Verta Vesiraukassa

Olen odottanut Milla Ollikaisen toista dekkaria, sillä viimevuotisessa esikoisessa, Veripailakoissa, on lupaavasti lappalaista paikallisväriä ja kiinnostava poliisipari. Syksyllä ilmestyneessä Vesiraukassa (Like 2014) poliisimies Vuontisjärvi saa mukavasti tilaa ja yhteispeli työpari Kukkosen kanssa lisäsävyjä. Yllätyksekseni tapaan muitakin tuttuja.

Esikoisromaanin etelän hempukat palaavat niin sanotusti rikospaikalle. Häilyväinen Eerika poikavauvoineen ja iltapäivälehden toimittajakaveri Krisse ovat tietynlaisella toiviomatkalla. Isyysasioissa on sotkua, niin on monella muullakin romaanin henkilöllä, ja tähän teemaan liittyvä mutkikkuus luikertelee kaiken kuvatun alla.

Yksi jutun juuri on Eerikan murjoitusherkkyys. Tyttöjen välinen ystävyys ei ole mitään solidaarista hihkuntaa; etenkin Eerika piehtaroi tuskastumiseen asti pahantahtoisissa aatoksissa. Varsinainen dekkarijuoni kytkeytyy sekin tyttökaveruksiin, paikallisiin teineihin. Naispuolisten henkilöiden ystävyyssuhteet näyttävät olevan enemmän tai vähemmän kaunaisia tai omaa etua ajavia.

Veripailakoista Vesiraukkaan edennyt Ollikainen luvalla sanoen hitusen vesittää yllätyksellisyyttä käyttäen tuttuja, hyväksi havaitsemiaan ratkaisuja. Etenemistapa on kakkososassa samansorttinen kuin esikoisessa: vanhat tapahtumat ponnahtavat nykyisyyteen, ja kun ne aktivoituvat, ruumiita siunaantuu. Rakennekin noudattaa esikoisen viitoittamaa tietä, eli Eerikan haahuilua seurataan siinä kuin poliisityötäkin, lisäksi on menneisyyspoikkeamia surmasyihin. Näkki, Vetehinen ja Vesihiisi on Lappi-versiona Vesiraukka, hukkuneen sielu, ja sen sommittelu tarinan sisään sopii hyvin, vaikka onkin kovin tietoinen juonirinnakkainen.

Sen otsalla oli kultainen uistin. Sen mustat hiukset olivat mudan alla, ne ulottuivat jokaiselle rannalle, ne olivat kiertyneet vesikasvien juurien ympärille. Kun Vesiraukka pitkän unensa päätteeksi nosti päätään, muta pilvehti koko järven mitalta.

Juoni ja teksti etenevät sujuvasti, ja murrepuhe viehättää. Vaikka dekkarissa poukkoillaan monen henkilön parissa, langat pysyvät käsissä, ja lopputuloksena on viihdytysjännäri. Pitkittämätön dekkari sopii pyhäpäivän ratoksi, vaikka näin itsenäisyyspäivänä. Ilahduttavaa on se, että tuoreita, vetävästi kirjoittavia kotimaisia naisdekkarikirjailijoita on useita – muita mainitakseni vaikkapa Kati Hiekkapelto, Veera Vala ja Nina Hurma.
Vesiraukka

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s