Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

HE LUULEVAT TIETÄVÄNSÄ

Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014) käännyttää hitaasti puolelleen. Antaudun sen annille, uskon kuvatun, pidän totena kuviteltua. Viimeisen rivin luettuani tunnen luopumisen tuskaa.

Romaani sisältää tukuttain aiheita, joita voisi lähteä ruotimaan – vaikkapa otsikon raamatullinen alkuperä. Tässä romaanissa ei kaihdeta isoja aiheita: älylaitteiden teknologiakehitys, mediaympäristöt, tutkimustyöyhteisö USA:ssa ja Suomessa, asiantuntijuususkottavuus, eläinkokeet ja eläinsuojeluaktivistit, markkinatalous, lääketeollisuus, uskonasiat, suhteellinen länsimainen demokratia – nämä nyt ainakin.

Esimerkiksi Omppu saa romaanista ähkyn, Arjasta romaani on haastava, antoisa ja koukuttava. Miksi minä en tapojeni mukaan marise liiallisesta rönsyilystä? Olisiko surutta voinut karsia pitkitettyä teinimarkkinointivatvontaa, iAm-elämyslaitetoimintaa, suomalaista yliopistoreppanuutta tai… Olisi voinut, en silti osaa sanoa, mitä ja miten. Harhailut tuntuvat osuvan aikaan ja paikkaan kuin kaskaittein metelöivä massamöyrintä kerran 20 vuodessa.

Romaanissa seurataan tapahtumia takautuen ja hieman ennakoidenkin Joen, Alinan ja Samuelin näkökulmista pääasiassa 2010-luvun puolivälissä. Kunnianhimoinen jenkkineurobiologi Joe rakastui suomalaiseen Alinaan, pari sai 1994 Samuel-pojan, ja siitä noin vuoden kuluttua Joe palasi USA:aan. Joe perustaa uuden perheen ja menestyy urallaan, ja Alina tekee myöhemmin tahollaan samoin. Joe ei pidä yhteyttä poikaansa.

Todellisuus oli kudottu langoista, joita ihmiset eivät nuorina nähneet mutta jotka eivät lakanneet olemasta.

Amerikanjuutalainen Joe on kulttuurin ja perheen sukupolvelta toiselle periytyvien arvojen ja tarinoiden katkeamispisteessä, sillä perinteet eivät tavoita teinityttäriä ja side Samueliin on olematon. Eletään aikaa, jolloin yhteisöviestimet välittävät tietoa ja viihdettä rajattomasti, kaappaavat mielenkiinnon kohteet, eikä voi olla varma, hallitsevatko niitä käyttäjät vai hakuohjelmoijat. Tutkitun tiedon ja mielipiteiden erot hämärtyvät. Rajattomien kommunikointimahdollisuuksien keskellä henkilöiden välitön ja ymmärtävä kontakti toisiinsa muuttuu yhä mahdottomammaksi.He eivät 1

Romaanin monista puolista takerrun vain perheromaaniominaisuuksiin. Romaanin päähenkilöt ovat eittämättä erittäin välkkyä väkeä. Se entistä enemmän korostaa kirjan sanomaa: äly ei helpota tai vähennä sitä, mitä tunneosaamattomuudella tuhotaan. Joen ja Alinan liitto epäonnistuu lukuisten muiden tavoin kyvyttömyyteen kohdata. Vieraantuminen, ohittaminen, olettaminen, kuuntelemattomuus ja tarve olla ainoana oikeassa riivaavat niin aikuisia kuin lapsia, murrosikäisistä puhumattakaan. Pienistä väärinymmärryksistä ja -tulkinnoista kasvaa ylittämättömiä. Etenkin aikuisten taitamattomuus selvittää välejään kostautuu.

Se oli mennyt epäreilusti, häneltä kysymättä. Edellisten sukupolvien itsekkyyden ja sotkujen vuoksi, joiden rinnalla hänen tunteitaan ja tarpeitaan ei ollut.
Tietenkin siitä jäi pysyviä haavoja.
Kenelle ei.

Isän rakkaudetta ja huomiotta jääminen on Samuelia hallitseva tila – ehkä yksioikoista mutta uskottavaa. Ennen Samuelin ensimmäistä näkökulmaosuutta saan lukea hänen vanhempiensa näkemänä elämistä Suomessa, suhteen odotuksia ja erehdyksiä sekä sitä seurannutta ero- ja perhe-elämää. Kaksoisvalotuksen lisäksi on merkityksellistä suunnata valokeila aikuiseksi kasvavan pojan kokemaan. Kerronta saa siivet Samuelin myötä. Ja romaani saa myös minut yllätettyä. Kun romaanin juonikierre loppua kohti yltyy, huomaan lopettavani viimeisiä sivuja palleaa puristavan tunteen vallassa. Niin ihon alle minut eläytetään 21-vuotiaaseen nuoren mieheen.

Kuvaustapa pitää otteessa. Päähenkilöt ovat raivostuttavia ja risaisia. He herättävät ristiriitaisia tunteita, lisäksi heidät nähdään usein säälittävinä ja naurettavina. Romaani-ilmaisussa on kaikkiaan huvittuneisuutta, alleviivaavuutta (voi niitä kursivointeja), traagisuutta ja häkellyttävää tarkkanäköisyyttä. Vaikka monet sivuhenkilöt ovat karikatyyrejä ja tilanteet osoittelevia, kärjistettyjä, hyväksyn sen. Valtonen kieputtaa ainekset taitavasti. Ei ole yhdenlaisia totuuksia, on monia totuuksia – keskusteluyhteys puuttuu. Näkökulmavaihtelu kannattelee kerrontaa, ja sen tarkkuus vaatii pysähtymään. Lisäksi joukossa mukana on kuristavan hienoja tilanne- ja tunnelmakuvauksia.

Tyyli tuo mieleen Jonathan Franzenin: keskittyminen henkilöiden ajatuksiin, tulkintoihin, toimintaan, kaikkinaiseen inhimilliseen hajaannukseen iskee ytimeen. Se on minulle merkityksellistä, sillä haen kirjallisuudesta ihmisen ihmettelyä vähitellen avautuvan kerronnan ja rakenteen keinoin. Sitä saan Valtosen Finlandia-palkitusta romaanista. Se kertoo ihmisen vastuusta itsestään, läheisistään ja yhteiskunnasta, ja siitä, miten epätäydellistä kaikki on ja miten peruuttamaton tapahtuu.

– – –
Jussi Valtonen
He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014
557 sivua
romaani
Sain kirjan kustantajalta.

Kissa koe-eläimenä - siinä yksi säie Valtosen romaanista.

Kissa koe-eläimenä – siinä yksi säie Valtosen romaanista.

Advertisements

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

11 responses to “Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

  1. Omppu/Readerwhydidimarryhim

    Minusta on jotensakin riemukasta, että Valtonen puhutteli sinua niin vahvasti. Minulle kävi toisin, mutta sanon nyt vielä tässä, että Samuel-osuus oli äärimmäisen tärkeä. Poikien hoivaköyhyys on suuri ongelma Suomessa (varmaan muuallakin) ja siitä johtuen tapahtuu monenlaisia asioita, joista monet ovat varsin ikäviä. Herätkää vanhemmat!

    Kiitos hienosta analyysistä.

    • Kiitos sinulle kommentista! Vähittäin äitynyt innostukseni yllätti, sillä tietyt romaanin tyylittelyt eivät yleensä minua nappaa. Samuli-keskiö tosiaan vei ja kosketti, monesta syystä. Naulan kantaan isket tuolla poika-asialla!

  2. arja

    Komeasti kirjoitit jälleen, Tuija! Kylmiä väreitä suorastaan aiheutit. Ja uusia ajatuksia kirjan liepeiltä. Niin, välkkyä väkeä, ja silti.. On se, vaikuttava ja ennen kaikkea virkistävästi niin tätä aikaa, tai jopa askel huomiseen.

  3. Jarmo Ihalainen

    Just sain luettua, 559 sivua meni kolmessa päivässä. Olipa kirja! Ja vielä kotimainen! Enpä olisi uskonut, että suomalaisessa romaanissa käsitellään muuta kuin sisällis- tai muuta sotaa, liikutaan muualla kuin laiturin rannasta saunalle eivätkä päähenkilöt ole vain urpoja luusereita ja/tai humaaneja maailmanparantajia. Ja että kaikkien fiktiivisten tekno-innovaatioiden ja shakespeareläisen juonenrakentelujen lisäksi vedetään vielä sellainen loppunousu, johon tällainen kokenutkaan lukija ei ole montaa kertaa törmännyt, huh.

    Viime vuoden Finlandian voittanut Riikka Pelo kirjoitti toki kauniimmin ja hienovaraisemmin, mutta Jussi Valtonen maalaa isommalla siveltimellä suoraan aivokuorelle. Ei menneestä, vaan tästä ajasta. Ja tulevastakin.

    Miten ihmeessä tässä saa enää itse kirjoitettua mitään? On kuin menisi Jimi Hendrixin jälkeen lavalle soittamaan kitaraa. Kyllä asetti tämä tyyppi riman korkealle. Ja hyvä niin, sillä sitä suomalainen kirjallisuus tarvitsee.

    (Vähän tuli hypetystä näin neljän tunnin lukuvedon jälkeen, mutta tyyppi on sen ansainnut.)

    • Jamo, lukuimu vei siis sinuakin. Tälle (jos muillekin) kirjalle on eduksi, että saa lukea sitä aika katkeamattomassa putkessa.

      Omaääninen kerronta on sellaista, että hattua sille nostaa. Niin paljon on ihan kivaa kirjallisuutta, ja sitten on kirjoja, joissa on odottamattomia kulmia.

      Äläpä heitä kirvestä kaivoon! Omaäänisiä kirjailijoita on ja tulee olemaan.

  4. Eila Tamminen

    Tästä kirjasta on impivaaralaisuus kaukana!

    Yleensä muutenkin luen kirjat ahmimalla, mutta tätä ei olisi käsistään voinut päästää, vaikka muutakin joululomaohjelmaa oli. Neljässä vuorokaudessa tiiliskivi hoitui.

    Jos en olisi tiennyt lukevani palkittua kirjaa, olisin huolestunut, pysyykö teemojen runsaus kasassa loppuun asti. Ja pysyihän se, tuli lopussa kiepautetuksi tiiviiksi paketiksi, jossa jokaisella osasella on paikkansa. Tämäkään paketti ei räjähtänyt. Teemojen runsaus ilmentää hyvin kuvattua ajanhenkeä. Kaikki raudat tulessa yhtaikaa, virikkeitä tartuttavaksi kaikille aisteille koko ajan, tunteita ei ehdi ja osaa käsitellä tai se olisi turhaa hidastelua – ja näin vauhdissa syntyy virityksiä, joiden seuraukset laukeavat näkyviin vasta aikojen päästä. Ei todella tajuta, mitä tehdään, ennen kuin seuraukset ovat käsissä.

    Odotan Valtoselta lisää! Ihmisosaaminen ja tarkkasilmäisyys elämän rosoisuudelle on psykologin ammattialan antamaa, mutta myös varmasti omassa kasvuympäristössä turvallisesti lapsesta asti omaksuttua. Koko perhe on toiminut alueilla, joissa inhimillisen elämän kaikki puolet varmasti on kohdattu.

    • Valtonen tosiaan kytkee tukun ajan ja jo tulevan ilmiöitä.

      Kirjoitusprosessi on ollut monen vuoden työ, ja voi vain nostaa hattua kirjailijalle ja kustantajalle, että he ovat malttaneet hioa tekstiä ajan kanssa. Uskon, että se vaikuttaa loputulokseen.

  5. Eila Tamminen

    Minut saa yleensä ärsyyntymään, jos asiat pannaan kovin överiksi, oli sitten kyseessä kirja tai teatteri tai mikä hyvänsä. Uskottavuus menee silmissäni helposti. Tässä kärjistyskin palvelee hallitusti kokonaisuutta, on osa kuvattavia ilmiöitä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s