Joni Pyysalo: Alaska

On se hurja. Alaska (WSOY 2016) tuntuu oudolta otukselta proosakentällä. Alaotsikoksi Joni Pyysalon romaaniin on präntätty Rakkauskirja. Paradokseilla romaanissa pelaillaan; rakkaus on paradoksi, mutta on se myös sitä itseään, rakkautta, ainakin rakastumista, hullaantumista kaikesta huolimatta.

On vain kaksi merkittävää asiaa: tunteita ei voi käskeä. Tunteisiin ei voi luottaa: ainoastaan niihin voi luottaa. Kaikki on järjetöntä. Rakkaus on ainoa, missä on järkeä: rakkaudessa ei ole järkeä.

   Ei ole ilmaista lounasta eikä vapaata seksiä.

Pyysalon esikoisromaania vertaan sammioon, jonka vellovaan massaan syöstään tunnetta ja toista, aihelmaa ja ideaa. Kaikkien vaivoja säästääkseni perustan Alaskalle ikioman  asiasanapilven:


rakkaus, rakastuminen, rakkaudettomuus, muistamattomuus, muistot, valemuistot, jälkeläiset, jälkikasvu, perhesuhteet, perhetraumat, porno, nettiporno, nettideittipalstat, seksi, seksuaalisuus, kaupankäynti, sopimukset, mielialat, melankolia, masennus, sairaus, itsemurha, kuolema, kohtalo, elämän tarkoitus = elämän jatkuminen


On romaanissa jotain tavallista: siinä on nainen ja mies, ja odotellaan, koska he kohtaavat. Vestaa voi sanoa pornonaiseksi, joka tietää myyntiarvonsa, mutta häntä painaa elämän haltuunoton hämäryys, joten hän rakentaa nukkekotiin rinnakkaistodellisuutta. Dodo sen sijaan vaikuttaa vastuulliselta pärjääjältä, vaikka kyyneleet valuvat ja äkkipysäys muuttaa kaiken.

Vesta (nimitaustana antiikin temppelineitsytmyytit) ja Dodo (nimi viittaa sukupuuttoon kuolevaan lajiin) saadaan sattuman saattelemana kohtalonomaisesti kohtaamaan. Samalla ollaan perimmäisten kysymysten äärellä: rakkaus ja kuolema. Mistä muusta kannattaa kertoa? Kehotan palaamaan väkertämääni asiasanapilveen.

Pyysalon kerronta ammentaa sekin ehtymättömästä sammiosta. Tiivistän asiasanapilveksi:


hänkerronta, minäkerronta, näkökulmat, metaforat, paradoksit, tekstilajit, runonpätkät, luettelot, repaleiset tekstitilat, ylen sakeat sitaatit, dialogit, postmoderni/suuri tarina, kommentoiva sisällysluettelo, lopun sitaattiluettelo


Hyvä Alaskan lukija: tiedä, että romaanin sisällysluettelo on lopussa. Seuraa sitä, kun luet kirjaa, koska se antaa avaimia asioihin. Esimerkiksi siinä on:

Luku 25. Alaska, jossa romaanin nimi saa merkityksen, ollaan lumisadepallossa, minä kääntyy ympäri ja muuttuu suruksi.

Toistuvasti tuskastun taiteelliseen keekoiluun, silti arvostan tekijän tekstisammioon kippaamaa näkemystä. Sanomisen tiheys saa haukkomaan henkeä, jopa tukehduttaa. (Konkretiaa: lukemani kirjan sivunkulmat repsottavat hiirenkorvilla, siten merkitsen ihastuskohtia.) Nautin kyllä poukkoilevasta ja tiiviistä lyyrissanomisesta, kielikuvien kirjosta. Työlästyn hetkittäin yliyrittämiseen, mutta vaikutun yllätyksistä, joita juoneen upottuu.

alaska

Henkilöitä en koe läheisiksi; en hullaannu Dodon rakastumisesta tai Vestan rikkonaisesta rakkaudettomuudesta. Dodo kuitenkin yltää koskettamaan, ja olen otettu loppuratkaisusta: lohtua voi vielä olla. Alaskassa on viileyttä (cool kaikissa merkityksissä), mutta kyllä tarinassa jyskyttää romanttinen sydän. Paradoksit viedään tyylikkäästi loppuun: rakastavaiset saavat toisensa, eivätkä kuitenkaan saa, eivätkä ehkä edes tiedä rakastavansa tai jos rakastavat, ketä rakastavat. Romanttiset teot ovat klassikkorunoilijalta poimitun nimimerkin takaa kirjoitettuja nettideittiviestejä tai juridisia asiapapereita, eivät suoraan supistuja lemmensanoja tai makuukamarikosketuksia.

Rasittaa kyllä tekstinikkarin välillä pöyhkeältä vaikuttava oppineisuuden osoittaminen (lue= oma sivistymättömyyteni). Lukeminen on paikoittain raskasta, vaikka ja koska kieli säkenöi. Ja voi tokkiinsa, miten tietoista kerronta on:

Mies sanoo, että muistin tehtävä on täyttää aukot, jotta mieli ei putoa niihin. – – Muisti on kuvitelma, jolla on valta lamaannuttaa.

   Nainen sanoo päätyneensä samaan jo luvussa 8.

Kiinnostava Alaska saa minut kummastelemaan, ihastelemaan, vakuuttumaan ja epäröimään. Arviointikykyyni saattaa vaikuttaa se, että Hanna Weseliuksen Alma! valloitti minut vähän aikaa sitten ja tunnistan Alaskan jollain tavalla painivan samassa sarjassa, muttei sen ponnistelu ihan saavuta samaa painoluokkaa. Unohda edellinen. Jos järjestän kirjakilpailun, Alaskalle on oma sarjansa: ”- – miten taide pystyi liikuttamaan paikallaan olevaa.” Liikahdin.

P.S. Runomiehet ovat tänä vuonna kääntyneet romaanin puoleen: keväällä innostuin Jukka Viikilän romaanista Akvarelleja Engelin kaupungista, syksyn alussa luin Risto Oikarisen kehitysromaanihenkisen Nälkämaan laulun, ja nyt runoilija Pyysalo pistää proosaksi, runovaikutteiseksi sellaiseksi. Ja nyt korvamatona pauhaa Humppaveikkojen ”Oi Alaska, sä helmi mustan meren”

– – 
Joni Pyysalo
Alaska. Rakkauskirja
WSOY 2016
259 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Advertisements

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

6 responses to “Joni Pyysalo: Alaska

  1. Ellei kirjailija sitten ole tarkoittanut kirjaansa omalle akateemiselle tai vastaavalle sisäpiirille, ei minusta oppineisuuden osoittamista tarvitse lukea omana sivistymättömyytenä. Sen voi lukea juuri niin kuin luet.

  2. Kiitos Leena! Akateemiset sisäpiirit vamasti ammentavat romaanin viittaus- ja sitaattisammiosta vaikka mitä. Raja- tai ulkopiirillä hiippailevana kirjallisena kuluttajana sekä nautin että ähisin liiallisuuksia. Se on sanottava, että mitä useampi tunti Alaskan lukemisesta on kulunut, sitä huvittuneempi olen (kirjan vakavien aiheden äärellä toki), tykästyneempikin.

  3. Luin Alaskan ja pidin kovasti. Kiva, että löytyi joku, joka on blogannut tästä ja jolla on vielä melko samantyyppisiä ajatuksia lukemisen jälkeen! Kirjailija toi sivistyneisyytensä niin alleviivatusti esille, että tunsin itseni toistuvaksi tyhmäksi. Minunkin mielestäni kirjan voi kyllä lukea sellaisena, mutta kyllä mulla kävi google kuumana lukiessa…

    Nuo asiasanapilvet kuvastavat hyvin koko Alaskaa: se oli jonkinlainen teemojen, ilmiöiden ja tyylien hurrikaani. Välillä kaiken kommentointi ja tiivis, sisällöltään painava teksti uuvutti. Välillä se taas ihastutti. Vierastin vähän evoluutiopsykologista näkökulmaa läpi tarinan (elämän tarkoitus = elämän jatkuminen). Se jotenkin vesitti kirjan toivon ja lohdullisuuden minulle… että elämä olisi lopulta kemiaa, sopeumia ja selviytymistä vain, jotta ihmislaji säilyisi. Kyllähän rakkaus kirjassa oli myös suurta tunteiden voimaa. Aivan kuin siinä olisi se joku salainen ainesosa, joka tekee rakkaudesta rakkauden ilman, että tuota erityistä makua voisi jäljittää. Ehkä kaipasin silti enemmän jotakin lapsenomaista taikaa. Sitä, että elämä on kaunista sellaisenaan, sisältää selittämätöntä mystiikkaa ja Suuren Tarkoituksen. Mielenkiintoinen kirja ja kirjailija joka tapauksessa! Ja ehkä tämän arvion jälkeen etsin käsiini tuon Hanna Wswliuksen Alman. 🙂

    • Tiuku, kiitos kommentistasi! Kiinnostavasti erittelet omaa lukukokemustasi, tuo hurrikaanimaisuus on osuva ilmaisu kirjalle. Pyysalo tyylittelee ja idealisoi rakkauden omalla tavallaan, tietynlainen kohtaamattomuus on yksi tapa varmaan säilyttää taika: silloin ei tosi pääse tunkeutumaan tunteeseen. Ja toiveikkuutta voi olla monin tavoin, tässäkin romaanissa. Pyysalolle pisteet, sillä kirja ei jätä kylmäksi ja pistää pohtimaan. Ja Tiuku: ilman muuta Alman! kimppuun!

  4. Minulla kirja otti oman aikansa, mutta kaiken kaikkiaan löysin siitä paljon hyvää. Pyysalon ajatukset ja ajattelutapa tykästyttivät ja hahmotkin löysivät paikkansa minun sydämessäni. Kyllä, kotimainen kirjallisuus on voimissaan, sen tämäkin näytti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s