Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät

Nyt annan nostalgian ja tunteen viedä. Lapsuudenkodin kirjahyllyssä ei paljon runoutta ollut, mutta kuitenkin rinnakkain jököttivät Lauri Viidan Betonimylläri ja Aila Meriluodon Lasimaalaus. Isän loruiluna jo varhain minulle tulivat tutuiksi Viidan ”Räntäseula seudun päällä” ja ”Siisti pitää aina olla”. Näistä tunnelmista lähden tutustumaan Sakari Katajamäen kokoamiin ja aiemmin kirjana julkaisemattomiin Lauri Viidan runoihin Ne runot, jotka jäivät (WSOY 2016).

Viita ja Katajamäki

Sakari Katjamäki johdattelee Viidan jälkeen jääneiden runojen julkaisemiseen.

Katajamäki on pitkään tutkinut Viitaa ja tämä kokoelmakoontikin on ollut jo jonkin aikaa valmis. Nyt on julkaisun aika, Viidan 100-vuotisjuhlavuotena. Kirjan lopussa on oiva selitysosuus, ja sen avulla kokoelman runot kolahtavat kontekstiinsa. Mukana on luonnostyyppisiä versioita, tilaustyöntapaisia juhlarunoja ja lehdissä julkaistuja runoja.

Lyriikkamieltymykseni liittyvät lähinnä moderniin runoon, loppusoinnuttomaan kuvallisuuteen. Huomaan, etteivät esimerkiksi kalevalapoljentoiset runot oikein minuun iske. Muuten ihailen Viidan rytmiosaamista. Loppusoinnut runnovat sisällön tiukkaan muotoon. Viita mainitaan satiirikoksi ja tölväisijäksi, ja kyllä taidemaailmaan ja maailmanmenoon kohdistuvaa nokittelua onkin. Runoissa on lisäksi runsaasti aihelmia rakastamisesta ja elämän elämisestä. Esimerkiksi ”Runoilijan hauta” on nelirivinen kiteytys kaikesta siitä, mitä ihmisestä jää – jos jää. Jokunen runo (tai muu dokumentti, jälki) saattaa yksittäisestä ihmisestä jäädä ”soimaan: Täällä elin”.

Onni-sikerämä koskettaa jo senkin vuoksi, että se sattumalta julkaistiin Parnassossa Viidan kuolinpäivänä (22.12.1965). Yhdeksäs runo ”Kaita polku kaivolta ovelle” on kulunut kuolinilmoituksissa. Vai onko? Itse en sen käytölle ole nähnyt vaihtoehtoa: kummankin kummisetäni muistoksi sen aikanaan jäljensin. ”Kun olen kuollut, kun olen kuollut./Kesä jatkuu, kesä.” Kumpikin oli perheettömiä miehiä, pienten metsämökkiensä hallitsijoita, luonnossa samoilijoita ja Tampereen seudun kasvatteja, omatoimisesti itseään sivistäneitä työmiehiä Viidan tapaan. Mutta tähän päätän Viita-nostalgian:

Tein laulun perhosesta
ja henkäisin. Se lensi.

Kaksirivinen runo tiivistää kaiken sen, mitä on taide. Ja runossa on se, mitä kirjallisuus minulle merkitsee. Mieli- ja kielikuvin luotu maailma on todellisuutta, jonka jokainen luo mielessään ja herättää henkiin. Se lennähtää, lepattaessan pistää oivaltamaan, näkemään, kokemaan ja tuntemaan. Kunkin tavallaan.

Ne runot jotka jäivät– – –
Lauri Viita
Ne runot, jotka jäivät. Runoja kokoelmien ulkopuolelta
Toimittanut Sakari Katajamäki
WSOY 2016
runoja selityksineen
115 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s