aurinko (Poesia 2016) ilmesty. Kämäräinen potee unettomuutta, antikvariaattinsa konkurssia ja isänsä kuolemaa rähjäisellä maatilalla maalarivaimonsa Tytin kanssa. Elämäntuskaansa Kämäräinen vuodattaa vihkoihin tajunnanvirtatyyppisesti, esimerkiksi näin:

Sillä todellinen aika on
raskautettujen,
ei rakastavaisten.
Minulle paljastetaan rippusia suhteen synnystä, kupruista ja nykytilasta. ”Päivä päivältä vähemmän toisen vuoksi” – sellainen vaanii. Kumpikin tarkkailee toisiaan eristyksessä, havainnoivat kuin lajitoveria häkkiolosuhteissa, sanoja ei tunnu löytyvän. Kuvaavaa on, että kirjassa on vain vähän dialogia, ja silloin kun sitä on, ydin välähtää, Tytin sanoin:
”Kun minä maalaan, kivet pienenevät ja alkavat erittää jotakin nesteen kaltaista niin kuin ne antautuisivat. Kevyet kevyet kivet. Ilo. Sinä olet valinnut perhoset, sillä ne ovat raskainta ja surullisinta, mitä luonnolla on tarjota.”

Kevyen ja raskaan dilemmaa Aurinko käsittelee, ja jotenkin tuntuu, ettei ääripäiden väliltä tarvitse valita vaan tulisi suostua elämään niiden kanssa. Pariskunnan luontoretket paljastavat minulle uuden puolen puolisoiden oudosta dynamiikasta. No – selvitä itse, mitä pusikoissa puuhataan. Sitä ja tätä mietin moneen otteeseen: miksi mies tunnetaan sukunimellä ja vaimo etunimellä, miksi mies näkee vaimonsa vaatteet aina ”riepuna” jne.

Kielen kuvallisuudessa lymyää runollisuus. Lukijan tulkinnoille jää tilaa, joskin hämärääkin riittää. Pidän kovasti ympäristön kuvauksesta, jonka visuaalisesti tarkat havainnot hidastavat katseen kulun, piirtävät palaneet perhoset, värin valuman kivien pinnalla, keittiön törkyisyyden tai pihapiirin heinikot. Aisteihin Vartiainen osaa kielellisesti vedota siten, että ulkoinen on myös sisäistä. Aistiherkkyys on romaanin yksi omaleimaisista elementeistä.

– – maaseudun rauha sen sijaan pistävää, sirkkelimäistä taajuutta, joka jatkui ja jatkui niin kuin joku piinaisi tahallaan.

 Auringossa aurinko paistaa, ja siten elämisen sietämätön keveys ja raskaus tulee liki, vaikka sekä osa tarinaa että henkilöt jättävät kylmiksi. Tällaiset kontrastit ovat kiinnostavia. Hienoinen etäisyys ja epämääräisyys verottavat tarinaan heittäytymistä, vaikka arvoituksellisuudessa on mielikuvitusta ruokkivaa ainesta. Täysin ei siis Aurinko lukukokemustani lämmittänyt. Tässäkin voin olla väärässä, mutta kun tarinassa auringon paiste vähenee ja syksy saa, toiveikkuus lisääntyy. Toiveikas olen myös esikoisromaanikirjailijan proosailusta, sillä omaperäisyyttä näyttää riittävän.
Aurinko2
– –
Jyri Vartiainen
Aurinko
Poesia 2016
pienoisromaani
98 sivua.
Luin kirjan kustantajan lähettämänä PDF-tiedostona.
Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s