Sadie Jones: Kotiinpaluu

Kotiinpaluu-romaanin (Otava 2016) kansikuva lupaa paljoin: 1950-lukutyylinen nuoripari halailee veden partaalla puuhun nojaten. Odotan kannen avattuani epookkista laatuproosaa, jossa henkilöiden tunnevyöryt nivoutuvat odottamattomaan juonenkuljetukseen ja makunystyröitä hellivään kerrontaan. Kaikkea tuota hyvää kohti johdattelee edellinen Sadie Jonesin proosan lukukokemus Ehkä rakkaus oli totta (Otava 2015).

Kotiinpaluu 1
Lupausten lunastus ei tapahdu Kotiinpaluu-romaanissa automaattisesti. Vaikka tarina tutustuttaa minut tehokkaasti nuoren Lewisin ahdinkoon, aste asteelta voimistuva synkkyys tuntuu raskaalta. Hoksaan, se on tyylikeino: siinä on vakuuttavasti 50-lukulaisten elokuvien melodraaman henki. Tarinan vaiheita voi ennakoida, paisutus kuuluu asiaan ja niin myös Tunne (isolla kirjaimella). 

Toteutus on tyylikäs. Näen kerrotun technicolor-värein sävytettynä, henkilöiden luoden viistoja silmäyksiä, hidasliikkeisesti tukahdutettuja tunteitaan padoten. Taustalla soi hillitty jatsi, jonka kontrabasso sykkii tummia, levottomuutta herättäviä taajuuksia kokijan vatsanpohjassa.

Kotiinpaluu huokuu tummaa tunnelmaa. Romaanin kohtauksissa viritellään toinen toistaan seuraavia katastrofeja. Niissä pysäytetään sää, miljöö ja henkilöt otoksiin, joissa tapahtumat viedään räjähdyksen partaalle, räjähdyksiin, ja asetetaan uudelleen sytytyslanka kytemään.

Julkinen häväistys sai Gilbertin avuttoman vihan valtaan, ja kotona hän sulki Lewisin huoneeseensa. Alice meni kylpyyn ja kaunistautumaan Gilbertiä varten, ja päivällisen jälkeen kaikki oli taas kohdillaan: Lewis oli mahdoton, Alice oli tehnyt parhaansa ja Gilbert antoi heille molemmille anteeksi. Alicelle hän antoi anteeksi sängyssä, kun taas Lewis ei koskaan saanut tietää anteeksiannosta. Hän söi illallista huoneessaan ja nukkui vaatteet yllään. Aamiaisella kukaan ei maininnut edellisen päivän tapahtumia.

Lewis rikkoutuu rakastavan äidin kuoleman vuoksi. Pojan tuska kääntyy sisäänpäin, muille näkyväksi se purskahtaa murrosikäisenä. Onnetonta kierrettä ruokkivat Gilbert-isän ymmärtämättömyys, Alice-äitipuolen taitamattomuus ja porvariston hillitty charmi, joka pysyy hengissä kangistuneen tapakulttuurin ulkokultaisen asenneilmapiirin varassa.

Oikeastaan romaani kertoo siitä, miten sisäoppilaitoksissa kasvanut aikuisväki on jäänyt lämpöä vaille eikä osaa sitä siten jakaa. Lisäksi sodan jälkeen oli vaikea jatkaa perhe-elämää. Etenkin miesten paluu rujoista oloista siistiin porvaripikkupiirin ei vaurioitta onnistunut. Sukupuolten roolit ja perhemalli jäykistyivät ahtaisiin asemiin. Tunteita ei saanut näyttää, ulospäin piti olla kunnollista, mutta aggressiivisuus vaikutti joko passiivisena tunnekylmyytenä tai kodin suojissa aktiivisena väkivaltana. Uhka piilotettiin ja pelon ilmapiiri peitettiin teeskentelyyn. Ahdistus siirtyi näin seuraavan sukupolveen. Siitä ovat esimerkkinä Lewis ja Carmichaelin perheen tyttäret Tamlin ja Kit.

Kotiinpaluu 2

Talvipäivän taikaa: kirja vie toiseen tunnelmaan, aikaan ja paikkaan.

Myötätunto ja toivonkipinä kaltoinkohdeltuja Lewisiä ja Kitiä kohtaan kantavat lukuprosessiani – antaudun sittenkin melodraaman virran vietäväksi. Ja viehän se! Jones osaa upottaa henkilöiden mielenliikkeisiin, mikä jouduttaa eläytymistä tapahtumiin ja toivomaan romaanin lempihahmoille parasta ja käsittämään monien ei-mieluisten tyyppien käytöksen.

Miksi The Outcast -otsikko on käännetty Kotiinpaluuksi? Onhan se sisältöön sopiva ja hienovarainen, mutta alkuperäinen antaa raamit sille, mistä on kysymys. On myös kysymys siitä, että lasin ja peilin voi rikkoa itsensä ja maailman väliltä ja nähdä eteenpäin. Ja siten hylkiökin voi nähdä hyväksyvän katseen, edes yhden. Ja kuulla:

”Minä ymmärrän sinua. Uskot olevasi synkkä, ja sinun ympärilläsi on kauheasti kaikkea synkkää, mutta kun minä katson sinua… Sinä kiillät. Olet valoa. Sinä vain olet. Olet aina ollut.”

– – –
Sadie Jones
Kotiinpaluu
The Outcast
Suomentanut Marianna Kurtto
Otava 2016
romaani
355 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita: Leena LumiPieni kirjasto ja Sivutiellä.

 

 

Advertisements

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

6 responses to “Sadie Jones: Kotiinpaluu

  1. Juuri näin!, paitsi minulle tämä on kymppisarjaa;) Tuo kangistunut tapakulttuuri, minä taisin puhua normeista, tekee tästä juuri kauhua ja piinaa kantavan tarina. Paikka on nimeltään Jante (Aksel Sandemose: Pakolainen ylittää jälkensä, Janten lait), josta Lewisin olisi ollut paettava henkensä edestä, mutta miten hän olisi voinut, lapsi. Jantelaiset myös usein jäävät Janteen.

    Näin tämän yhtä upeana filminä kuin on Sovitus eli Ian McEwan vertaus käy nyt jopa minulle;)

    • Täytyy toivoa, että Kotiinpaluu saadaan pieteetillä toteutettuna leffana tai tv-sarjana. Revolutionary Road ja Mildred Pearce viime vuosien 50-lukufilmatisointeina jyskyttivät verkkokalvolla. Ja itse kirjaan: siitä jää kalvava jälkimaku, se jää vaikuttamaan. Hieno.

  2. Omppu/Readerwhydidimarryhim

    Melodraamaa? Kuulinko oikein?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s