Lukemisasiaa kouluista ja Poika joka katosi

Palaan blogissani säännöllisesti nuorten lukuharrastuksen hiipumiseen. Tällä viikolla Helsingin Sanomien pääkirjoituskin (13.5.2015) käsitteli aihetta. Näkökulma siinä oli lähinnä lukioon sunnattu: on herännyt huoli, että uudessa opetussuunnitelmassa ei mainita kokonaisteoksien lukemista.

En usko, että lukiossa kukaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja jättää luetuttamatta nyt ja tulevaisuudessa kokonaisia kauno- tai tietokirjoja. (Toinen juttu on, lukeeko lukiolainen vaan nappaako tehtävävastauksia leffojen ja blogien avulla.) Outoa sen sijaan on ikäluokan toisen puoliskon unohtaminen sankassa huolestumisen ilmapiirissä.

Ammattikoulutuksessa opetusmahdollisuudet ovat niukat, vaikka lukutaidoltaan ja -tahdoltaan haastavat nuoret hakeutuvat usein ammattiopintoihin. Kirjallisuus on opetussuunnitelmassa marginaalinen sivumaininta mutta silti osa opetusta. Lukuinnon ja -taidon nostattamiseen eivät rakenteet tarjoa kummoistakaan tukea. Kun lukiolainen saa opintojensa aikana yli 200 tuntia pakollista äidinkielen ja kirjallisuuden opetusta, saa ammattikoululainen äidinkielenopetusta noin 70-90 tuntia, ja se määrä sisältää kaiken ammattitaitoa tukevan pakollisen äidinkielen lähiopetuksen (OPS:n paikalliset, vaihtelevat toteutukset elokuussa 2015). Kumpikin toisen asteen koulutus mahdollistaa silti hakeutumisen jatkokoulutukseen. Huolestuisin todella koulutuksellisesta ja alueellisesta eriarvoisuudesta, jos olisin päättäjä, työnantaja, vanhempi tai tulevaisuuttaan pohtiva nuori.

Nämä toisesta asteesta. Varsinainen murheen aihe on jo peruskoulussa alkanut pitkäjänteisen lukemisen karttaminen. Tiedämme tutkimuksista, että peruskoululaisten asenne etenkin kirjallisuuden lukemiseen on muuttunut aiempaa negatiivisemmaksi, taitomittaustulokset heikentyvät vuosi vuodelta ja sukupuolien taitoerot ovat kasvaneet siten, että suuren pokajoukon lukutaito on hälyttävän huono.

Toiset nuoret kiinnostuvat kirjallisuudesta, ahmivat sitä, ja usein kodin malli tukee tätä empatiaa, ajattelutaitoja ja sivistystä ruokkivaa harrastusta. Iso osa nuorista sen sijaan jää osattomaksi opettajan houkutteluyrityksistä huolimatta. Taustalla on nuorten aikapula, haluttomuus, huonot lukukokemukset tai heikko luku- ja keskittymiskyky.

Usein valitetaan, että kiinnostavaa luettavaa on vaikea löytää. Lukijaksi voi nimittäin ajautua: porttiteoria on totta tälläkin elämänalueella. Kun otolliseen aikaan saa käteen imaisevan kirjan, voi lukuharrastukseen jäädä koukkuun.

Muistutan, että viime vuosina on ilmestynyt hyviä selkokirjoja, jotka voivat tarjota positiivisen lukukokemuksen nuorille lukijoille, joilla aiemmin on ollut sellainen kokemus, etteivät he jaksa lukea ”paksua” kirjaa loppuun. Syynä voi olla kärsivällisyysvaje tai lukemiseen liittyvät vaikeudet. Tämän pitkän johdattelun jälkeen esittelen yhden uusimmista selkokielisistä nuortenromaaneista.Poika joka katosi

Marja-Leena Tiaisen selkoromaani Poika joka katosi (Avain 2015) perustuu kirjailijan samanaiheiseen yleiskieliseen nuortenkirjaan. Hannan veli katoaa, mikä vaikuttaa väkevästi 17-vuotiaaseen tyttöön ja hänen perheeseensä.

Selkoromaani kertoo eleettömästi mutta tunteisiin vetoavasti epätietoisuuden ja surun eri vaiheista. Aihe ei ole helpommasta päästä, mutta se tarjoaa välineitä vaikeiden tunteiden käsittelyyn. Kaikeksi onneksi aihetta lähestytään myös siten, että tuskaan ei vajota. Romaanin voima on etenkin se, että elämä etenee: saa edetä, saa toivoa ja olla onnellinen.

Poika joka katosi on mielestäni enemmänkin tyttöihin vetoava kirja. Lukuhaluton poika voi nujertua tämän vakavan aiheen alle. Selkokirjasta hyötyvälle nuorukaiselle voi sen sijaan tarjota Tiaisen viimevuotista selkokirjaa Kyttäyskeikka. Lisää selkokirjavaihtoehtoja löytää tuoreimmasta selkokirjaesitteestä.

Oma kokemukseni selkokirjojen tarjoamisesta syystä tai toisesta vähän ja vaivalloisesti lukeville ihan tavallisille yli 15-vuotiaille nuorille on toiveikkaan myönteinen. Jo nuoren elämys siitä, että jaksaa lukea kirjan loppuun voi olla itsensä huonoksi kokevalle lukijalle kohottava. Selkokirjojen helppo virkerakenne ja tarinan johdonmukainen eteneminen helpottavat lukuprosessia, jolloin juoneen, henkilöihin ja sanottavaan pureutuminen mahdollistuu.

Selkokirjoja on monenlaisia, sillä osa on täsmäsuunnattu erityisryhmille, mutta monet sopivat aivan tavallisille tallaajille. Siksi ”selkosta” on karsittava joitain karkottava leimaava sävy. Se, että teksti on helposti lähestyttävä, jopa yksinkertainen, ei ole huono tai väheksyttävä asia. On hyvä, että on valinnanvaraa: toisille lukijoille alastalon saleja ja toisille selkoromaaneja.
– – –
Marja-Leena Tiainen
Poika joka katosi
selkoromaani
Avain 2015
88 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s