Alan Bradley: Flavia de Luce -sarja

VIIHDYTTÄVÄN VINKSAHTANUT LAPSIETSIVÄ

Vaihtelu virkistää. Lukuisten suhdeongelmaisten etsivien joukkoon marssitetaan 11-vuotias kartanoneitietsivä. Onhan näitä Neiti Etsiviä ja Marpleja, Mma Ramozwe-tyyppejä ja ehtoolehtolaisia, terävä-älyisiä ja hyvätapaisia ongelmanratkaisijoita vaan ei Flavian kaltaisia. Kiitos tuttavuudesta kuuluu Alan Bradleylle, jonka Flavia-sarjasta on suomennettu kaksi osaa.

Ikivanhassa kartanossa elelee 1950-luvulla vararikon partaalla de Lucen perhe: filatelisti-isä ja kolme tytärtä sekä keittäjä ja yleismies. Perheen äiti on kuollut vuorikiipeilyonnettomuudessa, isä on etäinen, joten tyttäret ovat oman onnensa nojassa ja toistensa kimpussa, etenkin Flavia vanhempien siskojen.

Olin minä. Flavia. Ja rakastin itseäni, vaikka kukaan muu ei rakastanutkaan.

Kun olin suunnilleen yhdeksänvuotias, pidin päiväkirjaa siitä millaista oli olla de Luce, tai ainakin siitä millaista oli olla juuri tämä tietty de Luce. Mietin aika paljon miltä minusta tuntui, ja päädyin siihen lopputulokseen että Flavia de Lucena oleminen oli vähän kuin olisi ollut sublimaatti: musta kidemäinen sakka, joka jää violeteista jodihuuruista kylmän lasisen koeputken pohjalle. Tuohon aikaan se oli minusta paras mahdollinen kuvaus asiasta, eikä kahden vuoden aikana ollut tapahtunut mitään mikä olisi saanut mieleni muuttumaan.

Kaiken takana on laiminlyödyn lapsen tarina, mutta se kuorrutetaan hilpeään pikkuvanhuuteen. Ylevästi tulkiten Flavia on kaikkien rakkaudetta jääneiden puoliorpojen voittajasankariluomus, kipeydestä huolimatta ylivertainen pärjääjä, vaikkei tunne-elämältään erityisen terve.

Flavia on eksentrisen perheen omalaatuisin osa, kemiaan ja myrkytyksiin perehtynyt itsetietoinen lapsi. Sanavalmius ja omatoimisuus on lyömätöntä. Hän on läimäys dekkarigenren ihmissuhdeosaamattomien poliisihahmojen kummallekin poskelle: Flavialla on pelottavan hyvät kontaktihoksottimet. Hän on myös karmiva manipuloija. Tämä kemiallisista reaktioista, klassisesta musiikista, maalaustaiteesta, kirjallisuudesta ja elokuvista erikoisen paljon tietävä selviytyjä taitaa suhdetaidot, ja hän tiedostaa sen.

”Tehdäänkö sopimus”, ehdotin. Komisario Hewitt purskahti nauruun. ”Kuulehan neiti de Luce”, hän sanoi, ”aina välillä on hetkiä jolloin ansaitsisit pronssisen kunniamerkin. Ja sitten on hetkiä, jolloin sinut pitäisi passittaa huoneeseesi ja pitää vedellä ja leivällä.” ”Ja kumpi hetki nyt on?” kysyin. Hohoo! Nyt varovasti, Flave.

Uskottava ei Flavia ole millään muotoa, mutta kerrassaan viihdyttävää kirjallisuutta hänen ympärilleen syntyy. Minäkerronta on sukkelaa ja nokkelaa. Mikä sen mukavampaa on kuin lukiessa tyrskähdellä sattumuksille, terävälle dialogille ja havainnoille. On myös nerokasta, että hän on juuri tuon ikäinen, ympäristön silmin lapsenroolissaan harhauttavasti näkymätön ja vaaraton sekä helppo lähestyä. Eikä 11-vuotiaan tarkkaavaisuus vielä herpaannu lemmensuhteissa, korkeintaan hän sotkee muiden.Alan Bradley

Sinä hoksaava lukija huomaat, etten mainitse mitään itse kirjoista. Olkoon. Piiraan maku makea (Bazar 2014) kertoo kartanon kasvimaasta löydetyn ruumiin tapauksesta ja siihen sekoittuu harvinaisten postimerkkien katoaminen. Sarjan ensimmäinen osa tutustuttaa ällistyttävään päähenkilöön ja toimintaympäristöön. Toinen osa Kuolema ei ole lasten leikkiä (Bazar 2014) keskittyy Flavian etsiväntyöhön, tällä kertaa nukketeatterimiehen ja pienen pojan kuoleman selvityshommissa. Pikantin lisän kirjaan tuo mainio Felicity-täti. Yhtä pakottamaton ei toinen osa ole kuin ensimmäinen, pitää vain hyväksyä epäuskottava lapsisankaritar ja agathachristietyylinen arvoitusdekkarijuonitus.

Järin jännittäviä ei näissä dekkareissa tapahdu, mutta hilpeys ja merkilliset henkilöt hivuttavat ne kelpo viihdykkeeksi. Ajankuva ja ympäristö viritetään somasti, ja tyylittely tuo niihin mukavan vinksahtaneen tunnelman. Onkohan jo BBC:llä tekeillä epookkisarja, jossa 1950-luvun tyyli ja tapakulttuuri tallennetaan tunnollisesti? Kaikki ainekset ovat tarjolla kartanoa, tudortyylisiä pikkutaloja, köynnösruusupihoja ja jokivartta myöten. Filmioikeudet ovat kyllä Sam Mendesillä.

– –
Sitaatit ovat romaanista Piiraan maku makea.
– – –
Alan Bradley
Piiraan maku makea
Suomentanut Maija Paavilainen
Bazar 2014
430 sivua
HS-kirjaston e-kirja.

Alan Bradley
Kuolema ei ole lasten leikkiä
Suomentanut Laura Beck
Bazar 2014
383 sivua
Kirjastolaina.

Lisäys 17.6.2017: blogini Flavia-jutut:
Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Filminauha kohtalon käsissä
Loppusoinun kaiku kalmistossa
Kuolleet linnut eivät laula

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s