Valkean kuulaan maku

Sitä lukee hyviä, erinomaisia, yhdentekeviä ja epätasaisia kirjoja. Sitten joukossa on omalaatuisia teoksia, joista ei aluksi tiedä, pitääkö niistä vai ei. Erikoisen häkellyksen valtaan minut saattaa Peter Sandströmin romaani Valkea kuulas (Transparente blanche, suom. Outi Menna, Schildts & Söderströms).

Omenahan maistuu monelta, ainakin kirpeältä, happamalta, joku lajike makealtakin. Valkean kuulaan ensi haukkaus pirskahtelee, sitten happamuus vaihtelee ja kirpeys voimistuu, mutta makea se ei ole. Vaan jälkimaku: olen tyytyväinen, että pureskelin teoksen loppuun asti, se paranee kaiken aikaa, makuelämys täyteläistyy.

Kuitenkin olin siinä elämänvaiheessa, jolloin tulin äidin luokse auttamaan häntä autohommissa ja kaikessa muussa, onnistunut tukahduttamaan muistot Teresestä ja kaikista niistä Tereseistä, jotka olivat tulleet hänen jälkeensä. Olisin ehkä voinut antaa koko asian olla, ellei äiti olisi ruvennut puhumaan rakkaudesta. Ja mitä muuta rakkaus oli kuin sana, tai mielikuva, tai laulu tai runo tai itkukohtaus bussissa, sateisena päivänä salaisen lemmenhetken jälkeen matkalla lähiöstä takaisin keskustaan.

Minäkertoja on viisikymppinen mies, joka viettää kesäpäiviä lapsuudenkodissaan 85-vuotiaan äitinsä seurana; tarkoitus on saattaa äiti luonnonparantamaan joku tuntematon. Se on juoni. Tarina sen sijaan kätkee apean miehen koko elämänkaaren. Sen oleellisia osia ovat isän elämä hevosentappajana ja isän varhainen kuolema, äitisuhde, ensirakkaus sekä oma perhe. Keskiössä on kertojan tunneumpio, tai voihan sen teemaksi tirvaista: rakkaus.Valkea kuulas

Rakenne on rasittava ja hieno. Kertoja sahaa pysähtyneen nykyisyyden ja menneen eri kerroksissa, lisäksi hän poikkeaa päätelmissään, kuvitelmissaan ja tarkoissa huomioissaan. Hän on kertojana kätkijä, epäsuora ja säännöstelevästi paljastava, en voi täysin luottaa häneen. Hänessä on paljon tympeää, eikä häntä jaksa aina ymmärtää, mutta käsitän, luulen käsittäväni. Esimerkiksi kiukuttaa, miten hän todistelee, kuinka hänen 17-vuotias poikansa ei enää tarvitse häntä. Eikä vaimoa mainita, puhutaan vain ladatusti Rahastonhoitajasta. Selittelyllä tai väistelyllä hän karkottaa painavia asioita ja omantunnonkolkutusta – ja minä olin astua kertojan ärsytysansaan. Pintatason laahustava laimeus ja vetämättömyys sisältävät muuta kuin luulin. Ja mainitsenpa vielä yhden romaanin pistoista, muutamat oudonriipivät eläinkohtalot.

Vallitseva tunnelma on melankolinen. Totisen taivalluksen joukossa on vinksahtavaan huumoriin kääntyviä kohtia, kuten heitot kertojan englanninkielisistä biisisanoituksista. Ja aina kun olen kyllästymässä tekstiin, luen kielellisesti upean kohdan, yllättäviä yhdistelmiä ja odottamattomia johtopäätöksiä, kauniita pysäytyksiä.

Selasin lehtiä. En muistanut lukemaani. Puoli tuntia kerrallaan. Minulla oli vielä tietokoneaikaa jäljellä. Elämä eteni puolen tunnin sykleissä. Puoli tuntia oli joskus enemmän kuin tarpeeksi. Kävelin runohyllylle silmäilemään kirjanselkämyksiä, hyllyssä oli kaksi minun kirjoittamaani kirjaa, vedin esiin toisen niistä. Se näytti avaamattomalta. Useimmat ihmiset elivät elämänsä ilman yhtäkään lukijaa, ajattelin.

Lumiomenalle romaani antaa sekä hengitysilmaa että tukehduttaa – häntäkin se hämmentää – ja minun laillani hän vaikuttuu romaanin kivuliaista ja kauniista kohdista. Valkea kuulas on tunteilematon kuvaus tunteista, muistoista, ajasta ja eletystä elämästä. Samalla se on perhe- ja ihmissuhderomaani, jonka lukija kokoaa vihjepalasista. Luin siis romaanin, joka yllätti ja tarjosi odottamatonta, komeaa, hermostuttavaa, julmaa ja lempeää.

Olen nyt eri ihminen. Olen silti sama kuin ennen.

Advertisements

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

6 responses to “Valkean kuulaan maku

  1. Minustakin tuntuu, että tämän omenan maku sen kuin vain paranee. Oli jännä lukea kirjaa, joka oli kieleltään helppoa ja kaunista luettavaa, mutta sisällöltään ja rakenteeltaan haastavaa. Kuulasta ja raskasta samalla kertaa!

    • Kyllä, juuri niin! Kirja sekotti myös yöuniani, ja huomaan valveillakin palaavani siihen, se tunkee, putkahduttaa asioita ja tasoja, joita lukiessa en heti havainnut. Hieno rakenne. Kerrassaan kiehtova!

  2. Omppu/Readerwhydidimarryhim

    Tämähän voisi olla mulle, kun tykkään lukiessa rakennella.

    • Suosittelen! Yhäkin palaset loksahtelevat ja etsivät paikkaansa, eli Valkea kuulas jää mieltä kaihertelemaan. Eikä kannata pelästyä ehkä alussa junnaavaa latteutta, taitavasti asetellut sanat ja säntäilevä ajatus palkitsevat seuraajansa.

      • Omppu/Readerwhydidimarryhim

        Nyt tämä luettu. En huomannut mitään junnaamista missään vaiheessa. Kerronnan siirtymät oli nekin minusta äärest taidokkaita, eivätkä ollenkaan itsetarkoituksellisia, joka usein merkitsee sekavuutta.

        Pidän Sandströmin tyylistä todella paljon. Tämä on ”Lasten mehuhetki” – iloa ja hellyyttä ja sitten se toinen puoli. Armoton luoti.

        Sinulla on tässä tekstissä hieno viimeinen sitaatti. Niinpä.

      • Kirjan tarinassa on todellakin toinen puoli, hyytävä ja outo, ja se tekee teoksesta muistettavan. On kyllä hiertämään jäävä, hieno teos. Junnaus on minun katsannossa nykyhetkihaahuilua, joka on pinnalta pysähtynyttä ja sahaavaa, mutta romaanin tyylille uskollisesti hämäävää pintaa, jonka alla tapahtuu. Sitä ei taitamaton vaan heti huomaa. Ja kun huomaa, PAM!

        Omassa postausessasi ihmettelet Finlandia-raadin koomaa, samaa mieltä, tämän romaanin olisi pitänyt olla enemmän esillä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s