Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Pohojalaanen jäyhyys ja sen taakse kätkeytyvät järistykset saavat nyt ilmiasunsa venäläisin vivahtein. Tiina Laitila Kälvemarkin romaani Karkulahti (WSOY 2015) kaappaa ratkomaan yhden talollisperheen arvoituksia.

Miten paljon tapahtuu kaiken aikaa, mahdottomia, kohtuuttomia, ilman että kukaan kysyy miksi, ilman että kukaan sanoo ei. Ihmiset vain leikkaavat leipää ja keittävät teetä ja lukevat sanomalehteä sähkölampun valossa, kampaavat tukkansa ja sylkevät katuun, nousevat linja-autoon, jonka päätepysäkki on tuntematon.

Paljon tapahtuu piilossa ränsistyneessä Karkulahden talossa, jonka pihapiiri on peltojen ympäröimä, lähellä on matala lampi, Rooppi, ja etäämpänä mereen virtaava joki. Kävelymatkan päässä on kylän muita taloja, sukulaisiakin, joihin pidetään etäisyyttä. Taloa isännöi jäyhä Jaska, joka on tuonut taloon venäläisvaimon, Veran. Heillä on pieni Anna-tytär. Nurkissa luuhaa Jaskan vammainen Velipuoli. Koko huushollia hallitsee peräkammarin petissä viruva äiti-anoppi, Elisabet eli Liisa. Haastava on perhetilanne, etenkin kun kyläkunnassa elää isonvihantakainen venäläisinho ja muut kaunat kaupan päälle.Karkulahti

Romaani keskittyy kolmen polven naisiin. Vanhus-Elisabetin harhaileva mieli purkaa kohtaloa, johon kuuluvat rakkaudeton lapsuus, palo naapurin perheeseen, luvaton lempi, kolme lasta, joista vanhin on karannut, nuorinta hyljeksitään ja keskimmäinen yrmyilee ja kahlitsee perhettään. Vera-miniää tukkivat tunnetulpat. Hän on jättänyt taakseen venäläiskylän ja jotain oleellista, sitten takapakkien jälkeen hän on ajautunut Pohjanmaalle. Pieni Anna-tytär kasvaa edellisten polvien menneisyyden painamana.

Vaikka asetelma ei ole omaperäinen, salakavala juonenkuljetus vetoaa minuun, samoin alusta asti kalvava tunnelma. Jännitettä tehostaa romaanin rakenne, jossa kolmen henkilön kautta seurataan mennyttä ja nykyistä. Nykyisyys on vuodessa 2006, ja siirtymiä on vuosiin 1987, 1996 ja 2001, ja niiden lisäksi henkilöiden ajatukset liukuvat muihinkin merkityksellisiin aikoihin ja hetkiin.

Joki virtaa jossakin, vaikka se ei näy.

Menneisyys on kaiken pohjavirta. Henkilöissä virtaa ajatuksia, kokemuksia ja tunteita, joiden hallitseminen ja kätkeminen on raskaaseen päivätyöhön verrattavaa. Teot ovat kulmikkaita, ne kolhivat.

Vallankäytön kuvaus on hyytävää. Etenkin Elisabet on taitava myrkynkylväjä, ja Vera oppii passiivisaggressiiviseksi. Näistä naisista versoo romaanin ydinteema – äitiys – ja siihen liittyvät ristiriitaiset, kipeät ja kipua levittävät tunteet. Rakkaus ja etenkin sen puute tai taitamattomuus ilmaista tunteita kietoutuvat niin äitiyteen kuin myös muihin perhesuhteisiin. Romaani on täynnä tunteita, vaikkei niitä juurikaan pueta sanoiksi.

Pisarat takovat päätyikkunaan kuin kesken jääneet lauseet.

Karkulahden kiehtovin puoli on vaihteleva kieli. Murre on yksi tekokeinoista. Kuvallisuus, vertausten käyttö ja havainnollisuus tekevät tekstistä elävää. Toisaalta hyödynnetään myös töksähtelevyyttä. Rytmin vaihtelut tukevat henkilöiden tempoilevuutta.

Kolmen polven naisilla on oma sanastonsa, ja ne kaikki istuvat hahmojen ikään, taustaan ja tilanteeseen. Pidän niistä kaikista: ne korostavat henkilökuvausta. Annan lapsimaailma leikkeineen ja satuhahmoineen vastakohtana kodin kireälle ilmapiirille on koskettava. Veran kovia kokeneen ja syyllisyyttä hautovan muuttajanaisen tilanne on ymmärrettäväksi loihdittu. Elisabet/Liisa on vähintään yhtä kaksijakoinen kuin nimensä.

Karkulahti on hyvällä tavalla hidaslukuinen, sillä kieli ja rakenne vaativat herpaantumattomuutta. Keskeisten henkilöiden tarinaa pitää koota vihjeistä ja nopeasti vaihtuvista pätkistä, jotka loppupuolella loksautetaan paikoilleen. Siispä päätökseen pääseminen palkitsee, ja siksi Karkulahti on minusta yksi kevään kiinnostavimpia kotimaisia. Kerroksia kirjassa riittää niin rakenteessa, kielessä, henkilöissä kuin tarinassakin. Loppuhistoriikki ja runo tirvaisevat vielä lisätasot.

Roopin keskellä on syvä kohta, jossa jalat eivät melkein yltä pohjaan. He kaivavat eniten sieltä.

Synkissä vesissä romaanissa ryvetään, ja osuvasti keskeissymbolina on mutainen rutakko, Rooppi. Sen ympärillä tapahtuu ratkaisuja. Symboliikkaa romaanissa on runsaasti. Kovat ja painavat kivet ovat osoittelevia vertauskuvia Veran tilanteesta. Kaarna on Liisan voimamateriaali, ja syykin selviää. Lapsi puolestaan etsii aarretta. On sen löytäminen mahdollista: mudasta saattaa erottaa kullankimalluksen. Siis toivoa on Karkulahdenkin väellä, kuitenkin. Ja meillä muilla. Kevät koittaa kaikille.

Kevät tanssii sinun silimien eessä viheriäisessä mekossaan. Se soittaa huilua ja viulua ja kaikkia ihania soittimia mitä maailmassa on.
Sinä katoat sen perrään.
Sinä etit sille aartteen.

_ _ _
Tiina Laitila Kälvemark
Karkulahti
WSOY 2015
romaani
327 sivua
Lainasin kirjan kirjastosta.
Muissa blogeissa esimerkiksi: Annelin kirjoissa korottaa kirjan vuoden huippuihin kuuluvaksi, Lumiomenasta kirjalija on loistava kirjoittaja, ja Mari A:n mielestä moninaiset kerrontalangat solmitaan hyvin yhteen.

Advertisements

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

2 responses to “Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

  1. HIeno kirja, ja hieno kirjoitus kirjasta!

    • Kiitos – ja kiitos samoin! Kirjassa on niin paljon ammennettavaa. Äitiydestä riittäisi ruodittavaa, niin myös mieskuvasta ja Jaskan henkilöstä ja… Kirjailijalla on terävä psykologinen silmä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s