Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Olen Kazuo Ishiguroa lukenut aiemminkin, muun muassa lähiaikoina Silmissä siintävät vuoret ( 1984). Kirja on ahmittavan merkillinen. Lyhyt romaani on sakeanaan tunnelmia, ja kun henkilöistä on saada otteen, se lipsahtaa. En kyennyt kirjoittamaan kirjasta, ihailen vain.

Viikko tuon häkellyttävän kokemuksen jälkeen luen uusimman Ishiguro-suomennoksen Haudattu jättiläinen (Tammi 2016). Aika pitkään pitää vetää henkeä ennen kuin ajatukseni järjestyvät jonkinlaiseen jonoon. Kaikki Ishiguron kirjoittama tuntuu olevan arvailemattomissa. Haudattu jättiläinen huippaa: vertaisin tekstiä ohuen ilman hengittämiseen vuoristokorkeuksissa – vieraalta tuntuu, kaunista on, eikä kaikkea ympärillä näe.

Juoni on lyhyesti sellainen, että noin 500-luvulla saksit ja keltit viettävät hetkellistä rauhan aikaa, mutta jännitteet voimistuvat. Kelttiläiset vanhukset Axl ja Beatrice lähtevät etsimään vuosia sitten kadonnutta poikaansa. Saksilaiskylässä matkaan liittyvät soturi ja nuori poika, ja tämä menneisyyttään hautova joukkio kohtaa Pyöreän pöydän vanhan ritarin sir Gawainin. Matka johtaa naaraslohikäärmeen luo, mutta joka henkilöllä on taipaleeseen eri tavoitteet.

Kertoja katsoo kaukaa niin tapahtumia kuin henkilöitäkin. Tyyli hetkittäin heilahtaa, sillä joukossa on pari minäkerrontaosuutta. Valtaosan aikaa kaikkitietävä kertoja tallentaa tunnollisesti. Kuvailu on havainnollista ja henkilöiden polveileva vuoropuhelu oudon vangitsevaa: replikointi sahaa edestakaisin, päätyy hitaasti johonkin ratkaisuun, joka matkan aikana muuttuu. Kerronta pyrkii yksinkertaisuuteen, silti sisus on monimutkainen ja raskas. Luovun sodan uhkan, uskon, uskollisuuden ja koston pohdinnasta, rajaan tarkastelun muistiin.

Haudattu jättiläinen

Ei ihme, että tunnen lukijana hämäryyttä: se on keskeinen tekijä koko romaanissa. Axl ja Beatricen ongelma on muistamattomuus, sumu, jonka syyksi selviää naaraslohikäärme. Keskinäisen kiintymyksen vertauskuvaksi kohoava pariskunta haluaa sumusta eroon, otteen menneeseen.

”Mutta sumu kätkee kaikki muistot, niin hyvät kuin pahatkin. Rouva, eikö asia ole niin?”
”Haluamme takaisin myös ikävät muistot, vaikka ne saisivat meidät itkemään tai vapisemaan vihasta. Sillä eivätkö nekin ole yhteistä elämäämme?”

Suunnastaan monta kertaa poikkeavien Axln ja Beatricen matkassa tarvon välillä legendahengestä herkistyen, mutta myös uupuen ja täysin eksyksiin joutuen. Ishiguro kehittää todella poikkeavan road tripin. Mietin, ovatko kaikki kiemurat ja jahkailut tarpeellisia, voisiko jostain karsia. Ei kai sitten – luopumisen matkan tulee tuntua painona jaloissa ja päässä.

Allegoria Haudattu jättiläinen on. Kai. Onhan? On englantilaisten perinnedraamojen usvaa, on kuningas Arthurin myytti ja taruolentoja. On lautturi, jonka matkaan mahtuu yksi kerrallaan. On ennen kaikkea katoamisia: joka hahmolta on kateissa jotain erityisen tärkeää, jota ei saa takaisin.

Lähden siis sumealle lukutunnelmalleni uskollisena allegorian tielle. Jos harhaudun, syytän sumua. Ajattelen, että jättiläisen hautaa (menetyksiä) ei voi ohittaa ja että viimeiseen asti riittää tahtoa lohikäärmeen (muistamattomuuden) kukistamiseen, vaikka toisaalta se suojeleekin.

Muistin rajallisuus, unohdus ja kuolema ovat kaikkien kohtalona. Leikittelen ajatuksella, että naaraslohikäärme on herra Alzheimerin esiäiti. Muistin hapertumista, häilyvien muistikuvien pilkahduksia kuvataan romaanissa paljon ja armollisesti vanhan, rakkauttaan vaalivan parin kautta. Asiat, joita ei saa palautettua mieleen, vaivaavat, mutta ne eivät piinallisesti ahdista, sillä se, mikä on eletty, on eletty. Se kulkee mukana viimeiselle matkalle, sillä kaikki kadonnut on ollut olemassa, muistaa sitä tai ei. Toinen tulkintalinja voi olla, miten muistamattomuus kylvää vastakkaisasettelun ja sodan siemenet. Mutta se on toinen tarina, tämä on minun.

– – –

Kazuo Ishiguro
Haudattu jättiläinen
suomentanut Helene Bützow
Tammi 2016
romaani
378 sivua.
Lainasin kirjan kaverin kautta.

Advertisements

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

10 responses to “Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

  1. Kyllä tämä lie allegoria on. Olen vasta aloitellut kirjaa ja aion nauttia (näin uskon) sen sumuisesta tunnelmasta paremmin viimeistään ensi viikolla.

  2. Sain tarvottua tämän teoksen loppuun ja ajastin tekstini. En valita tai kitise, mutta töitä tein. Mielestäni tein matkaa ihan tarpeeksi edellisen kirjan (Matkalla) kanssa. Hieno kokemus.

  3. Kyllä tämä kannatti, lienee minun neljäs Ishiguro. Kuitenkin mieleinen Keltainen.

  4. Muisti on uskomattoman mielenkiintoinen aihe, ja unohtaminen. Tässä vähän ajan kuluessa on tullut muitakin juttuja, joissa tavallisesta poiketen vihjataan, että unohtaminen tai väärin muistaminen voi olla hyväkin asia. Se tämmöistä unohtelijaa riemastuttaa tietenkin.

    Mutta vakavasti, Ishiguro taisi kyllä taas onnistua tekemään jos ei unohtumattoman, niin ainakin kauan mielessä pysyvän teoksen. Lukiessa jotkin asiat ärsyttivätkin, mm. tuo mainitsemasi dialogi, varsinkin Beatricen ennalta-arvattavat repliikit. Mutta nyt kun kirjan kannet on jo suljettu, tarina väikkyy mielessä arvoituksellisena ja haikean kauniina, ihan hauskasti mietityttävänäkin.

  5. Aah, miten upea arvio jälleen kerran, ja hienoa pohdintaa! ❤ Olen kaikessa niin samaa mieltä: Tämä oli kaunis ja vangitseva, mutta myös monella tapaa kiehtovan ristiriitainen kirja: samanaikaisesti helppolukuinen ja koukuttava, ja kuitenkin, kuten sanot, sisällöltään monimutkainen ja raskas. Siis aivan vastustamaton kokonaisuus. 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s