Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

Lankesin Päivi Alasalmen edellisen romaanin Joenjoen laulu (Gummerus 2013) taikapauloihin. Ihastuin kolmeen erilliseen, eriaikaiseen tarinaan saamelaisuudesta. Niiden leikkaukset olivat viitteellisiä, ja romaanin kuvaus- ja käsittelytapa antoi askaretta mielelle.

On aika palata Joenjoen varrelle. Edellisen romaanin Soruian tarina jatkuu romaanissa Pajulinnun huuto (Gummerus 2015). Aanaarissa eletään vuotta 1525, ja muutama vuosi on kulunut siitä, kun pirkkalainen Kaukomieli jätti synnyttävän saamelaisnaisensa Soruian oman onnensa nojaan. Neuvokas nainen on jatkanut pystypäin elämäänsä kotikylässä.

Tämä oli ollut lenseä kesänalku tähän asti, ja tulossa oli oikea kuuma maitokesä. Kotipeuroillemme syntyisi paljon vasoja, ja saisimme lypsää vaatimilta maitoa omille lapsillemmekin. Ajopeuramme söivät vihreitä kasveja, heinää ja lehtiä. Hirvaat lihoivat kyljistä leveiksi ihan silmieni alla ja hankkivat kuntoa sitä aikaa varten, kun niiden tuli taistella keskenään vaatimista.

Romaani kuvaa saamelaiskylän vuodenkiertoon ja luonnonuskontoon luottavan kansan elämänmuodon törmäystä valtaa ja varallisuutta hamuavien turmiokulttuuriin. Pirkkalaiset tulevat ahnehtimaan joen kultaa, samalla perimään veroa kuninkaalle, ja porukan kelvoton munkki koittaa väkisin kastaa väkeä Hiesuksen uskoon. Tämä on täysin käsittämätöntä aanaarilaisille. Asetelma on ilmiselvä, ja siksi romaanin draaman kaari ei ole yhtä jäntevä kuin saamelaisten jousipyssyt.

Soruian minäkerronta on kronikkatyylistä. Pääsääntöisesti se on tapahtumakuvausta melko lyhytvirkkeisesti. Välillä kertoja selventää tunteitaan, purkaa ajatuksiaan ja havaintojaan omasta ja kanssaihmisten käytöksestä. Tunteiden ailahtelua on myös, ja ruumiillisuus välittyy tekstistä. Läheisistä välittäminen kerrotaan koruttomasti mutta omistautuvasti. Yksinkertaisen ilmaisun tavoittelu on ymmärrettävää, se on suhteessa oppimattoman kansannaisen osaan. Arvelen, että pinnalta simppeli tyyli joko viehättää tai vieraannuttaa. Minä hyväksyn tyylin tilanteenmukaiseksi: uskon kertojaan.

Minut oli nostettu ja siunattu. Minua kylmäsi ja kauhisti huomata, että olin saanut kykyjä, joita annetaan harvalle, ja vain silloin kun elämä on muuttunut mahdottomaksi jatkaa ilman niitä lahjoja. Minä otin nöyrästi henkimaailman lahjat vastaan, sillä jos niistä valittu ihminen kieltäytyi, hän sai jumalten vihat ylleen niin ankarina, että saattoi menehtyä niihin.

Kertoja on yhteisössään poikkeushenkilö. Hän on kyläpäällikön tytär, häpeällisestä menneisyydestään huolimatta hänellä on asema. Hän on neuvokas ja osaava. Soruia on myös shamanistinen näkijä – naiselle tavaton taipumus hänelle hyväksytään. 

Löydän hahmosta yhtymäkohtia Paula Havasteen Tuulen vihat ja Maan vihat -romaanien (Gummerus 2014 ja 2015) Kertteen, joka hänkin näkee henkiä, luottaa luonnonuskoon kristinuskon torjuen, tekee uhrauksia rakkaittensa vuoksi sekä ratkoo pulmia nokkelasti ja järkeillen, välkymmin kuin muut. Kertojapäähenkilöiden besservisseriys häiritsee hieman, vaikka etenkin Soruia piehtaroi syyllisyydentunnoissa. Näissä historiallisissa romaaneissa minua askarruttavat aktiivisten naisten modernihkot aatokset ja toiminnot sekä jokuset nykymaailmalta särähtävät sanat ja ilmaukset.Pajulinnun huuto

Sekä Havasteen että Alasalmen historiallisissa romaaneissa vakuuttaa arkielämän toimintojen ja ympäristön kuvaus. Muinaiset tavat, uskon ja luonnon yhteys sekä vuodenaikojen vaihtelu ja työaskareet ovat kerrassaan kiehtovaa luettavaa. Etenkin Lapin lumo leviää minuun Soruian välittämänä: joki kivikkoineen, järvi joutsenineen, tunturi seitoineen, kanervikko tuulineen ja tuoksuineen.

Alasalmen romaanissa on luontosymboliikkaa. Pajulinnun huuto on jo nimenä täräyttävä: pieni lintu reagoi voimakkaasti. Se kuvaa hyvin tragediaa, joka rauhanomaista saamelaiskylää kohtaa kulttuurien arvomaailmoiden törmäyksessä. 

Pidän juonenjuoksutusta viivyttelevänä. Sen ei tarvitse olla huono asia, sillä muinainen ajantuntu on toinen kuin nykyinen. Minä toivoin ehdoitta heittäyväni tarinan vietäväksi, vaan jostain syystä jäänkin usein tähyämään joenjokiselle vastarannalle, etäälle, mustavalkoisia virtoja seuraten. Ei se estä nauttimasta kulttuurikuvauksesta. Arvostan Alasalmen tapaa elävöittää kovin harvoin kaunokirjallisuudessa nähtyä alkuperäiskulttuuria – sen voi mainita kulttuuriteoksi.

– – –
Päivi Alasalmi
Pajulinnun huuto
Gummerus 2015
romaani
286 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Advertisements

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

2 responses to “Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

  1. Luin tämän kirjan Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen. Hauska yhtäläisyys meidän kirjakuvassa. Luin Joenjoen laulun ja tämän peräkkäin. Joenjoen laulussa pidin eniten ensimmäisestä tarinasta eniten, joten sen jatkuminen oli ilo.

    • Ilmeisesti tarina jatkuu, näin olin ymmärtävinäni syksyllä kuulemassani kirjailijahaastattelussa. Joenjoen episodisuus jotenkin kiehtoi minua, ja niin kyllä tämän naisen tarinan jatkuminenkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s