Varjojen huoneeseen Varistytön siivellä

Varistyttö-sarja on saanut loppuhuipentumansa. Kesäisen Unissakulkija-kakkososan perään nyt lokakuussa ilmestyy Varjojen huone (suom. Kari Koski, Otava 14). Totta kai Erik Axl Sund -kirjailijakombinaation trilogian viimeinen osa saattaa aiemmat veriteot päätökseen ja virittelee sen vuoksi joitain uusia. Siihenhän jännärisarja perustuu: alussa koukutetaan juoneen ja sitten pidetään lukija mukana arvailemassa ratkaisuja sekä etsimässä syitä ja seurauksia.

Varistyttöä olen pitänyt alusta asti kovin laskelmoituna, mutta kyllä se pitää otteessaan. Unissakulkija laskee jännitystehoa, vaikka siinäkin sattuu ja tapahtuu äärimmäisiä ikävyyksiä. Sen loppu antaa vihjeitä siitä, että lukijaa on johdateltu pääepäillyn suhteen harhaan. Onko se kiero väärä vihje vai ei? Kolmannessa osassa se paljastuu nopeasti. Lopullisia selityksiä viisaasti hivutetaan loppuun asti. Jätän sinun päätettäväksi, ovatko ne uskottavia vai ei. Lupaan, juonesta en hiisku.

Sarjan kansien suunnittelu on hyytävän onnistunutta: kauhuväännökset kansankodin kamareista  .

Sarjan kansien suunnittelu on hyytävän onnistunutta: kauhuväännökset kansankodin kamareista .

Kirjan uho ja tuho on juoni. On lukijoita, jotka ahmivat juonisyöttöjä. Sitten on tällaisia vikisijöitä, jotka toivovat kerronnallista ja kielellistä kivaa, ja ennen kaikkea kiinnostavaa, psykologisesti koskettavaa henkilökuvausta. Dekkarissa minulle ei riitä se, että rikollinen on häiriintynyt hullu. Ei edes silloin, kun häiriintynen hulluuden syitä osoitellaan. Kyllä kauhea kasvuympäristö perustelee vinoumia, mutta järisytystehon määrää kerrontataito. Siihen ei riitä hirveyksien latelu ja vihjailu. Sarjassa on kaikkea liikaa, jopa natsikorttikin tempaistaan takataskusta.

Henkilökuvaus antaa sarjan alussa lupauksia. Sivupersoonarasitteinen Sofia voisi olla unohtumaton psykopatologinen luomus, mutta hänen kehityskulkunsa yksioikoistuu sarjan päätösosassa. Tarmokas poliisinainen jää lukijasta käsivarrenmitan päähän, etäiseksi; en jostain syystä lähde häntä täysillä symppaamaan. Yhteenvetohenkisessä Varjojen huoneessa on henkilöitä todella paljon, ja saan olla vuorottelukerrontaan perustuvassa tekstissä tarkkana, ketä tarkoitetaan tai kenen kannalta kerrotaan.

Shakespearemaisesti väännellen: jotain mätää on Ruotsinmaassa. Viime aikoina lukemani Tukholma-dekkarit nimenomaan tonkivat hyväosaisten öykkäreiden dekadenttia peräkamarielämää, jossa epäinhimillinen riisto ja hyväksikäyttö ovat muista piittaamatonta arkipäivää. Näin ovat Erik Axl Sundin trilogian lisäksi asiantilan osoittaneet Jens Lapiduksen uutuus ja tanskalaisen Michael Katz Krefeldin Langenneet. Ei Tanskan kermakerroksella yhtään sen ylevämmin mene Jussi Adler-Olsenin Metsästäjien perusteella. Pohjoismaisen demokratian pintaa raaputtamalla näkyy inhoja asioita. Onhan se vain fiktiota, onhan?

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s