Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Kummastuttaa, miten tiuhaan englantilaisissa kylissä ja pikkukaupungeissa murhataan väkeä. Tv:stä tuttuista murhasarjoista mieleeni tulevat ensimmäiseksi Agatha Christie-filmatisointien lisäksi Midsomerin murhat ja Isä Brown ja hänen laumansa. Jälkimmäinen eli G. K. Chestertonin rikostarinat mainitaankin Alan Bradleyn kolmannessa Flavia de Luce -jännärikirjasarjan osassa.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus (suom. Maija Heikinheimo, Bazar 2015) jatkaa melkein siitä, mihin Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole leikin asia päättyvät. On kulunut vain pari kuukautta edellisestä osasta – ja taas sattuu verisiä Bishop’s Lacysin kulmakunnilla ja 11-vuotias kemiaan perehtynyt aatelisneiti sotkeutuu selvitykseen.
Hummerihaarukan
Brittiläisen epookin 1950-luvun ajankuva ja miljöö välittyvät autenttisen oloisesti, vaikka kirjoittaja on kanadalainen Bradleyn tapaan. Henkilöiden tavat ja käytös tuntuvat sellaisilta kuin pitääkin: luokkarajat erottuvat ja kohteliaasti esiinnytään kodin ulkopuolella. Ilahduttavasti Falvian perheenjäsenistä tihkuu lisäsävyjä, etenkin isästä, ja siskoistakin erottuu persoonapiirteitä rääkkäämisen lomassa.

Niin kuin aina kun toinen siskoistani kiusasi minua, tunsin rinnassani outoa liikehdintää, ihan kuin joku muinainen suo-olento yrittäisi ryömiä ulos sisuskaluistani. Sitä tunnetta en voisi koskaan ymmärtää, se oli järjen ulottumattomissa. Mitä ihmettä olin tehnyt, että he inhosivat minua niin paljon?

Estradi on Flavian: kertojan oikeudella asiat ovat sellaisia kuin hän ne valikoi sanottavaksi. Luonnottoman juonikas ihmelapsi hääräilee omiaan. Hulppea puoli Falviassa on törkeä ylemmyydentunto, esimerkiksi salapoliisihommissa hän on itseoikeutetun sokeasti pääosassa ja saa surutta hämätä viranomaisia ja aikuisia – muut ovat olemassa lähinnä haittaamassa hänen pyrintöjään.

Ihmetyttö on kuitenkin liikuttava äiditön lapsi. Tässä osassa Harriet-äidin poissaolo välillä oikein huutaa. Hienosti rivien välistä erittyy yksinäisen, turvattoman tytön sisus, sillä pätevä touhuilu on lähes epätoivoista näkyväksi tulemista, hyväksynnän ja oikeutuksen hakua olemassaololle. Hellyttävää on myös se, miten lapsen ja nuoren rajatila näkyy: esimerkiksi perheen taloudellisen ahdingon käsittäminen vie Flaviaa piirun kohti aikuisuutta, itsen ulkopuolisten asioiden huomioon ottamista.

Flavian kertojaääni on letkeänkirpeä. Sanakäänteet sujuvat näppärästi, esimerkiksi Flavian siskosolvaukset ovat kekseliäitä, ja samalla niissä kaikuu iänmukainen lapsenomaisuus, liioitteleva fantasia. Tarkkanäköinen muiden ja tilanteiden havainnointi on puolestaan ikätasoa terävämpää.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus ei erityistä uutta tarjoa, silti sarja jatkuu takuutuotteena. Juoni on toissijainen, mutta lapsietsivän näkökulma on spesiaali ja sellaisena pysyy. Ja milloinkas se tv-sarja valmistuu, Sam Mendes?

– – –
Alan Bradley
Hopeisen hummerihaarukan tapaus
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2015
jännitysromaani
413 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s