Paula Havaste: Maan vihat

Menneen elämän tunteminen on mielestäni tärkeää, vaikka historian sanotaan toistavan itseään, ja sanotaan myös, ettei ihminen muutu. Ammoisten aikojen valossa voi kuitenkin nähdä tätä päivää tarkennetusti, erottaa samuutta ja elämän merkittävyyksiä.

Luen säännöllisesti historiallisia romaaneita. Taustana on varmasti jonkinmoinen ennen eletyn romantisointi. En ajattele, että ennen oli kaikki paremmin, vaan kaukainen aika ja miljöö jollain lailla saavat omanlaisen kiehtovan hehkun. Epookeista haen uskottavaa ajankuvaa, solahdusmahdollisuuksia entisiin aikoihin hajut, maut ja paikat kokien.

Henkilökuvaus on minulle tärkeää. Historiallisissa romaaneissa onkin kimuranttia se, että olen kaikkien nykykotkotusten keskellä, lukemani entisen ajan henkilö ei. Ihmis- ja maailmankuva ovat muuttuneet aikojen saatossa, ja minä luen kirjoja tämänhetkisen modernin länsimaalaisen naisen silmin. Odotanko henkilöiden vastaavan ajatusmaailmaani? Mitä jos nykykirjallisuus tahattomasti sepittää kuvattuun entiseen aikaan tämän ajan toiminta- ja ajatusmalleja? Miten entiseen mennään nykyisellä sanavarastolla? Miten pääsen illuusioon autenttisesta entisestä?

Tähän pohdintaan minut sysää Paula Havasteen Maan vihat (Gummerus 2015), joka on jatkoa viimesyksyiselle aloitusosalle Tuulen vihat. Larri on kirveellä kumauttanut piispa Henrikin hengiltä, ja Kertte karkaa merentakaisen Arimon matkaan pelastaakseen perheensä.

Kertte on karata minultakin. Kotielämään kyllästynyt ja eroottisesti herännyt nainen selitteleekin käänteensä sarjan toisen osan alussa perusperheensä hyvinvoinnilla ja ikävöi, ikävöi. Näinkö tässä käykin? Eikö vaikuttimena ollutkaan siekkailu ja tasaisen tahdin kiihdytys?

Tarkkanäköinen ja tilanteen mukaan sosiaalisesti luoviva Kertte yhä on, kipakka kovismimmi, mutta jotain sellaista on nyt menossa, etten tempaudu Kertten tsemppaajaksi. Ehkä Kertte lipsahtaa lukukäsieni välistä juuri siksi, että hän on hitusen liian taitava, onnistuu onnettomissakin oloissa, tietää aina muita paremmin. Hän on paras siinäkin, miten hän hyväksyy portot ja homot – eikä mitä, toki annan siitä hänelle täyden tunnustuksen. Hankala suhde äitiyteen on hänessä hienoinen särö. Muuten Kertte ja kerronta pysyvät pinnalla, en pääse pinnan alle.Maan vihat

Maan vihat on parhaimmillaan 1100-luvun ympäristön ja töiden kuvaajana, niissä historia elää ja hengittää. Tässä osassa purjehditaan, ja merellinen ympäristö on hienosti tavoitettu. Muutenkin vesielementti väräjää. Komeimpia kuvauksia ovat Kertten uintipulahdukset, niiden kehollisuus hivelee.

Hän hätkähti ensin, mutta sitten veden viileys ja syvyys tuntuivat kuuman päivän ja hikisen kävelyn jälkeen huikeilta, ja vesi kellutti kuin paino olisi kadonnut olemattomiin. Hän lepäsi rentona vedessä, iho oli kauttaaltaan kananlihalla ja rintojen päät kylmistä kovina. Kertte kallisti päätään taakse, antoi hiustensa levitä veden pinnalle ja katsoi taivaalta lipuvia valkeita pilviä. Sitten hän taivutti päätään eteen ja sukelsi suoraan kohti lammen pohjaa ajattelematta mitään muuta kuin lammen kirjasta kylmyyttä.

Romaanissa on oleellista luonnonuskonto, loitsut ja taiat. Jännitettä luo kristinuskon ja kasteen uhka vanhoille tavoille. Toisaalta voi ajatella, että loitsu kuin loitsu, mutta Kertten usko on kansan omaa, polvelta toiselle siirtynyttä, kun kristinusko syötetään ulkoapäin. Näin jälkikäteen on ihmeellistä, miten jeesususko saatiinkin istutettua vastaan vänkäävään väkeen, vaikka väkivalta tietysti asiaa edisti.

Maan vihat -romaania lukiessani toivon henkilökuvauksen ja kerronnan syventämistä. Tyypeissä on vain hyviä tai pahoja tai pahenevia. Ohuus vie tehoa etenevältä tarinalta, vaikka Kertte olisi kuinka vahva tahansa. Havaintoni voi jättää omaan arvoonsa, sillä jos tarkoituksena on historiaviihdytys, juonen joustava kuljetus siihen riittää.

– – –
Paula Havaste
Maan vihat
Gummerus 2015
romaani
452 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Upeaa, että lukijoissa on innostujia: Arja ihastuu naisen aseman ja Kertten kuvaukseen, Notkopeikko hullaantuu, Amma pitää Havasteen takuuvarmasta historiaproosasta, Paula solahtaa tarinaan ja Sirrille Kertte on aikansa Peppi Pitkätossu.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s