Kuukausittainen arkisto:marraskuu 2015

Pierre Lemaitre: Alex

Alex2Viime syksynä Pierre Lemaitre humahti tietoisuuteeni historiaromaanilla Näkemiin taivaassa. Vaikka tuon romaanin henkilöhahmot ovat äärimmäisiä, tarinassa on omaperäisyyttä ja lennokkuutta. Jotain samaa on uusimmassa Lemaitre-suomennoksessa, vaikka Alex (Minerva 2015) on dekkarityyppinen ja nykyaikaan sijoittuva.

Samanlaisuuksia on etenkin henkilökuvauksessa. Lemaitrella saattaa olla taipumusta loihtia tyyppejä, joissa pilkahtaa persoonallisuutta ja jotka rakentuvat runnellun ulkomuodon erikoisuuksiin ja sukurasitteisiin. Henkilöiden pitää kamppailla kestääkseen epätavallisuutensa ja perhetaustansa – ja jotkut romahtavat.

Alex-romaanin pääpoliisi on lyhytkasvuinen ja traumatisoitunut keski-ikäinen mies, jonka kommunikointi on töksähtelevää. Kun pääsen yli tietynlaisesta tekemällä tehty -tunteesta, tyyppi alkaa tuntua kiinnostavalta. No, onhan hänellä takanaan vaimon kuolema, myötäileviä ja eksentrisiä kollegoita sekä kimurantti suhde pomoon. Nämä asetelmat ovat valitettavan kulunutta dekkarikamaa.

Juoni keikahtaa kyljelleen ja ponkaisee pystyyn entistä ehompana kolme kertaa. Tällainen yllätyksellisyys virkistää. Vaikka dekkarin alun kauheus tuntuu lähes ylivoimaiselta (hrrr, rottia!) ja vaikkei jatkossakaan käänteet lempene, tarinajuoksutus ja hiljalleen selviävä syy-seuraus-ketju avaavat arvaamattomia.

Uups, mihin ne rotat katosivat?

Uups, mihin ne rotat katosivat?

Alexin loppunousu pistää pohtimaan pahan tekemisen mekanismeja. Romaani ei anna vastauksia siihen, miksi kotona tai lähipiireissä suljetaan silmät pahalta, hiljaisuudessa hyväksytään se tai osallistutaan siihen. Dekkari venyttää moraalin rajoja pistäen miettimään koston konsteja. Niitä riittää – julmasti, joskaan ei yksioikoisesti. Näin Alex kehittyy keskivertodekkaria kimurantimmaksi teokseksi. Kannattaa lukea ällötyksistä huolimatta.

– – –
Pierre Lemaitre
Alex
Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva 2015
404 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muualla: Hemulin kirjahylly, Kirjoista ja muista kertomuksista, Oksan hyllyltä ja Rakkaudesta kirjoihin.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi

Tee on virkistävä ja lämmittävä juoma, ja valittavia laatujakin olisi monia. Atticus juo vain Earl Greyta. Hän vie joka vaivaan tehoavan lempijuomansa vedenkeittimineen Lontoosta Madridiin. Matkan tarkoituksena on lakkauttaa tuottamaton kirjallisuuslehti. Ei se ihan odotetun yksioikoisesti suju.

Mamen Sánchezin romaani On ilo juoda teetä kanssasi (Bazar 2015) on romanttinen viihdekirja, jossa on jännäriaineksia. Atticus tavallaan katoaa ja häntä etsii madridilainen poliisi. Kirjallisuuslehden viisi naistoimittajaa sotkeutuu katoamiseen ja yksi muuten epämääräiseen toimintaan. Juoni mutkittelee Kentin maaseudulta Espanjan pääkaupungin vilinään ja granadalaiseen mustalaismelskeeseen.On ilo juoda teetä kanssanne

Romaanin hupailevaan tunnelmaan kuuluu arkisen ja sadun yhdistelmä. Se hyödyntää vanhahtavia elementtejä, kuten mustalaisromantiikkaa ja rakkauden viivyttelevää tunnustamista, mutta meininki sijoittuu nykyaikaan. Luontevan lempeä katsanto seuraa henkilöitä, välillä sen vilkaisu on suurpiirteinen, välillä oikein tarkka.

Kaikkiaan henkilöitä on toistakymmentä, kun otetaan huomioon keskushenkilöiden kaverit ja suku. Lemmestä osalliseksi pääsevät niin vakiintuneet parit kuin eri-ikäiset vastarakastuneet. Rakkauden elvytysvoiman lisäksi On ilo juoda teetä kanssasi on yhteisöllisyyden ylistys, sillä keskeistä on ympärillä olevien hyväksyvä tuki. Se tapahtuu piikittelevän vastakkainasettelun keinoin: kuumantunteikas Espanja käy sydämeen ja kalsea brittiläisyys jää järkensä kanssa etäisyyteensä värjöttelemään. Joillekin käänne on mahdollinen.

Jos englantilaisella ei olisi ollut niin pellavaiset hiukset eikä niin valkeat kädet ja kaula, hän olisi mennyt täydestä mustalaisesta. Atticus Craftsman oli nimittäin muuttumassa Doloresin luolan Ticoksi, joka soitti kitaraa sielunsa kynsin ja tulkitsi Granadan Albaicínin surullisimpia soleá-lauluja.

On ilo juoda teetä kanssasi on valoisa ja höpsö viihdyke pimenevän syksyn kirjapinossa – ei enempää. Juonivetoisuus on jutun ydin, ja bonuksena tarjotaan hupaisa kirjallisuushistoriallinen yllätys, jota en paljasta. Sen tohdin paljastaa, että loppu on onnellinen, ja reaalirajat ylittyvät järisyttävällä huippuhetkellä. Vaikkei nautinnon tärinä lukijaan yllä, touhusta huvittuu.

– – –

Mamen Sánchez
On ilo juoda teetä kanssasi
Suomentanut Satu Ekman
Bazar 2015
hupailujännitys
306 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita mm. Mari A, Kirjakko ruispellossa ja Sininen linna 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kun keskeytin kirjan

Minun on vaikea jättää kirja kesken. Bloggaajaystäväni Arja sanoo, että maailma on pullollaan hyviä kirjoja ja aika rajallista, joten on viisautta siirtyä surutta vetämättömästä vetävään kirjaan. Mutta kun kirja on fanittamani tekijän teos!

Margaret Atwoodin romaaniin Uusi maa (suom. Kristiina Drews, Tammi 2015) syöksyn suurin odotuksin. Tiedän kokemuksesta Atwoodin pujottelevan taidokkaasti kerronnan lenkeissä ja luovan vangitsevia tilanteita. Esimerkiksi Orjattaresi ja Sokea surmaaja läikehtivät lukumuistoissani timanttisina. Vaikka jo Atwoodin trilogian edellisissä osissa Onyx ja Crake ja Herran tarhurit huomasin lukuvetoni selittämättömästi nykivän, lähdin Uuteen maahan toiveikkaana.

Vaan hyydyin. Jumiuduin ja matelin jähmeänä, vaikka dystopia kertoo tärkeitä ihmiselosta.

Mitä syödä, missä paskantaa, miten suojautua, mitä ja kenet surmata: siinäkö ovat perusasiat? miettii Toby. Tähänkö on tultu, tai vajottu – tai ehkä palattu?
Entä ketä sinä rakastat? Kuka rakastaa sinua? Ja kuka ei rakasta? Ja, tarkemmin ajatellen, kuka todella vihaa sinua?

Ihmiskunta on ekokriisin myötä karsiutunut ja vallalla ovat viidakon lait. Pienen ihmisyhteisön kanssa hengailevat rotutuunatut crakelaiset, mutkattomat lisääntyjät. Heimon älyllinen kehitys on pysäytetty konkreettiseen ajatteluun. Itse asiassa Atwood kuvaa taitavasti sitä, miten crakelaisten kanssa pitää käyttää selkokieltä, sillä vaikeat sanat, ilmaukset ja käsitteet pitää crakelaisille avata.

Niinpä, sekä selkoselitykset, tarinointi että mullistuneen maailman elämisen kuvailu ovat laatutekstiä, mutta kiinnostukseni tyssää tyystin. En saa otetta henkilöihin, tarinan fokuskin siinä hämärtyy. Kaikki palikat ovat mitä ilmeisimmin kohdillaan, mutta en pääse imuun.

Ensin on tarina, sitten on se todellinen tarina, ja sitten on tarina siitä, miten tarina päätyi kerrottavaksi. On myös se, mikä jätetään kertomatta. Sekin on osa tarinaa.

Minun osakseni tarinassa jää tällä kertaa se, minkä jätän kerrotusta väliin. Luovutan kirjan puolivälissä. Jää kalvava tunne siitä, että 553-sivuisen kirjan loppupuolella on tarjolla jotain ainutlaatuista, mutta sitä en saa koskaan tietää. Lisäksi tunnen pettäneeni yhden entisen elämäni lempikirjailijoista. 

Opettelen luovuttamista ja uusia alkuja. Keskeyttämiskokemuksesta kehkeytyy metafora. 

Avaan seuraavan lukupinossa olevan kirjan ensi sivun.

Toisaalla: Uusi maa innosti esimerkiksi Annelia, Arjaa, Suketusta ja Ullaa.

Kesken jäänyt, joitain luettuja ja pari lukematonta.

Kesken jäänyt, joitain luettuja ja pari lukematonta.

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Johan Theorin: Aarnivalkeat

Työmatkakirjana olen lukenut pienin palasin Johan Theorinin dekkaria Aarnivalkeat (Tammi 2015). Kirja kestää sykäyksittäisen lukemisen, sellaiseen sopivat lyhyet luvut eri henkilöiden näkökulmasta. Tarina hajaantuu moneen suuntaan, sukuun ja sukupolviin.

Keskuspaikkana on 1990-luvun lopun Öölanti. Yli 80-vuotias skarppi Gerlof on vanha saarelainen, joka tarkkailee ympäristöään. Klossien ökysuvun ressukka sukulaispoika Johan näkee ja kokee kummia ja sattumalta jakaa sen Gerlofin kanssa. Kummallisuuksiin liittyy salaperäinen Kotiinpalaaja. Hiukan irrallinen diskotyttökin sotkeutuu kuvioon. Juoni on monipolvinen, mutta mallikkaasti Theorin sen punoo ja solmii säikeet siistiin vyyhteen, ja juonilenkeissä on aika kihelmöivää jännitystä.

”Se ei ollut kivaa”, hän sanoi. ”Se mitä tapahtui.” Gerlof näytti ymmärtävän, mitä hän tarkoitti. ”Ei niin… – -.” Gerlof huokaisi ja jatkoi: ”Mutta tämä koko vuosisata ei ole ollut erityisen kiva… Sotaa ja kuolemaa ja kurjuutta, onneksi se päättyy kohta. Kaksituhattaluvusta tulee varmasti paljon hauskempi.”

Hurskas toive tuossa esitetään. Valitettavasti 2000-luvun alun perusteella ei toive tule toteutumaan. Mutta kieltämättä tässä dekkarissa 1900-luku näyttäytyy luokkataistelun ja epäoikeudenmukaisuuden temmellyskenttänä. Ruotsi on ollut sodista vapaa, mutta jokin muu kansankotia hiertää. Ainakin viime vuosina olen lukenut tukuittain ruotslaisdekkareita, joissa on sokeaa herravihaa. Kaikki rikkaat näyttävät olevan Ruotsissa röyhkeitä rikollisia. Tässäkin romaanissa raharikkaiden juonitteleva omaneduntavoittelu on pahan alku ja juuri – ja on ollut samassa suvussa sukupolvelta toiseen.

Yksi tärkeimmistä juonenosista on Neuvostoliitossa eläminen paremman tulevaisuuden toivossa loikanneiden näkökulmasta. Vankileirit, kansanvihollisten kuulustelut, telotukset ja vakoilu kuvataan kylmänkarusti. Ne liittyvät yhden öölantilaisen epätodelliseen mutta perusteltuun selviämiseen. Pikakelaus Neukkulan epäinhimillisten vaiheiden läpi on tavallaan jatkumoa suomalaisessa kirjallisuudessa jostain syystä suositulle loikkari- tai vankileiriteemalle; mieleen tulevat esimerkiksi Pelon, Kähkösen, Hiidensalon ja Ketun romaanit. Ruotsalaisessa (dekkari)kirjallisuudessa ei kommunismiunelman helvetti ole tavallinen.Aarnivalkeat

Kuten jo viittasin, juoni on pikku nuuskarasiaa myöten näppärästi kehitelty ja koukuttava. Myös muutama henkilö vetää puoleensa, viisas vanhus Gerlof ja nuori poika Johan etunenässä, kummankin kokemus välittyy suoraan. Kotiinpalaajassa on jäyhää etäisyyttä, ymmärrän syyn, mutta hänenkin vaiheitaan seuraan kiinnostuneena. Aarnivalkeat ei ole aihepiiriltään ihan tavallisinta dekkarikauraa lahden takaa – se on oikein kiinnostava poikkeus. Thorenin aiempia Öölanti-kirjoja en ole lukenut – siispä sarjaa jatkamaan takaperoisesti.

– – –
Johan Theorin
Aarnivalkeat
suomentanut Outi Menna
Tammi 2015
dekkari
484 sivua e-kirjana
Ostin e-kirjan Elisa Kirjan tarjouksena.
Muita bloggarilukijoita: Lukutoukka, Rakkaudesta kirjoihin ja Mummo matkalla.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Jo Nesbø: Verta lumella. Osa 2

Verta lumella -duon toinen osa vie Pohjois-Lapin yöttömän yöhön. Jo Nesbøn toinen lyhytdekkari Lisää verta (Johnny Kniga 2015, suom. Outi Menna) kertoo Ulfina esiintyvästä asianhoitajasta, joka pakenee toimeksiantajaansa. Sama tilanne on ensimmäisen osan Olavilla Oslossa. Se on paria yhdistävä tekijä, samoin kuin se, että sarja keskittyy alamaailmaan, rakkauteen ja vähän vanhemmuuteenkin.

Verta lumella II ei ole yhtä tehoava elämys kuin ensimmäinen osa, joka valloitti päähenkilön puolelle. Kyllä jossain määrin Ulfin käänteitä myötäelän, mutta sen verran kevyt ja arvattava tarina on, etten kiinny Ulfiin siten kuin Olaviin liimauduin. Hyvää viidettä kirja kuitenkin tarjoaa, eikä vähiten sen vuoksi, että kerronta sujuu. Tilanteissa ja ympäristön kuvailuissa on elinvoimaa ja kohtalonomaista tunnelmaa.

En tiedä. Me sepitämme tarinoita joissa on pää ja häntä, jotka etenevät näennäisen loogisesti, jotta näyttäisi siltä kuin elämällä olisi jokin tarkoitus.
Voin siis yhtä hyvin aloittaa tästä, hämmennyksen keskeltä, paikasta ja ajankohdasta, jossa kohtalo piti pienen tauon ja pidätti hengitystään. Hetkestä, jolloin kuvittelin olevani matkalla ja silti perillä.

Pohjoinen valo antaa ikään kuin vapauksia jonkinmoiselle saagatunnelmalle, jossa voivat olla mahdollisia sellaiset käänteet, jotka ovat Oslossa mahdottomia. Tietty klise-saamelaisuus tunkee tarinaan outohahmoineen, viinoineen ja juhlineen, ja lestadiolaisuuden uskonrajoitukset vievät mietteet mihin tahansa fundamentalismiin. Henkilöt ovat kovin tyypiteltyjä, ja naiskuva on rasittavasti rajattu huora/madonna-akselille.Verta lumella 2

Usko, toivo ja rakkaus saavat tässä romaanissa oman sekoituksensa. Mutta suurin niistä on rakkaus. Nesbø on tinkimättömän romanttinen. Mikäpä siinä, sopii minulle välillä tällainen lapintaikainen toiveikkuus. Ja jos haluan tätä sävykkäämpää palkkamurhaajakuvausta, palaan Verta lumella -parin ensimmäiseen osaan.


Jo Nesbø
Verta lumella II. Lisää verta
Suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2015
Rikosromaani
272 sivua.
Ostin e-kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Ja niin minä tartun kynään ja alan kirjoittaa. Kirjoitan ja kirjoitan tätä tarinaa. Miksi piti mennä niin kauaksi? mietin ja kirjoitan aina vaan, kunnes tulen tähän.

Saara Turusen Rakkaudenhirviö (Tammi 2015) höynäyttää: luen romaania ihan sumeilematta kirjailijan omaelämäkertana, sellaisena terapiakirjana, jonka kirjoittamiselle ei ole ollut vaihtoehtoja. Niin tai näin, kertojalla meni elämän ensimmäiset vuosikymmenet selvittääkseen ydinkysymykset, eli miten ihmisen on mahdollista sanoa: ”I love my country, I love my mother.”

Rakkaudenhirviö poikkeaa muista kasvukertomuksista kerrontatyyliltään. Teksti on pinnalta yksinkertaista. Lyhytvirkkeisyys tekee siitä nakuttavaa. Välillä se rasittaa, ja yli 400 sivua on ihan liikaa, ja silti ymmärrän, ettei tarinasta ole ollut varaa jättää pois. Kertojalla on silmää tarkoille yksityiskohdille.

Minäkertoja on ääneltään kuin ala- ja yläkoulun niveleen juuttunut, ja hän kuulostaa aluksi pikkuvanhalta ja lapsuusvaiheiden kuvauksen ohitettuaan taantuneelta. Tämä ei ole moite, sillä juuri tyyli tekee kirjasta kiinnostavan. Kerronta auttaa sisältöä: tavallisesta tulee nyrjähtänyttä.

Perhesuhteet ovat pohjana kaikissa kasvukertomuksissa. Tässä haetaan päähenkilön kasvualusta isovanhemmista, symbolisista suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan syntysanojen lausujista, ja heistä edetään lapsuusperheen herranpelkoiseen ja syyllistävään elintapaan. Äitisuhde on suurennuslasin alla. Jos olisin Turusen kirjan äiti, kävisin loppuikäni terapiassa, eikä äidin kasvatuksen jäljiltä kertojalle taida pelkkä itsehoitokirjoittaminen riittää.

Tavalliseksi naiseksi aikovalla on monta asiaa opittavanaan. – -. Tavallinen nainen tietää, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja siksi hän on aina nöyrä ja vaatimaton. Jos tavalliselta naiselta kysytään kylässä, haluaako hän mehua vai limpsaa, osaa tavallinen nainen vastata, että en minä mitään tarvitse. Tavallinen nainen ei tärvää aikaansa nenä kirjoissa kiinni. Miehet eivät nimittäin tykkää sellaisista naisista, jotka ovat lukeneet liikaa. Kirjojen lukeminen tekee naisesta erikoisen. Miehiä alkaa kyllästyttää ja niin miehet hyppäävät autoihinsa ja ajavat tiehensä.

Kelpaamattomuuden siemen itää, silti tavallisuus pysyy sitä kauempana, mitä enemmän sitä tuputetaan. Kiinnostavaa on kirjassa paljon: pimeä huumori, masennuksen mustat pöllähdykset, ystävyyden epätoivoiset sävyt, suomalainen ulkomailla, ulkomaalainen Suomessa ja taideopiskeluhömelehtiminen. Kannessa on lehmänainen, ja sen hahmossa kertoja, muutenkin elämässä kuin ulkopuolinen, etäännyttää vaikuttavasti itsensä kaikkein kauheimmissa paikoissa.
Rakkaudenhirviö

Rakkaudenhirviössä on paljaita tarkasteluhetkiä, pitkäpiimäistä tarkkuutta, arvaamattomuutta äkkikäänteisiin matelevan kertojan ansiosta, riipaisevaa irrallisuutta ja sydämeen käyvä lopetus. En ihmettele, että kirja on esikoiskirjapalkintoehdokkaana.

_ _ _
Saara Turunen
Rakkaudenhirviö
Tammi 2015
esikoisromaani
441 sivua.
Sain kirjan kustantajalta kirjamessuilla.
Ihastuneiden lukijoiden joukossa ovat Pihi nainen, Mari A, Lumiomena ja Kirsin Book Club.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Asko Sahlberg: Irinan kuolemat

Irinan kuolemat (Like 2015) on kirja, jonka teksti tihkuu tunnelmaa. Asko Sahlberg on todistanut mammuttimaisella Herodeksella (Like 2013), että hän voisi olla Waltari, ja He (Like 2010) on näyttö siitä, että tämä kirjailija taitaa kompaktin tunneproosan. Irinan kuolemat näyttää, että Sahlbergilta sujuu antiikkityyppinen tragedia siirrettynä suomalaisen sotalapsen kokemuksiin.

Hänet oli heitetty isojen lintujen isojen munien pirstomasta helsinkiläisestä painajaisesta ruotsalaiseen painajaiseen, josta oli tullut hänen kotinsa.

Kun päähenkilö on sodan jaloista karkotettu avuton lapsi, tuntuvat hulluudet, väkivaltaisuudet ja kammottavuudet kertakaikkisen liiallisilta. Totean tämän nopeasti: romaani vetää ehkä överit pahojen tapahtumien sarjassa. Silti haluan ymmärtää kirjailijan valinnat, sillä voivathan kauheat asiat kasautua. Olen siis tyytyväinen, että pääsin kokemaan tämän säväyttävän selviytymistarinan.Irinan kuolemat

Yleensä vetäydyn varautuneeksi, kun proosakerronta tavoittelee runollisuutta. Sahlberg yhdistää tiukasti etenevään kuvaukseen vertauksia ja metaforia melkein liukuhihnalla – ja onnistuu tärisyttämään luita ja ytimiä. Keino on kuin silmänkääntötemppu: runollinen ilmaisutapa konkretisoi. Näin aistikokemukset väkevöityvät, ja ne paljastavat tarkkavaistoisen Irina-lapsen katsantotavan. Vaikka lyyristyyli versoo villinä, en sitä saksisi pois. Se nappaa ainutlaatuisesti lapsen ymmärrys- ja elämystunnelmaan.

Irinalta vei hetken huomata kotona tapahtunut muutos. Se leijui ilmassa kuin siivet pimeässä.

Heidän nimensä olivat märkiä kasveja, joita Irina yritti liikutella ääneti suussaan.

Yö halusi tappaa hänet. Yö käänsi nurin pehmeän ihonsa ja sen kääntöpuoli paljastui jääkylmiä piikkejä kasvavaksi vuodaksi.

Jokin kouraisi Irinan vatsaa: petoeläin louskutti leukojaan hänen sisällään: hänellä oli nälkä.

Sahlberg kahmaisee vahvasti tyylin, tunnelman ja kielen. Asioita ei tässä kirjassa osoitella sormella, mutta kaikki tarkoituksenmukainen loistaa kielikuvien kulmissa ja kerrottujen tapahtumien reunoilla.

Sahlbergilla on asiaa. Kansankodissa ei ollut sotalapsiaikaan kaikki hyvin, ei lahden tällä puolellakaan, eikä se johtunut vain sota-ajasta vaan siitä, miten ihmiset suhtautuivat toisiinsa ja erilaisiin. ”Vain”-ihmisiä on monenlaisia, ja heitä sikiää kasvattajien ja kasvuympäristön vaikutuksesta. (Enkä voi välttyä nykyaika-ajatuksilta: mikä meissä ihmisissä jäytää tänään, kun heittelemme polttopulloja turvapaikkahakijoiden majapaikkoihin tai syljemme mustien lapsien päälle, koska he ovat ”vain” muita.) Voi meitä, jos yhä meidän ja länsinaapurin kasvuympäristö ja -ilmapiiri tuottavat turvaa hakeville tämän:

Paikoissa oli hyvä olla, jos ei erehtynyt kiintymään liikaa, ja ihmisten joukossa kelpasi elää, kunhan ei päästänyt heitä ovensa sisäpuolelle.

– – –
Asko Sahlberg
Irinan kuolemat
Like 2015
romaani
156 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta – kiitos taas Bestseller-hyllylle!
Kullttuuri kukoistaa: Sahlberg tekee aina niukankaunista jälkeä.
Kirjoista ja muista kertomuksista: lapsen ääntä ei vaieta.
Mustikkakummun Anna: vahva kieli ihastuttaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat

Henning Mankellin ansiota on se, että aikanaan kiinnostuin dekkareista. Wallander-sarjassa ei ole oleellista vain rikos ja sen selvittäminen, vaan se, mistä rikos juontuu ja mitä se aiheuttaa tekijälle, uhrille ja kaikkien läheisille sekä rikosta tutkiville. Lisäksi rikosetsivän persoonan kehittyminen ja elämäntilanteeseen pureutuminen iskee henkilökuvausta kaipaavan lukijan intoon, eikä mikään tapahdu tyhjiössä vaan ruotsalaisen hyvinvointivaltion muutostilassa.

Viimeisin Wallander-kirja Haudattu (Otava 2013) oli jo omanlainen hyvästijättö: tuttu rikosetsivä oli jätettävä hapertuvan muistin hämäriin. Mankell kuoli pari kuukautta sitten, ja se vaikuttaa kirjailijan viimeisimmän teoksen suomennoksen lukemiseen. Tämä on lopullista, sillä Ruotsalaiset saappaat (suom. Kari Koski, Otava 2015) on ilmestynyt tänä vuonna, eikä Mankellille tule enää uusia kirjavuosia.Ruotsalaiset saappaat

Ruotsalaiset saappaat on itsenäinen jatko romaanille Italialaiset kengät (2006). Sitä en ole lukenut. Jatko-osan juonesta kerron sen, että Fredrik Welinin saarihuvila palaa poroksi. Onko Fredrik itse tuhopolttaja vai kuka? Mikä on naisiaan toimittajatuttavuus, entä oma tytär? Mitä porukkaa ovat lähinaapurit?

Kumarran syvään: Mankell yllättää, viimeiseen asti. Tarina on arvaamaton. Henkilöt ovat ailahtelevia, ärhenteleviä ja vetäytyviä. Paljon on juonellista tyhjäkäyntiä, mitä pidän tietoisena jokapäiväisen selviämisen ilmentäjänä, sellaista puuhailujen sepustamista ja ajatusten harhailua – on sitten tapahtunut erikoista tai tavanomaista.

Romaanissa pohditaan vanhenemista, perhesuhteita ja yksinäisyyttä. Yksi sen kantavia teemoja on, ettei tuttujakaan ihmisiä voi täysin tuntea, aina voi tulla jokin odottamaton käänne. Ja sitten on tämä ennakoimaton mutta arvokas elämä – ja kuolema.

Pelkään että tunnen toivotonta kateutta kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka jatkavat elämäänsä kun minä olen kuollut. Ajatus yhtälailla nolottaa kuin pelottaakin minua. Minä kiistän sen. Mutta silti se palaa yhä useammin, mitä vanhemmaksi minä tulen.

Kun talo palaa ja kaikki maallinen tuhoutuu, on jäljellä vain ihminen ja ihmisen rajallisuus. Parhaassa mahdollisessa tapauksessa lähellä on muita, siis jos osaa olla muiden kanssa. Romaanin henkilöille se on vaikeaa. Ja sen Mankell näyttää hiertävästi, ja senkin, miten suhteellista on rehellisyys: ”Koska totuus on aina väliaikainen ja muuttuvainen.” Ei ihmisten kanssa aina tiedä, mitä ja mihin uskoa.

Eikö sanonta ”kaatuu saappaat jalassa” kuvaa kuolemaa komeasti suorilta jaloilta ilman pitkää, hivuttavaa kärsimystä? Näin on sanottava: Mankell kaatuu Ruotsalaiset saappaat jalassa. Komea ura, komea lopetus.

En pelkää kuolemaa. Kuoleman täytyy merkitä vapautumista pelosta. Lopullista vapautumista.

– – –
Henning Mankell
Ruotslaiset saappaat
Svenska gummistövlar
Suomentanut Kari Koski
Otava 2015
(jännitys)romaani
495 sivua.
Ystävä lainasi kirjan.

10 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi

Kuka vartijoita vartioi (Siltala 2015) kertoo suomalaislaivan haaksirikosta Irlannin edustalla jouluna 1896 ja suomalaiskirjailijan matkasta samaan paikkaan vuodenvaihteessa 2012. Leena Lander luo tositapahtumaan perustuvasta Palme-laivan haaksirikosta historiallista draamaa, jännitysnäytelmää ja parisuhdekriisiä.

Aihevalinta on odottamaton ja kiinnostava. Tekstistä kuultaa valtava arkistotyö: tositapahtumat, laivojen rakenteet ja merikelpoisuus tulee tiettäväksi, samoin lehtimiestyö, suhdeverkostot, 1800-luvun lopun pikkukaupunkien elinolot ja säätyerot sekä vallan ja varallisuuden vaikutukset ihmisarvoon.

Henkilöitä on paljon. Lehtimies Daniel on oleellinen selvitettäessä haaksirikkotapausta Kingstonin satamassa. Nuori kapteeni Oskar ja hänen vaimonsa Elin ovat keskeisiä, samoin kapteeni Peterson ja lapsimatruusi Matias. Matias on puolestaan nykyaikakertojan äidin isänisä, joten linkki nykyiseen ja menneeseen perustuu sukulaisuuteen. Romaanin toisessa aikatasossa 2010-luvun alkupuolella Eeva-kirjailija ja hänen juuri eläköitynyt Mikko-merisotaherramiehensä kaivelevat suhdettaan ja Palme-paatin uppoamista.

Jäntevästi sujuu vuorottelu Danielin, Elinin ja Matiaksen tilanteiden välillä. Elinistä kehittyy kerronnan mittaan mielenkiintoinen nainen, jolla on taitoa ja tahtoa luovia oikean ja väärän välillä, ei helposti mutta tehoavasti. Mennyt väreilee tukahdetuissa tunteissa. Valitettavasti moni mies jää turhan yksioikoisesti kuvatuksi. Juonellinen punainen lanka on Matias-orpo, jonka kohtalo jännittää.

Romaanin Eeva ostaa Irlannin Kingstonista vuodenvaihteessa 2012 postikortin, jonka kuva on päätynyt kirjan kanteen.

Romaanin Eeva ostaa Irlannin Kingstonista vuodenvaihteessa 2012 postikortin, jonka kuva on päätynyt kirjan kanteen.

Ja sanon tämän suoraan: minulle olisi riittänyt puhdas kronologinen tarina haaksirikkotapauksesta Irlannissa 1895 – 1896 ja siihen liittyvä ihmissuhdesähkö. Niissä on menneen maailman lumoa ja romanttista arvoitusta. En tavoita, mitä lisäarvoa 2012-osuus antaa, ainakin minulle se jää sisällöttömäksi, jopa vaivaannuttavaksi.

Mistään ei tule mitään. Unohdetaan koko saamarin romaani! Olet oikeassa siinä, ettei ole mitään mieltä kaivella vanhoja asioita ja vielä vähemmän kirjoittaa asioista, joita ei ole itse kokenut. Olen kyllästynyt olemaan se, joka aina jää rannalle odottamaan. Se, joka vain istuu ja kuvittelee, miltä niistä ihmisistä tuntuu, jotka lähtevät. Minä pelkään ja vihaan merta ja kaikkea siihen liittyvää.

Onneksi kuitenkin purjeveneajan päähenkilöt saavat romaanissa pääosan. Ja vaikka käy ilmeiseksi se, miten vartijoiden vartiointi on hyväosaisten tapa vedellä naruja oikeuden hämäämiseksi, osallistun moraaliseen paheksuntaan. Loppupuolella on kömpelöä naamiaismenoa ja tukahdutettujen tunteiden sekä dramaattisten käänteiden pakahdusta – olkoon vaan: huomaan toivovani parasta orvoille ja rakkaudessa pettyneille. 

Lander on lupaillut trilogiaa. Matiaksen kohtaloa jään arvuuttelemaan, ja myös Elinin vaiheisiin syventyisin  – saa nähdä, käsittelevätkö tulevat osat juuri heitä vai keitä.
– – –
Leena Lander
Kuka vartijoita vartioi
Siltala 2015
romaani
495 sivua.
Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Kummastuttaa, miten tiuhaan englantilaisissa kylissä ja pikkukaupungeissa murhataan väkeä. Tv:stä tuttuista murhasarjoista mieleeni tulevat ensimmäiseksi Agatha Christie-filmatisointien lisäksi Midsomerin murhat ja Isä Brown ja hänen laumansa. Jälkimmäinen eli G. K. Chestertonin rikostarinat mainitaankin Alan Bradleyn kolmannessa Flavia de Luce -jännärikirjasarjan osassa.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus (suom. Maija Heikinheimo, Bazar 2015) jatkaa melkein siitä, mihin Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole leikin asia päättyvät. On kulunut vain pari kuukautta edellisestä osasta – ja taas sattuu verisiä Bishop’s Lacysin kulmakunnilla ja 11-vuotias kemiaan perehtynyt aatelisneiti sotkeutuu selvitykseen.
Hummerihaarukan
Brittiläisen epookin 1950-luvun ajankuva ja miljöö välittyvät autenttisen oloisesti, vaikka kirjoittaja on kanadalainen Bradleyn tapaan. Henkilöiden tavat ja käytös tuntuvat sellaisilta kuin pitääkin: luokkarajat erottuvat ja kohteliaasti esiinnytään kodin ulkopuolella. Ilahduttavasti Falvian perheenjäsenistä tihkuu lisäsävyjä, etenkin isästä, ja siskoistakin erottuu persoonapiirteitä rääkkäämisen lomassa.

Niin kuin aina kun toinen siskoistani kiusasi minua, tunsin rinnassani outoa liikehdintää, ihan kuin joku muinainen suo-olento yrittäisi ryömiä ulos sisuskaluistani. Sitä tunnetta en voisi koskaan ymmärtää, se oli järjen ulottumattomissa. Mitä ihmettä olin tehnyt, että he inhosivat minua niin paljon?

Estradi on Flavian: kertojan oikeudella asiat ovat sellaisia kuin hän ne valikoi sanottavaksi. Luonnottoman juonikas ihmelapsi hääräilee omiaan. Hulppea puoli Falviassa on törkeä ylemmyydentunto, esimerkiksi salapoliisihommissa hän on itseoikeutetun sokeasti pääosassa ja saa surutta hämätä viranomaisia ja aikuisia – muut ovat olemassa lähinnä haittaamassa hänen pyrintöjään.

Ihmetyttö on kuitenkin liikuttava äiditön lapsi. Tässä osassa Harriet-äidin poissaolo välillä oikein huutaa. Hienosti rivien välistä erittyy yksinäisen, turvattoman tytön sisus, sillä pätevä touhuilu on lähes epätoivoista näkyväksi tulemista, hyväksynnän ja oikeutuksen hakua olemassaololle. Hellyttävää on myös se, miten lapsen ja nuoren rajatila näkyy: esimerkiksi perheen taloudellisen ahdingon käsittäminen vie Flaviaa piirun kohti aikuisuutta, itsen ulkopuolisten asioiden huomioon ottamista.

Flavian kertojaääni on letkeänkirpeä. Sanakäänteet sujuvat näppärästi, esimerkiksi Flavian siskosolvaukset ovat kekseliäitä, ja samalla niissä kaikuu iänmukainen lapsenomaisuus, liioitteleva fantasia. Tarkkanäköinen muiden ja tilanteiden havainnointi on puolestaan ikätasoa terävämpää.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus ei erityistä uutta tarjoa, silti sarja jatkuu takuutuotteena. Juoni on toissijainen, mutta lapsietsivän näkökulma on spesiaali ja sellaisena pysyy. Ja milloinkas se tv-sarja valmistuu, Sam Mendes?

– – –
Alan Bradley
Hopeisen hummerihaarukan tapaus
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2015
jännitysromaani
413 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Pertti Lassila: Armain aika

Tunnelmakirja on sellainen, joka tuntuu ajasta riippumattomalta. Se viivyttää tilanteita ja keskittyy henkilöiden olemuksen ohi sisuksiin. Tunnelmakirjaan uppoaa: silloin tarina sulautuu erottumattomasti omaan lukutilanteeseen.

Tunnelmakirjan lumoon pääsen Pertti Lassilan romaanin Armain aika (Teos 2015) alkupuolella. Ihan koko kirjan mittaan fiilistelyni ei kestä, mutta miellyttävä, meditatiivinen ja haikea kokemus kirja kaikkineen on. Vietän siis muutamia koskettavia kesähetkiä tammisaarelaisella huvilalla kolmen sukupolven kanssa 1950-luvun alun tienoilla.

Vanhanajan kesä väreilee, silloin on merkitystä ikkunasta siilautuvalla valonsäteellä pellavaliinan kulmalla, pienillä lehtipuun oksien liikahduksilla ja kärpäsen sokerikiteeseen tarttumisella. Paljon muuta ulkoista ei tapahdukaan, no, yksi lokki loukkaantuu, posetiivari pistäytyy ja perataan kuha. Merkittävintä on Kerttu-isotädin vierailu, muuten Kaarlo-isoisä, Eila-äiti ja Kimmo-poika viettävät raukeanoloista kesää, jossa on rutiineita ja arkiaskareita.Armain aika

Romaanissa tapahtuminen on päänsisäistä. Etenkin isoisä ja äiti käyvät läpi muistojen ja kuoleman merkitystä. Aikuisia elämänkokemukset painavat, sillä sota-ajan ja ihmissuhteiden murheet ovat lähellä. Eila on menettänyt rintamalle kaksi miestä, isoisä on jäänyt leskeksi ja sitä ennen osattomaksi avio-onnesta. Sodasta selviämistä romaani purkaa eleettömän koskettavasti.

Kerttu-täti tuo romaaniin itsellisen naisen selviytymisen näkymän, Kaarlo-vaari puolestaan vanhenevan miehen katseen menneeseen elämään. Jokaisella henkilöllä on oma tonttinsa romaanin teemoissa. Kaikki aikuiset ovat päätyneet yksinäisen elämäntapansa hyväksymiseen eri tavoin. Kimmon rooli on esittää elämän jatkumista ja lapsen kykyä elää hetkessä, löytää mielekkyyttä tarkoituksettomasta puuhastelusta ja tavallisten asioiden tarkkailusta. Mutta lapsikin kohtaa omalla tavallaan luopumisen ja elämän rajallisuuden.

Muistoja käsitellään kesäpäivän valossa, mikä lieventää menneisyyden ahdistavuutta. Vakavuus ja melankolisuus sävyttävät kerrontaa, joka ei kaihda tietynlaista arjen ylevyyttä. Kiteytyksiä elämästä ja sen vääjäämättömästä lopusta romaani tarjoaa runsaasti. Esimerkit poimin romaanin aikuisilta, Eilalta, Kaarlolta ja Kertulta.

Mitä muistot ovat, ei niistä ole juuri mihinkään, ja silti ne tahtoo pitää tallessa. Muisto on ryppyinen paperi, johon tavara oli kääritty, mutta tavara on hävinnyt kuin lapsena saatu syntymäpäivälahja. Sitä ei ole olemassa.

Vuodet tulevat ja jäävät taakse, jokainen vuorollaan, ja vaikka ne ovat vajonneet menneisyyden pohjaan, mistä ei voi mitään talteen poimia. Ei kannata taakse pimeään tuijotella, vaan yrittää nähdä edes se vähä, mikä edessä näkyy.

– Ei ihminen ole vain sitä, minkä muistaa. En minä voi olla pelkkä sattumuksien säiliö, koska ei oikea ihminen voi sellainen olla. Yhtä paljon olen sitä, minkä olen unohtanut, kuin sitä, minkä muistan. Tuntuu todellisemmalta niin. Siitä unohdetusta ei voi puhua, koska sitä ei voi tietää. Se, mistä ei voi puhua, se on silti minun elämääni, eikä toista sellaista ole. Se on kertomus, joka on kesken ja kertoo minusta, mutta sitä ei voi lukea. Kun minä kuolen, se tulee valmiiksi mutta häviää. Se on kuin silmänkääntämistä. Jäljelle jää tavallisia asioita, samoja kuin kenestä tahansa ihmisestä, Kerttu sanoi.

Sanottava tiivistyy usein vangitseviin verbaalikuviin ja aforistisiin ajatuslaajentumiin. Pääosin kerronta on ulkopuolisen tarkkailijan syväluotausta henkilöihin, varkain se karkaa muutamaan dialogiin ja minäkerrontaan. Tällaiset rytmin vaihdokset herättävät uhkaavasta unettavuudesta. Kirjallisuustietoisessa kerronnassa on jotain sillanpääläistä, hippusellinen tovejanssonmaista kesäkirjailua (vaikkakin vailla ristiriitoja ja ilkikurisuutta) ja toivonvireenä lauriviitamainen ”kesä jatkuu, kesä”.

Armain aika luo seesteisen olon, luottamuksen hyväksyä menetykset, elämän epämääräinen kesto ja muistamisen suhteellisuus. Täyshurhaduksesta minut karkottaa romaanin paikoittainen paperisuus. Etenkin Eilan ja Kerttu-tädin reflektoiva muistelu on suuhun sulamattoman kirjallista. Siltikin: Armain ajasta jää nostalgiatunnelma, jossa haluan viipyä ja jonka haluan muistaa.

– – –
Pertti Lassila
Armain aika
Teos 2015
romaani
147 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Lumiomenaakin viehättää kaihoisa tunnelma, ja hän tunnistaa samuutta Bargumiin ja Carpelaniin. Lukutoukka nauttii kielestä ja kesätunnelmasta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Finlandia-veikkaus 2015

Taas on aika arvuutella Finlandia-voittajaa. Perjantaina 6.11. valintaraati paljastaa listansa, minä jo tänään. Pistän suosikkini tekijänmukaiseen aakkosjärjestykseen.

KantoTappotyö 1600-luvulla tiesi karuja oloja ammattimiehelle ja hänen perheelleen. Sitä, tuomarointia ja apteekkitointa kuvataan kerrassaan tempaavasti Anneli Kannon romaanissa Pyöveli (Gummerus). Romaanin näkökulmatekniikka, ajankuva ja juonenkuljetus vakuuttaa: palkintoainesta.

Laura Lindstedt kirjoittaa kahdesta kuolemanjälkeisestä sekunnista satoja sivuja seitsemän naisen elämää hipaisten ja siinä samalla moninaisia elämänkysymyksiä sivuten. Oneronin (Teos) kerronnan elastisuus, kaihtelemattomuus ja rajattomuus on häkellyttävää ja häälyväistä: hieno, omintakeinen teos. Lindstedt on toinen voittajavaihtoehtoni.

Petri TamminenPetri Tammisen Meriromaani (Otava) on eleetön kertomus merikapteenista, joka taipuu vaan ei taitu. Romaani kuvaa epäonnistumisien sarjaa, jota elämäksi kutsutaan. Usein siinä lipuu onnensa ohi, joskus on jopa melkein onnellinen. Minua tyylitelty, tiivis tarina koskettaa. Tamminen on voittajasuosikkini.

pitkä valotusaikaPauliina Vanhatalo kuvaa romaanissa Pitkä valotusaika (Tammi) valokuvaajamiehen kasvua itsetuhoisesta nuorukaisesta epävarmaksi aikuiseksi, joka menestyy menetyksien jälkeen. Jos kuvailuni ei kuulosta houkuttelevalta, ohittakaa se. Uskokaa vain: romaani on varmaotteinen ja puhutteleva ihmis- ja perhekuvaus.

Olen lukenut monia hyviä kotimaisia kirjoja, mutta nuo neljä ovat sykähdyttäneet ja erottuneet kirjasadosta. Kahta avointa kisapaikkaa on vaikea täyttää. Mahdollisia ehdokkaita voisivat olla etunimiromaanit Eino (Matti Rönkä, Gummerus), Hertta (Heidi Köngäs, Otava) ja Sophie. (Mikaela Strömberg, SchildtS & Söderströms). Voi Katja Kettukin saada revanssin Yöperhosella (WSOY), kun Kätilö aikanaan tökerösti ohitettiin.

Loppuviikosta sitten ihmetellään, miten metsään ehdokasasetteluni meni.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus

Arnaldur Indriđason: Varjojen kujat

Minulle Islanti on kaukainen pohjoiskolkka, josta tiedän vain jotain pintapuolista, ja sen, mitä tiedän islantilaisista, perustan pitkälti Arnaldur Indriđason dekkareihin. Uusimman katselmuksen teen Varjojen kujat -dekkarin (Blue Moon 2015) avulla.

Dekkarigenren henkilöpainotteista laitaa edustavan Indriđasonin lähestymistapa rikostapauksiin miellyttää minua. Kuvauksessa ollaan katutasolla, kanervanummien latvuksissa ja laavarinteiden kasvojentasoisella pinnalla. Kerronta on siis juurevaa ja ihmisläheistä. Kuvatut rikokset nyrjäyttävät tavallisten ihmisten ja heidän läheistensä elämän, eikä siitä jää osattomiksi tutkimuksen osallistuvat viranomaiset.

Varjojen kujat on hyvin linjassa Indriđasonin aiempaan tuotantoon. Menneisyyden murhenäytelmä putkahtaa pintaan nykyisyydessä, ja juoni etenee kahdessa aikatasossa ja niiden yhtymäkohdat solmiutuvat lopussa. Sota-aikana löytyy murhattu ompelijatar, ja nykyajan uhri on yli 90-vuotias vanha mies. Näihin tapauksiin ratkaisua etsii eläköitynyt poliisi Konráđ.

Kun Konráđ palasi illalla kotiin, hän pani soimaan 1960-luvun kotimaisia iskelmiä, avasi pullon arvostamaansa The Dead Arm -nimistä punaviiniä ja istuutui keittiön pöydän ääreen. Keittiön ikkuna avautui länteen, jossa pehmeä iltarusko punasi taivaan. Hän kuunteli usein iskelmiä ja osasi ne ulkoa. Ne muistuivat hänen mieleensä yllättävissäkin tilanteissa ja liittyivät muistoihin, joihin oli mukava vaipua musiikin avulla.

Tutkinnan ohessa pääsee tutustumaan Konráđin epätavalliseen taustaan ja vähemmän mukaviin muistoihin, joissa on linkki rikostapauksiin. Persooniksi kehittyvät myös 1940-luvun rikostutkijat. Sydämeen käypää on se, miten epäilyt jäävät kalvamaan etsivien omaatuntoa ja millaisia seurauksia niillä on.Varjojen kujat

Miljöökuvaus on melko suurpiirteistä mutta ajankuva havainnollista. Etenkin sodanaikaisten jenkki- ja brittijoukkojen vaikutus kaukana sodasta elävien islantilaisten elämäntapaan välittyy elävästi. Pikantin sävyksen Varojen kujat -kirjaan tuovat meedioistunnot ja myyttinen piiloväki.

Luonteenomaista on etenemisen hitaus, tilanteisiin ja henkilöihin pysähtyminen. Keskustelut, kuulustelut ja johtopäätökset ovat verkkaista hivuttautumista kohti totta. Jännitys on kaukana piinaavasta: se on oikeuden hakemista hiljaisille ihmiskohtaloille. Loppuratkaisussa on minusta hitusen latteutta, mutta se ei murenna sitä, että jälleen kerran Indriđason luon tunnelman, joka vie mukanaan ja johdattelee myötäelämään.

_ _ _
Arnaldur Indriđason
Varjojen kujat
Suomentanut Seija Holopainen
Blue Moon 2015
dekkari
295 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Juttujani muista Arnaldur Indriđasonin romaaneista: Reykjavikin yöt ja Mestaruusottelu.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus