Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Vuosia sitten ei minua jostain syystä hirvittäneet jännityskirjallisuuden raakuudet ja iljettävät yksityiskohdat siten kuin nykyisin. Sitten sain kai yliannostuksen. Mättötyyliset dekkarit eivät enää oikein kiehdo, sarjamurhaajakirjoihin olen aika väsähtänyt, ja psykopaattisyyhyn tyssäävä pahuusperuste hohhoijjattaa.

Luen yhä mieluusti dekkareita, sellaisia, joissa on psykologinen ote ja joissa rikos on osa ihmissuhdetutkiskelua. Mutta onko se jonkinlaista silmien sulkemista? Jääkö rikos pahvikulissityyppiseksi juonikäynnistykseksi, ja minut vehkeillään seuraamaan selvityshommia unohtaen, millaisesta teosta todella on kyse?

Asia ei tietenkään ole niin yksioikoinen, sillä paljon riippuu dekkarin kyvystä kuvata erilaisia tasoja, ei vain juonta. Kimmokkeen tähän mietintään sain Saul Blackin kirjasta Tappamisen pitkä oppimäärä (suom. Elina Koskelin, Like 2015). Lukeminen oli nimittäin jäädä lyhyeksi. Alun väkivaltakuvaukset hermostuttivat minua siten, että oli kysyttävä itseltäni, onko tätä pakko lukea.Tappamisen 1

On. Tajusin, että on välillä pysähdyttävä siihen, että kidutukset ja murhat eivät ole kaunista luettavaa. Viihdekirjamaisuus ei saa turruttaa sitä, että kuvatut teot eivät ole vain salapoliisihupailun perusta vaan hirmutekoja, joiden kipu ei poistu enää koskaan uhreista, omaisista ja tutkintaan osallistuvista poliiseista.

Valerie ei kyennyt lopettamaan. Epäuskon ja tunnistamisen kauhistuttava rytmi. Se oli aina sama, oli kauhuteko mikä hyvänsä. Sitä miettii, että emme kai me sentään tällaista tehneet. Sitten tunsi välittömän, kuvottavan déjà-vun: totta kai me teimme. Olemme aina tehneet. Tämä oli vain yksi lisäjuttu, jota teimme. Ihmisten tarina oli tarina jutuista, joita me teimme. Ja tämä oli yksi niistä, miellytti se tai ei. Runouden ja Sikstiiniläiskappelin ja vitsien ja anteeksiannon ja myötätunnon ja rakkauden ohella.

Kauhuteot juontuvat usein siitä, että myötätuntoa ja rakkautta ei riitä kaikille, ei tämänkään romaanin päärikolliselle. Voisi sanoa, että kaltoinkohtelu on häneen kaiverrettu.

Sarjamurhaajaa siis jahdataan, sitä Valerie-poliisi on tehnyt vuosia. Tarina haarautuu neljään: tappajan touhut, kahteen viimeisimpään uhriin liittyvät tapahtumat ja Valerien elämäntilanne. Tuttua kaavaan kuuluvaa on reippaasti, ei vähiten pääpoliisin alkoholi- ja suhdeongelmat sekä vaikeudet kollegan kanssa.

Tappamisen pitkä oppimäärä on selvästi laskelmoitu kokonaisuus, eli lajielementit ovat ilmeisiä. Tarina on sävytetty ja tuunattu kovaksikeitetyksi sarjamurhaajametsästykseksi. Saul Blackin sepittämä juoni on tiukka ja teksti terävää. Romaanissa on genrepakollisuuksien ja sadismin ohella paikoittain tehokasta kuvausta ja tapahtumat kiristyvät loppua kohti. Joitain kaavamaisia yhteensattumia ei kai taida voida jännäreissä välttää. Syvyyspsykologiaan ei upota, mutta joukossa on sattuvia porauksia ihmisiin. Enkä nyt tarkoita iljettäviä rikostekoja.

Varoituskellot pirisivät, kun luin ennakkokappaleen kuvauksen kirjailijasta: ”Saul Black asuu Lontoossa.” Hah! Siinä kaikki. Missä kaikki houkutusesittelysanat? Tässä täytyy olla koira haudattuna eli pseudonyymi. Ja googlettelemalla asia vahvistuu.
Tappamisen 2
– – –
Saul Black
Tappamisen pitkäoppimäärä
Suomentanut Elina Koskelin
Like 2015
445 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, julkaisuvapaa 20.8.2015.

Advertisements

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

2 responses to “Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

  1. Ritva Suhonen

    Olen yliherkkä raakuuksille ja jättänyt kaunokirjallisesti hyviäkin dekkareita sen vuoksi hyllyyn.
    Pierre Lemaitren romaani Näkemiin taivaassa sai minut tarttumaan hänen palkittuun (The International Digger), toiseen suomennettuun romaaniinsa Alex. Alku on kammottava ja loppu pääsee lupauksensa mukaan todellakin yllättämään. Kirja piti pihdeissään ja se oli luettava yhden päivän aikana – silti en ole varma, oliko minun hyvä lukea se.
    Joskus riittää, että henkilökuvaus toimii ja vähän kökön rikosjuonenkin antaa anteeksi:näin minulle on käynyt Andrea Camillerin Montalbano-dekkarien suhteen.

    • Totta, henkilökuvaus on minustakin usein kantava voima, se jopa jyrää jännitysjuonen, jos toimii hienosti, kuten Fred Vargasin, Håkan Nesserin ja Kate Atkinsonin dekkareissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s