Puliseva leskimies

Romaanissa on puhuja, ei kertoja. Tuomo Mana on lätissyt tapahtumia pariisilaisessa baarissa sanelukoneeseen, ja sanelut on tekstiksi purkanut poliisimies Malinen. Lähtökohta on se, että nelikymppisen Tuomon Helena-vaimo on kuollut ja mies uskoo murhaan. Helenan menettäminen kalvaa aviomiestä, samoin kauan sitten kadonnut sisko Laura. Matti Kangaskoski upottaa kerronnan sokkeloihin romaanissaan Sydänmarssi (Teos 2014).

Sanelunauhoille vuodatettu pidäkkeetön sisäinen puhe tekee tekstistä assosatiivista ja arvaamatonta. Lukiessa on oltava varuillaan: mitä sanotaan, miten ja ketä uskoa. Onko Malinen litteroinut oikein? Mihin Mana höpinällään tähtää? Virkerakenne säröilee surevan ja sekoilevan mielen tahtiin, ajatukset ovat välillä klimpissä, tapahtumat juoksutetaan usein välimerkeittä, ja runo-ote metaforineen sekoittuu poukkoilevaan tarinointiin.

Ystävien lisäksi paikalla oli joitakin tuntemattomia. Se oli outoa koska hautajaiset eivät olleet julkiset. Helena oli tunnettu tietyissä piireissä siksi ajattelin että sana oli kiertänyt. Myöhemmin järjestettiin julkinen muistotilaisuus mutta en mennyt sinne koska silloin minulla oli jo kiire juosta. Yksi tuntemattomista oli kuolemanenkelini minun tuhoni minun murheeni ja houreeni.

Musta puku oli edelleen päälläni. Se oli niin musta että seuraavaksi tummempi väri olisi saatana.

Etäisyyden ottaminen oli luonteeni mukaista etäisyys on avain koska lähelle ei näe.

Teksti on itsetietoista, välkkyä, ironistakin. Hupaisinta on Manan saneluiden litteroijan Malisen kommentointi, etenkin faktatarkistukset ja hakukonereferoinnit eurooppalaisista hotelleista. Vaan tekstiin väsyy. Kieli- ja viittauskeikarointi aluksi vetoaa, mutta innostukseni hiipuu vähitellen, sillä runovihjeiden ja Petrarcan elämänreittien perässä viuhtominen on todella kaukaa haettua, ja kolmen naisen, Botticellin Kevään sulottariin vertautuvien seireenien, jäynäjuoni on epäuskottava. Mutta niin on tarkoituskin. Enempää en paljasta.Sydänmarssi

Ai, mitä nimikikkailua! Päähenkilökertoja on siis Tuomo Mana – manan majoilla tässä hyöritään. Juoneen liittyy runo, jota ratkomaan Mana värvää runoustutkija Nahkapuron. Parkkiintuneempi pinta mutta hiljaisempi virtaus on tämän runoapurin nimessä verrattuna kirjailija Kangaskosken sukunimeen… (Lievetekstin perusteella Kangaskoski on runoilija ja runoustutkija.) Lisää niminokkeluutta: Helena liittyy antiikin tarustoon, ja Laura kytkeytyy Petrarcaan. Petrarca linkittyy romaanin Petraan, ja Manan mukaan lyöttäytyy eräs Ella, ja Ella-nimen alkuperä on sama kuin Helenan. Numerologiaakin romaanissa viljellään.

Sydänmarssia ei tulla muistamaan uskottavasta juonesta tai piinaavasta jännityksestä, vaan kielen ja kerronnan omintakeisuudesta. Päähenkilöstä ei tarvitse pitää, mutta minulle hän on lopulta tarkoitushakuinen konstruktio, jolle on helppo selitys heppoisin perusteluineen. Huomaan kaipaavani inhimillistä tarttumapintaa, en vain paperista taidonnäytettä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s